Part 3
»Joo. Tännepäin kävelivät puolenpäivän aikana. Minä ajattelin, että mikä pari sieltä tulee. Väliin seisoskelivat tullessaankin, joelle ja tielle päin katselivat, ja se herra viittoi käsillään ja selitteli, ja viittoi Serafiinakin ja selitteli. Tulivat sitten ihan tuon perunamaan laitaan. Minäkin menin porstuan ovelle kuuntelemaan. Herra viittoi ja kehui, että tämä juuri, tässä tämän mökin paikka olisi erinomaisen sopiva kansakoulutontiksi. Tämä on korkealla, sanoi, mäntymetsän vieressä, ja näköala on komea, ja parhaiksi kaukana on paikka maantiestä ja taloista... Erinomainen paikka... Serafiina siihen, että kyllä Varpumäkeä ovat kaikki muutkin kiittäneet ja sanoneet, että tähän paikkaan sopisi kansakoulu... Menivät sitten tuonne männikköön päin, enkä enää kuullut mitä sitten puhuivat...»
»Siinä nyt kuulet...» huomautti seppä.
Samuli ei virkkanut mitään, laski päänsä molempain kämmeniensä varaan, kyynärpäät polviaan vasten asetti ja jäi siihen miettimään.
Mutta Liisa, levättyään, alkoi taas:
»Onhan siitä jo puhuttu kahtenakin kesänä, että tähän kansakoulutontti on valittu... vaan tuo Samulikos se, nahjus, on uskonut... Ja konstikos on tähän rakentaa! Törmälä komentaa pois... taitavatpa torpankirjat olla esteenä, heh... Sen sitten saat pitkästä palveluksestasi.»
»Paitaan asti ottavat... jos nyt lapsinesi joudut pois mökiltäsi... Lurjus ja sydämetön on lopulta Törmäläkin, johon olet luottanut ja jota hyväksi mieheksi olet uskonut... Niinkuin ei olisi muualla yhtä hyviä paikkoja kansakoululle kuin tämäkin», jatkoi seppä siitä, mihin Liisa lopetti.
Ja vuorotellen pauhasivat, Samulin äänettömänä kuunnellessa. Sekä seppä että Liisa nähtävästi odottivat, että Samuli nyt ainakin raivostuisi ja uhkaisi jättää työnteon Törmälässä. Mutta ei suuttunut Samuli, allapäin istui ja mietiskelevän näytti.
»Eihän tuota nyt vielä niin varmaan tiedä uskoa... Eipähän ole Törmälä itse koskaan siitä sanallakaan maininnut», sanoi hän vihdoin sepän ja Liisan puheisiin.
»Siinä nyt kuulette, seppä», innostui Liisa sepälle selittämään. »Siinä kuulette nyt — hän uskoo Törmälää kuin Jumalaa — niinkuin ei Törmäläkin osaisi väärin tehdä samoin kuin muutkin talolliset...»
»Jo minä sinuna huomispäivänä ottaisin asiasta selvän ja palttua antaisin Törmälän töille», ehti seppä välissä sanomaan.
»Eivät ne ole kuin Serafiinan hommia», arveli Samuli. »Ei siihen Joonas suostu, vaikka olisi kymmenen herraa tämän paikan kansakoulutontiksi katsonut...»
»Serafiina, nokinenä, siinä talossa nyt onkin isäntänä ja emäntänä», riemastui Liisa taas puhumaan. »Serafiina siinä vielä ukollekin kummat tekee... Ettekö usko, seppä, tekin niin?»
»Niin on minunkin uskoni.»
»Olkaa hörisemättä», sanoi siihen Samuli eikä enää vastannut heidän puheisiinsa mitään.
Mutta iltayöstä häntä kuitenkin valvotti ja mietitytti. Hänen ja isännän suhteet olivat ensimmäisestä päivästä alkaen olleet kuin parhaitten veljien. Ei ollut sattunut yhtään ainoata kertaa pienintäkään riitaa. Aina oli Törmälä ystävällisesti puhutellut, aina naurusuin työmaalle tullut, ja kun kahdenkesken jäivät, niin oli hyvillään kiittänyt hänen töitään, vaikka usein muiden töitä väheksyi ja moitiskeli. Pikavihaiset olivat molemmin, sekä hän että isäntä, mutta ei ollut kummankaan tarvinnut toiselleen suuttua...
Ja monesta Törmälän puheesta oli Samuli siihen uskoon tullut, että Törmälä oli muistanut häntä — jos kuolemakin sattuisi tulemaan.
Ja siihen uskoon hän nytkin nukkui ja seuraavana aamuna meni hyvin varhain Törmälään ohran leikkuuta aloittamaan.
4.
Samuli oli aloittanut taas tavallisen syystyönsä Takasuolla.
Kun kaikki kesätyöt olivat loppuneet, riihetkin puidut ja juurikasvit kuoppiinsa kannetut, alkoivat maatyöt. Joka syksy oli Samuli Takasuolla ojia kaivanut — siitä asti kun Törmälään tuli. Takasuolla oli koko kylän uutisviljelys, mutta Törmälän palstaa oli nyt laajimmin viljelty, vaikka siinäkin vielä oli laveat alat koskematta.
Näinä viime vuosina oli Samulikin urakalla ojaa kaivanut, samoin kuin muutkin ojurit mikä minkin talon palstalla. Urakkatyössä ansaitsi Samuli hyvin, sillä samalla kun hän oli ahkera, oli hän tottunut ojuri ja saikin valmista paljon enemmän kuin nuoret miehet. — Mutta kahtena viime syksynä ei hän enää ollut jaksanut niin paljoa kuin ennen nuorempana. Oli sattunut muutamina päivinä, että sisuskivun takia oli täytynyt jättää työ siihen ja lähteä mökille, jossa sitten sai sairastella monta päivää. Ja kun viimein kykeni työhön, oli niin heikko ja voimaton, ettei tullut valmista paljon mitään.
Mutta nyt oli tänä syksynä pysynyt merkillisen terveenä. Heinänteon loputtua ei ollut suurempaa tuskaa koskaan tuntunut, vaikka väliin vatsanpohjaa vihloi ja kirveli, ja työssä oli ollut joka päivä. Häntä oli neuvottu ottamaan terveydensuolaa joka aterian aikana, ja siitä oli ehkä ollut apua. Nyt syksyllä oli ollut ruokakin parempaa, sillä tytär Sylvi, joka palveli pappilassa, oli palkkaansa vastaan ottanut pappilasta kaksi kookasta lampaankurentoa, jotka lahjoitti kotimökille.
Terveeltä hän nytkin tuntui, kun sumuisena syyspäivänä loi ojaa. Hän oli jo aamupimeällä lähtenyt kotimökiltä, ehtiäkseen saada valmiiksi ojan, jota koko viikon oli kaivanut. Isäntäkin oli aikonut tulla katsomaan. Ei ollut käynytkään kokonaiseen viikkoon Takasuolla, oli ollut muita töitä kotosalla.
Ja Samuli oli itsekseen päättänyt, että nyt kun tulee, niin ottaa hän puheeksi... Ensiksi kansakouluasian, josta jo ympäri kylää puhuttiin, ja jos se kuitenkin alkaa olla tosi, rupeaa tuumailemaan uudesta mökin paikasta. Täällä Takasuon rannalla, Vasuharjun kupeella, olisi monessakin paikassa hyvää peltomaata. Vanhan miehen asumapaikaksi olisikin oikein sopiva...
Hiki tippui hänen pitkästä mustasta tukastaan, mutta laihat kasvot olivat kovin kalpeat. Kun laiha selkä kumartuessa koukistui, pistivät selkärangan luusolmut ohkaisen paidan läpi näkyviin. Hoikat olivat kätten ranteet, ja käsivarret lihaksettomat kuin karsitut seipäät. Mutta silti nousi kiinteä, vettä itkevä savi suurina lapiopaloina ojan molemmille puolin kookkaiksi röykkiöiksi.
Savenpalaa ojanreunalle heittäessään Samuli silmäsi suon laitaan metsänrannalle, eikö jo näkyisi Törmälän isäntää tulevaksi.
Alkoi olla jo aamiaisen aika, ja Samulikin päätti lähteä syömään heinäladon katveeseen, jossa eväslaukkuansa säilytti.
Muut ojamiehet näkyivät jo olevan aamiaisella. Olivat metsän rantaan sytyttäneet nuotion ja sen ympärille kokoontuneet eväineen.
Mutta jopa tuli Törmäläkin.
Samuli tunsi hänet jo kaukaa. Törmälä käveli aina kiivaasti, menipä mihin tahansa tai tuli mistä hyvänsä. Aina sama rivakka jalan liikunto, niin että harmaja parta liehui tuulessa.
Nyt varsinkin näkyi olevan oikein hyvällä kävelytuulella. Lakkikin oli solunut melkein niskaan, ja lapio näkyi olevan olalla.
Olihan Törmälä ennenkin, kun sattui, lapioineen tulla viuhtonut Takasuolle ja luonut ojaa koko päivän kuin murhamies — kunnes väsyi kuin ajettu koira. Siitä työstään ei hän koskaan ollut Samulin laskuun mitään merkinnyt, vaan oli maksanut koko ojasta Samulin työnä.
Hikipäässä nytkin Samulin luokse asteli, silmäili ojaa, jota Samuli hänen viime käyntinsä jälkeen oli kaivanut, ja virkkoi:
»Suoraapa tulee ojaa ja hyvää muutenkin.»
Ja sen sanottuaan hän alkoi pistellä lapiotaan niinkuin tottunut ojuri ainakin. Lakkinsa ja puseronsa asetti seipään nenään lähelle Samulin takki- ja lakkinaulaa.
Samuli meni haukkaamaan aamiaistaan. Hän oli ajatellut tehdä tulen ja paistaa silakoita, mutta ei malttanutkaan nyt, vaan koetti syödäkin niin pian kuin suinkin leuat jaksoivat. Ja koko syöntiajan hän mietti, miten sanoisi Törmälälle... miten aloittaisi...
Mutta ei hän saanut ajatuksiaan niin paljon kokoon, että olisi sopivan lauseen valmiiksi keksinyt. Syötyään hän lähti heti kävelemään ojalle, mennessään piippuaan sytytellen.
Törmälä polki savea, joka liskui ja erkani vaivalloisesti lapiopalaksi.
»Vielä se käy teiltäkin ojankaivuu niinkuin ainakin», sanoi Samuli.
Törmälä hymähti:
»Käy se hetkisen, vaan pian loppuvat voimat... kovin on vanhuus tänä kesänä alkanut tuntua... iltapuoleen aina väsyn, ettei tahdo liikkeelle päästä...»
Samuli ryhtyi myöskin työhön, ja yhdessä pistelivät samaa ojaa, jonka oli määrä ulottua metsän rantaan asti. Pitkän aikaa loivat, äänettöminä muuten, mutta Törmälä kovin ähkien.
Samuli oli niin mietteissään, että välistä unohti työnsä ja seisahtui katsomaan, kun Törmälä ähkien kiskoi lapiollisia. Puolelta päivin taivas synkkeni yhä paksumpaan pilveen vetäytyen, ja alkoi sataa tihuttaa hienoa utusadetta.
»Jopa taisi tulla sateen vuorokin», sanoi Törmälä levähtäen lapionsa varassa.
»Ei tästä vielä pitäisi tosi sadetta tulla, sillä minua ei ole painostanut tänään, niinkuin sateen edellä painostaa», virkkoi siihen Samuli.
Sen pitempään eivät keskustelleet, alkoivat taas luoda ojaa.
Samulin ajatuksissa poltti ja pakotti, mutta hän ei vieläkään ollut saanut Törmälältä kysytyksi. Mutta sitten yhtäkkiä, ettei itsekään käsittänyt kuinka, sai hän ääneensä sanotuksi:
»Kansakouluko se aiotaan Varpumäkeen rakentaa?»
Hän säpsähti omaa ääntään ja kumartui ojaan. Törmälä samassa nosti katseensa Samuliin päin, juuri kun Samuli lapiopalaa heitti ojanreunalle, ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Molemmat seisahtuivat yhteen kohti.
Törmälä hymähti.
»Ei siihen kansakoulua rakenneta...»
Samuli uskalsi nyt katsoa Törmälää suoraan silmiin.
»On siitä ollut puhe jo tässä takavuonna ja tänäkin kesänä kerran... Mutta mitäpä siitä. Varpumäki on sinun... niinkuin olen aina sanonut...»
Samulin kalpeille kasvoille ilmausi iloinen ilme.
»Jo minä sitä asiaa olen murehtinut... Kun olen ajatellut, että jos nyt joutuu pois... eikä ole pirttikään oma eikähän niitä ole tullut tehdyksi minkäänlaisia torpankirjojakaan meillä...»
»Elä sinä huoli murehtia! Ei sinua siitä pois käsketä... koululle on kyllä muuallakin sijaa... Ja olen minä sinun puoltasi muutenkin pitänyt, jonka kerran nähnet, jos elänet...»
Samuli luuli ymmärtävänsä mitä Törmälä tarkoitti eikä enää mitään kysynyt. Eikä Törmäläkään siitä asiasta sen enempää puhunut, mutta heti hän huomasi, että muutos Samulissa tapahtui. Iloisemmasti ja vaivatta nousivat nyt raskaat saviset lapiolliset ojan pohjasta ja lensivät rennosti kauas ojanreunalta. Ja tyytyväinen, onnellinen ilme oli kasvoilla.
Iltapuoleen päivää eneni sade ja alkoi tuulikin tuntua, pohjoisesta päin kylmänä viimana tohisten. Muilta palstoilta olivat ojamiehet jo lähteneet kylään, muutamat jo heti kun alkoi vähän sadella. Pois tuumasivat lähteä Törmälä ja Samulikin, vaikka vielä olisi päivän vuoksi sopinut pari tuntia jatkaa työtä.
»Kyllä tämä oja tällä viikolla valmistuu», sanoi Samuli, kun läksivät astumaan kylään päin, Vasuharjua kohti.
»Ehkä minäkin joudan täällä vielä käydä auttamassa tässä jonakin päivänä, arveli Törmälä.
Törmälä käveli edellä, takki kainalossa. Märkinä palavasta ja sateesta olivat molemmat miehet, mutta Samuli oli kuitenkin vetänyt ylleen takkinsa, joka ladon suojassa oli pysynyt kuivana. Mutta Törmälän takki oli seipään nokassa kastunut, niin että vettä tippui.
Samuli oli niin hyvällä mielellä, ettei välittänyt syyssateesta vähääkään. Oli kuin päivä olisi paistanut. Ei hän ollut turhaan Törmälään luottanut! Ei ollut sen miehen koskaan kuullut valheen sanaa sanovan! Rehellinen oli ja hyvä mies. Aina neuvoi oikeaan ja uskoi, että Jumalan kädessä oli täällä ihmiskohtalo. Hyvä on ollut, ettei ollut uskonut sosialisteja, vaan luotti ja uskoi siihen, mitä Törmälä sanoi. Viisas ja pitkämielinen mies oli. Sen oli Samuli jo ensi vuonna nähnyt. Eipä tainnut olla koko pitäjässä niin kykenevää miestä... Törmälän puheille tuli kaikilla asia, kun tiukka paikka vastaan sattui ja kirjoitusmiestä tarvitsivat...
Samuli tunsi sydämensä omituisesti lämpenevän, kun jälessä kävellen katseli Törmälän leveää selkää, nyt jo hoikaksi käynyttä kaulaa ja harmajaa tukkaa, joka paksuna pensaana näkyi lakin reunan alta. Oli siinä mies, joka päivinään oli työtä tehnyt ja vähävaraisena kaksi poikaansa herraksi kouluttanut...
Oli muistanut häntäkin! Ehkä antaa Varpumäen mökin ja maata siitä ympäriltä... No, niin olikin aina sanonut, että »teehän nyt, Samuli, tässä minulle työtä... niin teet samalla itsellesikin».
Mitä lieneekään noilla puheilla tarkoittanut...
Huononnut oli sentään Törmälänkin kävely näinä viime vuosina. Samuli näki, että usein töksähti jalka polun kiviin ja kengän nokka risuihin tarttui. Eikä muutenkaan ollut vauhti niin nopeaa kuin ennen. Muisti kuinka kerran palasivat kaukaa kiveliöstä kruununlinjan hakkuusta... Nuoria miehiä oli joukossa, mutta kun Törmälän ukko kävi etummaiseksi, niin jo alkoi taival katketa, ja juosta saivat nuoremmat perässä... Hiki tippui hänenkin, Samulin, otsasta, ja joka mies oli kuin saunassa käynyt, kun kylään päästiin.
»Jo minä arvasin, ettei ole perää koko kansakouluhommassa», mietti Samuli lopuksi siinä, missä jo Varpumäen mökille saapuivat.
Törmälä kävellä viuhtoi suoraan sepän pihan läpi, josta talvisin metsätiekin kulki, kotiaan päin, ja Samuli kääntyi mökilleen.
Liisa oli kaiketi mennyt johonkin naapurimökkiin. Lapset olivat yksinään kotona, eikä pirttikään tuntunut lämpimältä. Samuli hommasi kuitenkin tulen takkaan ja alkoi riisua märkiä vaatteita yltään.
Hän oli nyt niin hyvällä tuulella, että kaikki asiat tuntuivat olevan hyvin päin. Lisäksi johtui mieleen, että kukaties sieltä vielä Paavo-Eemelikin tulee niin ettei kukaan arvaakaan, ja mikä tietää mitä on matkassa... Pian navetta nousee ja vaikka mitä muutakin...
Ja kun Liisakin hetken päästä kotia viipotti tulla, niin Samuli naurusuin puheli — jota ei ollut tapahtunut kymmeneen vuoteen. Samuli kuvaili Liisallekin kaikenlaisia tulevaisuuden päiväpaisteisia päiviä.
Mutta Liisa ei ollut herkkä uskomaan.
»Saa kai Törmälä sinulle kahdenkesken luvata vaikka puolet taivaan valtakunnasta, kyllä kai sinä uskot», pani Liisa vastaan. »Jos lienee perää siinä, että on Serafiinalle jo aikaa sitten talon myynyt, niin mitäpä hänellä itsellään enää on sanomista... vaikka kymmenen koulua rakentaisivat tähän...»
»Vaan etkö kuule, ettei tähän rakenneta! Törmälä ei puhu joutavia koskaan!»
Samuli suuttui Liisalle, kun Liisa pyrki epäilemään Törmälän selviä sanoja.
Mutta hetken kuluttua toi Liisa epäilyksensä esille toisessa muodossa, virkkaen:
»Vaan on siinä nyt Törmälässä semmoinen nokinenä, Serafiina, että kuuluu jo tekevän ukolle mitä tahtoo...»
»Eipä teekkään», sanoi Samuli varmasti. »Eipä ole näkynyt minun ruuassani ruohoja eikä muita moskia, kun minä isännälle sanoin, etten saata semmoista syödä. Mutta muille näkyy syöttävän...»
»No, jos nyt sinua vähän palveleekin, vaan pirullinen ja saita on Serafiina kuitenkin. Kehen hän lienee tullutkin? Emäntä-vainaja oli hyväsydäminen ihminen, joka minullekin tuontuostakin ojensi milloin lihapalasen, milloin leivän, milloin mitäkin... Mutta en ole Serafiinalta suupalaa lahjaksi saanut...»
»Olkoon mikä hyvänsä — eikähän se häävi ole — vaan isännällä siinä kuitenkin ohjat ovat...»
»Niinpä arveli seppäkin, että torpankirjatkin olisi Törmälä tehnyt, vaan että Serafiina siinä välissä soutaa ja tahallaan viivyttelee...»
»Mistä seppä sen tietää?»
»Ihmiset puhuvat...»
Mutta ei ottanut Samuli uskoaksensa mitään pahaa Törmälästä. Nyt varsinkin uskoi kaikkea hyvää ja mietti, mitä Törmälä oikeastaan olikaan tarkoittanut Takasuolla lausumillaan sanoilla. Saattoivat sisältää hyvinkin paljon.
Kun hän oli saanut kuivat vaatteet ylleen ja pannut Liisan kukkarosta kuivempaa tupakkaa piippuunsa, arveli hän:
»Minä tässä vain odottelen Paavo-Eemeliä kotia... että päästään navettaa rakentamaan... Minusta tuntuu, ettei poika tyhjänä tule, kun tulee...»
»Jospa nyt saapuisi ja jotakin elämisen apua toisi», toivoi Liisakin. »Kun kuuluu Kuusi-Antin Aukusti panneen pankkiin kesällä ansaitsemiaan rahoja.»
»Niin olen kuullut...»
Olivat hetken vaiti. Sitten virkkoi Samuli:
»Rantala lupasi myydä vanhan riihensä, josta tulee hyvä navetta parille lehmälle, ja hinnastakin jo sovimme, kun Kuusi-Antin pirtillä käydessäni kysyin... Ja jos sulaa vielä riittää, että kuokka ja lapio pystyvät, niin... niin Törmälältä rahatkin ehdin ansaita... Jos Sylvikin vielä jotakin tahtoisi avustaa...»
Liisakin alkoi uskoa, että tästä ehkä sittenkin päästään paremmille päiville.
»Kun nyt pysyisit terveenä, ettei se kolotus alkaisi jalkoja repiä eivätkä ne kipusi sisustaa väännellä», sanoi hän pehmeämmällä äänellä kuin oli moneen aikaan miestänsä puhutellut.
5.
Kim Samuli kolmannen päivän iltana palasi Takasuolta, oli vielä valoisa. Hän oli tänään tullut varemmin saadakseen kuokkansa teroitetuksi sepän pajassa. Seppä olikin vielä takomassa, kun Samuli astui pajaan.
Kun seppä lakkasi takomasta ja näki, mikä työ Samulille oli tehtävänä, sanoi hän, ottaessaan Samulilta kuokan ja terää katsellessaan:
»Kuuluu sairastuneen Törmälän isäntä... kuume mikä lienee... sanotaan jo hourivan... On puhuttu, että lääkäri on tilattu...»
»Jokohan vilustui ukko, kun tässä alkuviikolla, käydessään Takasuolla, mänttäsi luoda märkää savea, että oli märkänä kuin uinut rotta, kun kotia lähti?» arveli Samuli.
»Saattoi hyvinkin siitä vilustua... vanha on jo mies, vaikka kivakin...»
»Ei minun muistooni ole päivääkään ennen sairastanut», virkahti Samuli.
Seppä alkoi teroittaa Samulin kuokkaa. Pantuaan sen ahjoon ja alettuaan vasemmalla jalallaan polkea paljetta jutteli hän:
»Saapas nähdä, kuinka käypi Törmälän... Joko käypi kuolemalle? Kuuluvat vaimoväet nähneen kummia unia... Ja kertoi meidän eukkokin tässä kesällä jo nähneensä unissa, että mustalla hevosella ajettiin Törmälän pihasta kirkolle päin...»
Seppä kertoi vielä muidenkin vaimojen unennäköjä ja lisäsi omasta mielikuvituksestaan toisia. Samuli oli aikonut vain pikimmältään poiketa pajaan ja vasta seuraavana aamuna suolle mennessään ottaa kuokkansa, mutta nyt hän unohtuikin seisomaan sinne ja kuunteli sepän puheita. Omituisesti koski häneen Törmälän sairastuminen, mutta ei hän kuitenkaan sepän puheisiin mitään arvellut. Vasta kun seppä sai kuokan teroitetuksi, sanoi hän:
»Pitäisipä lähteä kuulemaan, kuinka siellä isäntä jaksaa.»
»Parasta on, että pyrit aikanaan... tekemättä taisivat jäädä torpankirjat?» sanoi seppä.
Samuli ei vastannut siihen mitään. Käveli hitaasti kotimökille. Oli kuin olisivat häneltä yhtäkkiä voimat vähentyneet, ettei ollut pystyssä pysyä, ja melkein hoiperrellen hän pirttiinsä astui.
Liisa ei ollut kotona, ja lapset mellastivat omin päinsä. Ympäri pirtin lattiaa oli ladottu kaikki, mitä seinistä irti lähti, ja huoneessa vallitsi muutenkin mitä suurin epäjärjestys ja siivottomuuskin.
»Mihin äiti on mennyt? kysyi Samuli kuitenkin lapsilta.
»Äiti on mennyt pappilaan makkaroita tekemään ja sanoi illalla tuovansa meillekin», selittivät lapset.
Samuli siivosi törkyä hieman vähemmäksi ja kousasi lapset sänkyyn. Hän yritti syömään, mutta pala pyöri suussa eikä vatsa tuntunut tahtovan ottaa mitään vastaan.
Hän veti sarkatakin ylleen ja lähti Törmälään. Olisipa kummaa, jos isäntä oli oikein pahasti sairastunut. Vankka ja terve mies oli aina ollut ja näinä kolmenakolmatta vuotena, joina Samuli hänen kanssaan oli puuhannut, ei hän päivääkään ollut taudin vuoksi vuoteessa ollut. Olisiko tosiaan vilustunut, kun sattui semmoinen kylmä sade Takasuolla käydessä... ja palaviinsa siellä teki...?
Ilta oli jo pimennyt, tähdet olivat syttyneet taivaalle, ja tuntui tulevan kylmä yö. Samuli oikaisi suoraan peltojen poikki tielle päin. Oljen sänki vastasi kylmettyneesi! jalkaan, ja kovalta tuntui pellon ruokamultakin. Juuri kun hän ehti Törmälän tienhaaraan, ajaa karautti pihasta hevonen, ja kieseissä istui kaksi miestä, toinen nähtävästi herra. Mutta kumpaistakaan ei Samuli tuntenut. Hän käveli pihaan.
Kuistin edessä hän tapasi toisen piioista, joka kertoi lääkärin käyneen ja määränneen lääkkeitä.
Samuli meni pirttiin, jossa istui muutamia naapuritalojen emäntiä vesissä silmin. Emännät kertoivat isännän taudista, että oli ensin ruvennut vilustamaan ja kolottamaan ja siitä oli sitten tullut kuume, ja koko päivän oli ollut niinkuin houriessa. Äsken kuitenkin, kun lääkäri oli käynyt, oli hän ollut aivan selvillä ja tuntenut kaikki ympärillä olijat.
»Sanoiko olevan missään paikassa suurempaa kipua?» kysyi Samuli.
»Ei sanonut erittäin minkään paikan olevan kipeän, mutta voimattomuutta valitti», selittivät emännät.
»Olisipa pitänyt päästä katsomaan», sanoi Samuli.
Samassa tuli Serafiina itkusilmin pirttiin.
Samuli yritti isännän luo, jonka sairasvuode oli salintakaisessa kamarissa. Mutta Serafiina joutui hätään.
»Ei nyt sovi Samulin mennä isännän luokse... on juuri päässyt nukahtamaan, ja lääkäri määräsi, että ei missään tapauksessa saa häiritä», selitti hän Samulille.
Samuli jäi ovelle seisomaan pitkiin ajatuksiin.
»Ehkä isä huomiseksi sen verran virkistyy, että Samulikin saapi mennä tervehtimään», sanoi Serafiina sitten.
Mutta pahalta tuntui Samulista sittenkin. Olisi edes ovelta saanut katsella hyvää isäntäänsä ja monivuotista työtoveria, jonka kanssa oli monta hoppua toimitettu. Mutta ei lähtenyt Samuli poiskaan. Hän istui penkille, ja kun naapuritalojen emännät illempänä poistuivat, jäi hän yhä penkille istumaan.
Hänen mielensä oli raskas, ja ikävä kouristi sydäntä. Tuntui niin oudolta ja kummalliselta ajatella, että isäntä nyt makasi sairaana. Joka aina oli ollut terve, aamuvarhainen ja virkku...
Kuolema!
Ei sitä elävä ja terve ihminen usein muistanut, vaikka se silmäin edessä joka päivä oli. Aina ajatteli eteenpäin, aina parempaa toivoi ja toivoi ja uusia tuumia mietti... niin yhtäkkiä tulee kuolema...
Pirtistä olivat kaikki poistuneet. Samuli kuuli vain meneviä ja tulevia askeleita korkeista kuistin portaista. Pieni, savuava lamppu oli jäänyt tuikuttamaan pöydälle. Siitä levisi alakuloinen himmeä valo ympäri suurta pirttiä, jossa Samuli hiljaa mietteissänsä istui. Tähän aikaan ei talossa muuta väkeä ollutkaan kuin kaksi piikaa, renkipoika, Serafiina ja isäntä. Piiat kai toimivat Serafiinan apuna, ja renkipoika lie juossut kylälle, koska ei näkynyt.
Samuli sytytti piippunsa ja jäi penkille istumaan.
Autioksi ja kylmäksi oli mennyt tämänkin talon elämä emännän kuoleman jälkeen. Ei ollut Serafiinalla niitä lahjoja kuin äidillään. Naurusuin oli emäntävainaja aina vastassa, kun työstä palattiin, ja keitto pöydällä jäähtymässä ja valmiina syötäväksi. Serafiina oli tyly ja hänen äänensä ilkeän kimakka. Muutenkin oli kummallinen ihminen — niin oli Samuli huomannut. Muuhun turhuuteen kyllä tuhlasi, mutta väelleen ei olisi raskinnut antaa mitään, ei ruokaa, ei palkkaa...
Jos vaan emäntä nytkin elänyt olisi, niin kohta olisi vienyt hänetkin isännän vuoteen viereen...
Ja Samulille muistui mieleen ensi ilta, kun tähän taloon jäi. Isäntä ja hän nousivat rannasta pihaan ja tulivat sisälle. Kesäilta oli, heinää oli jo ruvettu tekemään.
»Meille tuli nuori heinäntekijä», sanoi isäntä emäntävainajalle, joka juuri paraikaa toimitti illallista väelle.
»Tässä on... Samuli Koski on nimi, etelän puolen mies», sitten isäntä lisäsi.
Hän istahti penkille ja työnsi laukkunsa ja kirveensä penkin alle.
Emäntävainaja tuli siihen penkin viereen, kättä antoi, silmiin katsoi ja virkkoi:
»Onpa nuorella miehellä suora ja rehellinen katse.»
Ja kahvit keitti häntä varten ennen illallista ja tiedusteli hänen elämänsä vaiheita.
Ja siitä asti oli hän talossa ollut. Oli neuvottanut kaikki kirjansa pois kotipitäjästä jo samana talvena ja sitten nainut. Eivät olleet emäntävainajan kanssakaan välit rikkoutuneet. Mielellään oli hän työtä tehnyt, ja emäntävainaja oli aina paremman palankin Samulille ojentanut. Mutta minkä vuoksi tyttärestä sitten oli tullut tuommoinen tyly ja miesmäinen kolpio ja suulas ja sydämetön?