Part 2
Liisa ei herännyt, kun Samuli astui sisälle, ja nukkumassa olivat lapsetkin. Samuli sulki porstuan oven, riisui päältään ja asettui pitkäkseen ovisänkyyn, jossa hän nyt kesän aikana oli maannut. Liisa nukkui toisessa sängyssä, nuorin lapsi käsivarrellaan. Kolme vanhempaa lasta nukkui lattialla uunin luona, johon olkipatja oli levitetty.
Pirtin toinen ikkuna oli etelään päin ja toinen länteen, kylälle päin. Samuli ei saanutkaan heti unta. Häntä mietitytti nyt taas niinkuin näinä viime aikoina oli mietityttänyt. Monenlaisia huolia tuli.
Kuinka olikaan mahdollista, että ikä näin oli kulunut... hänkin oli kohta viidenkymmenen vanha... Nyt piti jotakin yrittää, jos yrittää...
Miten saisi ensiksi navetan hirret? Itse hän kyllä pystyisi salvamaan. Silloin hän aina muisti vanhinta poikaansa Paavo Eemeliä, joka toista vuotta sitten oli lähtenyt tukkijoelle ja luvannut, kun takaisin tulee, ostaa vanhemmilleen lehmän.
Se ajatus ja toivo oli aina ahdistusten ja kiusausten hetkinä virkistänyt ja alakuloista mieltä ilahduttanut.
Ja niin nytkin teki.
Lapsellinen ilo täytti Samulin mielen, kun hän poikaansa muisti ja pojan lupauksia mietiskeli. Tuntui, että oli monesta aikaa parempi olla. Eivät kivutkaan jäseniä särkeneet. Hän oikaisi itsensä niin suoraksi kuin voi ja vielä puolinukuksissa näki kuun punaisena kohoavan metsän reunasta ja etelänpuolisesta ikkunasta sisälle katselevan.
Sunnuntaiaamuna olivat Varpumäen mökkiläisetkin nukkuneet myöhäisempään kuin arkiaamuina. Vaaran takaa, jonka kyljessä mökkiryhmä oli, oli aurinko jo noussut, kun ensimmäiset herääjät alkoivat liikuskella. Suloinen lämmin täytti ilman, ja vainioilta ja metsästä levisi monenlaisten yrttien ja pihkan tuoksu. Oli niin tyven, että pieninkin liike kylältä kuului tänne vaaran laitaan. Hopeankirkkaana päilyi leveä joenuoma, ja suurten vaarain kupeilta nousi pumpulinpehmoista usvaa, joka liikkumattomana juovana jäi taivaan ja maan välille riippumaan.
Kylältä kuului kukon laulua ja jostakin kaukaa, joen toiselta rannalta, suuren rautaisen lehmänkellon kalkutusta.
Täältä Varpumäeltä oli avara näköala alas kylään, kylänraitille ja suurelle valtaväylälle, jonka keskeltä etelästä päin näkyi laajoja niittysaaria, ja sopi sinne, kun katsoja arvasi oikeaan tähystää, näkymään Karjasaarenkin korkea, keltahiekkatörmäinen pohjoisnokka. Yli kylän pohjoisesta päin kuumotti suuren kirkon musta katto mäntyjen välistä ja tapulin ylimmät valkoiset luukut ja musta risti huipun nenästä. Ja kirkon takaa, kauempaa pohjoisesta päin, siinsi harmajapäisiä vuorten huippuja ja alastomia, yksinäisiä kukkulain lakia taivaanrannan tasalta.
Täynnä tervettä, ihanaa elämää oli luonto, ja sunnuntain taivas näytti lempeästi hymyillen katselevan alas maan kamaralla kypsynyttä viljaa, joka raskaina tähkinä nuokkuen odotti leikkaajaa. Niin lempeänlauha oli pohjoinenkin taivas, kuin ei koskaan enää hallaa aikoisikaan huokua, ja niin nuoren neitseelliseltä maailma näytti ja aurinko lämpöisesti paistoi, kuin juuri vasta olisi maailma luotu ja valkeus tullut...
Lanko-Pekan mökistä ensiksi alkoi savu vaaleana kohota, ja pian Pekka itsekin pyörähti pihasalle. Hän oli parhain eläjä koko Varpumäellä. Hänellä oli enimmin peltoa, oli oma niitty Takasuolla, kolme lehmää ja lampaita. Kerrottiin hänellä olevan puhdasta rahaakin säästöpankissa. Mutta lapseton pari olikin, ja sepäntyö oli kallista. Ei ollut kummakaan, että Lanko-Pekka reilusti eli. Itse peuhasi pajassa nakutellen kesät talvet, ja akkakin kehräämällä ja sukkaa kutomalla ansaitsi rahamarkan tuontuostakin.
Pekka oli pienoinen, punapartainen ja punaposkinen miehen tassukka, vilkaspuheinen ja toimessa aina. Hänpä nytkin ensimmäisenä Varpumäellä liikkeellä oli, ja kun aamukahvin oli juonut ja sunnuntaipukuun pukeutunut, läksi naapuriin juttelemaan. Kuulemaan Koski-Samulilta uutisia niittymatkalta, jolla tämä oli viikon ollut. Pekalla oli uudet vaatteet ja valkoinen paita, jonka hihat hauskasti vilkkuivat päiväpaisteessa, kun hän Samulin pirtille kävellä heippasi.
Samuli istui pöydän päässä juomassa aamukahviaan, istui pitkä musta tukka sikinsokin epäjärjestyksessä ja kalpeilla laihoilla kasvoilla vielä unen harsoa. Liisa laitteli vuoteita kokoon ja siisti muutenkin huonetta.
»Korea aamupa taitaa olla», arveli Samuli, kun Pekka oli penkille istahtanut ja alkanut tupakkavehkeitään hakea.
»No niin komea ilma ja lämmin, että hikeen lyöpi. Jo nyt joutuvat nekin pellot, jotka myöhään ovat kylvetyt», alkoi Pekka hymyssä suin ja punaposkisena puhua.
Siitä sitten keskustelu pääsi alkuun. Pekka, puhelias, tiedusteli, oliko Karjasaari hyvin työntänyt heinää tänä kesänä ja joko alkoi heinänteko olla lopulla muillakin.
Samuli selitteli, mutta kovin hän näytti uupuneelta ja vaivaantuneelta.
»Siinä saaressa se on tuokin mies terveytensä menettänyt», virkahti Pekka kesken puheen ja katsoi Liisaan, myöntymistä odottaen.
»Siellä on mennyt», puhkesi Liisakin nyt puhumaan. »Siellä on ensin rinnanalustansa repinyt, kun raskaita heiniä korkeihin suoviin vinttaa... siellä on sitten liha kulunut ja vatsanvaivat ja kolotukset tulleet... eivätkö jääne sinne luutkin ennenkuin ymmärtää pois heittää.»
»Tosi», sanoi Pekka väliin.
Samuli kuunteli vaimonsa ja Pekan puhetta mitään vastaan sanomatta.
»Viime yönäkin unissaan valitteli, kääntelehti ja urisi, että luulin jo pahemmankin seuraavan», jatkoi Liisa tyytymättömällä äänellä. »Ei siitä olisi Samulistakaan enää raskaan työn tekijäksi.»
»Tuossa Törmälässä on itsensä noin sairaaksi repinyt», huomautti Pekka väliin.
»Tietää sen, kun aina ja joka työssä raskaimman taakan saapi kantaa... ja joka ei sitten ole koskaan ymmärtänyt säästää itseään, vaan on repinyt ja raatanut kuin karhu...»
»Elä nyt siinä!» virkahti Samuli vaimonsa puheisiin ja kävi pannusta kaatamassa lisää kahvia.
Mutta vaimo jatkoi:
»Tänäkin kesänä on moneen muuhun taloon käyty heinäntekoon hakemassa, ja puhtaan rahan olisi saanut, kun työ loppuu, vaan ei malta olla poissa Törmälästä ... hyvästäkin paikasta... Ja sitten jyvissä ja kurnaalissa palkka maksetaan... jos maksetaan...»
»Täytyy sitä sille työtä tehdä, jonka maalla asuu», virkkoi Samuli.
Mutta siitä kävi Liisa yhä enemmän kiukkuun ja alkoi taas selittää, Pekan puoleen kääntyen:
»Olisi Törmäläkin oikein tehnyt, niin torpankirjat olisi antanut ja muutenkin avustanut, että olisi navetta ja lehmä saatu...»
»Sitähän minä jo olen aikaa sanonut», myönsi Pekka. »Saat siinä menettää vielä lopunkin terveyttäsi... ja hyvän tyhjän saat palkaksesi... Se se on työmiehen osa ollut ennenkin maailmassa», sanoi hän sitten Samulille.
»Törmälä on kristitty ja ymmärtäväinen mies... ei se työntekijäänsä unhota», sanoi Samuli. »Ja kyllä tässä torpankirjatkin tehdään ja vielä lehmäkin ostetaan, kun ehditään...»
»Ne ovat niitä sinun puheitasi, joilla ei ole alkua eikä loppua», sanoi Liisa siihen ylenkatseellisesti.
Mutta Samuli oli nyt hyvällä tuulella. Hän haukotteli mielihyvästä, oikoi käsivarsiaan ja ruumistaan ja arveli, että nytpä tuntuu ihminen aivan terveeltä.
»Niin se on aina aamupäivästä, mutta ennenkuin on ilta käsissä, voi olla vuoteessa... on se ennenkin niin käynyt», pisti Liisa siihen.
Puhtaan paidan toi Liisa Samulille, mutta rikkinäiset olivat siinä hihojen suut, ja kauluksen liitoksessa oli suuri reikä. Arkihousut sai Samuli jalkaansa vetää, sillä parempia ei ollut. Mutta pusero oli aivan uusi, sinistä kalminkia, ja päähän pantiin musta hattu, jota sunnuntaisin oli tapana pitää.
Jutellen siitä miehet sitten lähtivät kylälle päin kävelemään, Samuli aamiaiselle Törmälään ja Lanko-Pekka muuten kylälle ajankuluksi juttuilemaan, aikoipa käydä työväentalollakin »Kansan Tahtoa» lukemassa.
»Ovatko nyt tämän kesän aikana saaneet mitään valmista ne sosialistit?» kysäisi Samuli.
»Aina vähin. Kumma ettet sinäkin jo ala uskoa ja huomata, että toisten hyväksi työtä teet. Parhaan miehuutesi menetät, ja kun tulet vanhaksi ja kykenemättömäksi, niin eivät enää huoli työhönsä, vaan antavat kuolla puutteeseen... Semmoista se on köyhän työmiehen kohtalo ollut maailman alusta ja pysyy semmoisena, elleivät itse ryhdy asemaansa parantamaan», alkoi seppä selitellä.
Samuli oli sitä samaa kuullut jo monena vuonna sekä sepältä että muilta. Oli paljon muutakin kuullut, kapitalistien sydämettömyydestä ja alhaisista työpalkoista. Kuulemiansa oli Törmälälle selittänyt. Törmälä oli vain hymähtänyt, sanonut, että oli siinä jotakin oikeaakin, mutta iankaikkisena totuutena oli sanonut pysyvän sen, ettei työttä kukaan elä.
Eikä Samuli nytkään sepän puheisiin erityisesti valtaankaan pannut, mutta ei myöntänytkään. Kehui Törmälää, että hyvä oli mies ja rehellisesti oli palkan aina maksanut.
»Vieläkö olisi pitänyt jättää maksamatta!» kivahteli seppä. »Sinun työlläsi on Törmäläkin vainionsa saanut kuntoon ja saapi nykyään puolta enemmän viljaa kuin ennen. Sinun kaivamasi ovat ojat Takasuollakin, josta Törmälä nyt niittää monen lehmän heinät... ja ennen ei saanut kuin vaivaisen häkin sararunsuja...»
Samuli käveli äänettömänä sepän perässä. Seppä pauhasi kaikkea sitä, jota oli kuullut agitaattorien puhuvan ja jota oli lehdistä lukenut.
Mutta kun saapuivat Törmälän tienhaaraan, virkkoi Samuli:
»Palkanhan minä olen saanut Takasuollakin tekemästäni työstä, eikä Törmäläkään ole rikas mies. Korkoihin menee kaikki, mitä talosta irti saapi.»
Siihen ei sepällä ollut mitään sanomista. Hän lähti kävellä viuhtomaan kirkolle päin, mutta Samuli kääntyi Törmälään aamiaiselle.
3.
Törmälän talo ei ollut mikään varakas talo.
Tämä nykyinen isäntä Joonas oli ollut velassa jo isännäksi tullessaan, ja kun oli molemmat poikansa kouluttanut, toisen papiksi, toisen lääkäriksi, niin kerrottiin velkojen lisääntyneen. Ja tiedettiin, etteivät olleet pojat vielä kyenneet isänsä velkoja lyhentämään, vaikka virassa olivat jo molemmat.
Talon vanha emäntä oli vuosi sitten kuollut, ja emännyyttä hoiti nyt ainoa tytär Serafiina, itsekäs ja sisukas vanhapiika. Hänestä kerrottiin, että hän vanhan emännän kuoleman jälkeen oli ottanut talon ohjat omiin käsiinsä ja teki kaikki oman mielensä mukaan ja vastoin vanhan isännän tahtoa. Työväki oli ensiksi saanut tuntea, että talossa olivat tavat muuttuneet. Ruoka oli muuttunut huonommaksi eikä sitä annettu enää määrätyllä tunnillakaan niinkuin emäntävainajan aikana.
Se varsinkin oli Samulia harmittanut, ja kerran hän jo oli syödessä kironnut ja jättänyt keittonsa syömättä. Se ei ollut työntekijän ruokaa, jossa ei ollut muuta höysteenä kuin vihanneksia. Sittemmin ei ollutkaan Samulille ruohosoppaa tarjoiltu. Kerran olivat Serafiina ja Samuli kivahtaneet toisilleen, niin että tulta iski. Joonas oli kuullut keittiöstä kiivaan sanasodan ja rientänyt paikalle. Mutta Samulin puoleen oli isäntä kallistunut ja Serafiinan oli täytynyt, itkusilmin ja hammasta purren, sillä kertaa totella vanhaa isäänsä.
Se oli tapahtunut juuri tänä kesänä.
Semmoisissa mietteissä Samuli verkalleen käveli pihaan. Sunnuntaisin oli hänellä tapana astella hitaasti ikäänkuin kävellessäänkin levähtäen. Silloin asetti hän aina molemmat kätensä selän taakse, ristiin pakaroille, ja katse maahan luotuna verkkaan astui.
Pihasalla olivat jo piiat liikkeellä, ja kanat kotkottivat kuistin edessä lämpimässä paisteessa.
Samuli nousi korkeita kuistin portaita ylös. Keittiön ovi oli auki, ja Serafiina näkyi puuhailevan kuuman hellan luona.
Samuli käveli sisälle ja istahti tuolille ovenpieleen.
Serafiina oli tällä kertaa erinomaisen hyvällä tuulella. Oli puhelias ja naureskelikin Samulille, ruokia valmistellessaan. Hän oli keski-ikäihminen, pallonaamainen, pystynokkainen, pienisilmäinen ja lyhyenläntä. Silmät olivat viekkaat ja kiiluvat. Koko olennossa oli jotakin miesmäistä ja kovaa. Aina taloustoimissa hommatessaan hän hieroi nenänsä nokeen, joka teki hänen kovat kasvonpiirteensä tylyäkin tylymmiksi.
Niin oli nytkin nenä noessa, vaikka oli sunnuntaiaamu.
»Meille tuli eilen illalla vieras, ja hänelle pitää tässä ruokaa hommata», kertoi hän ja alkoi Samulille kannella pöytään aamiaista.
»Ohoo... vai vieras», sanoi Samuli. »Mikä vieras se näin kesätyön aikana joutaa liikkeellä olemaan?»
»No niitä kansakouluherroja, tarkastaja, joka tämänkin kylän kansakoululle katselee sopivaa paikkaa... Nythän tähänkin kylään aletaan omaa koulu rakentaa...»
»Vai niin...»
»Samulipa istuisi nyt syömään... Hyviä taisivat heinät tulla Karjasaaressa?»
»Hyviä... kuin kuminoita kaikki...»
Samuli alkoi syödä, ja Serafiina toi lautasella hänelle maistaa herrasruokaa, jota oli voissa paistettu.
Keittiön viereisestä huoneesta kuului vieraan herran ja isännän puhelu. Korva otti jonkun sanan, jopa lauseenkin.
»Juuri näille paikoin sopisi...», kuului vieras sanovan. »Tämä on kylän keskellä ja muutenkin erinomaisen sopiva... piiriinkin nähden...»
Samuli ei kuullut mitä isäntä siihen arveli.
Aamiaisen syötyään läksi Samuli kylälle päin kävelemään. Ihmiset olivat nukkuneet myöhäiseen tänä aamuna, raskaan viikon vaivoista levähtäen. Muutamissa taloissa nukkuivat vielä kaikki, vaikka aurinko jo oli korkealla. Mutta myöhään, vasta aamupuoleen yötä, olivatkin niityltä palanneet. Niin oli päivä tarkoin kulunut, ennenkuin niityllä saivat kaikki heinät korjuuseen. Ei kohdannut Samuli tielläkään ketään kulkijaa, vaikka oli kirkkoonmenon aika. Hiljainen, sunnuntainen rauha ja kirkkaan lämmin elokuun aamu oli. Kylä näytti nukkuvan auringon kultaisten säteitten alla, ja täyteläisinä, lupaavina kimaltelivat tähkäpäät aamukasteen seasta. Valtaväyläkin näytti sunnuntaita pitävän. Ei värähtänyt vetten viri, ei kuulunut ääniä eikä liikettä joelta. Tyynenä virta matkaili merta kohden, suvantopaikoissa kuin levähtäen ja rantojansa ihaillen... ja kuin nauttien suuresta sunnuntaisesta rauhasta.
Omissa ajatuksissaan Samuli käveli. Ei tehnyt mieli mennä kotimökillekään. Hauskempi oli kävellä raittia levähtäessä ja jonkun kanssa puhella. Liisan kanssa ei sopinut juuri minkäänlaisiin puheisiin. Liisa torui ja valitti vaivojaan ja aina vain oli tyytymätön kohtaloonsa.
— Jos olisi kävellä Kuusi-Antin, Rantalan torpparin, mökille, mietiskeli Samuli.
Ei ollut tullut käydyksi Antin pirtillä sitten menneen talven, eikä ollut Anttia tavannut koko kesänä.
Ja Samuli läksi vähän nopeammin astumaan. Ei näkynyt alapäässäkään kylää vielä ketään liikkeellä tiellä, mutta muutamissa taloissa oli kuitenkin joku piioista noussut ja seisoi kaivon kannella, vettä vintaten alushameisillaan ja avopäin.
Rantalan pihan läpi käveli Samuli Kuusi-Antin pirtille. Ei ollut Rantalassakaan muita vielä hereillä kuin kesämies, Pennen-Eino, joka päiväpaisteisella nurmella istuen hommaili kenkiä jalkaansa.
Vaihtoivat sanaparin Samuli ja Eino.
»Vasta neljättä käydessä aamulla palasimme Karjasaaresta», kertoi Eino haukotellen, päivänpolttamien kasvojen vetäytyessä kummalliseen irvistykseen.
»Vai meni niin myöhäiseen», sanoi Samuli.
»Paljon oli työtä, ja tässäkin talossa on enimmäkseen lapsiväkeä... vaan emme antaneet perään... kaikki pantiin suoviin...»
»Soo, soo... vai kaikki saitte», virkahti Samuli. »Tämänkyläläisillä taitaakin olla jo Karjasaari tehtynä?»
»Taisi Ylipään väeltä kesken jäädä.»
Eino haukotteli yhä, ja Samuli jatkoi matkaansa Antin pirtille, johon kapea tie nousi Rantalan pihasta suoraan metsään päin.
Vainion perällä oli Antin mökki, metsän laidassa. Antilla oli peltoa parin tynnyrin maa pirttinsä ympärillä, navetta ja kaksi lehmää. Takasuolla oli sitäpaitsi torppaan kuuluva niittykin, ja polttopuuta sai ottaa talon metsäsarasta. Antin torppa olikin paras etujensa puolesta koko kylässä, ja torpankirjat kuuluivat olevan lujat ja pätevät.
Antti oli hyvin toimeentuleva mies. Ei ollut kuin kaksi lasta, tyttö ja poika, ja täysiä ihmisiä molemmat jo.
Kotona oli Antti, ja torpassa vallitsi hyvä mieliala. Aukusti poika oli eilen palannut lauttahommista, mihin tukinlaskun aikana keväällä oli lähtenyt. Nyt viime työkseen oli kuljettanut lauttoja meren suulle ja eilen illalla oli kotiutunut ja parhaiksi ehtinyt kylpemään.
»Hyvän kesän sanoo olleen», selitteli Antti Samulille ja tarjosi Aukustin tuomia sikareja.
»Oli poikaa tämä viimeinen yritys onnistanut oikein hyvin... rikkomatta oli lauttansa saanut meren suulle, ja näyttää minusta, ettei ole tyhjänä palannut...»
Kaisakin kehui joukkoon ja alkoi hommata Samulille kahvia. Samuli kuunteli tyytyväinen hymy huulilla, iloiten hänkin toisten hyvästä mielestä. Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti omaa poikaansa Paavo-Eemeliä... ja omaa mökkiänsä ja elämäänsä.
»Ei tullut puheeksi, olisiko sattunut Aukusti kohtaamaan meidän Paavo-Eemeliä?» kysäisi hän kesken Kaisan kehumisen.
»Ei tullut puheeksi vielä eilen illalla, vaan kohta kai herää Aukustikin — tuonne pani kamarin sänkyyn maata, — niin saat itse kuulla», sanoi Antti.
Samuli tunsi sydämellisesti iloitsevansa torpan väen hyvistä uutisista, mutta samalla tuntui kuin joku katkera pettymys hänen omaa kohtaloansa painaisi.
Mutta kahvin valmistuttua heräsi Aukustikin ja tuli pirttiin. Kuulumisiaan alkoi Samulille kertoa. Ei ollut tavannut Paavo-Eemeliä, mutta luuli, että Eemeli oli mennyt Ounasjoelle, jonne muitakin tämän kylän poikia oli lähtenyt.
Uudet vaatteet oli Aukusti ostanut, uudet patiinit, hatut ja silkkihuivit.
»Ja rahaa kuin roskaa vielä», sanoi Kaisa, kun Samuli ihmetteli Aukustin pukeutuessa uusiin vaatteisiinsa.
»On se mies liikkeellä ollut», kiitteli Samuli. »Vaan siinä se on, että kun ei juo eikä pieksä korttia, niin rahaa karttuu.»
Samuli ei tukkipoikana ollessaan osannut säästää, ei juuri paljoa viinaan pannut, mutta korttia pelasi ja menetti muuten rahojaan turhuuteen.
»Ei sitä vielä ole viina vietellyt», kehui Antti.
Mutta kun Samuli ja Antti istuivat pöydän luo kahvia juomaan, kaivoi Aukusti laukustaan täysinäisen viinapullon, pöydälle miesten eteen sen kapautti ja sanoi:
»Tehkääpä siitä puolikuppeja kaupungin tuliaisia. Otin litran, että jos kipeä päivä sattuisi tulemaan...»
Antin silmät kiiluivat, niinkuin vanhan viinamiehen silmät kiiluvat, kun monesta aikaa näkee kirkkaan viinapullon. Tyytyväisenä ja ylpeänä katseli Kaisa, ja leveään hymyyn meni Samulinkin suu.
»Enpä ole pariin vuoteen nähnytkään viinaa», sanoi Samuli.
»Katsos poikaa, kun muisti isäänsäkin», arveli Antti ja alkoi kiskoa korkkia pullon suulta.
Samuli muisti taas Paavo-Eemeliä ja virkkoi:
»Tuoneeko minun poikani koskaan viinatilkkaa kivulloiselle isälleen?»
Siihen eivät muut sanoneet mitään.
»Pane sinä hyvin sekaan... hyvää se tekee kipeälle sisustallesi», kehoitti Antti.
Samuli teki väkevän puolikuppisen ja nakkasi menemään suuhunsa yhdellä kertaa. Mutta heikko kun oli, nousi viina päähän melkein heti ja kieli alkoi sammaltaa.
»Jos minuun tulee, Paavo-Eemeli, niin rehellinen mies tulee... kun tulisi päätä, että osaisi säästää», alkoi hän kesken muiden puheiden lavertaa.
»Joo, ja jos isänsä lahjat muutenkin tulevat...» sanoi Kaisa.
Samuli ymmärsi mitä Kaisa tarkoitti. Liisaa oli aina pidetty epärehellisenä, ja monta kertaa oli siitä riita perheeseen sattunut. Ja puhuttu oli kylällä jo siitäkin, että Paavo-Eemelikin paimenpoikana ollessaan yhtä ja toista pientä kalua näpisteli, vaikkei Samulin korviin siitä ollut kuulunut.
Juotuaan toisen puolikuppisen alkoi hän itkeä ja laverteli puuta heinää. Ja vähä väliä vannoi, ettei hän ikipäivinä ollut varastanut eikä toisen omaa himoinnut, vaikka välistä oli ollut hirveä puute ja monasti oli joutunut suureen kiusaukseenkin...
Lopulta hän nukahti Antin sänkyyn eikä herännyt ennenkuin iltahämyssä. Mutta herättyään tunsi hän itsensä hyvin levänneeksi ja arveli:
— Taisipa viina mennä päähän.
Antti ja Aukusti olivat kävelleet kylälle, ja juotuaan Kaisalta kupin kahvia läksi Samulikin kotiaan päin.
Monenlaisia, ristiriitaisia ajatuksia pyöri hänen päässään. Minkävuoksi muutamat elivät niin hyvin ja rennosti? Niinkuin tuo Anttikin. Ja monet muut.
Ja hän oli aina pysynyt vähävaraisena ja köyhänä, vaikka työtä oli tehnyt... yli voimainsa monta kertaa raatanut... Seppä oli sanonut:
»Siitä näet, että liian vähän maksetaan palkkaa... ja muitten hyväksi sinä työtä teet... ilmaiseksi...»
Samaa taas oli puhunut Kuusi-Anttikin.
Mutta olihan Törmälä maksanut hänelle aina tavallisen palkan, joskus enemmänkin! Eihän häneltäkään sopinut enempää vaatia kuin mitä muutkin maksoivat...
Mutta sitten taas tuli mieleen iloisempi ajatus. Tuli kuva mökistä, joka oli punaiseksi maalattu ja navetta vieressä... peltoja, joissa oli suorat ojat ja kaikki kivet sievänä kiviaitana ympäri vainiota... siinä olisi vanhuuden päiviä hauska viettää...
Tullappa nyt Paavo-Eemelikin kotia, povitasku rahaa täynnä! Lehmä ensiksi... sitten navetta... Ostaisi Rantalalta sen vanhan riihen, josta tulisi hyvä navetta...
Kumma mies, kun ei ole minkäänlaisia tietoja lähettänyt! Kun ei vain olisi kevättulvan aikana jokeen pudonnut, outo kun oli...
Siitä ajatukset siirtyivät omaan nuoruuden aikaan ja tukkijoelle... Vaara siellä oli tarjona joka päivä ja huonoja kumppaneita, kirjattomia kulkulaisia ja roistoja, jotka pahaan neuvoivat. Hän muisti, kuinka häntäkin kerran kehoitettiin... Toiset kolme menivät ja tappoivat taipaleella laukkuryssän... Hän oli neljäntenä joukossa... mutta pyörsi takaisin ja juoksi kylään...
Monasti oli tuo tapaus mieleen johtunut ja silloin oli aina tullut ajatelleeksi, että Jumalan sormi pidätti... niinkuin oli pidättänyt jälkeenpäinkin monesta pahasta työstä, jotka ajatuksissa olivat syntyneet...
Tultuaan Törmälän tienhaaraan yritti hän kääntyä taloon päivällistä syömään. Mutta kun päivällisen aika jo oli ohi, kääntyikin hän Varpumäkeen.
Ilta oli hämyämistään hämynnyt, ja kirkon takaa taivaanrannalla välkkyi jo kirkas tähti — kuin hyvästiä valoisalle kesälle jättäen ja alkavaa syksyä tervehtien. Samulinkin mieli kävi alakuloiseksi.
Vuosi oli taas kulunut, kohta oli lopussa tämäkin kesä... ja viime kesänä muisteli miettineensä, että tänä kesänä nyt lehmän ja navetan hommaa... Nyt kesä kohta loppuu. Eikä ollut vielä navetan hirsiäkään tiedossa... Jos terveenä pysyisi, niin koettaisi ojankaivuulla säästää lehmää varten, ja jos Paavo-Eemeli talveksi kotiutuu... niin jo kumma on, jos ei sitten... Ja jos Sylvikin, joka palveli pappilassa, voisi jotakin palkastaan ojentaa...
Hän näki mökkinsä ikkunan läpi kirkkaan tulen takasta vilkkuvan, ja kun likemmäksi pääsi, niin kuuli kovaäänistä puhelua sisältä. Seppä siellä kuului olevan ja yhtaikaa selittivät ja huusivat Liisan kanssa, että kauas kuului...
Kun Samuli astui pirttiin, herkesivät huutamasta, eivät olleet innossaan kuulleet, että porstuan ovi kävi.
»Täälläpä iso asia on, kun huuto kuuluu virstan päähän», sanoi Samuli sisään tullessaan.
»Iso täällä onkin asia», vastasi Liisa. »Täällä on käynyt vieraita, joista olen Lanko-Pekalle selittämässä.»
»Joo, vieraita täällä on käynyt», sanoi seppäkin.
Samuli istahti sepän viereen sivupenkille ja kysyi:
»Vai vieraita. Keitä on käynyt?»
Samuli ei osannut aavistaakaan, keitä olisi käynyt, uskoi paremmin, että oli joku hyvä asia tapahtunut.
»No Törmälän Serafiina, ja kansakouluntarkastaja kuului olleen se herra», kerkesi seppä ilmoittamaan ennenkuin Liisa.
»Aamulla sanottiinkin olleen Törmälässä sen tarkastajan», sanoi Samuli.
Liisa oli ehtinyt saada ilmaa keuhkoihinsa, ja nyt hän alkoi pauhaavan saarnaavalla äänellä selittää: