Part 1

IHMISKOHTALO

Kuvaus tilattoman elämästä

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Hämeenlinnassa, Arvi A Karisto Oy, 1911.

1.

Illallinen oli syöty nuotion ympärillä, törmäladon luona, ja väki oli kiivennyt ladon ovesta heiniin nukkumaan. Hyvältä tuoksuvia maaheiniä oli lato täpösen täynnä, ja hyvä ja lämmin oli siellä raskaan päivätyön perästä levätä.

Ulkona oli hämyävä elokuun ilta. Päivä oli laskenut pilvettömän taivaanrannan taakse, ja se oli merkki, että pouta on huomennakin. Valtaväylältä ja saarien putaista ja vuopioista oli noussut pehmeää usvaa, joka nuoskeana levisi yli laajan niittymaan, kasteena laskeutuen heinikoille.

Hiljainen, rauhallinen ja äänetön yö oli alkanut.

Latonsa edessä istui Törmälän isäntä, harmajapartainen Joonas, vielä hetkisen sen jälkeen kun muu väki jo oli käynyt nukkumaan. Piippuaan poltellen hän keräili kekäleenjäännöksiä nuotioon, jolla illallinen oli keitetty.

Kuuma ja poutainen oli päivä ollut. Heinät olivat kuivuneet mainiosti, ja monta suovaa oli Törmälänkin väki saanut valmiiksi. Mutta raskas oli päivä myöskin ollut, sillä paljon oli heiniä luokona ja kaikki oli ehditty saada kokoihin. Levähtämättä oli pitkä, kesäinen päivä raadettu.

Hyvä oli vanhan isännän mieli, kun parhaan niityn, tämän Karjasaaren heinät poutapäivinä tehdyksi saatiin. Hän keräsi vielä viimeiset kekäleet nuotioon ja sitten silmäili ympärilleen yli laajan saaren, josta hämyn ja usvan seasta vielä häämöitti latoja ja korkeita suovia. Jo olivat tulet sammuneet muidenkin latojen luota ja niittymiehet käyneet nukkumaan...

Nukkuvan tuntuivat Törmälänkin ladossa olijat. Väsymys ja raukeus tuntui isännänkin jäsenissä. Vanha jo oli ja koko ikänsä kovaa työtä tehnyt. Ei ollut enää hänessäkään kuin puolet entisestä miehuudesta, tuskin sitäkään. Ei syntynyt enää suova niinkuin ennen. Puolen verran entisestä jaksoi enää hangolla suovaan nostaa, ja tutisemaan pani jo sekin paino sekä kädet että jalat.

— Vaan kummasti jaksaa vielä tuo Samuli, mietti isäntä. — Nuorempana kun Samuli oli, niin eihän ollut niin joutuisaa eikä ahkeraa heinäntekijää näillä tienoin toista. Vaan vielä näkyy olevan täysi mies, nyt tänä päivänä näin, kun hankosi... Mahtaa nyt Samuli-parkaakin väsyttää; kun vaan siltä sisusvialtaan saisi nukkua rauhassa...

Viimeisetkin kekäleet olivat palaneet ja alkoivat mustua sitä mukaa kuin hiillos riutui. Isäntä kopisti piippunsa tyhjäksi ja nousi seisomaan.

— Huomisaamuna saavatkin levähtää pitempään! tuumaili hän. — Ei olekaan kiirettä niittämään... vaikka nukkuisivat aamiaiseen asti... Ja jos poutana pysyy koko päivän, niin hyvissä ajoin ovat koko niityn heinät koossa, jotta ehditään vielä koreasti kotia kylpemään... onkin lauantaipäivä...

Hän kiipesi latoon, jossa jo ennen nukkuivat piiat ja renkipoika ja hänen torpparinsa Samuli Koski eli Koski-Samuli. Piiat olivat kaivautuneet ladon nurkkaan syvään heinien sisään, mutta renkipoika retkotti keskellä latoa, lakki kasvoilla. Toisessa ovinurkassa nukkui Samuli, jonka toinen pieksu näkyi heinäin päällä. Isäntä kaivoi itselleen makuusijan ladon toiseen ovipieleen, riisui takkinsa, painoi lakin syvempään päähänsä ja pani maata, takin kasvojensa yli peitteeksi levittäen.

Pian nukkui hänkin, ja hiljainen hämy-yö hiipi latoon.

Ei minkäänlaista ääntä kuulunut tuosta laajasta joensaaresta, jossa monen kylän ihmisiä oli heinää tekemässä. Öinen rauha kaikkialle levisi ja suloinen lepo joka niittymiehen mieleen. Uneksuvan levollinen ja tyyni oli hämyinen elokuun taivas, jonka kannelta jo kirkkaana vilkkui jokunen tähti, ensimmäisiä valoisan kesän perästä ja ikäänkuin hyvästellen mennyttä, lyhyttä valon aikaa.

Ja suuri rauha vallitsi kaikkialla, hiljainen lepo ja onni, ikäänkuin raskaat surut ja vaivat eivät koskaan ihmisten mieliä rasittaisi.

Sakeana usvana oli vielä koko aamuinen maailma, kun Törmälän ladosta jo kömpi mies ulos. Idän taivaalta kohottihe nouseva aurinko sakean usvan läpi kuin itkun seasta. Kastehelmissä kimaltelivat heinikot, ja ilman täytti kuivuneiden heinien lemu ja aamutuoreen raikas tuoksu.

Jo kuului etempää usvameren keskeltä viikatteiden hiontaa ja puhelua, mantereen puolelta liikettä taloista ja teiltä. Mutta pian alkoi usvameri hävitä. Sitä mukaa kuin aurinko kohosi, hälveni usva, nuoskeana kasteena maahan laskeutuen. Silloin aukeni koko laaja niitty kuin verhon takaa ja vilkasta liikettä näkyi joka haaralta. Tuolla niittivät Viinikan väet, neljä roimaa miestä, niin että valkoiset paidanhihat vilkkuivat ja pitkien, kirkkaiden viikatteiden terät välkkyivät, kasteisen heinän suhahtaen katketessa.

Törmälän saran vieressä niittivät Riekkolan väet: nuori ja pitkä mies edellä, kirjava pusero yllä ja musta, julman leveälierinen hattu päässä. Kaukana hänen jälessään kynsivät piiat, avopäin ja alushameisillaan, kynsivät kaikin voimin pysyäkseen edelläniittävän nuoren miehen perässä, ettei väli kovin pitkäksi ehtisi. Mutta turhaan näyttivät ponnistelevan, sillä väli pitenemistään piteni. Piikojen jälessä kampaili Riekkolan emäntä tasaisesti ja tähdellisesti ja huusi joskus piioille, että »niittäkää tarkemmin, pitkiä heinätupsuja jää pystyyn... elkääkä rimpuilko Ison-Iivarin perään... ette ehdi hänen matkassaan kuitenkaan...»

Mies, joka Törmälän ladon luota Riekkolan väen niittoa katseli, oli Koski-Samuli, Törmälän torppari. Hän oli istunut, ladon seinän viereen, nojasi selkäänsä siihen, käsivarret ristissä vatsan yli, ja voihki ja valitteli hiljaa. Samuli ei vielä ollut vanha mies, vaikka vanhalta jo näytti. Pitkä varsi oli jo kumarassa, ja ruumis oli niin luisevan laiha, että melkein luusolmut paidan ja puseron alta kyhmyinä kohosivat. Kasvot olivat kalpean laihat ja silmät mustien renkaiden ympäröimät. Rasittuneelta, kivulloiselta ja surkastuneelta näytti mies.

Edellisen päivän kova työnteko oli taas saanut vanhan vian ja kivun virkoamaan. Vatsaa väänteli, rintaa poltti ja koko ruumista pakotti niin, että tuskin saattoi hengittää. Koko yön oli polttanut ja särkenyt, hän ei ollut nukkunut kuin iltayöstä hetkisen ja oli herännyt siihen, että vatsaa väänsi ja rintaa poltteli...

Heinänhankoaminen oli eilen ollut niin rajua, että tämän teki. Ei hän enää kestänyt niinkuin ennen... Ja heiniä hangotessa se oli ensi kerran ruvennut tämä polttaminen ja vihlominen tuntumaankin... siinä oli vika sisälmyksiä, rintaan ja vatsaan tullut... juuri tällä samalla niityllä... tässä Karjasaaressa... tällä Törmälän saralla...

Siitä oli toistakymmentä vuotta aikaa. Mutta eipä enää parannut silloin sattunut repeämä... Joka kesä oli tullut huonommaksi, aina heinän aikana, ja varsinkin uudistui silloin, kun joutui enemmältä heiniä korkeaan suovaan hankoamaan...

Hän katseli laimein, väsynein silmin Riekkolan saralla niittävää miestä, Isoa-Iivaria... Noin hänkin niitti ja liehui ensi vuosina, kun tällä saralla heinää teki, liehui ehkä vielä rajummin kuin Iso-Iivari nyt tuolla... Mutta silloin ei polttanut sisälmyksiä eikä vihlonut rintaa...

Kipu tuntui kuitenkin vähän helpottavan, ja hän alkoi hommata tulta entiseen paikkaan. Ennen oli aina kipu lieventynyt, kun tulen loisteessa lämmitteli rintaa ja vatsaa. Niin hän nytkin toivoi, ja saatuaan pilkotut puut iloiseen liekkiin hän alkoi paistatella itseään. Siitä tuntui nytkin tulevan kivuille lievennystä, ja helpotuksen huokaus nousi hänen rinnastaan.

— Jaksaisi vielä tämän päivän, tuumaili hän itsekseen. — Ei olisi tänä päivänä enää niin paljon heiniä hangottavanakaan kuin eilen... hyvään aikaan jouduttaisiin kotia, ja lauantai kun on, olisi kylpy illalla, ja huomenna saisi levähtää koko päivän...

Kuta likempänä loistetta hän rohkeni olla, sitä enemmän kivut hellittivät, ja hän höpisi jo itsekseen, ohuitten huulien mennessä hymyn irveen:

— Taitaapa tästä sentään vielä miestyä!

Silloin isäntäkin ilmestyi ladosta, pusero ja harmaja parta heinän pelmuissa, haukotellen ja taivaalle katsellen.

»Joko sitä Samulia taas vanha vika alkoi haitata?» sanoi hän, kun Samulin näki paistelemassa rintaansa. »Taisi eilinen hankoaminen tehdä pahaa... Sinä yrität liian ruttoon... pitäisi sinun säästää itseäsi, ennenkuin miehuus kokonaan loppuu...»

»Olisi pitänyt nuorempana säästää», virkkoi siihen Samuli kuin toivottomalla äänellä.

Siihen ei Törmälä heti vastannut. Hän katseli Samulia melkein ilmeettömin, vielä unisin silmin ja alkoi hommata piippuunsa.

»Tuolla piika-Maijalla taitaa olla matkassa hokmannia... Olisi herättää Maija ja pyytää tilkkanen», esitteli hän.

»Ei siitä ole hokmannistakaan ollut enää näinä vuosina apua», sanoi Samuli siihen ja lisäsi sitten peittäessään rintansa:

»Tuosta loisteessa paistamisesta se tuntuu paras apu olevan.»

»No eipä olekaan nyt vielä kiirettä työhön... vasta aamiaiselta alamme... kun kastekin ehtii heinästä lähteä», lohdutteli isäntä.

Ja haukoteltuaan vielä ja sytytettyään piippunsa hän silmäili ympärilleen, missä joka haaralla vilkkui niittymiehiä, kuului hauskaäänistä viikatteiden hiontaa ja jostakin etempää joelta rallatuksia.

»Taitaapa pysyä poutana vielä tämänkin päivän... ja se nyt ensiksi meillekin riittäisi», sanoi hän sitten, käveli ladon ovelle ja alkoi huudella piikoja hereille:

»Nouseppa, Maija, sieltä kahvin keittoon ja hommailemaan aamiaista!»

Sitten hän hiljaisemmalla äänellä puhui Samulille:

»Otetaanpa aamusta päivä talteen, niin pääsemme ennen auringonlaskua jo kotia saunomaan.»

Hetken kuluttua kähmivät piiatkin ulos ladon eteen. Unisina olivat vieläkin, silmät puoliummessa; massotellen ja vähäpuheisina rupesivat ensin epäjärjestykseen joutunutta pukuaan tasailemaan.

Poutainen ja kuuma oli koko lauantaipäivä. Ja kiire oli joka talon niityllä, sillä kunkin talon väki koetti panna kaiken kuntonsa liikkeelle ehtiäkseen illaksi kotia.

Lännen vaarain lakia jo aurinko kosketteli, ennenkuin Törmälän väki sai kaikki heinät suoviin. Liikkeellä olivat olleet ja ahkeroina koko päivän, mutta tarkkaan otti työ päivän sittenkin. Samuli oli ollut kaiken aikaa huonosti voipa. Ei ollut saanut syödyksikään kuin päivällisen aikana hiukkasen, ja senkin vähän oli oksentanut takaisin. Mutta merkillisesti oli sittenkin jaksanut liehua.

Mutta kun kaikki työ oli saatu loppumaan ja lähtökahvit vielä törmäladon luona juotu, ruvettiin hommaamaan kotimatkaa. Laulellen ja hyvillä mielin nyt piiatkin kantoivat eväänjäännöksiä suureen kolmilaita-niittyveneeseen, joka oli ollut viikon päivät Loueputaan rannassa. Siihen pyttyjä ja leilejä toivat, tyhjiä laukkuja, ja keskelle venettä kumolleen asettivat leveäjalkaisen, nokisen padan ja sen alle vielä nokisemman kahvipannun Isäntä ja Samuli sillä aikaa irroittivat viikatteita varsistaan ja kokoilivat muita työaseita venevalkamaan.

Ja niin siitä joutuivat lähtemään. Vene työnnettiin vesille syvävetiseen, korkearantaiseen, mutta laimeavirtaiseen Loueputaaseen, joka koukeroisena halkoi laajan Karjasaaren eri osiin.

Samuli asettui etukeulaan sauvomaan ja isäntä peräkeulaan. Piiat laittoivat istumapaikat keskelle venettä, mutta renkipoika istui perään. Sillä sellainen oli niittymiesten laki, että niitylle mennessä tuli naisten soutaa myötävirralle ja miehet saivat jutella puheitaan ja tupakoida, mutta palatessa tuli miesten sauvoa vastavirtaa ja naiset saivat vuorostaan joutilaina köllötellä.

Ja pitkin Loueputaan rantoja näkyi niittyveneitä ja niittymiehiä, jotka valmistausivat kotia lähtemään. Mutta muutamilla saroilla vielä hangottiin heiniä korkeisiin suoviin tai työnnettiin latojen aukoista sisälle.

Tasaisesti ja verkalleen sauvoivat Törmälä ja Samuli, ja vene solui hiljaista vauhtia pitkin putaan tyventä, kirkasta pintaa. Hyvänä oli kaikkien mieli, sillä raskain ja etäisin niitty oli nyt tehty ja suotuisat ilmat olivat työtä jouduttaneet. Ja Törmälän talossa olikin nyt, kun Karjasaari oli koossa, heinätyö loppunut. Tuntui suloiselta mielessä, kun tiesi, että raskas heinänteko nyt tälle kerralle oli päättynyt, vaikka ruumista raukaisikin ja painava uupumus jäseniä pakotti.

Kun saavuttiin Loueputaan suuhun, aukeni leveä joen uoma ja suuria kyliä tuli näkyviin kummaltakin rannalta, niittyjä näkyi yhä vielä edessäkin päin, mutta laaja Karjasaari putaineen alkoi jäädä taakse.

»Poutainen on ollut tänä kesänä heinäaika ja varsinkin tämä viikko», arveli Törmälä peräkeulasta, kun Loueputaasta pullahtivat valtaväylälle.

»Onpa se ollut», vastaili Samuli, »eipä niitä ole minun muistooni jäänyt monta näin hyvää kesänkulkua kuin tämä...»

»Monesko kesä jo ollee, jona Samuli on Karjasaaressa ollut? Eikö alkane jo lähennellä kahtakymmentä?» alkoi isäntä muistella.

»Kolmaskolmatta kesä tämä on», sanoi siihen Samuli. »Silloin olin ensi kertaa, kun sitten syksyn tullen Varpumäkeen tulin asumaan. Siitä muistan.»

»Niin kuluu aika... Vai on siitä jo niin kauan... Ja niinhän todella onkin, kun minäkin oikein alan muistella.»

He olivat jo tasaisesti sauvoen päässeet valtaväylälle ja pyrkineet likelle rantaa, jossa virta ei tuntunut niin väkevältä kuin ulompana joella.

Matalalle oli jo laskenut aurinko, veripunaisena pallona vielä viivähti vaarojen lakien päällä, mutta alkoi vähitellen upota niiden taakse. Vaaleaa hämyä ympärilleen hajoitellen alkoivat taivaanrannat tummua sitä mukaa kuin aurinko uppoamistaan upposi. Lauhan näköisiä olivat korkeiden vaarojen puuttomat, harmaansinertävät huiput, ja ilman henki vastasi lämpimältä poskipäihin.

»Jo nyt ohra kypsyy tämmöisinä päivinä ja tämmöisinä... näin lämpöisinä öinä», virkkoi Törmälä.

»Ei ole hallasta nyt pelkoa... tänä syksynä...»

»Kai sitä ensi viikolla, jos eletään, jo leikkuu alotetaan...»

Niin jutellen Törmälän väki hiljainen kulki kotiin päin.

Mutta heidän jälessään sauvoi monta niittyvenettä. Vihaista vauhtia ne likenemistään likenivät, sillä nuoria, notkeita miehiä näkyi olevan sauvomassa. Sieltä kuului lauluakin ja nauravaa puhelua, joka tyynenä, kirkkaana iltana kantoi kauas. Pian jälessätulevat saavuttivatkin Törmälän veneen ja sauvoivat samaa vauhtia ohi. Mutta laulu ja puhelu lakkasi, kun tunsivat Törmälän vanhan isännän, joka oli herännyt mies eikä suvainnut loilotuksia. Vasta kun olivat ehtineet kauas edelle, alkoivat taas laulaa ja rallattaa. Törmälän piikainkin teki mieli rallatella, mutta kun isäntä oli veneessä, eivät uskaltaneet.

»Noillapa on kiire», sanoivat piiat kuitenkin, kun edellä menevät jo katosivat kivisen jokiniemen taakse.

»On se noussut tämäkin vene joskus hyvinkin pian Karjasaaresta Törmälän rantaan», virkkoi piikojen puheeseen Samuli.

»Vaan silloin olivatkin nuoremmat miehet sauvomassa», arveli Törmäläkin. »Nyt meitä on... Samulikin sairas mies, ja mitä minusta enää seitsemänkymmenen ikäisestä ukosta... Ja mikäpä tässä kiireenä... Saunaan ehdimme hyvissä ajoin.»

Ja rykäistyään puheli hän vielä:

»Tuskin noidenkaan sauvojien työnteko on niin ruttoon käypää kuin on heidän sauvomisensa... Niinpä arvelen...»

»Eivät ne niitylle mennessä näkyneet kiirettä pitävän», virkkoi Samuli.

Törmälä naurahti ja puheli lisää:

»Me olemme tällä viikolla tehneet lujasti työtä, ja kiitokset minä annan teille kaikille... On sillä samalla niityllä mennyt paremmalla ja lukuisammallakin joukolla enemmän aikaa kuin meillä nyt, ja poutailmat ovat silloinkin olleet... Minä sen tiedän, joka kuudettakymmenettä vuotta olen Karjasaaren sarkaa tehnyt...»

Törmälä ei juuri koskaan kiitellyt väkensä työntekoa, mutta sitä paremmalta tuntui nyt Samulista ja piioista isännän kiitos.

Ja näytti kuin olisi venekin saanut osansa, sillä vauhti alkoi enetä. Samuli näkyikin heiluttelevan sauvointa aika kiireesti, ja notkeammin liikkui vanha Törmäläkin.

Niemen takaa tuli kotikylä näkyviin viettävältä joen törmältä. Hämyn seasta häämöittivät rakennukset mustina ja totisina, eikä vielä valoja näkynyt yhdestäkään talosta. Mutta joelle tuli jo vastaan ihana savun haju lämpiävistä saunoista ja tuoksahti veresten vihtain miellyttävä lemu.

Törmälän talo oli keskikylällä, vähän loitompana jokirannasta kuin muut talot, ja venevalkama oli kivinen, mutta syvä.

Viimeiset syltäkymmenet kulki vene jo semmoista vauhtia, että vesi molemmin puolin vaahtosi. Samuliin oli tarttunut entinen sauvomainto, ja hän työnsi niin että piiat keskiveneessä notkahtelivat, kun hän sauvoimen vetäisi virrasta.

Pian saapuivatkin kotirantaan.

Piiat lähtivät laulellen nousemaan pihaan, mutta miehet jäivät veneestä kapineita maalle nostamaan.

2.

Nuorena, naimattomana miehenä hän oli kylään tullut.

Tukkilaisten joukossa oli etelän puolesta noussut ylös Lappiin asti ja siellä kevättulvan aikana tukkeja uittanut olkajokia pitkin suureen valtasuoneen. Notkea oli varsi, rohkea mieli, ja taitava oli tukkipoika. Oli ollut liiankin rohkea. Kun koskissa ruuhkasi eivätkä muut uskaltaneet mennä ruuhkaa purkamaan, oli hän aina valmis. Mutta jo ensi matkalla sai niin monta kylpyä kevätkylmässä jäävedessä, että öisin oli paleltua sammuvan nuotion viereen.

Sieltä kai ne olivat jäseniin ensimmäiset kylmyydet nousseet, hyhmäisistä kirsivesistä ja hallaa huokuvilta korpimailta, missä yöt sai nuotiolla värjöttää.

Verkalleen Samuli käveli mökkiään kohti elämänsä kulkua miettien. Hän oli vielä kylvynkin jälkeen hetkisen aikaa istunut pirtin penkillä ennenkuin läksi kotiaan.

Tänä kesänä oli hän monta kertaa tavannut itsensä miettimässä kulunutta elämäänsä ja tulevia päiviään kuvittelemassa. Ja varsinkin silloin ne aina mieleen johtuivat, kun tunsi kipujen ruumista raatelevan, ja iltaisin, kun oikein raskas väsymys koko olemusta vaivasi ankaran päivätyön jälkeen.

Kun kaiken voimansa pani liikkeelle ja yritti niin, että oli läkähtyä, ja aina vain muiden hyväksi, silloin ne tulivat nämä huolet ja surulliset ajatukset. Eivät ennen nuorempana rasittaneet, mutta kuta vanhemmaksi tuli ja kun kipujen tunsi vuosi vuodelta enenevän ja voimien vähenevän, sitä enemmän pani miettimään.

Niinkuin nytkin.

Ei hänellä nuorenakaan ollut sellaista kulkurin henkeä kuin monella muulla tukkilaisella. Ja maatyö häntä enemmän miellyttikin.

Hän muisti kuin tämän illan, kun lauttoineen tämän kylän ohi olivat menossa. Ottivat lautat maihin tuohon Törmälän rantaan, ja taloon nousivat miehet. Nyt siitä oli jo kolmaskolmatta kesä kulumassa. Heinänteon aika oli.

Hän antausi keskusteluihin isännän kanssa, tämän Törmälän. Isäntä pyysi häntä heinäntekijäksi, kun kuuli, että hän oli siihen tottunut. Häntä oli aina tämä kylä miellyttänyt sivu kulkiessa, ja kun talossa tarjottiin melkoisen hyvää palkkaa, jäi hän niittomieheksi, ja silloin jäivät tukkihommat ikipäiviksi.

Sillä siitä asti oli hän Törmälässä ollut, ei tosin vuosirenkinä, mutta kesät talvet talon töitä tehden, milloin urakalla, milloin päiväläisenä.

Niin oli aika sitten lähtenyt kulumaan, ja seuraavana talvena hän jo nai Tikan Liisan, joka siihen aikaan oli karjakkona Törmälässä. Törmälä antoi silloin tuon torpan, Varpumäen, jossa ei ollut muuta kuin pirtin kehä. Sisustetuksi oli pirtin saanut ja palasen peltoa pirtin ympärille, mutta muuta ei.

Niin olivat nämä vuodet menneet, ja kaikki mitä ansaitsi kului jokapäiväisessä elämässä, ja puutekin oli hätyytellyt talvisydämen aikoina. Sillä perhe oli lisääntynyt. Oli jo seitsemän lasta, nuorin vasta alkanut kävellä.

Samuli oli jo mietteissään kulkenut tietä palasen matkaa, mutta kääntyi sitten polulle, joka Törmälän ja Alapietin rajaa pitkin nousi Varpumäkeen kylän taakse. Hiljainen tuulenhenki kävi etelästä, ja ilma oli lämmin. Komeatähkäistä ohrapeltoa oli siinä molemmin puolin polkua. Jyvä oli jo aivan valmista, sillä se tuntui kovalta, kun Samuli otti käteensä tähkän ja sormiensa välissä sitä pyöritteli.

Kauniina ohrapeltona oli puoli Törmälän vainiota. Siinä vainiossa oli hän monta kovaa päivätyötä tehnyt ... tämäkin rajaoja oli hänen kaivamansa ja samoin koko vainion salaojat hänen tekemiänsä. Ja jyrkässä metsänrannassa, jossa nyt oli talon paras viljapelto, oli koko aukea hänen valmistamansa. Sakea metsä oli ollut päällä, kun hän aloitti... ja nyt työnsi ohraa kuin seinää.

Niin oli.

Oli kuin olisi ikäväksi mieli käynyt, kuin kättensä töitä katseli, vaikka iloltahan siitä olisi pitänyt, että valmista oli tullut.

Mutta ei hän nyt vain voinut siitä iloltakaan.

Sillä nyt vasta tänä kesänä olivat häntä alkaneet kummalliset ajatukset vaivata öin ja päivin. Ei ollut hänkään saattanut korviaan tukkia, kun kuuli työväen puolesta puhuttavan. Ei hänkään itse ollut kertaakaan käynyt työväenpuhujia kuulemassa, mutta oli muilta Varpumäen miehiltä kuullut, varsinkin sinä talvena, jona ensi kerran käytiin äänestämässä.

Häntä oli kehoitettu yhtymään työväenseuraan, joka oli perustettu kirkonkylään. Mutta Törmälä oli kieltänyt ja sanonut, ettei työväki huutamalla ja Jumalaa pilkkaamalla päiviänsä paranna.

Ja niin oli hän noudattanut Törmälän neuvoa. Ei ollut työväenseuraan liittynyt, mutta talvi-illoin, kun osui toisiin mökkeihin menemään, kuunteli hän, mitä työväen hyväksi tehtiin.

Eivät ne vielä olleet saaneet parempia päiviä. Työtä heidän täytyi tehdä nytkin, niinkuin olivat tehneet ennen ensimmäistäkin äänestämistä. Eikä ollut kuulunut vielä seuraavienkaan äänestyksien perästä mitään erikoisempaa.

Mutta sittenkin hän oli ruvennut miettimään omaa elämäänsä enemmän kuin ennen, ja salaisesti oli hänkin toivonut, että joku suurempi muutos tapahtuu. »Kunniallisille, rehellisille työmiehille on yhteiskunta suuressa velassa»... tai jotakin sinnepäin hän muisteli erään etelänpuolen työväenpuhujan sanoneen.

Lanko-Pekka, kylän seppä, Samulin naapuri, oli siitä puheesta Samulillekin selvää tehnyt.

Hän oli jo mietteissään kävellyt rajapyörtänöä peltojen päähän ja kääntyi nyt mökilleen päin. Hänen mökkinsä oli Törmälän maalla erillään muista Varpumäen mökeistä, jotka olivat kaikki saman kumpulan nokassa melkein vierekkäin. Siinä oli kylän someropalsta, ja siihen oli aikain kuluessa mökki mökin perästä rakennettu, niin että koko someropalsta nyt oli vallattu ja pelloksi viljelty.

Nukkuivat siellä jo Varpumäessä joka mökissä, koska ei mitään liikettä kuulunut.

Samuli pääsi aitapolkua menemään ohi muiden mökkien kotiin päin. Lämmin kylpy oli häntä virkistänyt. Ruumis tuntui notkealta, eivätkä vaivanneet rinnan tai vatsan kivut.

Hänellä oli ollut unelma, jonka kerran toivoi toteutuvan. Vuosi vuodelta oli odottanut ja toivonut, mutta ei siitä vielä ollut mitään tullut — ja kohta oli lopussa taas tämäkin kesä. Aika oli kulunut, ja hopussa piti olla, jotta sai ansaituksi jokapäiväisen leivän ja vaatetta väelleen. Ei mihinkään muualle liiennyt. Ei vaikka oli aina raatanut ja ponnistanut, että jäseniä särki.

Oli ollut mielessä silloin kun tätä mökkiä valmisteli ja naimisiin meni, että kaivaa peltoa usean tynnyrinalan, ja kun torpankirjat Törmälän kanssa tehdään, niin silloin Törmälä antaa Takasuon niitystä palstan, josta lehmälle saapi heinää tehdä...

Ei ollut peltoa tullut kuin pari pienoista tilkkua kivikkoon. Navettaa, jota joka vuosi hommasi ja josta puhui, ei ollut vielä hirttäkään. Torpankirjatkin olivat vuosi vuodelta jääneet tekemättä — ja nyt oli jo kolmaskolmatta kesä kulumassa.

Saamaton, toimeton ja laiskako hän oli ollut?

Mutta ei hänen tuntonsa siitä soimannut. Ja sen hän tiesi, että hänellä kylässä oli ahkeran ja hyvän työmiehen nimi.

Eikä hän kuitenkaan ollut saanut säästetyksi mitään. Ja jos nyt terveys näin alkaa huononemistaan huonota, niin...

Hän oli jo aivan mökkinsä luona, jonka takana kohosi komea männikkö, metsäpalstaan yhtyen. Porstuan ovi oli auki. Liisa oli kai jo mennyt nukkumaan.

Liisa! Heidän avioelämänsä ei ollut oikein hyvää alussakaan ollut, ja vuosi vuodelta olivat keskinäiset suhteet käyneet yhä kireämmiksi. Sitä mukaa kuin perhe kasvoi ja he itse vanhenivat, sitä mukaa he tulivat toinen toiselleen kärsimättömämmiksi.

Liisa valitteli vaivojaan, toivoi navettaa ja omaa lehmää ja muistutti myötäänsä Samulille, että torpankirjat olivat tekemättä.

Olihan Samuli ottanut asian puheeksi, kun kahdenkesken Törmälän kanssa sattuivat. Törmälä oli aina silloin luvannut, että kun nyt tässä ehditään, niin tehdään... Mutta tekemättä olivat jääneet.