Part 5
»Nyt minä ymmärrän, minkä vuoksi ei Samulia päästetty isännän puheille, ja monta muuta pykälää», hoki seppä ja alkoi tulisella kiireellä pukeutua. »Kelvoton rakkari, kun sairaalta mieheltä oikean oman anastaa... mieheltä, joka on miehuutensa ja terveytensä talossa menettänyt...»
Pian oli seppä valmis lähtemään. Otti sukset porstuasta ja lykkäsi kiivaasti menemään Törmälään päin. Kylän taloissa vielä valvottiin, ja Törmälästäkin näkyi tuli keittiön ikkunasta.
Serafiina istui yksin keittiössä, sukkaa kutoen. Sepän tulo vähän oudostutti Serafiinaa, sillä huhuina oli hän kuullut, että seppä pitkin kylää koki hakea todistuksia testamenttiin. Seppä oli kiihtyneen näköinen ja punainen kuin kukko kasvoiltaan. Jos hän olisi ollut parempi ihmistuntija, olisi hän nähnyt Serafiinan kasvojen muuttelevan väriään.
»Minä lähdin kysymään, tokko Serafiina tietäisi, eikö isäntävainaja ole testamentannut Samulille tuota Varpumäen torppaa.»
Hän katsoi suurilla sinisillä silmillään Serafiinan pieniin harmaisiin silmiin, joiden ilme oli kavala, mutta samalla rohkea.
»Mistäpä minä sen tietäisin, ja mitä se asia seppää liikuttaa?» vastasi Serafiina jäisellä äänellä.
Mutta nyt nousi seppä semmoiseen vimmaan, että tahtoi seinät halkaista. Ensiksi haukkui kaikkia yhteisesti siitä, että köyhän työllä rikastuvat — niinkuin oli kuullut sosialistipuhujan sanovan — ja syytti lopuksi Serafiinaa siitä, että tämä oli testamentin salannut. Ja oli aivan kuin hulluna.
Serafiina huomasi, ettei tuommoisen puolihullun miehen kanssa, jonka pää oli täynnä sosialistisia ajatuksia, auttanut ruveta väittelemään. Hän turvautui kavaluuteen ja rupesi itkemään. Ja itkiessään alkoi hän selittää, että Samuli oli kaikesta työnteostaan saanut yllinkyllin hyvitystä. Isävainajan laskun mukaan olisi Samuli jäänyt antamaan, mutta ei sanallakaan ollut hän siitä Samulille ilmoittanut eikä vaatinut... Seppä sai vaikka itse katsoa isävainajan laskut, jotka Samulia koskivat. Kun rahaa saivat, eivät tienneet kuinka sen hutiloisivat kaikenlaiseen joutavaan... Liisakin keitti niin väkevää kahvia kuin tervaa ja joi lakkaamatta, kun vain irti sai. Samoin oli Samulikin tuhlari...
Näkihän seppä sen, ettei muita mökkiläisiä puute hätyytellyt, vaikka oli isokin perhe, eivätkä ne ansainneet vähääkään enempää kuin Samuli ja Liisa. Tuskin sitäkään, sillä isävainaja oli Samulille aina maksanut vähän runsaamman palkan... Kuinka olisivat sepän omat asiat, jos yhdessä Juliaanan kanssa olisi tuhlattu? Ei taitaisi olla omaa sievää kotia, kolmea lehmää, elämistä joka lajista, vieläpä säästöjä vanhan päivän varalta.
Sepän into loppui siihen paikkaan, eikä hän osannut Serafiinan puheeseen vastaan panna. Tuntui aivan todelta, mitä Serafiina tuhlauksesta puhui.
Ja niin hän unohti testamenttiasian ja virkkoi:
»Tosi se kyllä on, että paljon olisivat saattaneet säästää... Jos minäkin sillä lailla olisin...»
»Niin, jos tekin Juliaanan kanssa olisitte tuhlanneet joutavuuteen ansionne, niin köyhiä olisitte... nyt elätte kuin pappilassa...» sanoi Serafiina.
Seppä oli itserakas mies ja piti kovasti siitä, että häntä sanottiin varakkaaksi.
Nyt hän jo hymähteli Serafiinan kiitokselle, vaikka äsken huusi kuin hullu.
»Ja eikö ole seppäkin tietämässä, että nytkin olen kaiken aikaa minkä mitäkin syömisen puolta lähettänyt ja itse vienyt?» puhui Serafiina, vieläkin itku silmissä.
Kyllä seppä sen tiesi.
»Mutta eivät ole suurkiitosta antaneet kumpikaan, ei Samuli eikä Liisa...»
Sepällä ei ollut siihenkään mitään sanomista. Hän ei muistanut, mitä oli aikonut sanoa, eikä tiennyt muuta kuin arveli:
»Kyllähän siinä perää on, että molemmin ovat ylen persot kahville.»
Serafiinan kiiluva silmä näki, ettei seppä niin vaarallinen syyttäjä ollutkaan.
»Jos vieläkin ihmisiksi olisivat, niin vähistä varoistani auttaisin, vaan hävyttömät ja suulaat ovat ja nimittelevät selän takana... Liisakin kuuluu kiroilevan kuin ukkonen ja...»
Seppä läksi.
Vasta kun oli jo puolivälissä kotimatkalla, muisti hän, että häneltä testamentin tiedusteleminen jäikin kesken.
»Vaan syytön siihen Serafiina on!» päätti hän. »Juliaanan hourailemista vain...»
Ja hän hiihti mökilleen.
»Kuinka kävi?» kysyi Juliaana. »Tunnustiko mitään?» Seppä oli vähän nolon näköinen, kun vastasi:
»Kyllähän se niin taitaa olla, ettei koko testamenttia ole olemassakaan. Ja yli kuuluu aina oikeasta saamisesta Törmälä-vainaja Samulille maksaneen...»
»Huonopa olit asiamies», sanoi akka karskisti. »On se Serafiina siksi koulua kulkenut, että tuommoisen miehen pian pimittää.....
»Mahdoit itse mennä!» kivahti seppä. »Kun tiedät niin varmaan testamentin olevan...»
»Olemassa se on, ellei ole hävittänyt... siitä olen varma», sanoi Juliaana. »Etkö sinä ymmärrä, mitä varten apuja tuopi Samuliin? Sitä varten, etteivät enää huutaisi siitä testamentista... Etkö muista, kuinka isävainajaansakin veti nenästä ja tuhkaa silmille heitti, vaikka Törmälä oli viisas mies...»
»Perkele huoli koko jutusta!» kirosi seppä, sillä nyt häntä alkoi oma tyhmyytensä pistellä vihaksi.
»Jos minulla olisi housut jalassa ja mies olisin niinkuin sinä», jutteli Juliaana vähän härnäävällä äänellä, »niin jo minä olisin selvän ottanut...»
»Käy asiaan, kun luulet niin viisas olevasi», kivahti seppä taas.
»En minä olekaan sekaantunut asiaan, mutta sen tiedän, että testamentti on olemassa...»
»Et enempää kuin minäkään.»
Ja puoleen yöhön asti väittelivät eikä kumpikaan antanut myöten. Mutta siitä illasta asti he eivät keskenään ottaneet enää puheeksi Samulin testamenttiasiaa.
9.
Sydänkuukausina piti pitkällisiä pakkasia.
Hätä oli tullut Samulin mökille. Seppä, armelias mies, otti koko joukon asumaan kotiinsa, kookkaaseen kamariin, joka oli pirtin vieressä, porstuan perässä. Olisivat siihen mökilleen paleltuneet, kun Samuli ei pystynyt puita laittamaan. Seppä toimitti kunnalta apua, jauhoja ja puita. Koetti saada rahaakin lääkkeisiin, mutta köyhäinhoidon esimies arveli, että tokko Samulille enää kannatti ruveta kalliita lääkkeitä juottamaan... menisi kai hukkaan. Eikä antanut. Hyvä oli, että antoi puita ja jauhoja edes ja lupasi huoneen vuokran sepälle maksaa.
Kansakoululle ajettiin hirsiä ja kiviä, ja sieltä kuului aina miesten ääniä ja hevosten tiukujen helinää sepän kamariin, jossa Samuli puutteiden keskellä sairasteli. Oli hyvä, että huoneen ikkuna oli metsään päin. Olisi ehkä sattunut näkemään, kun eräänä päivänä neljä miestä rynnisti hänen pirttinsä kimppuun ja alkoi hoilaten ja huutaen sitä purkaa.
Mutta ääniä kuului kamariin ja hirsien kolinaa, ja Samuli arvasi, mitä oltiin tekemässä.
»Keitä ne ovat, jotka purkavat pirttiä?» kysyi hän Liisalta, joka tuli ulkoa.
»En tuntenut... enkä katsonut... Tehkööt nyt mitä tahtovat... Kevääseen asti lupasi antaa asua, saakurin nokinenä, ja nyt jo kuuluu myyneen pirtin... semmoinen kristitty se on, Serafiina...»
»Kenelle on myynyt?» tiedusti Samuli, ja heikon heikko puna nousi poskille.
»Männeliinin pojalle kuuluu myyneen — kertoi seppä äsken.»
Samuli ei tiedustellut enempää. Ei jaksanutkaan puhua, niin oli heikoksi mennyt. Päivin eivät kivut niin repineet, mutta öisin oli joskus hirveitä tuskia, että käppyrään veti koko ruumiin. Hiuksetkin olivat harmaantuneet ja kasvoistakin liha niin kulunut, ettei ollut muuta jälellä kuin suuret silmät, jotka tuijottivat kuin toisesta maailmasta. Ei hän enää puhunut mitään tulevista päivistä eikä maininnut testamentista. Näytti kuin ei enää muistaisikaan.
Eräänä iltana tuli Kuusi-Antti, vanha tuttu, puheille. Ei ollut käynyt Antti Varpumäessä koko talvena. Mutta nyt, kun oli kuullut, että Samuli yhä sairasteli eikä ollut paljoa toivoa paranemisesta, oli hiihtäen lähtenyt vartavasten sairasta puhuttelemaan.
»Kahvit keittäisin, vaan ei ole kahvin varaa meillä enää!» sanoi Liisa, vihainen ja tyytymätön katse silmissä.
»Ei toki minun vuokseni!» virkkoi Antti. »En minä kahvin vuoksi liikkeelle lähtenyt, vaan muuten...»
Samuli ei jaksanut paljoa puhuakaan, hymähti kuitenkin, kun Antin tunsi. Mutta Liisa lörpötteli koko ajan, kaikkia ihmisiä syyttäen köyhyydestään ja Samulin sairaudesta.
Antti myönsi kaikki Liisan syytökset oikeiksi.
»Kylläpä olet miesparka mennyt... Vietävä, kun ovat käsivarretkin kuin piipun varret hoikkaset... Jo taitaa, veliseni, kuolema tulla...» puheli Antti, sairaan vieressä istuen.
»Vähemmällä raatamisella se yhdestä miehestä loppu tulee», sanoi Liisa.
»Jo vainenkin! Vai tähän sepän kamariin olette joutuneet asumaan», virkkoi hän sitten.
Sytytettyään piippunsa näytti Antti samassa muistavan jotakin ja kysäisi:
»Lienettekö kuulleet mitään Paavo-Eemelistä, pojastanne?»
Ei kumpikaan vastannut mitään.
»Kiinni on joutunut... Oli papinkirja täältä neuvoteltu...»
Liisa valahti kalpeaksi kuin palttina, mutta Samulin kasvoissa ei tapahtunut mitään muutosta. Hänen katseensa haki Liisan katsetta, ja kun tapasi, niin tuntui sanovan:
»Sinuun tuli... epärehellinen tuli...»
Liisa poistui pian huoneesta ja näki Antin tulevan heti jälkeensä, hyppäävän suksilleen ja lähtevän hiihtämään.
»Olisipa saanut olla sanomatta... Samulin kuullen», ajatteli Liisa, mutta itkuun hänkin purskahti sepän pirtissä eikä saattanut olla Juliaanalle sanomatta, mitä Paavo-Eemelistä oli Kuusi-Antilta kuullut.
Eräänä yönä tuli Samuli yhtäkkiä hirveihin tuskiin.
Liisa heräsi siihen, että Samuli ulvoi ja riuhtoi sängyssään, niin että sänky paukkui. Hän sai tulen ja riensi apuun. Mutta Samulilla olivat silmät kiinni ja hän vatvoi itseään sinne tänne, jalkojen ja käsien käyristyessä suonenvedosta... ja ulvoi niin pahalla äänellä, että sydämen oli halkaista...
Liisa koetti saada häntä tajuihinsa, mutta onnistumatta. Sairas vääntelihe niin, että ruumis luokaksi sujui, ja parahti oudosti...
Kauhistuksissaan Liisa pakeni sepän väkeä herättämään...
»Kuolee, kuolee!» huusi hän ovelta. »Seppä rakas ja Juliaana, tulkaa auttamaan!»
Seppä hyppäsi alushousussaan sängystä ja kiskaisi Juliaanaa tukasta.
»Nouse... nouse! Samuli tekee loppua!»
Ulvominen ja heittelehtiminen oli sillävälin lakannut kuulumasta, mutta lapset olivat heränneet ja itkivät jokainen. Liisa ja seppä vaimoineen menivät sisälle, sepällä palava kynttilä kädessä.
Samuli makasi kuolleena sängyssään, polvet koukussa vatsaa vasten ja silmät ummessa, suu selkosen selällään.
10.
Aamulla seppä läksi pappilaan ja kellonsoittoon.
Tiellä tuli vastaan hirsikuormia uutta kansakoulua varten.
»Mihin seppä näin aamusta hiihtää?» kysyivät hirrenvedättäjät.
»Menenpähän hakemaan lujempaa lattiaa sille miehelle, jonka pirtin puritte viime viikolla», vastasi seppä.
»Joko on kuollut Samuli?»
»Tänä aamuna viidettä käydessä. Pääsi nyt kunta ja kansakoulu rauhaan!»
Hirrenajajat eivät puhuneet mitään, ja seppä jatkoi hiihtämistään pappilaan päin. Pakkasaamu oli, päivä alkoi valjeta. Paksussa valkoisessa huurteessa, liikkumattomana ja totisena oli metsä, ja taivas värittömän vaaleana. Kylältä kohosi savupilviä tyyneen ilmaan, hitaasti ja vaivalloisesti hajaantuen kelmeän taivaan alle. Kirkkomaan korkea, luminen kuusikko välkkyi nousevan auringon valossa, ja etäisiä, lumen peittämiä vaarojen lakia kultasivat päivän kimaltelevat säteet.
Seppä poikkesi maalarin mökkiin, kirkon viereen, hetkeksi juttelemaan, että pastori ehtisi nousta ja pukeutua. Maalari oli kylän sosialistien johtaja ja työväenseuran esimies.
Samulin surullisesta kohtalosta maalari sai kiitollista aihetta puheeseen ihmisiä ja yhteiskuntaa, olevia oloja ja Jumalaa vastaan. Seppäkin sai taas vereksiä voimia ja uusia mielipiteitä. Hän ei ollutkaan koko talvena tullut käyneeksi työväen kokouksissa.
Rohkeana miehenä astui hän pastorin puheille, jonka tiesi olevan karskin kaikille sosialisteille. Sepästäkin oli pastorille kerrottu, että hän yllytti palvelijoita, kehottaen piikoja ja renkejä kaikenlaisiin joutaviin »mielenosoituksiin», ja että hän oli ollut ensimmäinen mies selittämään kuukausipalkkajärjestelmää.
Pastori tunsi heti sepän, kun tämä astui sisälle. Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin, ja suun ympärille kuroutui tyytymättömyyttä ilmaisevia juovia.
Seppä ilmoitti asiansa.
»Yksi joukostanne on siis poistunut», sanoi pastori ja otti kirkonkirjat käsille.
»Ei Samuli ole koskaan kuulunut sosialistiseen puolueeseen», oikaisi seppä, joka ymmärsi, mitä pastori tarkoitti.
»Vai ei ole kuulunut! Sepä kummaa! Varpumäessähän kaikki ovat sosialisteja», oudoksui pastori.
»Vaan ei ollut tämä vainaja. Siihen puolueeseen kuului kuin Törmäläkin, isäntänsä...»
»Vai niin!»
Pastorin kasvoille levisi tyytyväisempi ilme, ja otsan rypyt katosivat.
»Mutta ilman sosialistien apua hän olisi nälkään kuollut», sanoi seppä hetken perästä.
Pastori ei vastannut siihen mitään, selaili kirkonkirjoja.
»Samuli-parka uskoi isäntäänsä. Äänesti aina vaaleissakin sitä miestä, jota isäntä käski, ja uskoi kai Jumalan apuun, mutta olisi paleltunutkin pirttiinsä ilman minun apuani niinkuin russakka...»
Pastori silmäsi julmasti seppää, mutta ei virkkanut mitään, kirjoitteli.
Seppä alkoi selittää koko Samulin elämäkertaa, lopuksi mainiten testamentistakin. Pastori kuunteli tyynesti hänen puhettaan ja lausui sitten:
»Ihmiskohtalo on vanhurskaan Herramme kädessä... Herra panee raskaita koettelemuksia ja tahtoo siten ihmisparkoja pelastukseen vetää... Samuli-vainajan kohtalo on kova, mutta uskokaamme, että hän Herransa luona nyt on iankaikkisessa ilossa... Me ihmiset emme kykene tuomitsemaan... Herra yksin kaikki tietää...»
Seppä oli pohjaltaan helläluonteinen mies, ja pastorin sydämellinen puhe vaikutti häneen kuin lämmin sade kuivaan maahan.
Pois lähtiessään hän kiitteli pastoria ja antoi kättä hyvästellessä.
Ulostullessaan hän pyyhki kyyneliä silmistään, otti suksensa ja läksi hiihtämään. Aurinko oli noussut jo korkeammalle ja helmikuun taivas käynyt äskeisestä sinisemmäksi. Kun hän ehti kirkon luo, näki hän tapulin suurten valkoisten luukkujen jysähtävän auki ja kohta alkoi kuulua kellojen soitto...
Tyynessä, kirkkaassa helmikuun ilmassa kajahti kellojen kumea ääni omituisen kirkkaalta ja helisi kauas vuoriseen ympäristöön. Seppä ei muistanut koskaan kirkonkellojen äänen noin kajahdelleen, noin kauas vaaroihin kumisseen... tai hän ei ollut koskaan niiden äänessä mitään erityisempää helinää huomannut, vaikka kotipihalle aina kuuli...
Mutta nyt otti korva paremmin, ja raskas suru tuntui sydäntä vihlaisevan.
— Sielukelloja soitetaan Samuli-vainajalle... tuli hänen mieleensä. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki molempien avonaisten luukkujen läpi kellojen vuoroon heilahtavan... ja hänen mieleensä tuli kumma pelko kuolemasta ja elämästä haudan tuolla puolen...
Hän ei ollut kuolemaa eikä tulevaa elämää koskaan ajatellut, mutta nyt tuli mieleen... ja sen hän tunsi, että kaukana oli hän siitä Herrasta, joka rauhan ja iankaikkisen ilon on kärsiville valmistanut...
Ja syvissä mietteissä seppä hiihteli kotiaan päin.
... »mutta uskokaamme, että hän Herransa luona nyt on iankaikkisessa ilossa...» muistuivat pastorin sanat mieleen.
— Jos niin on... niin sitten ainakin on _siellä_ oikeutta sillekin, jolta se _täällä_ ryöstetään, ajatteli hän.
Kun hän pääsi kotipihalle, oltiin siellä jo ruumista viemässä vajaan, joka oli pajan vieressä. Muutamia hirrenajajia oli Juliaana saanut avukseen. Hän oli pessyt ruumiin, sepän valkoisen, uuden paidan pannut päälle ja sukat jalkaan.
Liisan uikutus kuului kamarista, ja lapsetkin itkivät.
Seppä liittyi miehille avuksi, ja pian oli ruumis saatu laudoille, jotka oli asetettu vajaan, kahden tyhjän tynnyrin varaan.
»Ei paina paljoa mies enää», sanoi eräs kantajista.
»Kyllä on miesparasta liha syöpynyt, ettei suinkaan ole muualla kuin kielessä», arveli toinen.
Kolmas, vanhanpuoleinen mies, kotikyläläinen, puhui:
»Kummasti pian kuihtuu ja kuolee ihminen. Viime kesänä vielä, muistan, kun olimme Karjasaaressa... harva nuorikaan mies olisi vielä viime kesänäkään heinän hankoamisessa Samulille riittänyt... Näin, kun Törmälän saran vieressä tein heinää.»
Seppä sanoi kuin kaikille yhteisesti:
»Ei se nälkään eikä puutteeseenkaan kuollut, sen tiedämme Juliaana ja minä. Mutta kova oli sisustauti, vanha repeämä mikä lienee ollut, ja siihen lisäksi kolotus... Ja murhetta tuli muutenkin... se lopunkin miehuutta ja toivoa vei...»
Sepälle tulivat kyynelet silmiin, ja toisetkin miehet seisoivat totisina kuin patsaat.
»Veisatkaa joku virsi», pyysi Juliaana, joka seisoi ovella.
Olikin miesten joukossa Juurrus-Antti, vanha veisaaja ja virsimies verraton.
Ulkomuistilta alkoi veisata, ja toiset ottivat lakit päästään. Oven pieltä vasten seisoi Juliaana silmiään huivinnurkalla pyyhkien.
Virttä veisatessa ilmausi Törmälän Serafiina pihalle ja käveli vajan ovelle, Juliaanan viereen. Hänen kasvonsa olivat puhtaat, ja päässä oli musta huivi. Silmät eivät kiiluneet nyt niinkuin tavallisesti, ja olennossa näytti muutenkin olevan vakavuutta.
Juliaana silmäsi häneen kylmästi.
— Oletkohan tullut ilon vai surun vuoksi? hän mietti, sillä hänellä oli vieläkin omat ajatuksensa Serafiinasta ja testamentista.
11.
Kirkas, heleän kaunis helmikuun sunnuntai oli, kun Koski-Samulin viimeiset jäännökset kätkettiin maan poveen.
Törmälän Serafiina oli kaikki hautajaishommat kustantanut. Köyhäinhoidon puoleen ei tarvittu kääntyä. Kuusi-Antti, vanha ruumisarkkunikkari, teki arkun, ja Serafiina ja sepän Juliaana toimittivat ruumiin siihen. Arkku oli kaikin puolin varustettu niinkuin varakkaidenkin. Kantajiksi oli kutsuttu Samuli-vainajan parhaat ja läheisimmät naapurit: Kuusi-Antti poikineen, seppä, Alatörmälän isäntä ja kaikki mökinmiehet Varpumäestä, jotta yhteensä oli kahdeksan kantajaa.
Törmälän hevosella on ruumis kirkolle tuotu, ja siinä nyt kirkon luona vartovat papin viimeistä toimitusta, ennenkuin lähtevät arkkua kirkkomaalle kantamaan.
Ruumissaatossa on, paitsi kantajia, vainajan leski Liisa, sepän Juliaana ja Törmälän Serafiina, joka on tahtonut saattaa talon vanhaa palvelijaa viimeiseen lepokammioon. Liisan silmät ovat itkusta turvonneet, mutta nyt hän on vaiti ja katselee miettiväisenä mustaan arkkuun, jonka mustankiiltävästä pinnasta valkoinen lumi omituisesti heijastuu.
Miehet puhelevat keskenään muista maailman asioista, ja Serafiina seisoo vähän etempänä omissa ajatuksissaan. Hän on kyllä vakavan ja juhlallisen näköinen paksuissa, mustissa talvivaatteissaan, mutta siinä mietteissään kun seisoo, vilahtaa väliin kuin riemu pienien silmien terävässä ilmeessä.
Juliaanan suurten, rehellisten silmien katse seuraa Serafiinaa, ja kun Juliaanan katse osuu Serafiinan silmiin, kääntää tämä heti päänsä toisaalle. Eikä saa Juliaana pois mielestään kummaa epäluuloa, joka Serafiinaa kohtaan on syntynyt. Ei ole Juliaana luuloistaan kenellekään sitten enää puhunut, kun miehensä kanssa siitä puhe oli, mutta aina on se ajatus häntä vaivannut. Ja kuta enemmän hän on Serafiinaa tarkastanut, nyt hautajaishommissakin, sitä varmemmaksi on hänen uskonsa käynyt. On tosin joskus epäillytkin. Niinä hetkinä varsinkin, kun näki, millä innolla ja huolella Serafiina hommasi vainajaa hautaan ja lapsista huolta piti.
Mutta nyt tässä kirkon luona, kirkkaassa ilmassa, on hänen tuntoonsa kasvanut varma usko, että Serafiina sydämessään iloitsee Samulin kuolemasta. Semmoisen kummallisen ilon kiillon on hän nähnyt Serafiinan silmissä.
Mutta ei hän ajatuksistaan kenellekään mitään hiisku.
Maalari, työväenseuran esimies, on aikonut pitää puheen Samulin haudalla. Mutta seppä on yhteen sanaan sen kieltänyt.
Syrjäsilmällä maalari katselee ruumissaattuetta, mutta ei tule kantajia puhuttelemaan. On luultavasti sepällekin suuttunut.
Kirkas päivä paistaa kirkkomaan pitkien puiden lomitse valkoiseen hankeen. Sinne on suuren kuusen juurelle kaivettu hauta, jonka kuiva, keltainen hiekka pohottaa kauas hangen keskeltä...
Sinne kantavat Samuli-vainajan arkkua, ja nenäliinat silmillä kulkee kolme naista arkun perässä.
Törmälän Serafiina on palannut Samuli-vainajaa hautaan saattamasta.
Hän ei oikein saa selvää itsestään, onko hänen hyvä vai paha olla. Enemmän kuitenkin hyvä.
Koko talo onkin nyt kuin autio. Serafiina on toistaiseksi lopettanut karjan pidon, vuokrannut niityt ja elää omaa elämäänsä yksin koko talossa. Ei palvelijaakaan ole hän täksi talveksi raskinnut palkata.
»Velkoja on paljon», on hän huutokauppapäivänä sanonut. »Ne täytyy ensiksi maksaa...»
Hän on riisunut paksut mustat vaatteensa ja istahtaa melkein väsyneesti tuolille ikkunan luo, josta näkee suoraan Varpumäkeen. Sinne vie nyt vankka, kovaksi tallattu hirsitie, ja uusien, vasta pelkottujen hirsien kyljet paistavat läjistään tielle asti.
Hän on sytyttänyt tulen uuniin, sillä kirkkomaalla ollessa on tullut hieman vilu. Lämmittävän tulen luona on hupainen istua, ja hänestä tuntuu nyt helpommalta kuin on tuntunut pitkään aikaan. Ja hänen ajatuksensa pyörivät nyt viime kuukausien tapahtumissa...
Sydän vieläkin hytkähtää ja selkäpiitä karmii, mutta kaikki on nyt hyvin ja hänen tuntonsa on rauhoittunut.
Onko hän sitten rikkonut?
Vasta syyskesällä, kun kansakouluntarkastaja kävi ja puhe tuli Varpumäen torpasta, että siihen kansakoulu sopisi, sai hän isältä kuulla, että Varpumäen oli isä lahjoittanut Samulille...
Varpumäen torpan paikasta tarjosi kunta verraten suurta kauppasummaa, ja hän koki taivuttaa isää, jotta myisi... ja saisi siten ison velan maksetuksi. Mutta isä ei suostunut mihinkään...
Silloin isä sairastui ja puhui testamentista...
Hän haki ja löysi isän papereista testamentin...
— Mitä hyödyttää Samulia, että saa niin paljon maata? mietiskeli hän. — Ei Samuli koskaan, kivulloinen ja ikämies jo, kykene maataan viljelemään, ei pysty saamaan navettaakaan... Parempi on, että autan häntä muuten.
Ja isän kuoltua hän otti testamentin ja piilotti sen visusti omiin kätköihinsä. Ei tahtonut sitä hävittääkään...
Myi sitten Varpumäen ja joka pennillä isävainajan velkaa maksoi... Ja huolta oli pitänyt Samulin perheestä ja vastakin aikoi pitää...
Se vain oli joka päivä ollut hänen suurin toivomuksensa, että Samuli kuolisi, kuta pikemmin sitä parempi. Nyt oli toivomus toteutunut ja hän oli nyt mielestään päässyt rauhaan — testamentin suhteen.
Ei kaivannut enää Samuli testamenttia, ja leski ja lapset tulivat varmaan paremmin nyt toimeen kuin koskaan torpassa, jossa ei olisi ollut muuta kuin viljelemätöntä maata...
Niin oli.
Hän nousi, meni kätköilleen ja otti sieltä paperikäärön, jonka aukaisi. Siinä oli isävainajan isoa, selvää käsialaa. Hän luki siitä:
Lahjakirja.
Täten lahjoitan ja määrään minä Joonas Heikinp. Aislinki eli Törmälä, että kuolemani jälkeen kiinteästä omaisuudestani Törmälän talosta N:o 3, tämän pitäjän Haukkavaaran kylässä, on torpparilleni Samuli Erkinp. Koskelle ja hänen perheelleen omaksi ja omistettavaksi erotettava 5 tynnyrinalaa maata, Varpumäestä suoraan itään Takasuolle päin, rajoittuen Alatörmälän talon palstaan etelässä ja Metsämaan palstaan pohjoisessa, lisäksi mainitun Kosken ennen omistamaan torpan maahan ja huoneisiin, jotka olen hänelle ennen lahjaksi antanut. Vielä on Koskelle lisäksi erotettava Takasuo nimiseltä uudisviljelykseltä, Rantalan talon rajaa vasten, Vasuharjusta alkaen 300 sylen pituinen ja 100 sylen levyinen niittypalsta, jotka molemmat palstat omistaja saapi hakea palstatilaksi ja päätilan veroihin nähden niistä päätilan hyväksi veron maksaa.
Irtaimistosta on heti kuolemani jälkeen annettava kaksi lypsävää lehmää ja 2 tynnyriä ohria. Jos Samuli Koski kuolisi ennen minua, jää tämä lahjakirja hänen oikeutensa omistajien nautittavaksi.
Kaiken tämän lahjoituksen teen vapaasta tahdostani ja oikeasta omastani siitä syystä, että Samuli Koski on minua palvellut kolmattakymmentä vuotta uskollisesti ja rehellisesti.
Kirjoitettu Törmälän tilalla — päivänä — kuuta — — —
Joonas Heikinp. Aislinki eli Törmälä. Oma käsi.»
Serafiina heitti paperiarkin hiillokseen, missä liekit mieluisasti nuoleksivat sitä. Serafiina näki vielä hiiltyneen paperin punaisella pohjalla mustia kirjaimia, joista erotti nimet Samuli ja Joonas...