Part 6

Grôm huomasi mahdottomaksi saada päällikön mieleen mitään todellista käsitystä ihmeellisestä keksinnöstään. Hänen onnistui kuitenkin selittää Bawrille, että siellä oli sellainen mahtava, loistava ilmiö, joka kykeni karkoittamaan miekkatiikerin ja punaisen karhunkin, ja että hän oli jollakin tavoin kesyttänyt tämän voimakkaan, ihmeellisen olennon heimonsa palvelukseen. Bawr oli mietiskellen tarkastanut loistavan olennon outoa, mustaa puremaa Grômin nuijassa ja keihäässä. Hän myönsi heti, että sellaisen liittolaisen turvassa heimo, vaikka se nyt olikin heikontunut, kykeni torjumaan kaikki idästä päin tulevat kaarijalkojen hyökkäykset. Kulki huhu, epävarma kylläkin, mutta peloittava, että nuo petomaiset miehet olivat jälleen matkalla sinnepäin, joten ei ollut yhtään aikaa hukata. Bawr antoi määräyksen, että heimon oli koottava kaikki vähäiset ruokavaransa, nahkansa ja aseensa ja lähdettävä aamulla matkalle uutta kotiaan kohden.

A-yan yritykset kertoa tulesta ja Grômin ihmeellisestä voitosta saivat vain aikaan kauhua heimon keskuudessa. Pelko tuota tuntematonta, loistavaa olentoa kohtaan, joka kykenisi hävittämään heidät kaikki, jos Grôm menettäisi valtansa siihen, oli suurempi kuin noitten raakalais-ihmisten aiheuttama kauhu. Sitäpaitsi tunsivat he luonnollista vastahakoisuutta jättää vanhat, tutut asuntonsa ja muuttaa tuntemattomaan, peloittavaan maahan, missä ilmeisesti asustivat sellaiset jättiläismäiset pedot, joita he suurimmalla syyllä saattoivat pelätä. Lisäksi useat arvelivat, etteivät kaarijalat enää haluaisi kulkea tätä tietä. Ei siis ihme, että leirissä oli murinaa, vastustelua ja surkeata voivotusta. Mutta Bawr ei Mawgin ja tämän puoluelaisten kapinan jälkeen suvainnut mitään vastustelua ja Grôm oli kuin peloittava noita, ja siksi lähtövalmistelut jatkuivat niinkuin kaikki olisivat samaa mieltä. Pienten kukkulain heimolla ei ollutkaan suuria matkavalmisteluja, sillä rikkainkin saattoi sälyttää kaiken omaisuutensa heikkojen vaimojensa selkään. Ennen kuin päivä oli puolessa, lähti koko heimo matkalle kulkien amfiteatterin käytävää pitkin Grômin ja A-yan jäljessä ja marssien kuolleitten vihollistensa luiden yli, jotka korppikotkat ja sakaalit olivat jyrsineet valkeiksi. Päällikkö Bawr tuli viimeisenä pitäen huolta, ettei kukaan vitkastellut. Ja kun kiemurtelevan jonon loppupää oli ulkona käytävästä, kiipesi hän nopeasti lähimmän kukkulan huipulle tarkastelemaan. Hän näki Grômin ja tytön. Heimo kulki alakuloisena heidän jäljessään kääntyen vasemmalle pitkin alastomien kallioitten juurta. Tuskallinen piirre levisi hetkeksi hänen voimakkaille kasvoilleen. Sitten hän käänsi katseensa oikealle. Hyvin kaukana avonaisella paikalla joen rannalla hän näki liikkuvan suunnattoman joukon, joka näkyi tumman ruskealta viheriää ruohoa vastaan. Kun hän oikein tarkasti katsoi, oli hän varma, että nuo liikkuvat joukot olivat ihmisiä, uusia raakalaisjoukkoja, ammottavanenäisiä kaarijalkoja.

»Grôm on rehellinen mies», mutisi hän tyytyväisenä ja juoksi kuin hirvi rinnettä alas saavuttaakseen heimonsa. Kun tieto siitä, mitä hän oli nähnyt, oli kulkenut suusta suuhun läpi koko heimon, katosi kaikki mutina ja juroimmatkin hidastelijat astuivat innokkaasti eteenpäin ikäänkuin peläten noiden petomaisten ihmisten hyökkäävän joka rotkosta ja pensaikosta.

Matka kului suurimmaksi osaksi ilman seikkailuja. Kulkien tiheässä joukossa vain valoisalla päivällä esti heidän paljoutensa ja rohkea kulkunsa punaisen karhun ja miekkatiikerin, mustan leijonan ja susiparven häiritsemästä heitä. Niin pian kuin he olivat varmoja, etteivät raakalaiset voineet sitä kuulla, pitivät he päällikön käskystä suurta melua, nauraen ja huutaen, sillä Bawr oli huomannut, että miekkatiikerikin pelkäsi ihmisten ääniä, kun niitä kuului paljon yht'aikaa. Heidän oli tapana tehdä leiri yöksi, kun aurinko oli vielä korkealla. Keihäänkärkiensä avulla he kaatoivat uutterasti pitkäpiikkisiä akaasiapuun vesoja ja rakensivat niistä leirin ympärille suojan, jonka läpi pedot eivät uskaltaneet hyökätä. Siitä huolimatta joutuivat vahvimpienkin hermot öisin kovalle koetukselle. Puolet heimosta täytyi yht'aikaa olla vahdissa. Ja vain vähän lepoa saivat väsyneimmätkin, sillä pimeys tuon suoja-aidan takana oli täynnä mörinää, ulvontaa ja kauheita, tuijottavia, hehkuvia silmiä.

Matkansa neljäntenä päivänä kohtasi heimo kuitenkin vihollisen, joka ei välittänyt ihmisäänistä ja joka raivoissaan ei huomannutkaan heidän lukuisuuttaan eikä rohkeuttaan. Mahdottoman suuri alkuhärkä, kenties sama, joka muutamia päiviä aikaisemmin oli pakottanut Grômin ja tytön puitten latvoihin, hyökkäsi esiin, vettä valuvana ja mutaisena ryvettyään kaislaisessa lätäkössä. Se tuli karjuen kulkijoita kohden. Epäilemättä se oli ajettu pois laumasta ja se oli hulluna tappamisen halusta. Varoittavasti huutaen ja pelosta kirkuen hajautui heimo joka suunnalle. Lähimmät sotilaat heittivät sitä keihäillään karkuun juostessaan, ja useimmat niistä painuivat syvälle pedon kylkiin, mutta se ei pysähtynyt. Se oli valinnut uhrikseen vanhan miehen, jolla oli silmiinpistävä, lumivalkoinen tukka, ja tätä se seurasi armottomasti. Uhri raukka huusi epätoivoisesti huomattuaan tämän ja juoksi edestakaisin kuin kaniini. Juuri kun peto saavutti hänet, kaatui hän voimattomana pelosta, ja kauhea sarvi naulasi hänet maahan. Juuri tällä hetkellä saapui päällikkö juosten jonon päästä ja Grôm edestäpäin. Pelottomasti iski päällikkö nuijallaan kaikin voiminsa eläimen päähän sokaisten toisen silmän ja ehkäisten hetkeksi pedon raatelemisen. Samalla Grôm, tarkasti tähdäten, työnsi keihäänsä suoraan sen paksun kaulan läpi. Kun hän hypähti takaisin kierrellen ryhmyistä asettaan haavassa ja reväisten sen irti, hoiperteli peto käheästi yskähtäen uhrinsa yli, vaipui polvilleen ja kaatui hitaasti maahan, veren vuotaessa virtana sen haavasta.

Tapaus aiheutti päivän viivytyksen matkassa, sillä kuollut vanhus oli haudattava vierittämällä suuria kiviä hänen ruumiinsa yli heimon tavan mukaan. Sitten oli tapetun härän liha paloitettava mukaan otettavaksi. Se oli kyllä huonoa, mutta ravitsevaa ruokaa, eikä sellaista saa halveksia, kun on epävarmalla retkellä. Viivytyksen korvasi sitä paitsi enemmän kuin riittävästi se uusi rohkeus, joka täytti vuoristoheimon vähäiset, paossa olevat jäännökset. Nopea, odottamaton voitto niin pelättävästä vihollisesta kuin jättiläishärkä, oli kaikkien mielestä hyvä enne.

Kun he lähestyivät laaksoa, jonka suuta nuo tulivuoren liekit vartioivat, johti Grôm heimon tahallansa sellaista tietä, ettei se nähnyt vilahdustakaan tanssivista liekeistä, ennenkuin ne olivat aivan sen edessä. Hän johti heidät tiheän metsikön taitse varoittamatta heitä pian tulevasta näystä ja sitten äkkiä aukeamalle. Ja tuossa, tuskin sadankaan askeleen päässä, oli laakson suu ja pitkä rivi ohuita lepattelevia tulen liekkejä.

Kun kansa näki tuon käsittämättömän ilmiön, tuijotti se hetken suut ammollaan tai päästäen hiljaisia huudahduksia. Sitten he heittäytyivät maahan kasvoilleen peloissaan. Grôm seisoi keihääseensä nojaten ja A-ya seisoi hänen takanaan kumartunein päin. Kun päällikkö, joka kulki viimeisenä, saapui metsän takaa ja näki kansansa maahan heittäytyneenä tuon loistavan ihmeen eteen, aikoi hänkin seurata esimerkkiä, sillä hänen sydämensä vallan seisahtui. Mutta hän ei ollut suotta päällikkö, hän osasi hallita itseään yhtä hyvin kuin toisiakin. Kalpeuden levitessä hänen tummille kasvoilleen, mutta hetkeäkään epäröimättä astui hän eteenpäin ja seisoi kuten Grômkin pää pystyssä nojaten kylmästi suureen nuijaansa. Hän ajatteli, että loistava olento oli todellakin jumala, joka voi lyödä hänet kuoliaaksi äkkiä kuin salama, mutta se ei peloittanut häntä.

Grôm loi häneen nopean, hyväksyvän katseen.

»Käske kansan», sanoi hän, »seurata meitä tuon avonaisen paikan läpi laaksoon rakentaaksemme sinne leirin, sillä täällä on paljon suuria ja hyvin vaarallisia eläimiä. Ja sano heille, etteivät he saa koskea loistavaan olentoon, ettei se surmaisi heitä, mutta heidän ei tarvitse myöskään pelätä, sillä se ei tule heidän päälleen.»

Kun kansa, vavisten ja tuijottaen silmät lumottuina tanssivaan olentoon ja väristen oudosta lämmöstä, oli kokountunut avonaiselle paikalle tulen ja tiheikön väliin, vei Grôm päällikön liekkien luo ja neuvoi hänelle nopeasti, mitä hän oli huomannut ja miten niitä oli hoidettava. Sitten Grôm jättäen hänet miettimään ihmettä ja kokeilemaan otti A-yan avukseen rakentaakseen pitkin tiheikköjen reunaa nuotioita pitämään petoja etäällä. Ja koko ajan istuivat heimon muut jäsenet ihmetellen ja ällistyneinä suut ammollaan ja silmät pyörien.

Sillä välin tuumiskeli päällikkö Bawr tarkoin terävillä aivoillaan vuorotellen sytyttäen ja sammuttaen pieniä, kuluttavia liekkejä, jotka tarttuivat kuivaan puuhun, kun hän piti sitä tulessa. Hän oli aivan erilainen kuin Grôm, vaikkei suinkaan vähemmän kyvykäs ja ymmärtäväinen.

Grôm oli keksijä ja alkuunpanija, mutta Bawr oli todellinen hallitsija, joka huolehti siitä, että kaikki, minkä hän oppi, vahvisti ja lisäsi hänen valtaansa. Grômin rehellisyys ja vallan haluttomuus estivät päällikköä kadehtimasta Grômin lumousvoimaa. Hänen tarkka huomiokykynsä sanoi hänelle, että Grôm paljon mieluummin näki hänen hallitsevan heimoa kuin otti kantaakseen tuota taakkaa, niin kauan kuin hän hallitsi sitä pontevasti. Mutta heimossa oli toisia, joita hän epäili omanvoiton pyynnistä ja jotka kykenisivät saamaan aikaan sekaannusta, jos hänen voimansa joskus heikentyisi. Varsinkin eräs heistä, jättiläismäinen, mustakulmainen mies nimeltään Ne-boo, kaukaista sukua petturi Mawgille, katseli häntä terävämmin ja tarkemmin kuin hänen muut toverinsa. Kun Bawr huomasi tuon tutkivan, viekkaan katseen, tarttui hän vahingossa vasemmalla kädellään oksaan, joka vielä hehkui punaisena. Mutta hän ei millään tavoin ilmaissut kipuaan. Ja hän ajatteli nopeasti, että hän oli koskettanut loistavaa olentoa ja tämä oli puraissut häntä salaperäisillä, loistavilla hampailla, jotka jättivät jälkeensä mustan naarmun. Hyvä, se purisi samalla tavoin ketä tahansa. Välinpitämättömän näköisenä hän kuumensi oksan uudelleen, kunnes kolme neljäsosaa sen pituudesta muuttui punaiseksi hiileksi. Hän kutsui sitten viekassilmäisen sotilaan luokseen. Mies tuli kömpelösti, mutta innoissaan.

»Ota tämä ja pitele sitä kädessäsi», sanoi Bawr ojentaen hänelle punaisen oksan. Vapisevin käsin tarttui Ne-boo siihen heittäen sen samalla tuskasta ja kauhusta kirkaisten maahan. Se putosi raapaisten hänen säärtään ja jalkaansa, ja pelon vallassa hän heittäytyi sen viereen pyytäen sitä, ettei se enää rankaisisi häntä.

»Kummallista», sanoi Bawr niin, että koko heimo saattoi sen kuulla, »loistava olento ei salli Ne-boon koskea itseensä.» Ja kuten ylipappi hän otti kekäleen ja pisti sen uudelleen liekkeihin. Grômin tullessa samassa hänen viereensä, määräsi hän selvällä äänellä: »Älköön kukaan muu paitsi me hoitako loistavaa olentoa tai koskeko siihen.»

Grôm hyväksyi määräyksen kyselemättä tarkemmin sen syitä, sillä hän mietti vain, mihin heimo sijoitettaisiin. Hän ajatteli, että se saisi asettua luoliin, joita hän oli huomannut olevan laakson kummallakin puolen. Hän tiesi kyllä hyvin, että nämä luolat olivat punaisen karhun, miekkatiikerin ja raatelevan hyeenan asuntoja, mutta, kuten hän selitti päällikölle ylpeän varmasti, loistava olento karkoittaisi ne ulos niistä ja opettaisi ne pysymään tarpeeksi kaukana. Mutta Bawrista, jolla eläessään oli ollut joitakin kokemuksia punaisesta karhusta ja miekkatiikeristä ja joka ei vielä ollut nähnyt kaikkea, mitä nuo tanssivat, kultaiset ja punaiset kielet voivat tehdä, näytti ehdotus peloittavalta. Hän salasi kuitenkin visusti mielipiteensä mietiskellen asioita, joita Grôm varmastikaan ei saattanut uneksiakaan.

Sinä yönä, kun kaikkialla oli pimeätä tuon noidutun tulikehän ulkopuolella, istui tai kyykötti vuoristoheimo vapisten ja ihmetellen, miten sellaisten karhujen ja tiikerien jättiläishaamut, jollaisia he eivät pahimman painajaisenkaan kiusatessa olleet voineet kuvitella, kiertelivät karjuen heidän ympärillään. Eikä niitä estänyt hyökkäämästä mikään muu kuin tuollainen ohut ja heiluva liekki. Siitä, että nuo pienet, kirkkaat olennot osasivat purra kauheasti, olivat he saaneet selvän todistuksen, nähdessään kärventyneen, runnellun puun, jota tuli oli nuoleskellut, ja Ne-boon kipeät haavat. Samalla näkivät he päällikkönsä ja Grômin näennäisesti rankaisematta koskettelevan tuota kauheata olentoa ja A-yan lähestyvän sitä ja palvelevan sitä mielellään, vaikka aina pää kumarruksissa ja pelokkaan näköisenä.

Mutta syvimmän, ihmeellisimmän vaikutuksen katselijoihin teki se, kun he näkivät Grômin ja päällikön, heiluttaen paria ilmiliekissä olevaa oksaa, hyökkäävän muutamain jättiläismiekkatiikerien kimppuun, jotka olivat uskaltaneet tulla liian lähelle, ja ajavan ne pensaikkoon kuin pelästyneet lampaat. Käyttämällä aikaisemmin keksimäänsä menettelytapaa, jonka hän oli huomannut niin tehoisaksi, heitti Grôm yhden palavista aseistaan pakolaisten jälkeen, esimerkki, jota päällikkö heti seurasi. Tulos oli hämmästyttävä. Kekäleet sattuivat putoamaan sellaiseen paikkaan, missä oli paljon kuivia puita, oksia ja lehtiä. Silmänräpäyksessä näyttivät liekit saavan hurjan vauhdin ja ajavan karjuvia pakolaisia edellään. Äkillisessä kirkkaassa valossa saattoi nähdä miekkatiikerien pakenevan hurjaa vauhtia, suuren punaisen karhun juoksevan kankeasti, mutta peloittavan nopeata vauhtia, suunnattomien hyeenain hyppiessä sen kummallakin puolen, ja paljon muita tuntemattomia, kummallisia eläimiä joukoittain sokean kauhun ja pelon vallassa. Grôm oli kuten muutkin aivan tyrmistynyt tekonsa hämmästyttävästä seurauksesta, mutta hänen nopea ymmärryksensä neuvoi häntä salaamaan ihmetyksensä ja käyttäytymään niin kuin olisi hän näin tarkoittanutkin käyvän. Päällikkö seurasi tässäkin Grômin esimerkkiä, vaikka hän oli varma, että tuo punainen tuulispää äkkiä kääntyisi takaisin ja hävittäisi hänet, rohkean Grômin ja koko vapisevan heimon maan päältä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Liekkivirta vyöryi suoraan eteenpäin laaksoa pitkin tehden vähän kuudettakymmentä jalkaa leveän tien ja jättäen jälkeensä savuavia, hehkuvia, punaisia runkoja ja kantoja. Kaikki pedot piiloutuivat kauhuissaan niin, ettei ainoatakaan niistä nähty enää koko yönä. Kukkulain heimo oli valmis heittäytymään maahan ja ripottamaan tuhkaa hiuksiinsa nöyryyden merkiksi, jos Grôm tai päällikkö vain katsoisivat heihin.

Heti auringon noustua seuraavana päivänä lähtivät päällikkö ja Grôm palavat kekäleet käsissään tarkastamaan kahta suurta luolaa, jotka olivat laakson eteläpuoleisella rinteellä. A-ya kulki heidän jäljessään kantaen kuivia oksa- ja heinäkimppuja. Jättiläiskarhut, jotka asustivat toisessa niistä, pakenivat häpeällisesti heti, kun näkivät vilahduksenkin liekeistä, sillä ne olivat edellisen yön tulipalossa kärventyneet ja pelästyneet pahanpäiväisesti. Toisen luolan oli hyenaparvi jo jättänyt, sillä niillä ei ollut mitään halua katsella noita liekkien heittäjiä. Jokaisen luolan suulle sytytettiin sopivan matkan päähän tuli kaikille pedoille merkiksi, että niiden valta oli lopussa. Koko heimo määrättiin keräämään suuria puuvarastoja, jotka koottiin luolain suulle myrskyn suojaksi. Sitten alkoivat kaikki asettua uuteen kotiinsa varmoina siitä, etteivät edes kaarijalkajoukot, jos ne valitsisivat tämän tien, uskaltaisi vastustaa heidän uutta ja kauheata suojelijaansa.

Kun kaikki oli kunnossa päällikön mielen mukaan, kutsui hän Grômin viereensä. Nuo kaksi seisoivat etäällä katsellen A-yan notkeata vartaloa, kun hän kulki tulelta tulelle sytytellen niitä nöyränä ikäänkuin jumalanpalvelusta toimitellen. Grômin silmiin tuli ihmeellinen loiste, kun hän näki tytön, katse, jollaista päällikkö ei milloinkaan ennen ollut huomannut kenenkään miehen silmissä. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä hänen mielensä oli täynnä muita asioita.

»On välttämätöntä», sanoi hän äkkiä matalalla äänellä, »ettei heimon sallita palvella eikä ymmärtää loistavaa olentoa, vaan me teemme sen itse ja lisäksi ne, jotka valitsemme siihen. Minä määrään kaksi parasta miestä omasta sukukunnastani ja sinä puolestasi saat valita kaksi, loistavan olennon palvelijoiksi. Ja minä säädän lain, että kansan on tästä lähtien palveltava vain Loistavaa Olentoa, eikä kuten tähän asti Ukkosta, Tuulta ja tuntemattomia henkiä, jotka minun nähdäkseni eivät koskaan ole kyenneet tekemään juuri mitään meidän hyväksemme enempää kuin meidän haitaksemmekaan. Mutta tämä Loistava Olento on oikea jumala, sellainen, josta voimme olla varmat. Ja sinä ja minä olemme hänen pappejaan. Ja ainoastaan meillä on oikeus ymmärtää häntä.»

»Se on oikein», myönsi Grôm, jonka terävät aivot tuumivat uusia keinoja, millä saisi nuo villit liekit ihmisen palvelijoiksi. »Mutta», jatkoi hän, »tuolla on A-ya. Hän tietää siitä yhtä paljon kuin mekin.»

Päällikkö mietti hetken.

»Tytön täytyy joko kuolla tai tulla papiksi niinkuin mekin», sanoi hän katsellen Grömiä.

»Luulen, että hänestä tulee hyvin sopiva pappi», sanoi Grôm kuivasti, tarkastellen tyttöä.

Sitten päällikkö, nousten kalliolle molempien tulien keskelle, puhui kansalle ja määräsi, kuten hän oli sanonut. Hän kertoi loistavasta olennosta vain vähäisen, juuri niin paljon kuin kuulijoiden hänen mielestään oli hyvä tietää. Hän selitti, että niiden, jotka olivat saaneet suuren kunnian tulla tulien palvelijoiksi, oli sytytettävä niitä vuorotellen, yötä päivää, ja suojeltava niitä henkensä uhalla, sillä jos jonkun niistä sallittaisiin kuolla, kohtaisi heimoa epäilemättä joku suuri onnettomuus.

»Ja tästä lähtien», lopetti hän, »ei teitä enää nimitetä pienten kukkulain kansaksi, sillä nämä vuoret eivät ole samanlaisia kukkuloita kuin ne, joiden paljaat, tuuliset huiput peittävät isiemme luut. Mutta teistä tulee kuuluisia ja vihollisenne pelkäävät suuresti 'Loistavan Olennon lapsia', jonka suojeluksen alaisiksi minä julistan teidät.»

Viides luku.

PUIDEN SÄRKIJÄ.

Epätasaisella, tulilaaksoon päin viettävällä kukkulan rinteellä, kahdessa suuressa luolassa, joita sanottiin karhujen luolaksi ja hyeenain luolaksi, asusti nyt heimo, Loistavan Olennon lapset, turvallisena ja alkoi vähitellen toipua. Kummankin luolan suulla paloi yötä päivää pyhä liekki, jonka kielet nuoleskelivat ilmaa kultaisina ja punaisina, se oli niin kirkas, että heimo, lukuunottamatta päällikkö Bawria ja hänen oikeata kättään ja neuvonantajaansa. Grömiä, käänsi silmänsä pelolla pois kulkiessaan sen ohi. Vain etäältä uskalsivat he katsoa suoraan liekkeihin, ja aina kun he katsoivat, kasvoi heidän ihmetyksensä ja kunnioituksensa. Heidän luottamuksensa Loistavan olennon suojelukseen kasvoi yhä, sillä joka yö palasivat suuret, punaiset karhut kierrellen ihmeellisessä hämärässä valopiirin ulkopuolella ja katsellen järkähtämättä kauheilla silmillään entistä asuinpaikkaansa, mutta pakenivat häpeissään heti paikalla, kun Grôm hyökkäsi niitä vastaan huutaen ja heiluttaen soihtua päänsä päällä. Joka yö tulivat myöskin hyeenaparvet takaisin kummalliset päät riippuen mahtavista hartioista ja istuivat ilkeästi ulisten entisten tyyssijojensa ympärillä, mutta pötkivät äänettöminä pakoon, kun Grôm heitti palavan kekäleen niiden joukkoon Kun pedot oli täten lannistettu ja ajettu pakoon, lähtivät rohkeimmat soturit ajamaan niitä takaa kaataen perimmäisiä keihäillään. Ja suuret eläimet tunsivat pian hävinneensä ja vetäytyivät nopeasti vuorien toiselle puolen.

Juuri tuo maa kukkuloiden toisella puolen kiinnitti Grômin rauhatonta mieltä. Laaksossa, joka oli rehevää tasankoa, oli hyvä metsästellä ja siellä oli runsaasti juuria, hedelmiä ja syötäväksi kelpaavia kasveja. Mutta Grômin sydämessä paloi sammumaton halu, joka juuri on vienyt ihmissuvun eteenpäin kaikista esteistä huolimatta, halu saada tietää kaikki, mikä vielä oli salattua. Niinpä nuo tummat, tuliperäiset kukkulat vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, sillä niitten takana olisi kenties kätkettynä joitakin tuntemattomia ihmeitä.

Näinä muutamina viikkoina, jotka he olivat olleet Tulilaaksossa, oli Grôm väsymättömästi kokeillut loistavan tulen kanssa, syöttäen sitä erilaisilla aineilla nähdäkseen, minkälainen ruoka sille olisi suotuisinta. Hän näki, että se ahmaisi muutamia aineita peloittavan nopeasti heti senjälkeen riutuen ja kuollen. Tai se ei oikeastaan kuollut, niin Grôm kuvitteli, vaan pakeni huomaamatta alkuperäiseen tanssivaan synnyinpaikkaansa laakson suussa. Toisia aineita se näytti syövän hitaasti, mutta järkähtämättömästi. Toisia taas, kuten kuivia turpeita ja kääpiä, se söi jonkun aikaa ja kätkeytyi niihin sekä kyti pitkän aikaa mitättömän näköisenä, mutta voimakkaana, valmiina leimahtamaan ilmiliekkiin, kun sitä ärsytettiin. Näitten kokeilujensa innostamana hän oli tehnyt itselleen paksusta, viheriästä puun kuoresta useita pitkiä putkia, jotka hän oli köyttänyt kapeilla nahkahihnoilla kiinni ja työntänyt täyteen sekaisin turvetta ja kääpää, jonka hän oli huomannut parhaimmin pitävän tulikipinät elossa.

Yksi tuollainen palava soihtu olkapäällään ja useita muita varalla lähti Grôm matkalle kukkuloiden yli etsimään uusia ihmeitä niiden takana olevista maista. Solakka tyttö, A-ya, lähti hänen mukaansa. Tämä ei ollut tapana heimon keskuudessa, ja siksi heidän oli esitettävä pätevät syyt. Grôm sanoi tarvitsevansa tyttöä, koska tämä yksin tiesi, miten Loistavaa Olentoa oli palveltava ja sytytettävä taistelussa. Se oli hyvä syy, mutta Grôm oli ihmeissään huomatessaan, että hänen sydämensä kaipasi niin äärettömästi A-yaa, että hän oli tyytymätön siellä, missä hän ei voinut nähdä tyttöä. Heimossa ei ollut ainoatakaan, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella tästä ihmeellisestä tunteesta, sillä ei kukaan, ei edes viisas ja ymmärtäväinen päällikkökään, olisi ymmärtänyt sitä; romanttinen rakkaus ei ollut vielä selvinnyt alkuaikojen ihmisille. Siksi Grôm esitti toisarvoisen syyn, jonka kaikki ymmärsivät. Tyttö puolestaan sanoi, että mitä ikinä hänen herransa käski, sitä hänen oli toteltava ehdottomasti, ja tämän hän sanoi suloisen alistuvasti. Mutta sydämessään hän tunsi, että jos hänen miehensä käskisi hänen jäädä kotiin, olisi hän totellut vain niin kauan kuin Grôm oli näkyvissä, mutta sitten hän olisi heti seurannut häntä.

Kuten Grôm kantoi tyttökin kahta piikärkistä keihästä. Molemmilla riippui kierretyssä nahkavyössään paksu, mutta sopiva piikivenkappale, jota he käyttivät veitsenä. Paitsi aseitaan, kantoi tyttö suurta taakkaa, jossa oli auringonpaisteessa kovaksi kuivattuja lihaviipaleita siltä varalta, että riistaa olisi vähän tai se olisi syötäväksi kelpaamatonta kukkuloiden tuolla puolen olevassa maassa. Mutta kun he pääsivät luolien näköpiiristä pois, kääntyi Grôm, otti tytöltä taakan, jonka hän oli heimon sääntöjen mukaan velvollinen kantamaan miehensä avuksi, ja antoi hänelle sen sijaan keveän, mutta tärkeän tulisoihdun.

Heidän kiivetessään epätasaisia rinteitä ylöspäin harveni kasvullisuus, ja illan suussa he saapuivat solaan, jota Grôm oli tarkoittanut. Se oli syvä halkeama kahden punaisen, jyrkän ja purppurahohtoisen vuoren välissä. Kallio oli täällä paljasta, vain paikoittain kasvoi matalia, kukkivia kasveja ja orjantappurapensaita. Aloepuut ja mesembryanthemum-pensaat eivät enää menestyneet näin korkealla ja laavakerros, joka peitti sitä, oli vielä liian nuori, jotta siihen olisi ehtinyt kasvaa mitään suurempia vuorilla kasvavia puita. Täällä he viettivät yön matalassa syvennyksessä vuorenseinämässä tulen palaessa sen edessä. Kun tuli näkyi kauaksi, eivät mitkään yön kulkijat uskaltaneet edes lähestyä sitä.

Seuraavana päivänä he kulkivat nopeasti, mutta sola oli pitkä. Aurinko oli taas melkein laskemassa, kun vuoret vihdoin alenivat kummallakin puolen ja he näkivät edessään leviävän maan, jota he olivat tulleet tutkimaan.