Part 5

Huutaen hyökkäsi Grôm niitä kohti, ja viima puhalsi keihäänkärjen ilmi liekkiin. Tyttö kirkaisi uudelleen nähdessään sen, mutta seisoi urhoollisesti paikallaan. Karhut peräytyivät muristen, kääntyivät sitten ja lähtivät pakoon. Muutamilla askeleilla Grôm saavutti ne. Tuli nuoleskeli jo keihään vartta melkein hänen käteensä asti. Hän heitti sen koko voimallaan ja kärki upposi lähimmän pedon kylkeen. Pitkä karva syttyi tuleen ja mielettömässä kauhussa syöksyivät suuret pedot tiheikön läpi. Oksat sammuttivat nopeasti tulen, mutta petojen kauhu oli hillitön, ja kauan senjälkeen kuin ne olivat kadonneet näkyvistä, kuuluivat niiden äänet niiden hurjasti paetessa. Grômin sydän oli pakahtua ilosta, mutta hän oli liian ylpeä osoittaakseen sitä. Hän kääntyi tyttöön päin ja sanoi rauhallisesti: »Ne eivät tule enää takaisin.» Ja tyttö heittäytyi kunnioittaen hänen jalkoihinsa.

Grôm istui nyt tuntikausia liikkumattomana, mietiskellen, tuumien ja katsellen tulen liekkejä tuijottavin silmin. Tyttö ei uskaltanut häiritä hänen ajatuksiaan. Auringon laskiessa alkoi kylmä viima puhaltaa kukkuloilta. Grôm nousi, vei tytön lähemmäksi liekkejä ja istuutui uudelleen. Kun tyttö tunsi suloisen, miellyttävän lämmön, katosi hänen pelkonsa. Hän naurahti hiljaa, käänteli notkeata ruumistaan joka puolelle lämmitellen ja kyyristyi sitten kuin kissa Grômin polvelle.

Vihdoin Grôm nousi uudelleen seisoalleen. Ottaen käteensä jäljelle jääneen keihäänsä lähestyi hän päättävästi tulta ja heitti kärjen sijaan nyt tyvipuolen liekkeihin. Kun se oli syttynyt hyvin, heitti hän sen kuivuneelle, ruohomättäälle. Tuli tarttui siihen heti, leimahti kerran ja sammui. Sitten Grôm pyöritti hehkuvaa keihäänvartta maassa, kunnes se kokonaan mustui. Kipinöitä, jotka vielä hehkuivat ruohossa, hän löi kämmenellään. Ne polttivat häntä, mutta sammuivat. Grôm suoristautui, kääntyi tytön puoleen ja ojensi mustan kätensä. Tyttö hypähti jaloilleen väristen ja ihmetellen.

»Katso», sanoi Grôm, »olen tehnyt loistavan tanssijan palvelijakseni. Heimon on tultava tänne. Ja meistä tulee kaikkien olentojen herrat.»

Jälleen tyttö heittäytyi hänen jalkoihinsa. Grôm näytti hänestä jumalalta. Mutta muistaessaan, että hän oli kahdesti pelastanut Grômin hengen, asetti tyttö leukansa hänen polveaan vasten. Grôm nosti hänet vahvalle käsivarrelleen, ja tyttö nojasi häneen katsellen hänen kasvojaan. Grôm taas tuijotti haaveillen tuleen.

Neljäs luku.

LOISTAVAN OLENNON LAPSET.

I.

Kapeasta tulivuoren halkeamasta, joka kulki poikittain laakson suussa peittäen noin kaksi kolmatta osaa siitä, lainehti ja välkkyi tulijuova. Toisinaan vain jonkun tuuman korkeudella, toisinaan äkkiä kadoten kokonaan näkyvistä ja sitten jälleen äkkiä leimahtaen viiden kuuden jalan korkeuteen tanssivat ohuet, kaasumaiset liekit kevyesti. Ne loistivat milloin kirkkaan keltaisina, milloin hehkuvan oranssinvärisinä, milloin melkein näkymättömän sinisinä, kumarrellen ja työntäen esille kasvavia kieliään, kunnes Grôm ei voinut muuta kuin uskoa, että ne olivat eläviä olentoja niinkuin hänkin. Tyttö, joka oli kyyryllään hänen vieressään, ei paljon kiinnittänyt huomiotaan ihmeellisiin liekkeihin. Hänen mustat, suuret silmänsä, jotka näyttivät salaperäisiltä ja tulisilta tummien, tuuheiden hiusten alla, vilkuivat lakkaamatta miehen uneksiviin kasvoihin ja takana oleviin synkkiin tiheikköihin. Hän ei ymmärtänyt tanssivia liekkejä, mutta hän ymmärsi kovan ryskeen, ulvomisen ja hurjat huudot, jotka kuuluivat noista pimeistä tiheiköistä ja kukkuloitten rinteiltä. Mies oli niin kiintynyt ihmeellisten liekkien tarkasteluun, että hän nähtävästi oli kokonaan unohtanut vaarat, jotka vaanivat tuolla takana pimeässä, ja siksi luonnollisesti oli tytön velvollisuus vartioida.

Välillä Grôm irroitti katseensa liekeistä tarkastellen nuijaansa ja keihäänsä palanutta, mustunutta päätä. Hän katsahti vieressään olevaan hoikkaan tytön vartaloon ja laski suuren, karvaisen kätensä hyväillen hänen olkapäälleen. Hän iloitsi tytöstä ja löysi hänestä itselleen sopivan vaimon, vaikka tämä olikin häneen verrattuna vain lapsi. Mutta noihin takaa kuuluviin uhkaaviin ääniin ei hän kiinnittänyt mitään huomiota. Hän näki tytön silmistä, ettei vaara ollut vielä aivan lähellä, ja siitä asti kuin hän oli oppinut tuntemaan tulen voiman ja oman valtansa siihen, tunsi hän itsensä melkein jumalaksi. Tuli oli varmasti jotakin jumalallista. Ja jos hän kerran saattoi hallita tulta, tehdä sen palvelijakseen, niin siiloinhan oli hänen omassa ymmärryksessään vielä enemmän jumalallista. Hänen sydämensä paisui sellaisesta ylpeydestä, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja hänellä oli pää täynnä epämääräisiä, mutta suloisia mahdollisuuksia. Milloinkaan ennen, paitsi urhoollisimpain heimolaistensa joukossa ollessaan, ei hän ollut kuunnellut luolakarhujen, luolahyeenain tai miekkahammastiikerien hirvittäviä ääniä pelkäämättä ja ajattelematta pakoa. Nyt ei hän pelännyt niitä ollenkaan.

Kovempi karjunta kuului pimeästä lähempää kuin ennen, ja Grôm näki A-yan silmien laajenevan, hänen tarttuessaan miehen polveen. Grômin luisevat kasvot levisivät hymystä ja hän kääntyi nousten samalla seisomaan ja nostaen tytön mukanaan.

Hänen sydämensä täytti uusi, kummallinen lämpö, kun hän tunsi, miten täydellisesti tyttö luotti häneen ja miten kylmä ja järkähtämätön hänen rohkeutensa oli. Sillä tuossa, aivan valon rajalla, oli kaikkein pelättävimpiä petoja. Lähinnä, pitkä keltaisen ruskea ruumis kokonaan ulkona tiheiköstä, oli kyyristyneenä jättiläistiikeri, jolla oli kymmenen tuumaa pitkät torahampaat. Se oli vain noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päässä, ja se heilutti häntäänsä hurjasti edestakaisin, ikäänkuin rohkaistakseen itseään menemään lähemmäksi tulta. Noin kaksikymmentä askelta etäämpänä, eturuumis ulkona pensaikosta, oli pari suurta, punertavaa luolakarhua päät alaspainettuina ja heilutellen itseään puolelta toiselle sekä katsellen saalista, jonka kimppuun ne eivät uskaltaneet hyökätä. Ne olivat tähän asti pitäneet ihmistä helposti saavutettavana saaliina, ja ne olivat raivoissaan noiden kahden ihmisen rohkeudesta, kun he pysyttelivät niin lähellä peloittavia liekkejä. Ne olivat niin kiihkoissaan, etteivät laisinkaan huomanneet pahaa vihollistaan, miekkatiikeriä, jonka kanssa ne olivat ainaisessa, leppymättömässä taistelussa. Vähän vasemmalla, mutta kauempana tulesta, istui joukko luolahyeenoja takajaloillaan pitkät, punaiset kielet riippuen ulkona suusta. Vaikka niillä oli niin voimakkaat leuat, että ne olisivat voineet särkeä härän reisiluut, eivät ne kuitenkaan halunneet herättää karjuvan miekkatiikerin enempää kuin noitten kahden jättiläiskarhunkaan huomiota.

Karhujen ja suurten hyeenain puolelta ei Grôm pelännyt hyökkäystä. Mutta hän tuumi, että miekkatiikeri kenties uskaltaisi hyökätä. Hän sieppasi maasta kuivan oksan ja pidellen tyttöä ranteesta lähestyi hitaasti liekkejä. Peläten niiden tanssia ja polttavaa hengitystä vaipui tyttö paljaille polvilleen ja peitti kasvonsa hiuksillaan. Hymyillen hänen kauhulleen heitti Grôm oksan tuleen. Kun se oli ilmitulessa, kohotti Grôm sen päänsä yläpuolelle ja hyökkäsi keihäs oikeassa kädessään miekkatiikeriä vastaan. Jonkun aikaa katseli peto hänen tuloaan, mutta Grôm näki pelkoa sen kauheissa silmissä ja hyökkäsi pelottomasti eteenpäin. Viimein peto pyörähti kauheasti murahtaen ympäri ja syöksyi metsään. Silloin Grôm kääntyi karhuihin päin, mutta ne eivät olleet jääneet odottamaan hänen hyökkäystään. Nähdessään liekkien leimahtelevan, kuten näytti, miehen päästä hänen juostessaan, oli se niille liikaa, ja ne olivat nopeasti pötkineet pimeyteen.

Grôm heitti palavan kepin maahan ja pani sen päälle muita oksia; samassa oli hänellä komea tuli, jonka hän itse oli virittänyt. Hän tarttui pieneen oksaan ja heitti sen hyeenoja kohden ajaen ne siten häntä koipien välissä piilopaikkoihinsa luoliin. Sitten hän lisäsi tuleen uusia kuivia puita, kunnes siitä lähtevä polttava kuumuus pakotti hänet peräytymään. Hän palasi ihmettelevän tytön luo, istuutui maahan ja katseli paisuvalla ylpeydellä työtään. Kun liekit sammuivat, lisäsi hän uusia oksia, kunnes liekki kohosi uudelleen melkein puun latvojen tasalle. Näin hän teki huolellisesti monta kertaa peräkkäin, kunnes hän oli varma, että hän saattoi mielensä mukaan tehdä tuon loistavan, hävittävän jumalan suureksi tai pieneksi.

Selvästi todettuaan tuon ihmeellisen seikan toi Grôm kantamuksen heiniä ja lehtiä ja asetti tytön lepäämään. Itse hän jatkoi tunnin tai pari kokeilujaan tulen kanssa. Hän rakensi pieniä tulia piiriin ympärilleen, havaitsi, etteivät tuoreet oksat palaneet hyvin, ja tarkasteli kulmakarvat rypyssä jokaista uutta valoisaa ja kuumaa nuotiota, jonka hän sytytti.

Sitten istuutuen nukkuvan A-yan viereen ajatteli hän heimonsa tulevaisuutta ja suurta onnea, jonka tämä salaperäinen ilmiö sille varmasti tuottaisi. Viimein, kun yö oli melkein lopussa, hän herätti tytön, pyysi häntä tarkasti vartioimaan ja heittäytyi nukkumaan, huolimatta murinasta, metelistä ja kauheista huudoista, joita kuului kauempaa pimeästä laaksosta.

Laakso oli suoraan itään päin. Kun aurinko nousi, vaalenivat tanssivat liekit sen kirkkaissa säteissä melkein näkymättömiksi. Virkistyneinä muutaman tunnin levosta suloisessa lämmössä seisoivat Grôm ja tyttö suorina tulvivassa valossa ja tarkastelivat vierasta ympäristöä. Grômin terävä katse huomasi tasangot, jotka olivat vähän matkan päässä liekeistä, ja tulivuorten alimmat rinteet sekä halkeamat reheviksi. Siellä täällä hän huomasi luolanaukkoja, jotka olivat melkein köynnösten ja pensaitten peitossa. Ja hän oli varma, että tämä maa oli juuri hänen heimoaan varten.

Vaikka seutu oli täynnä jättiläispetoja, jotka olivat ihmisen pahimpia vihollisia, ei hänestä näyttänyt enää tarpeelliselta miettiä sitä. Loistavan jumalan, jonka hän oli voittanut, oli autettava heidätkin voittamaan. Muutamin viittauksin hän kertoi aikeistaan tytölle, joka katseli häntä kauniitten hiustensa alta, silmissään koiran uskollisuutta. Vaikka Grôm olikin se mies, jota hän rakasti, hänen puolisonsa ja rakastajansa, oli hän kuitenkin myös jonkinlainen puolijumala A-yan mielestä siitä asti kuin hän levollisesti leikitteli tulen kanssa ja karkoitti sillä hyeenan, miekkatiikerin ja kauhean, punaisen karhun.

Heidän lähtiessään paluumatkalle heimonsa luo vei Grôm mukanaan kimpun palavia puita. Hän oli keksinyt keinon pitääkseen loistavan jumalan elossa, antoi sille lakkaamatta pitkin matkaa uutta virikettä ja välillä seisahtui rakentamaan suurta nuotiota.

Aluksi oli tulen vireillä pitäminen vaikeata. Tuli piti kyllä suuret pedot etäällä, mutta usein punaiset hiilet melkein sammuivat, ja Grömillä oli tuskallisia, vaivalloisia hetkiä saadessaan ne jälleen palamaan. Ja tuon salaperäisen olennon hoitaminen teki matkan hitaaksi. Grôm oppi pian minkä mitäkin näistä tuskallisista ponnisteluistaan. Hän keksi äkkiä, juuri ratkaisevalla hetkellä, kuivien heinien tehokkaan vaikutuksen. Suuri, härän kokoinen karhu hyökkäsi heitä vastaan juuri silloin, kun tuli oli sammumaisillaan kekäleistä. A-ya lähti pakoon, mutta Grôm pysyi kylmänä.

Käskien tytön pysähtymään heitti hän kekäleet maahan ja riuhtaisi pari kourallista ruohoa viskaten ne sammuviin liekkeihin. Onneksi heinät olivat kuivia. Ne leimahtivat äkkiä palamaan. Karhu pysähtyi heti. Grôm kokosi uutta ruohoa ja huutaen rohkeasti hyökkäsi petoa vastaan palava heinätukko kädessään. Se oli heikko ja mitätön liekki, joka sammui melkein heti. Mutta pedosta se oli liian ihmeellistä katsella.

Grôm oli kyllin viisas lopettaakseen takaa-ajon. Hän palasi tulen luo syöttäen sitä kestävämmillä aineilla, ja tyttö, joka oli täynnä pelastuksen iloa ja kunnioitusta, syleili hänen polviaan.

Tämän jälkeen he kulkivat hitaasti eteenpäin Grômin vartioidessa huolellisesti tulta ja koettaessa karkoittaa tytön kauhua sitä kohtaan. Sinä yönä hän rakensi kolme nuotiota suuren puun ympärille, kokosi joukon kuivia puita ja opetti tytön pitämään vireillä liekkejä, jonka tämä teki pää kauhusta kumarruksissa. Ja niin kuluivat ennen niin pelätyt pimeät tunnit uhmaamalla noita suuria petoja, jotka murisivat ja ulvoivat valopiirin takana. Hän toimitti tytön nukkumaan, mutta itse hän oli liian varovainen paneutuakseen levolle, jotteivät hänen omat virittämänsä tulet pettäisi, kun hän ei olisi niistä huolta pitämässä.

Seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, kun hän nukkui raskaasti kuumuudessa, sammui tuli. Se oli heikentynyt, ja tyttö, yrittäen saada sen entiselleen, oli tukahduttanut sen, pannen siihen liian paljon puita. Kauheassa pelon ja katumuksen tuskassa hän polvistui Grômin viereen, herätti hänet ja näytti, mitä oli tehnyt. Hän odotti julmaa kuritusta heimonsa tavan mukaan. Mutta Grömiä oli aina pidetty vähän kummallisena, varsinkin kun hän inhosi naisten ruoskimista.

Sitäpaitsi hän tunsi tyttöä kohtaan hellyyttä, ihailua ja kunnioitusta, jota hänen täytyi ihmetellä, sillä siihen aikaan ei pidetty luonnollisena, että mies tuntisi naista kohtaan mitään sellaista. Samalla oli hän hieman ylpeä urotöistään, ja tuskin häneen sillä hetkellä olisi mahtunut mitään töykeätä, eläimellistä raivoa.

Hän heitti tyttöön peloittavan katseen ja meni sitten kaivamaan sammunutta mustaa tuhkaa. Tyttö ryömi polvillaan hänen luokseen itkien. Grôm ei ollut vähään aikaan näkevinäänkään häntä. Mutta huomattuaan, että liekit olivat auttamattomasti sammuneet, nosti hän tytön ylös, veti hänet lähelleen ja lohdutti häntä.

»Sinä olet päästänyt loistavan olennon karkuun», sanoi hän. »Mutta älä pelkää. Se elää vielä tuolla karhujen laaksossa, ja minä vangitsen sen uudelleen.»

Ja kun tyttö pääsi varmuuteen siitä, ettei hän aikonutkaan lyödä, vaan ainoastaan halusi lohduttaa ja suojella häntä, silloin oli hän aivan varma, että Grôm oli jumala, ja A-yan sydän oli vähällä pakahtua rakkaudesta häneen.

II.

Grômin ylpeätä sydäntä suututti, kun hän huomasi tulen kadotettuaan olevansa pakotettu kulkemaan varovaisesti, karttamaan tiheikköjä, pysymään piilossa, pitämään keihästä ja nuijaa aina valmiina ja kiipeämään öisin puuhun turvaan kuin apinat. Mutta hän ei ilmaissut suuttumustaan eikä tuskaansa. Hän oli etevä metsästäjä ja viisas johtaja, eikä hän unohtanut ainoatakaan varokeinoa.

He olivat jo kulkeneet punaisen karhun ja miekkatiikerin alueiden läpi. Kaksi kertaa he saivat juosta villaista, suurta sarvikuonoa pakoon, sillä Grômin keihäs ja nuija eivät olisi sen vahvaan nahkaan vaikuttaneet sen enempää kuin höyhenhuisku. Mutta he olivat paenneet ivaten, sillä kömpelö peto ei voinut kilpaillakaan heidän kanssaan juoksussa. Kerran heitä hätyytti alkuhärkä, jättiläismäinen valkea peto, jolla oli seitsemän jalkaa pitkät sarvet.

Mutta he olivat taitavasti välttäneet sen leppymättömän, hirveän raivon kiiveten puuhun ja kulkien näkymättömästi ja äänettömästi puitten ylimmillä oksilla. He laskeutuivat jälleen maahan noin kilometrin päässä ja juoksivat iloisina eteenpäin nauraen tuolle hurjalle, tyhmälle eläimelle, joka odotteli puun juurella heidän alastuloaan. Kerran tuli nuuskiva leopardi heitä vastaan, mutta pakeni pitkin askelin, kun he nopeasti ja päättävästi hyökkäsivät sitä kohti. Toisen kerran hyökkäsi suuri lintu, melkein yhdeksän jalkaa korkea ja nokka toista jalkaa pitkä, hurjasti kaislikon reunasta heidän kimppuunsa, kauheasti sähisten, kun he huomaamattaan olivat menneet liian lähelle sen pesää. Mutta he tappoivat sen ja herkuttelivat sen munilla. Siten he vihdoin ilman enempiä vastuksia saapuivat oman maansa rajoille ja näkivät jälleen pienten kukkuloiden pyöreät, tutut, tuulen lakaisemat huiput, jotka olivat pyhitetyt heidän kuolleittensa muistolle.

Oli auringonlaskun aika, kun Grôm meni puron poikki ja kulki rinnettä ylös A-ya kintereillään. Ruusunpunainen hohde valaisi pientä amfiteatteria, missä jäljellä oleva heimo oli koolla. A-ya oli kulkenut koko matkan Grômin vieressä, mutta täällä hän kunnioitti heimonsa tapaa ja astui nöyrästi jäljessä.

Grôm tuskin huomasi, tai ei välittänyt, jos huomasikin, ettei heimo äänekkäästi tervehtinyt häntä, vaan oli jurosti hämillään hänen tulostaan. Hän meni suoraan päällikön luo, jonka hän näki istuvan kivellään, ja heitti keihäänsä ja nuijansa tämän jalkojen juureen uskollisuuden merkiksi. Mutta A-ya, joka kulki jäljessä, havaitsi oitis heimonsa vihamielisen käytöksen. Hänen tuliset silmänsä vilkuivat joka puolelle, ja kaikkialla hän näki uhkaavia katseita. Hän ei ymmärtänyt sitä, mutta hän arvasi, että joitakin juonia oli tekeillä Grömiä vastaan. Hänen sydämensä paisui kiukusta, ja hän kohotti ylimielisesti tummaa päätään, sillä hän tunsi, että heimon voimakkaimmat ja viisaimmat olivat vain lapsia hänen herraansa verrattuina. Mutta vaikka he olivatkin vain lapsia, oli heitä monta, ja A-ya pysytteli kuin vartija hänen takanaan puristaen lujemmin lyhyen, hyvän keihäänsä vartta. Hän näki nuoren Mawgin leveät, mustat, suuttuneet kasvot hänen pienen sukulaisjoukkonsa takaa, ja ne katselivat häntä puoleksi himoiten, puoleksi vihaisesti. Tyttö arvasi heti, että hän oli kaiken pahan aiheuttajana, mitä oli tulossa. Hän loi poikaan ivallisen, halveksivan katseen ja kohdisti sitten huomionsa päällikköön. Tämä istui äänettömänä, pahaa ennustavasti, eikä ojentanut kättään tavanmukaiseen tervehdykseen.

Ylimielinen katse tuli Grômin silmiin, hänen leveät hartiansa suoristuivat, ja hän kohtasi tuimasti päällikön katseet.

»Olen täyttänyt päällikkö Bawrin käskyn», sanoi hän selvällä äänellä niin, että kaikki läsnäolijat kuulisivat. »Olen löytänyt paikan, missä heimo voi olla turvassa kaikilta vihollisilta. Ja minä olen tullut takaisin, kuten oli sopimus, viedäkseni heimon sinne, ennenkuin vihollisemme hävittävät meidät. Olen tehnyt suuria huomioita. En ole säästänyt itseäni. Olen tullut nopeasti takaisin. Olen hyödyttänyt kansaani. Miksi ei päällikkö Bawrilla ole mitään tervehdystä minulle?»

Murinaa kuului sieltä päin, missä Mawg ystävineen oli koolla, mutta päällikön katse hiljensi sen. Terävästi tarkastellen noita silmiä, jotka niin horjumatta katselivat häntä, näytti päällikkö miettivän Grômin sanoja. Hitaasti katosi suuttumus hänen arpisilta, jäykiltä kasvoiltaan. Hän luotti ehdottomasti tähän mieheen, vaikka hän olikin hänen pelättävin kilpailijansa.

»Sinua on syytetty», sanoi hän viimein hitaasti, »siitä, että hylkäsit heimosi hädässämme —»

Grôm hämmästyi kuullessaan sanan »syytetty». Sitten hänen syvät silmänsä leimahtivat ja hän keskeytti päällikön puheen ilman muuta.

»Näytä minulle syyttäjäni!» komensi hän tuimasti.

Päällikkö heilutti kättään vaitiolon merkiksi.

»Hädässämme!» toisti hän. »Mutta sinä olet tullut takaisin. Siitä näen, että syytös oli väärä. Myöskin on sinua syytetty A-ya tytön ryöstämisestä. Mutta sinä olet tuonut hänet takaisin. En tiedä, mitä syyttäjilläsi enää voisi olla sinua vastaan.»

Grôm kääntyi ja veti nopealla, päättävällä liikkeellä A-yan viereensä.

»Päällikkö Bawr tietää, että olen hänen palvelijansa ja uskollinen mies!» sanoi hän lujasti. »Minä en ryöstänyt tyttöä. Hän seurasi minua, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä.»

Ivallista murinaa kuului sieltä päin, missä Mawg oli, mutta Grôm hymyili kylmästi ja jatkoi:

»Vasta toisen päivän iltapuolella, kun sudet hätyyttivät häntä, ilmaisi hän itsensä minulle. Ja kun ymmärsin, miksi hän oli tullut, katsoin häntä ja huomasin, että hän oli hyvin suloinen ja hyvin rohkea. Ja minä otin hänet. Nyt hän on siis minun vaimoni, ja minä pidän hänet, päällikkö! Mutta minä maksan hänestä sinulle, mitä hyvänsä määrätään, sillä sinä olet päällikkö. Ja nyt päällikkö näyttäköön minulle syyttäjäni, niin selvitän asiat nopeasti heidän kanssaan. Sillä minulla on paljon kerrottavaa.»

»Ei sillä tavalla, Grôm », sanoi päällikkö ojentaen kätensä. »Minä olen tyytyväinen, että sinä olet uskollinen mies. Ja tytöstä sovimme myöhemmin keskenämme. Mutta minä en tahdo asettaa sinua syyttäjiäsi vastaan, sillä meidän keskuudessamme ei saa taistella siksi, että olemme niin harvalukuiset. Ja minä tiedän, että sinä, joka olet viisas, olet samaa mieltä kanssani. Tule, keskustelkaamme kahden, mitä on tehtävä!»

Tuo suuri, komea olento nousi ylös ja lähti omaa telttaansa kohden, missä heidän piti kahden kesken keskustella. Mutta Grôm epäröi, peläten A-yalle tapahtuvan jotakin vahinkoa, jos hän jättäisi hänet yksin vihollistensa kanssa.

»Ja tyttö, päällikkö?» sanoi hän. »En tahdo, että häntä kiusataan.»

Bawr kääntyi. Hän loi merkitsevän ja voimakkaan katseen tuijottavaan joukkoon.

»Tyttö A-ya», sanoi hän mahtavalla äänellään, joka kaikui amfiteatterissa, »on Grômin vaimo. Olen puhunut.»

Ja hän astui luolan ovea kohti. Grôm otti keihäänsä ja nuijansa maasta. Ja tyttö, joka oli aivan suunniltaan ylpeydestä, lähti luolaa kohti muutamien päällikön huonekuntaan kuuluvien vanhojen naisten kanssa.

Mutta kun Mawgin hitaat aivot käsittivät päällikön sanojentarkoituksen, päästi nuorukainen kovan ja vihaisen karjunnan ja sieppasi keihäänsä heittääkseen sen Grömiä kohden. Ennenkuin hän ehti tehdä sen, hyökkäsivät hänen sukulaisensa, jotka eivät tahtoneet joutua Grômin ja päällikön vihan alaisiksi, hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä alas. Sokeasti raivoten taisteli Mawg heitä vastaan, ja kun hänellä oli härän voimat, oli hän vähällä riistäytyä vapaaksi. Mutta toiset heimon miehet, huomattuaan, että heidän katkeruutensa Grömiä kohtaan oli epäoikeutettua, ja muistellessaan hänen entisiä palveluksiaan, juoksivat sinne saadakseen Mawgin alistumaan. Grôm katseli hetken ylenkatseellisesti, sitten hän kääntyi ympäri ja seurasi päällikköä, niinkuin hän ei olisi pitänyt kilpailijaansa ajattelemisen arvoisena. Mawg ponnisti itsensä seisomaan. Grôm oli kadonnut näkyvistä. Mutta Mawgin silmät osuivat A-yan notkeaan, hoikkaan ja ruskeaan vartaloon, joka oli lähimmän luolan suulla. Hän aikoi hyökätä tytön kimppuun, mutta miehet seisoivat hänen ympärillään selvästi valmiina pysähdyttämään hänet. Mawg katsoi tovereihinsa, mutta nämä pudistivat jurosti päätään. Sokeana raivosta ja hidasjärkisenä ei hän nähnyt muuta kuin että koko heimo oli häntä vastaan. Änkyttäen vihasta huusi hän tytölle: »Te näette minut uudelleen!» Tarttuen nuijaansa ja keihäisiinsä, syöksyi hän ulos amfiteatterista, kiiti kuin nuoli rinnettä alas ja katosi tiheään metsään puron toiselle puolen. Hänen sukulaisensa vetäytyivät juroina luolaansa kaksi nuorta naista mukanaan, ja jäljelle jääneet katselivat toisiaan epätoivoisina. Heitä suretti tämä äkillinen riita heikontuneen heimon keskuudessa.

»Taaskin yksi hyvä sotilas mennyttä!» mutisi eräs vanhus tuuhean, valkoisen partansa takaa.

Sinä yönä oli Grôm liian varovainen nukkuakseen, sillä hän epäili vihollisensa palaavan ja koettavan ryöstää häneltä tytön pimeän aikana.

Hänen kimppuunsa ei kuitenkaan hyökätty, mutta juuri ennen päivänkoittoa hän huomasi käytävän himmeää taustaa vastaan neljä poispäin hiipivää olentoa. Kun ne eivät palanneet, ei hänen mielestään ollut tarpeellista nostaa mitään hälinää. Päivän tultua huomattiin, että kaksi Mawgin toveria, kahden heihin mieltyneen naisen kanssa, oli paennut liittyäkseen karkuriin metsässä. Päällikkö, vihoissaan tästä uudesta heimon heikontumisesta, julisti heidät suojattomiksi ja määräsi, että heidät kaikki, paitsi naiset, joita tarvittiin äiteinä, oli surmattava heimon pettureina, missä heidät vain tavattaisiin.

III.