Ihmiselon aamuna: Romaani maailman aamuhämärästä
Part 4
Vihlaisevasti kirkaisten hyökkäsi notkea tyttö hänen luokseen ja puhkaisi keihäällään lähimmän vihollisen litteän, irvistelevän naaman. Niin salamannopea oli hänen hurja hyökkäyksensä, että se pidätti tarpeellisen hetken koko laumaa. Silloin ylänköläiset ryntäsivät vastustamattomalla voimalla eteenpäin, löivät maahan etumaiset viholliset ja vetivät kaatuneen soturin takaisin joukkojensa taakse tointumaan. Puolen minuutin kuluttua oli hän jälleen rintamassa taistellen entistä hurjemmin, pää, hartiat ja selkä veren peitossa. Aivan hänen takanaan seisoi tyttö, hengästyneenä painaen sydäntään ja tuijottaen suurin silmin soturiin, tietämättä, että veri, joka peitti miestä, ei ollutkaan hänen, vaan tytön omaa verta.
Samassa kuului oikeanpuoleiselta korkealta kallion reunalta, sieltä missä käytävän seinä oli jyrkin, kaksi kimakkaa vihellystä. Se oli merkki, jota päällikkö, jonka monet haavat vuotivat verta, oli jo odottanut. Hän huusi käskyn, ja hänen joukkonsa, hyökättyään vielä kerran eteenpäin ottamaan haavoittuneensa, peräytyivät äkkiä noin puoliväliin vuoren solaa. Kaarijalat seurasivat riemuhuudoin tallaten kuolleitaan ja haavoittuneitaan, kunnes pullonkaulamainen käytävä oli ahdettu niin täyteen, ettei siellä päässyt liikahtamaankaan.
Vasemmalta seinämältä tuli heidän niskaansa silloin loppumaton kivisade, mutta oikealta puolen muutamia minuutteja kestävä sora- ja tomukuuro, joka sokaisi heidät ja tukki heidän kauheat, ylöspäin ammottavat sieraimensa.
Tuon tomun yläpuolella tarttui joku harmaaparta vipuihinsa. Ähkien he ponnistelivat tuijottavin silmin hien valuessa otsalta. Sitten tapahtui jotakin. Suuri kappale vuoren reunaa alkoi luisua alaspäin. Muutamat ahertajista kömpivät siltä pois turvaan, pitkät valkeat hiukset liehuen takana. Mutta toiset, jotka olivat kykenemättömiä ajoissa poistumaan, putosivat sätkytellen alas. Samassa syöksyi ukkosen tapaisella jyminällä suunnattoman suuri kallion lohkare, maata ja soraa tiheään ahdettujen joukkojen päälle solan suulla. Ylänköläiset päästivät suuren riemuhuudon. Hyökkääjien takana olevat joukot seisoivat hetken kauhistuneina. Sitten ne kääntyivät ja pakenivat kirkuen rinnettä alas. Ylänköläiset ajoivat niitä takaa surmaten niin paljon, että joen uoma salpautui kuolleitten ruumiista. Tuosta likaisesta laumasta pelastui tuskin kahtakymmentä miestä ja nämä pakenivat mielettöminä kohdatakseen toiset heimonsa joukot, jotka olivat tulossa samaa tietä kuin edellisetkin. Pakolaiset kertoivat heimosta, jonka muodostivat kookkaat, vaaleaihoiset paholaiset, joita oli mahdoton voittaa sodassa ja jotka repivät vuoria vierittäen niitä vihollistensa päälle. Senjälkeen kaarijalkaiset joukot muuttivat kulkunsa suuntaa vaeltaen kauaksi etelään ja karttaen tuota vuorimaata.
II.
Täysi kuu loi säteitään amfiteatteriin, jossa vuoristoheimon haavoittunut jäännös, kyyköttäen luoliensa edessä, piti neuvottelua. Kuolleet oli jo kunnialla haudattu kiviröykkiöiden alle, paljaille, tuulen lakaisemille alangoille. Solan ulkopuolella ulvoivat ja tappelivat jättiläissakaalit, luolahyeenat ja muut öiset kulkijat kaatuneiden vihollisten luurankojen ympärillä.
Leirissä oli loppumaton hälinä ja puheensorina, jota valkopartaiset, koukistuneet vanhukset ja lapsia hoitavat naiset kuuntelivat yhtä tarkkaavasti kuin soturitkin. Päällikkö, istuen isolla kivilohkareella muita ylempänä, sanoi ainoastaan sanan silloin tällöin, mutta kuunteli kaikkia, tarkastellen puhujaa toisensa jälkeen silmät puoliummessa ja harkiten ehdotuksia. Piirin ulkopuolella seisoi Grôm nojaten nuijaansa ja tuijottaen kuuhun nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena.
Äkkiä päästi päällikkö terävän äänen ja kaikki vaikenivat. Hän nousi vielä kankeana haavoistaan ja mahtavana seisoen neuvoston edessä esitti päätöksensä.
»Olen kuullut paljon tyhmyyksiä», sanoi hän, »mutta myös joitakin viisaita ajatuksia. Ja suurimman viisauden on sanonut isäni tuolla, Alp vanhus.» Hän osoitti vanhuuttaan heikontunutta miestä, jonka kumartunutta päätä peitti tuuhea, valkoinen tukka. »Isäni silmät ovat vanhuuttaan sokeat», jatkoi hän, »mutta pimeydessään ne näkevät paljon sellaista, jota me emme näe. Ne ovat nähneet, että kaikki nämä onnettomuudet, jotka viimeksi ovat meitä kohdanneet, ovat tulleet idästä. Ne näkevät, että siinä täytyy olla joku syy. Ne näkevät, että muitakin kauheita vaivoja on tulossa idästä, ja että me ylänköjen asukkaat olemme niille alttiina. Kuinka monta voimme vielä kestää tuhoutumatta? Emme ainoatakaan. Sentähden, sanon minä, me jätämme tämän paikan, isiemme kodin, ja menemme auringonlaskua kohti ja etsimme uuden kodin kaukana vihollisistamme, kunnes jälleen kasvamme voimakkaaksi kansaksi. Olen puhunut.»
Hänen istuttuaan kuului hiljaista murinaa useiden tuumiessa, että hän oli oikeassa; mutta toiset, uskaltamatta avoimesti vastustaa, olivat vihaisia ja peloissaan vain ajatellessaankin, että heidän pitäisi lähteä synnyinseuduiltaan. Mutta Grôm, joka oli kääntynyt ja loistavin silmin kuunnellut päällikköä, astui piirin sisään puhumaan.
»Bawr on johtajamme», sanoi hän selvällä, tyynellä äänellä, »ei vain siksi, että hän on mahtavin taistelussa, vaan koska hänen neuvonsakin ovat viisaimmat. Milloin lähdemme?»
Päällikkö ajatteli hetken. Hän ei välittänyt erimielisten murinasta, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Mutta hän iloitsi Grômin kannatuksesta.
»Kahden kuukauden kuluttua», vastasi hän äkkiä. »Haavojemme täytyy parantua, sillä meidän on oltava vahvoja matkalla. Ja kun menemme kauas emmekä tiedä mihin, täytyy meidän koota paljon ruokaa mukaamme. Sitten kun kuu on kaksi kertaa täyttynyt, jätämme me nämä luolat ja vuoristomaan.»
»Jos Bawr sallii», sanoi Grôm, »lähden minä etsimään paikkaa meille ja tulen takaisin nopeasti sekä vien heimon sinne lyhyintä tietä.»
»Hyvä on!» sanoi Bawr, huomaten heti, mistä vaivalloisesta matkasta heimo säästyisi hänen suunnitelmiensa avulla. »Milloin lähdet?»
»Huomenna päivän koittaessa», vastasi Grôm. Kuullessaan tämän hypähti nuori tyttö, A-ya, joka koko ajan oli katsellut soturia syrjästä, levottomana seisoalleen ja painoi molemmin käsin mustia hiuksiaan rintaansa vasten. Silloin kookas nuorukainen, joka oli istunut tytön vieressä niin lähellä häntä kuin mahdollista katsellen ahneesti tämän poispäin kääntyneitä kasvoja, syöksähti ylös mustasukkaisen kiivaasti.
»Grôm on petturi!» huusi hän. »Hän jättää meidät hädässämme. Älä päästä häntä menemään, päällikkö!»
Kuulijat alkoivat vastustelevasti murista. Tyttö katsoi heitä salamoivin silmin. Grôm loi poikaan välinpitämättömän katseen ja kääntyi pois puoleksi hymyillen. Päällikkö löi kiveen nuijallaan ja sanoi kylmästi:
»Mawg on nuori ja hänen sanansa ovat typerät. Grôm on uskollinen mies. Hän tehköön, kuten haluaa.»
Nuorukaisen kasvonpiirteet näyttivät vihaisilta hänen koettaessaan etsiä sanoja toiseen hyökkäykseen. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun hän muisti että oli luultavaa, ettei hänen kilpailijansa palaisi milloinkaan niin vaaralliselta matkalta. Hän loi viekkaan syrjäsilmäyksen tyttöön ja istuutui jälleen, tytön kääntäessä hänelle selkänsä. Päällikön viittauksesta neuvottelu päättyi ja kaikki lähtivät pakinoiden luoliinsa.
* * * * *
Ensimmäisen kalpean valosäteen ilmestyessä taivaalle lähti Grôm salaperäiselle matkalleen. Juuri tällaisesta matkasta oli hänen tulinen ja tiedonhaluinen mielensä aina uneksinut, mutta koskaan ennen ei hänelle ollut sattunut tällaista tilaisuutta. Hänen syvissä silmissään tuuheiden kulmakarvojen alla oli poikamaista innostusta, kun hän äänettömästi astui ulos solasta, hiipi nopeasti kaatuneiden vihollisten paljaiksi nakerrettujen luurankojen ylitse, käänsi selkänsä auringonnousua kohti ja lähti kulkemaan virran rantaa pitkin. Aseina oli hänellä sotanuijansa, kaksi kevyttä, piikärkistä metsästyskeihästä sekä kivipuukko joka riippui sudennahkavyössä.
Koko sen päivän iltapuoleen asti hän kulki nopeasti suoraan eteenpäin tarkasti vaanien ympärilleen ja karttaen pimeitä tiheikköjä, joissa tiikerit ja leopardit voisivat hyökätä hänen kimppuunsa. Hän oli seuduilla, joissa hän oli usein metsästellyt ja jotka hän hyvin tunsi. Hän kulki hyvin nopeasti pitkin, äänettömin askelin, ja halutessaan levätä kiipesi hän turvallisuuden vuoksi puuhun.
Monesti tuntui hänestä, että häntä seurattiin. Kerran hän kääntyen äkkiä juoksi takaisin päin toivoen saavansa ilmi takaa-ajajansa. Mutta kun hän ei löytänyt ketään, arveli hän, että se oli vain joku aaveista, joita heimo niin pelkäsi, mutta joita hän itse melkein halveksi.
Paljon ennen puolta päivää oli hän jättänyt joen rannan, koska se ei vienyt häntä etelään päin. Iltapäivällä saapui hän joelle, jota edempänä hän ei ollut ennen käynyt. Joki oli leveä ja vuolas, mutta liian matala uitavaksi, ja hän kahlasi sen poikki muutamien vastuksien jälkeen. Yli päästyään hän kulki varovaisemmin, sillä häntä ahdisti outo ympäristö, vaikkei maisema vielä missään suhteessa ollut paljon muuttunut.
Auringon laskiessa etsi Grôm sopivaa puuta, jonka latvassa voisi viettää vaaralliset, pimeät tunnit. Kun hän katseli ympärilleen, kuului pelästynyt huuto puuryhmästä, minkä läpi hän juuri oli tullut. Se oli naisen ääni. Grôm juoksi sinne. Samassa puun lehvät erkanivat, ja tyttö tuli juosten häntä kohti mustat hiukset liehuen. Aivan hänen kintereillään juoksi kolme isoa luolasutta.
Grôm huusi ja iski keihäällään. Se osui suoraan lähimmän suden rintaan halkaisten sydämen. Toiset kaksi pysähtyivät epäröiden. Mutta kun kookas Grôm syöksyi niitä kohti, katosi niiden epäilys. Ne pyörähtivät ympäri ja juoksivat tiheikköön. Tyttö astui arasti eteenpäin ja polvistui Grômin jalkoihin.
Sotilas katsoi tyttöä ensin hämmästyneenä ja hieman vihaisena. Sitten hänen silmiinsä tuli myötätuntoinen ilme. Hän näki tytön olkapäällä syvän haavan pään ja tiesi, että se ulottui syvänä ja ärtyneenä puoliväliin rintaa. Tuo nuori tyttö oli A-ya. Grômin silmät muuttuivat lempeiksi, sillä hän oli kuullut, että A-ya oli pelastanut hänet sodassa taistellen urhoollisesti hänen puolestaan, kun hän makasi maassa, ja että hänen hartioissaan ollut veri oli ollutkin tytön. Vielä tähän asti ei hän ollut milloinkaan huomannut tyttöä, sillä hänellä oli niin paljon muuta ajateltavaa kuin naiset. Nyt Grôm katsoi häntä ihmeissään. Hän oli kovasti peloissaan, että tärkeä tehtävä tulisi häirityksi, mutta hän kysyi tytöltä ystävällisesti, miksi tämä oli seurannut häntä.
»Olin peloissani sinun tähtesi», vastasi tyttö katsomatta ylös. »Lähdet suuriin vaaroihin. En voinut jäädä heimon luo odottamaan.»
»Luuletko, että tarvitsen apua?» kysyi Grôm, jonka katseesta kuvastui itseluottamus.
»Tarvitsithan minua taistelussakin!» vastasi tyttö ylpeästi.
»Se on totta!» sanoi Grôm. »Ilman sinua makaisin nyt kivien alla tuulisella tasangolla.»
Hän katseli tyttöä sellaisin tuntein, että se hämmästytti häntä itseäänkin, valtaavalla hellyydellä, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut naista kohtaan. Hänen vaimonsa olivat olleet hyviä ja kuuliaisia, ja hän oli ollut tyytyväinen heihin. Mutta hän oli varma siitä, ettei yksikään heistä olisi milloinkaan ajatellutkaan tulla mukaan hänen retkilleen.
»En voinut olla ilman sinua», sanoi tyttö jälleen. »Pelkäsin myös Mawgia», lisäsi hän.
Mustasukkaisen vihan laine kuohahti Grômin suonissa.
»Jos Mawg kiusasi sinua, olisi minun pitänyt tappaa hänet!» sanoi hän kiivaasti. Ja tempaisten tytön ylös painoi Grôm hänet rajusti voimakasta rintaansa vastaan.
»Mutta miksi seurasit minua niin salaa koko päivän?» jatkoi hän.
»Pelkäsin, että vihastuisit ja lähettäisit minut takaisin», vastasi tyttö tyytyväisesti huokaisten.
»En olisi voinut lähettää sinua takaisin», sanoi Grôm lämpimästi. »Mutta tule, meidän on etsittävä suojapaikka yöksi.»
Käsi kädessä he juoksivat suuren puun luo, jonka Grôm oli jo valinnut tähän tarkoitukseen. Heidän kiivetessään ylimmille oksille tuli äkkiä pimeä, suuret pedot karjuivat kauheasti metsien syvyyksissä ja läheisestä ruokoviidakosta kuului rajua ryskettä.
III.
Kolme viikkoa kulkivat Grôm ja tyttö kiivaasti eteenpäin poiketen pohjoiseen kiertääkseen suuren järven, jonka rehevillä suorannoilla liikkui petoja, jollaisia he eivät milloinkaan olleet nähneet, öisin, vaikka heidän turvapaikkansa puun latvassa olikin korkealla ja hyvin kätkettynä, huomasivat he välttämättömäksi pitää vartiota vuorotellen, niin lukuisia ja rohkeita olivat viholliset, jotka vainosivat matkalaisia.
Jos Grôm olisi ollut yksin, olisi hän pian uupunut unen puutteesta. Tyttö, jonka kirkkaat silmät säteilivät onnesta, näytti olevan aivan väsymätön, ja Grôm tarkasteli häntä päivittäin kasvavalla ihastuksella. Hän ei ollut koskaan kuullut eikä edes uneksinut miehestä, joka olisi tarvinnut naista niinkuin hän tarvitsi tuota notkeata, tulista olentoa, joka juoksi hänen vieressään. Mutta hän ei ollut milloinkaan säikkynyt uusia asioita tai ajatuksia, eikä hän hävennyt sydämensä suloisen tuskallista hellyyttä.
Järven ja soitten takana he tulivat kummalliseen maahan. Se oli rehevä laaksomaa, vihanta ja hedelmällinen, mutta sinne oli kuin kylvetty poikkinaisia, keilamaisia, paljaita kumpuja. Taivaanrannalla kalpeata sineä vastaan kuvastui epäsäännöllisesti jono tuollaisia teräviä, matalia kukkuloita. Useasta kukkulasta nousi tummaa höyryä. Eräästä nouseva höyry oli tummempaa ja runsaampaa kuin muitten ja se levisi tyynessä ilmassa huipun ympärille muodostaen ikäänkuin jättiläismäisen hongan. Tytön mielestä tämä näky ennusti pahaa. Se täytti hänet pelolla, ja hän olisi tahtonut kiertää tämän oudon seudun. Mutta nähdessään, että Grôm oli ihastunut edessään olevaan kummalliseen ilmiöön, karkoitti hän pelkonsa ja näytti yhtä innostuneelta.
Päivän helteessä he tulivat parin tuuhean, komean puun luo, jotka kasvoivat vähän erillään metsästä avonaisella niityllä. Jääkylmä puro lorisi niiden juurella. Oli juuri päivällislevon aika ja nuo puut näyttivät tarjoavan turvallisen levähdyspaikan. Tyttö joi, pirskoitti itseään virvoittavalla vedellä, heitti vettä valuvat hiuksensa taaksepäin ja kiipesi sitten keveästi puun oksille. Grôm viipyi vielä hetkisen alhaalla valellen voimakkaita jäseniään vedellä. Sitten hän heittäytyi vatsalleen ja joi vankasti.
Hänen ollessaan tässä avuttomassa asennossa, unohtaen hetkeksi väsymättömän valppautensa, hyökkäsi takana olevasta läheisestä tiheiköstä suuri, takkuinen, harmaa otus ja syöksyi häntä kohden peloittavalla nopeudella. Tyttö, joka istui puun alimmilla oksilla, päästi varoitushuudon. Grôm ponnahti jaloilleen ja riensi puuta kohti. Mutta peto, harmaa karhu, kooltaan kuin suurin jääkarhu, oli jo melkein hänen päällään ja oli saavuttamaisillaan hänet, ennenkuin hän oli ehtinyt kiivetä puuhun. Silloin suhahti keihäs aivan hänen päänsä ohitse. Se raapaisi mennessään pedon kuonon reunaa ja painui syvälle sen hartioihin. Karjahtaen peto pysähtyi riuhtoakseen keihään pois selästään. Sillä välin kiipesi Grôm puuhun pudottaen kiireessä molemmat keihäänsä.
Mielettömänä tuskasta ja kiukusta karkasi karhu puunrunkoa vasten ja alkoi kiskoa itseään ylöspäin. Grôm iski sitä nuijallaan, mutta epämukavassa asennossa ollen ei hän saanut voimaa lyöntiinsä eikä karhu näyttänyt siitä välittävän juuri nimeksikään.
»Meidän täytyy houkutella se ylös asti, pudottautua sitten alas ja juosta pakoon», sanoi Grôm. Ja molemmat kiipesivät ketterästi ylemmäksi.
Karhu seurasi perässä, kunnes oksat alkoivat liian vaarallisesti taipua sen painosta. Silloin Grôm ja tyttö hypähtivät toiseen puuhun. Samassa ilmestyi alapuolelle toinen karhu, vielä suurempi kuin edellinen ja nähtävästi naaras. Se katseli ilkeillä, rumilla silmillään ylöspäin ja alkoi sitten kiivetä toista puuta ylös.
Grôm katsoi tyttöä sydäntäviiltävällä tuskalla, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.
»Osaatko juosta hyvin nopeasti?» kysyi hän.
Tyttö nauroi, melkein unohtaen pelkonsa ylpeydestä, että oli taas pelastanut hänet.
»Juoksinhan susiakin pakoon», huomautti hän.
»Silloin meidän on juostava, kenties hyvin kauas», lisäsi Grôm, »kunnes löydämme jonkun jyrkän kallionkielekkeen, jossa voimme taistella edes jonkinlaisilla toiveilla, sillä nämä pedot ovat uppiniskaisia eivätkä milloinkaan lopeta takaa-ajoaan. Ja ne eroavat punaisista luolakarhuista siinä, että ne näyttävät osaavan kiivetä puihin.»
Kun molemmat karhut olivat korkealla puitten latvoissa, laskeutuivat Grôm ja tyttö taipuvia oksanlatvoja myöten nopeasti alas. He sieppasivat Grômin molemmat keihäät ja A-yan särkyneen aseen maasta ja juoksivat puron rantaa pitkin savuavia kukkuloita kohti. Laskeuduttuaan hitaammin alas puista tulivat karhut heidän jälkeensä juosten peloittavaa vauhtia.
Tyttö juoksi, kuten hän oli sanonutkin, hyvin, niin hyvin, ettei Grômin, joka oli heimonsa keskuudessa kuuluisa juoksustaan, tarvinnut paljoakaan hidastuttaa askeleitaan hänen tähtensä. Huomattuaan, että he helposti voittivat takaa-ajajansa juoksussa, pyysi Grôm tyttöä vähän hiljentämään vauhtiaan niin, että he vain pysyisivät pedoista määrätyn välimatkan päässä. Peläten tytön uupuvan, juoksi hän koko ajan askeleen jäljempänä häntä, neuvoen, miten tuli säästää voimia ja estyä hengästymästä, ja aina varovasti katsellen ympärilleen, ettei mikään äkkinäinen vaara yllättäisi. Ja varovasti hän valitsi tasaisimmat tiet säästääkseen tytön jalkoja, sillä hän tiesi, että jos A-ya väsyisi ja kaatuisi, hänkin pysähtyisi ja taistelisi viimeisen taistelunsa hänen ruumiinsa ääressä.
Vähän enemmän kuin tunnin juoksi tyttö kevyesti. Sitten hänessä alkoi näkyä väsymyksen merkkejä. Hänen kasvonsa muuttuivat kalpeiksi, hengitys tuli huohottaen avonaisilta huulilta ja hän oli pari kertaa kompastua. Ensimmäisen kerran täytti tuskallinen pelko Grômin sydämen. Hän asettui tytön viereen, antoi hänen nojata raskaasti voimakkaaseen käsivarteensa ja koetti rohkaista häntä. Hän osoitti jo edessään olevia ulkonevia kallionkielekkeitä sanoen:
»Tuolla on paikkoja, missä me voimme puolustautua ja missä sinä voit levätä.»
Kiertäen pienen pensaikon, jossa kasvoi niin taajaan suunnattomia ruokoja ja piikkisiä köynnöksiä, ettei mikään voinut päästä siitä läpi, tulivat he äkkiä karulle paikalle ja näkivät aivan edessään pienen laakson. Sen seinät, jotka paikoittain olivat pensaitten peitossa ja paikoittain aivan paljaat, olivat niin täynnä halkeamia ja luolia, että ne näyttivät lupaavan paljon sopivia turvapaikkoja. Mutta aivan laakson suulla oli peloittava este. Kuivuneen maan halkeamista, jotka ulottuivat toisesta seinästä toiseen, tuli esiin punaisia liekkejä, leimahtaen monen jalan korkeuteen, vaipuen taas takaisin ja nousten uudelleen kumarrellen kuin viehättävässä tanssissa.
Grômin sydän jähmettyi kauhusta ja hämmästyksestä ja hän pysähtyi hetkeksi. Tyttö sulki silmänsä sanattomasta pelosta eivätkä polvet enää kannattaneet häntä. Kun hän vaipui maahan, palasi Grômin rohkeus. Karhut olivat nyt aivan heidän kintereillään. Hän nosti tytön nopeasti ylös ja puhui hänelle niin, että sai hänet rauhoittumaan. Vetäen tyttöä ranteesta juoksi hän suoraan liekkiä kohti. Tyttö, totellen hänen käskyään, painautui aivan häneen kiinni ja juoksi rohkeasti eteenpäin katsellen koko ajan maahan.
»Jos ne ovat jumalia, nuo kirkkaat tanssivat olennot», sanoi Grôm rohkeasti, »niin ne suojelevat meitä. Jos ne ovat paholaisia, taistelen niitä vastaan.»
Vähän oikealla noitten hyppivien liekkien keskellä oli aukeama noin viidenkymmenen askeleen päässä. Grôm suuntasi kulkunsa sinne. Se oli vain noin kolme jalkaa laaja. Juoksijat olivat jo aivan lähellä. Mutta sieltä tuli polttava kuumuus heitä vastaan. Se täytti tytön sellaisella kauhulla, että hän menetti kokonaan tajuntansa. Hän juoksi vielä sokeasti muutamia askeleita, horjahti sitten ja pyörtyi. Ennenkuin hän ehti kaatua maahan, otti Grôm hänet käsivarsilleen katsoen samalla taakseen. Karhut eivät enää seuranneet. Keihäänheiton matkan päähän ne olivat pysähtyneet muristen ja vinkuen sekä heilutellen neuvottomina jättiläismäistä ruumistaan.
»Ne pelkäävät kirkkaita tanssivia olentoja», puhui Grôm itsekseen ja lisäsi riemuiten: »joita minä en pelkää.»
Nyt vasta huomattuaan, että kuivunut ja paljas maa oli epämiellyttävän kuuma hänen jalkojensa alla, vei hän taakkansa vähän edemmäksi, missä kasvoi taas ruohoa, ja laski tytön rehevälle mättäälle. Sitten hän kääntyi katsomaan, mitä karhut aikoivat tehdä.
Nähdessään, ettei niiden haluama saalis enää yrittänytkään paeta, kiihtyivät pedot yhä enemmän. Hetkisen arveli Grôm, että ne uskaltaisivat sittenkin tulla, mutta epäilys haihtui, kun hän näki, miten liekit täyttivät ne käsittämättömällä kauhulla. Ne eivät uskaltaneet tulla lähemmäksi. Viimein ikäänkuin sama ajatus olisi iskenyt yht'aikaa molempiin, ne pyörähtivät ympäri, kiersivät läpipääsemättömän tiheikön ja katosivat näkyvistä. Grôm tunsi liian hyvin noiden petojen itsepintaisen kostonhalun luullakseen, että ne olisivat lopettaneet takaa-ajon. Mutta hän tunsi tällä hetkellä olevansa turvassa ja nähdessään tytön, joka oli tointunut, tuijottavan kauhistunein silmin liekkeihin, kohdisti hän kaiken huomionsa noihin salaperäisiin, loistaviin, hyppeleviin haamuihin, joita he saivat kiittää pelastuksestaan.
Kunnioittavasti, mutta kuitenkin nuija ja keihäs mukanaan, lähestyi hän hitaasti tulta siinä kohden, missä liekit olivat matalimmat ja vähimmän kauhistavat. Niitten kuumuus sai hänet rauhattomaksi, mutta tytön katsellessa ei hän tahtonut näyttää vähintäkään pelkoa. Hän pysähtyi noin kuuden tai kahdeksan askeleen päähän tarkastellen ohuita, ylöspäin kiemurtelevia kirkkaita kieliä. Näin läheltä tuntui niiden kuumuus hänen paljaaseen ihoonsa epämiellyttävältä, mutta seistessään siinä ihmetellen ja saamatta mitään Vahinkoa, kasvoi hänen rohkeutensa. Viimein hän uskalsi ojentaa keihäänsä ja kosketella sen kärjellä liekkejä hyvin varovasti. Kapeat nahkasuikaleet, jotka sitoivat piikiven puuhun, savusivat, käpristyivät ja sihisivät. Hän veti keihäänsä säikähtyneenä takaisin ja tutki sen kärkeä. Se oli mustunut ja tuntui kuumalta. Mutta huomatessaan, etteivät loistavat tanssijat kiinnittäneet siihen mitään huomiota, uudisti hän kokeensa. Hän uudisti sen useita kertoja tarkasti tuumiskellen ja tytön tuijottaessa suurin silmin ruohomättäältään.
Viimein, vaikka nahkasäikeet vielä kestivät, leimahti kuiva puu tuleen. Hätkähtäen hän huomasi, että vetäessään kärjen takaisin se toi osan loistavaa olentoa mukanaan. Grôm heitti aseen maahan. Liekki, joka oli mitättömällä alulla, lepatti ja sammui. Mutta se jätti säihkyvän, tuikkivan hohteen mustuneeseen puuhun. Rohkean uteliaana kosketti Grôm sitä sormellaan. Se poltti kipeästi ja Grôm vetäisi sormensa pois huudahtaen säikähtyneenä. Mutta siitä kosketuksesta hohde katosi. Se oli kummallista. Imien sormeaan seisoi Grôm tuijottaen keihään kärkeen, joka juuri äsken oli ollut niin kirkas ja nyt oli musta. Siinä oli selvästi hänen voittonsa, vaikka hän ei ymmärtänyt sitä. Mutta ainakaan nuo salaperäiset olennot eivät olleet voittamattomia, vaikka karhut pelkäsivät niitä. Oli miten oli, hän ei pelännyt, puheli hän ylpeänä itsekseen. Ääneen hän sanoi A-yalle:
»Loistavat tanssijat ovat ystäviämme, mutta ne eivät pidä siitä, että niihin kosketaan. Jos kosket niihin, niin ne purevat.»
Hänen sydämensä paisui jostakin suuresta, epämääräisestä toivosta. Ajatukset, mahdollisuudet, joita hän ei vielä käsittänyt, kuohuivat hänen suonissaan. Hän tunsi hämärästi, että hän oli astunut uuden maailman kynnyksen yli. Hän otti jälleen keihäänsä jatkaakseen kokeilujaan.
Tällä kertaa hän antoi tulen päästä hyvään alkuun keihään kärjessä, ennenkuin hän veti sen pois. Sitten hän piti sitä ylöspäin kuin palavaa soihtua. Kun hän katseli sitä ihastuksissaan, havahtui hän tytön huutoon. Tämä oli hypähtänyt seisomaan tuijottaen taakseen tietämättä mihin paeta, sillä hän pelkäsi tulta. Ja tuossa, ei kahdenkymmenen askeleenkaan päässä, olivat nuo suuret, harmaat karhut puoleksi tiheikön peitossa raivoten vihasta, mutta uskaltamatta tulla lähemmäksi liekkejä.