Part 7

Se oli laaja tasanko, jossa kasvoi kultaisen vihreätä, rehevää heinää ja jota koristivat lukuisat puuryhmät ja monet sinisen- ja hopeanhohtoiset joet. Siellä täällä oli leveitä, säännöttömiä kaistaleita, joissa ei kasvanut ruohoa, vaan kirkkaita smaragdinvihreitä, tuntemattomia kasveja.

Pohjoisella taivaanrannalla kimalteli suuri vesi, ja oikealla puolivälissä jyrkännettä savusi ja suitsusi pieni, lähteenmuotoinen tulivuorensuu, jonka särkyneestä matalammasta reunasta syöksyi purppuranruskeata, kuumaa laavaa käärmemäisissä kiemuroissa kukoistavalle ruoholle.

Hämmästyneenä tyttö huomasi, että Grôm näytti tuskalliselta katsellessaan savuavaa tulivuorensuuta. Mutta ainoa mahdollinen tie vuorelta alas vei heidät kauaksi siitä, ja Grôm oli tyytyväinen saadessaan jättää sen tutkimisen toisiin aikoihin.

He laskeutuivat nopeasti rinnettä alaspäin, jota nyt peittivät tiheät pensaikot. Joka puolella näkyi täällä jättiläiskarhujen ja miekkahammastiikerien jälkiä, petojen, jotka he olivat karkoittaneet Tulilaakson luolista. Grôm heilutti äkkiä savuavan soihdun palamaan ja sytytti sillä pari pihkaista oksaa, toisen itselleen ja toisen A-yalle. Tällä lailla varustettuina he kulkivat pelottomasti petojen tallaamaa leveätä tietä, jota pitkin he pääsivät mukavasti jyrkännettä alas. Karhu ja miekkahammas, nähdessään liekkien näin selvästi ajavan heitä takaa, muistivat tulleensa hiljattain kärvennetyiksi ja livistivät pakoon kuin arat koirat.

Grôm oli heti asettanut päämääräkseen kulkea suoraan tuon suuren veden rannoille, jonka kimmellys taivaanrannalla oli ollut kuin kutsu hänen tiedonhaluiselle hengelleen. Mutta kun he aikaiseen neljäntenä päivänä saapuivat alangolle, huomasi hän, että tie muodostuisi kaikkea muuta kuin suoraksi. Suunnattomat ruokomaiset heinät kasvoivat niin korkeina, vahvoina ja taajoina, että oli mahdotonta raivata tietä niiden lävitse juuri siitä, mistä hän halusi.

Hän näki, että hänen oli käytettävä villien petojen raivaamia teitä, joita kulki ristiin rastiin joka suunnalle, Siellä oli kaikkien hänen tuntemiensa eläinten jälkiä ja vielä paljon enemmän sellaisten, joita hän ei tuntenut, takaa-ajajien ja pakenevien jälkiä. Mutta varsinkin eräs leveä tie kiinnitti hänen huomiotaan. Tyttö, jonka silmät olivat terävät ja ymmärtäväiset, pelästyi niin sen nähdessään, että polvet vapisivat hänen allaan, ja jos hän olisi uskaltanut, olisi hän pyytänyt Grömiä palaamaan takaisin tästä maasta, jossa oli sellaisia hirviöitä.

Grômkin vavahti kauhusta tarkastellessaan kiinteätä tietä, jonka niin mahtava kulkija oli raivannut. Siellä, missä se kulki, oli tukevimmatkin puut murskattu maahan ikäänkuin suunnaton kallionlohkare olisi vierinyt niiden yli. Ja pedon jalan jäljet, jotka selvästi näkyivät siellä täällä pitkin tietä, olivat kolme kertaa suuremmat kuin mahtavimman mammuteläimen.

Grôm kumartui ja tutki noita jälkiä ihmetellen kulmakarvat rypyssä. Minkälainen jättiläinen se mahtoikaan olla, joka liikkui sellaisilla suunnattomilla, kummallisilla jaloilla, sitä hän ei osannut mielessään kuvitellakaan. Mutta se näytti ainakin olevan oivallinen tien tekijä!

Ylpeän uhkarohkeana, tietäessään olevansa tulen herra, valitsi hän kauan mietittyään tämän peloittavan tien. Ja tyttö, salaten pelkonsa, jottei hänen arvonsa alenisi Grômin silmissä, seurasi aivan hänen vieressään ja hänen kirkkaat silmänsä tarkastelivat väsymättä ruohikkoa molemmin puolin.

Äkkiä kuului takaapäin hirveää läähätystä ja jalkojen kopsetta. Se lähestyi heitä leveätä tietä pitkin. Sieltä kuului myös röhkiviä huutoja, ja Grôm arvasi heti, että sieltä oli tulossa tapiirilauma suoraan heitä kohden paeten mielettöminä jotakin tuntematonta takaa-ajajaa. Tapiirit olivat hidasjalkaisia, arkoja, hiehon kokoisia eläimiä.

Grôm tiesi, etteivät palavat kekäleet olisi vähääkään voineet hillitä tuota sokeata pelästystä ja mieletöntä pakoa. Hän tarttui tyttöä käteen. »Tule!» käski hän. Ja he pakenivat vierekkäin tietä pitkin.

Heillä oli aikomus kiivetä ensimmäiseen sopivaan puuhun, jonka tapaisivat, ja antaa lauman mennä ohitse. Noin puolen minuutin kuluttua he näkivät sellaiseen puun kohoavan jättiläisruokojen yläpuolelle vain noin muutaman sadan kyynärän päässä. Tie näytti onneksi kääntyvän ja vievän suoraan sen juurelle, ja he juoksivat kilpaa sinnepäin. A-ya naurahti hengästyneenä unohtaen pelkonsa tuota tuntematonta kohtaan, kun tunnettu vaara oli takana. Hän oli sanomattoman tyytyväinen nähdessään, ettei hänen miehestään ollut tullut sellaista jumalallista olentoa, joka ei olisi juossut pakoon sopivan tilaisuuden tullen. Ja hän katseli häntä tummien hiustensa alta hellästi.

Villi karjunta heidän takanaan lähestyi nopeasti, mutta pakopaikka oli enää vain viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin tie sinne sulkeutui äkkiä. Pieneltä sivupolulta oikealta tuli kömpelösti jättiläissarvikuono, jonka poimuista, ryppyistä nahkaa peittivät takkuiset, ruskeat karvat ja kuivettunut muta. Se kääntyi tielle sulkien sen melkein kokonaan suurella ruumiillaan, tuijotti hetkisen pienillä, ilkeillä silmillään noihin kahteen mitättömään olentoon, painoi sitten suunnattoman kaksoissarvensa, joka oli sen kuonossa, alaspäin ja hyökkäsi heitä vastaan raivokkaasti röhkien.

Jouduttuaan näin kahden vaaran väliin ei Grömillä ollut mitään valitsemisen varaa. Heilutettuaan palavia soihtuja hetken täytyi hänen uskoa, että sarvikuono oli liian tyhmä pelätäkseen tulta tai edes huomatakseen sitä. Hän tarttui uudelleen tytön käteen ja juoksi vähän matkaa takaisinpäin koettaen saada nuo kaksi vaaraa vastakkain kiinnittääkseen niiden huomion toisiinsa.

Grôm juoksi takaisinpäin, kunnes pakeneva, syöksyvä tapiirilauma tuli tien mutkasta näkyviin. Silloin hän kaikella voimallaan raivasi itselleen tien ruohikkoon vasemmalle työntäen hartioillaan suoria runkoja sivuille saadakseen tilaa tytölle. A-ya heitti palavan kekäleen suoraan sarvikuonon kasvoja vasten toivoen hämmentävänsä sitä tai saavansa sen hetkeksi pysähtymään ja pujahti sitten notkeasti Grômin ohi ruohikkoon.

Sarvikuono pysähtyikin hetkeksi. Savu ja kipinät puoleksi sokaisivat sen ja äkillisessä raivon puuskassa se pysähtyi tallaten tuon oudon vihollisen jalkojensa alle. Sitten se syöksyi eteenpäin, mutta ruokojen varret olivat jälleen sulkeutuneet. Nuo kaksi pakolaista olivat suojassa. Se näki sankan tapiiriparven tulevan suoraan sitä kohti ja unohtaen nuo mitättömät olennot, joihin sen viha ensin oli kohdistunut, hyökkäsi se täyttä vauhtia eteenpäin uutta vihollista vastaan.

Arvaten, että meteli alkaisi kolmen, neljän sekunnin kuluttua ja että taistelu sarvikuonon ja villiintyneen joukon välillä muodostuisi kiivaaksi, ponnistelivat Grôm ja tyttö hengästyneinä päästäkseen kauemmaksi turvaan etteivät joutuisi tuohon samaan mellakkaan.

Hiki valui heidän kasvoistaan, ja pienet hyönteiset jotka asustivat jättiläisruokojen rungoissa, tunkivat parvittain heidän kurkkuunsa ja sieraimiinsa. Mutta he tunkeutuivat sokeasti eteenpäin askel askeleelta. Heidän takanansa tieltä kuului kovaa ryskettä ja samalla hirveätä ulvontaa, huutoja, röhkinää ja karjuntaa. Samassa antoivat jäykät varret heidän edessään äkkiä perään ja he kaatuivat suinpäin syvään, pimeään veteen, tytön pelosta kirkaistessa.

He kömpivät ylös hämillään ja tukahtuneina, mutta heti kun A-ya sai hengitetyksi, nauroi hän, ja silloin kiukku haihtui Grômin kasvoilta. Vesi oli syvä lahdelma, jonka rannoilla kasvoi tiheässä kasveja peittäen sen kokonaan näkyvistä. Mutta vastakkaisella rannalla oli puu, jonka suojaan he olivat koettaneet paeta. He uivat veden yli muutamalla vetäisyllä ja nousivat rannalle pudistellen itseään. Koko paon aikana, kovasti ponnistellessaan varvikon läpi ja äkkiarvaamatta pudotessaan veteen, olivat he pitäneet kumpikin tarkkaa huolta aarteistaan. Mutta — tuli oli sammunut! Kekäle oli musta. Tärkeä putki, jonka sisässä tulikipinät piilivät, oli märkä ja eloton.

Hetkisen katseli Grôm tyttöä vakavasti silmiin, ilmaisten hänelle äänettömästi heidän vahinkonsa kauhean merkityksen. Tyttö ensin vähän säikähdettyään vastasi hänelle sellaisella luottavalla ja ihailevalla katseella, että se sai Grômin sydämen lämpenemään. Hän hymyili urheasti ja heilutti nuijaansa ikäänkuin rohkaistakseen itseään. Sitten he kiiveten nopeasti puuhun, katselivat ruohojen latvojen yli tielle.

Näky, jonka heidän silmänsä kohtasivat, ei ollut ketään heikkohermoista varten. Se kohta ruohikossa, mistä he olivat juuri pelastuneet, oli aivan tallattuna. Ensimmäiset säikähtyneet tapiirit oli sarvikuono repinyt ja silponut terävällä sarvellaan ja lakaissut syrjään kuin mikäkin jättiläisaura. Toisia se oli survonut maahan ja jäljestä tuleva aaltomainen, kirkuva lauma oli tallannut ne alleen. Siinä se seisoi keskellä tietä, kuten kallionkieleke hyökylaineissa, heiluttaen voimakasta päätään ja puskien sillä hirveästi, loppujoukon mennessä sen ohi, joko kiiveten suoraan sen ylitse tai tallaten ruovot ja kiertäen molemmin puolin. Niistä, jotka kiipesivät sen yli, sai noin joka kolmas tai neljäs sen repivästä sarvesta suuren haavan ja kulki hoiperrellen eteenpäin muutamia askeleita kaatuen sitten tovereittensa tallattavaksi. Aivan viimeisten kirkuvien pakolaisten kintereillä tulivat niiden peloittavat takaa-ajajat, kaksi suurta, mustaa leijonaa, jotka leikittelivät saaliinsa kanssa kuin kissat.

Kun ne joutuivat vastakkain sarvikuonon kanssa, joka seisoi uhriensa keskellä pudistellen verta sarvistaan, päästään ja hartioistaan, niin ne pysähtyivät äkkiä. Yhdessä ne kenties olisivat voineet vetää sille vertoja. Mutta ne olivat paljon ymmärtäväisempiä kuin se. Ne tiesivät, että sen nahka oli melkein läpipääsemättömän sitkeä, ja tunsivat sen äärettömän raivon ja rohkeuden, eikä niillä ollut mitään halua heittäytyä ilman syytä niin epävarmaan ja turhanpäiväiseen taisteluun.

Karjahtaen niin, että se kaikui yli tienoon ja näytti panevan puunlatvat vavahtamaan, hypähtivät ne hitaasti syrjään ja lähtivät sitten suunnattomassa kaaressa syöksyen läpi ruohikon eloon jääneiden pakolaisten jälkeen. Kirkuen korvia vihlovasti juoksivat tapiirit puun ohi; ne aikoivat kulkea vähän matkaa uiden, toivoen vedessä olevansa turvassa sekä leijonilta että sarvikuonolta. Mutta niillä oli vielä yksi vihollinen voitettavana.

Aivan lähellä puuta oleva tiheikkö, jossa kasvoi suunnattomia, tulipunaisia poinsettias-pensaita, jakautui äkkiä kahtia, ja niiden takaa ilmestyi jättiläismäinen olento, jollaista Grôm ei ollut milloinkaan voinut uneksiakaan. Hän arvasi silloin, että tuon ihmeellisen tien ja suunnattomien jälkien tekijä oli hänen edessään.

Päästäen vihaisen karjunnan, joka kuului pasuunan toitotukselta, seisoi peto takajaloillaan, jotka olivat paljon vahvemmat kuin mammutin. Häntää, joka oli yhtä paksu kärjestä kuin tyvestäkin, käytti se myös apuna seisoessaan, kömpelön eturuumiin kohotessa kahdeksantoista, kahdenkymmenen jalan korkeuteen. Sen takajalat olivat hyvin lyhyet, paksut kuin puunrungot ja kummallisesti käyristyneet, ja reidet kuin pylväät. Sen etujalat muistuttivat enemmän käsivarsia kuin jalkoja, sillä ne olivat hämmästyttävän pitkät ja suunnattoman voimakkaat. Niitä peittivät pitkät, jäykät karvat, ja ne päättyivät jättiläismäisiin käsiin, joissa oli suunnattomat käyrät kynnet sormina. Koko ruumista peitti ihmeellisen karkea, ruosteen värinen karva. Suuri pää, oli litteä, joka piteni melkein kärsämäiseksi kuonoksi, ja ihmeellisen suuret posket ja alaleuka tekivät koko pään muodottoman näköiseksi. Tämä julma peto työnsi ulos kapean, vaaleanpunaisen kielensä, joka oli noin kolme, neljä jalkaa pitkä, kumartui ja käänsi päätään heittäen nopean katseen johonkin, joka kyykötti sen mahtavien takajalkojen takana.

»Sen poikanen!» mutisi tyttö hieman myötätuntoisena. Sitten suoristui outo olento jälleen torjuakseen villiytyneiden tapiirien hyökkäyksen.

Ensin se torjui hyökkääjät tarttuen mielettömiin eläimiin ja heitellen niitä sinne tänne kuin kaniineja. Sitten sen piiritti kokonaan läähättävä, ulvova, vertavuotava lauma, joka ei kiinnittänyt jättiläiseen sen enempää huomiota kuin jos se olisi ollut kallio. Ne pyöriskelivät nopeasti sen poikasen yli tallaten sen alleen. Sen vihlova kuolinhuuto tärisytti ilmaa. Tuon äänen kuullessaan näytti emä ikäänkuin lyyhistyvän kokoon. Tuskansa ja vihansa vimmassa se sananmukaisesti repi muutamat vihollisensa kahtia heitellen nuo kauheat kappaleet vihaisesti luotaan ja tarttuen taas uuteen uhriin. Hyökkäystä kesti vielä vähän aikaa, ja samassa tuo villi lauma syöksyi kovalla loiskinalla veteen. Hirviö katseli ympärilleen etsien uusia uhreja ja ehti parahiksi nähdä ruman sarvikuonon hyökkäävän itseään vastaan. Leijonain paettua lähti se voitonriemuisena ajamaan takaa tapiirilaumaa, saadakseen vielä uudelleen purkaa vihaansa sitä vastaan. Tavallisissa oloissa se olisi kylläkin kavahtanut sellaista jättiläismäistä vihollista, joka nyt seisoi sen edessä, mutta juuri nyt oli sillä hulluuden puuska. Sen ilkeät, pienet siansilmät kiiluivat veren takaa, joka valui sen naamaa pitkin, kun se hyökkäsi suoraan eteenpäin. Sen sarvi työntyi hirviön vatsaan. Mutta samalla toinen noista jättiläismäisistä käsistä putosi sen niskaan musertaen sen selkärangan lihaksien ja hyvin suojatun nahan läpi. Se lyyhistyi ähkäisten kokoon ja jättiläiskädet heittivät sen syrjään.

Hirviö oli saanut peloittavan haavan, mutta se ei aluksi pitänyt sitä minään nuoleskellessaan tallattua poikastaan tuolla ihmeellisellä kielellään. Viimein päästyään nähtävästi varmuuteen, että poikanen oli aivan kuollut, huusi se jälleen surkeasti seisoen neljällä jalallaan ja lähti hitaasti tietä alaspäin, astuen kummallisen kömpelösti jalkojensa reunoilla. Se kulki kaksi-, kolmesataa kyynärää jättäen jälkeensä punaisen viirun ja sitten, nähtävästi uupuneena haavastaan, se poikkesi ruohikkoon ja paneutui maata aivan tien viereen, mutta kokonaan ruokojen peittoon.

Puustaan olivat Grôm ja tyttö seuranneet henkeään pidättäen taistelua. Viimein puhui Grôm.

»Tässä maassa on hyvin suuria petoja», huomautti hän, mutta kun A-yalla ei näyttänyt olevan tähän mitään sanomista, jatkoi hän ajatustaan:

»Meidän on mentävä takaisin etsimään loistavaa olentoa. Ei ole hyvä mennä edemmäksi ilman sitä.»

»Niin», myönsi tyttö innokkaasti. Vaikka hän olikin rohkea ja luotti täydellisesti mieheensä, oli tuo näky, kun mustat leijonat hyppivät mahdottoman korkeitten ruokojen latvojen yli, vähän tärisyttänyt hänen hermojaan. Hän ei pelännyt muita kuin hyvin nopeita petoja ja sellaisia, jotka saattoivat hypätä puitten alimmille oksille asti. »Niin», toisti hän. »Menkäämme takaisin loistavan olennon luo, ettei hän suutu meille, kun panimme hänet veteen.»

»Mutta vielä päivän viivymme täällä, tässä puussa, lepäämme ja nukumme turvassa», jatkoi Grôm, »että voimme kulkea nopeammin, kunnes pääsemme tämän ruohikon läpi.»

Kiiveten sitten korkeammalle puuhun onnistui hänen rakentaa oksista lattia ja katto väliaikaista kotiaan varten. Tässä työssä ei tyttö auttanut häntä, sillä siihen tarvittiin suurta voimaa. Hän oli pitkällään eräässä puun haarassa, karvaiset, mutta pitkät ja kaunismuotoiset jalat ristissä allaan kuten leopardilla, vuoroin katsellen kiihkein silmäyksin miestään, vuoroin tarkastellen varovasti auringonpaahteista, vaarallista seutua.

Äkkiä hän huudahti hämmästyksestä viitaten kiihtyneesti tielle. Veden takaa, jossa tapiirit olivat löytäneet turvapaikan, haavoittuneen jättiläisen piilopaikan takaa tuli kolme ihmistä hurjasti juosten. Varjostaen silmiään huomasi Grôm, että he olivat uupumaisillaan. He olivat selvästi hänen omien heimolaistensa näköisiä miehiä, vaaleaihoisia ja solakoita. Johtaja, jolla oli pitkä nuija, oli hänen kokoisensa. Grôm tunsi myötätuntoa heitä kohtaan ja aikoi kiiruhtaa heille avuksi. Katsellessaan kauemmaksi tielle nähdäkseen, mitä he niin mielettöminä pakenivat, näki hän sieltä tulevan kaksi mustaa leijonaa, luultavasti samat, jotka pari tuntia aikaisemmin olivat ajaneet tapiirilaumaa takaa. Ne tulivat sellaista vauhtia, että Grôm pelkäsi niiden saavuttavan väsyneet pakolaiset, ennenkuin he ehtisivät päästä puun turviin. Vaistomaisesti hän alkoi kiivetä alas. Mutta huomatessaan tytön muisti hän, ettei hänellä ollut oikeutta antautua niin toivottomaan yritykseen, kun hänellä oli A-ya huolehdittavanaan. Hän hellitti otteensa keihäänvarresta.

»He ovat hukassa. He eivät milloinkaan pääse tänne!» mutisi hän tuskallisena.

»Ei!» sanoi A-ya hämmästyttävän välinpitämättömästi. »Leijonat saavuttavat heidät. Siinä on Mawg ja hänen kaksi serkkuaan.»

Grôm huudahti hämmästyneenä. Tytön silmät olivat tarkemmat kuin hänen. Mutta hän huomasi katsoessaan uudestaan, että A-ya oli oikeassa.

Juuri tällä hetkellä sivuutti Mawg, joka ollen nopeampi juoksi vähän tovereittensa edellä, paikan, missä haavoittunut jättiläinen makasi piilossa. Hirviö kohotti kauheata päätään. Samassa saapuivat nuo kaksi jälkimmäistä juosten vierekkäin ja läähättäen uupumuksesta. Ruokojen läpi kohosi jättiläismäinen käsi heidän päänsä yläpuolelle ja putosi alas murskaten heidät yht'aikaa. He eivät ennättäneet edes huutaa, mutta nähtävästi johtaja kuuli jotakin ääntä, koska hän vilkaisi taakseen olkansa yli. Hän oli nyt niin lähellä noita puussa olevia tarkkasilmäisiä katselijoita, että nämä näkivät hänen kasvojensa kalpenevan kauhusta. Hän juoksi eteenpäin pysähtymättä, mutta kovempaa vauhtia, ikäänkuin tuo näky olisi puhaltanut häneen uusia voimia. Huomattuaan, että Mawg saavuttaisi puun hyvissä ajoin kiipesi Grôm alaspäin ollakseen valmiina auttamaan häntä puuhun. Samalla hän näki kahden leijonan lähestyvän jättiläisen piilopaikkaa.

Tuo suuri, kynnekäs käsi lepäsi vielä murskautuneiden ruumiiden päällä keskellä tietä. Leijonat huomasivat sen ja pysähtyivät tarpeellisen välimatkan päähän. Ne tiesivät, että juuri noiden ruohojen takana piili toinen karvainen ja hirveä käsi odottaen saavansa repiä ne, kuten ne repivät antiloopin. Leijonat kyyristyivät ja peräytyivät muristen vihaisesti. Ehkä ne pelkäsivät, että ruohikossa tien molemmin puolin oli useampia tuollaisia hirviöitä, sillä ne juoksivat kauas sivulle, tehden laajan kierroksen tuon vaarallisen paikan ohi.

»Nyt on hyvä aika!» mutisi Grôm ja hypähti alas keskelle tietä. Tyttö kiiruhti hänen jälkeensä, mutta kuullessaan Grômin jyrkän käskyn: »pysy siellä!» hän jäi alimmalle oksalle, aivan Grômin pään yläpuolelle, pitäen keihästä valmiina kädessään.

»Tapa hänet!» huusi hän. Mutta Grôm ei näyttänyt kuulevan.

Hoiperrellen ja puoleksi sokeana uupumuksesta oli Mawg kahdenkymmenen askeleen päässä, ennenkuin hän huomasi, kuka häntä vastassa oli. Silloin hänen mustat silmänsä leimahtivat. Hämmästyttävällä nopeudella hän heitti nuijansa suoraan Grômin kasvoja kohti, mutta se meni ohi vain kämmenen leveyden päästä. Ponnistus ja pettyminen, kun hän arveli tapaavansa uuden vastustajan juuri kun hän oli pelastumaisillaan, näyttivät uuvuttavan hänet kokonaan. Hän horjui eteenpäin hapuillen käsillään ja kaatui aivan Grômin jalkoihin.

Grôm epäröi ihmetellen, miten saisi tuon painavan olennon puuhun. Tyttö ei ymmärtänyt hänen epäröintiään.

»Tapa hänet!» sähisi hän nojautuen innokkaana alas oksaltaan.

»En, hän on etevä soturi ja heimo tarvitsee häntä», vastasi Grôm, kumartuen pudistamaan maassa makaavaa miestä.

Mawg liikahti alkaen tulla tajuihinsa. Grôm pudisteli häntä uudelleen.

»Ylös puuhun, nopeasti!» käski hän selvällä, lujalla äänellä. »Leijonat tulevat.»

Mawg nousi istumaan. Hän tuijotti eteensä ja hänen katseessaan kuvastui hämmästys, joka pian vaihtui vihaksi.

»Ylös!» huusi Grôm uudelleen. »Puuhun. Ne tulevat!»

Silloin nuorukainen murahti, mutta hypähti ylös kuin keihään pistämänä ja kiipesi puuhun ketterästi kuin apina. Grôm seurasi nopeasti, mutta kylmästi. A-ya, joka oli odottanut pitäen tarkasti silmällä Mawgia, kiipesi aivan Grômin rinnalla. Kaikki kolme kiipesivät jo ylemmillä oksilla, kun leijonat saapuivat puun juurelle.

Vilkaistuaan viekkailla, ilkeillä silmillään puuhun huomasivat suuret pedot, että nuo kolme ihmisolentoa olivat ainakin tällä kertaa saavuttamattomissa. Heiluttaen pettyneinä tupsupäisiä häntiään lähtivät ne nuuskimaan ylimielisen näköisinä sarvikuonon kuollutta, suunnattoman suurta ruumista, jonka yksi voimakas jalka oli ojennettu ilmaan, ikäänkuin kömpelösti torjuakseen kuolemaa. Käsittäen heti sen kuoleman syyn tulivat ne takaisin ja paneutuivat maata puun juurelle jyrsien laiskasti erästä kuollutta tapiiria, jonka jättiläinen oli repinyt kahtia. Niillä näytti olevan aikomus viipyä jonkun aikaa paikallaan, ja sentähden Grôm kohdisti huomionsa pelastettuun kilpailijaansa.

Mawg istui lähimmällä oksalla, hyvän keihäänheiton päässä, katsellen A-yan hentoa olentoa himoiten. Grôm rypisti kulmakarvojaan ja kiersi merkitsevästi käsivartensa tytön hartioiden ympäri. Mawg siirsi katseensa Grômiin.

»Mitä sinä tahdot minusta?» ärjäisi hän käheällä kurkkuäänellä.

»Luulin sinun juoksevan pelätessäsi joutuvasi leijonien syötäväksi», vastasi Grôm.

Mawg tuijotti elukkamaisen tylsästi ja älyttömästi Grômiin.

Nuo kaksi olivat toistensa merkillisiä vastakohtia. Molemmat luonnollisesti sukunsa parhaita, kehittyneimpiä, mitä nuoressa maailmassa oli. Vanhempi mies korkeine otsineen ja kylmine miettivine silmineen edusti tulevaisuutta kaikkine toiveineen. Sitävastoin nuorukainen, jolla oli matala otsa ja jonka tylsät, mutta riidanhaluiset silmät olivat tuuheiden kulmakarvojen alla, johdatti mieleen pedon, josta suku oli kehittynyt. Hänen hiuksensa olivat lyhyemmät ja karkeammat kuin Grômin ja loan peittämät. Hänen niskansa kallistui hyvin paljon eteenpäin voimakkaiden, mutta kömpelönnäköisten hartioiden välistä. Hänen ryppyinen ja kova ihonsa oli niin musta, että Grômin ja A-yan päivänpaahtama väri näytti sen rinnalla vaalealta.

Ei rohkeuden, vaan tahdon puutteesta väisti Mawg Grômin katsetta tuijottaen alapuolella oleviin leijoniin.

»Mitä sinä tahdot minusta?» kysyi hän uudelleen ikäänkuin ei olisi saanut vastausta edelliseen kysymykseensä.

»Heimossa on liian vähän sotureita jäljellä. Tahdon viedä sinut takaisin heimon luo!» vastasi Grôm vakavasti.

Mawg päästi paksujen huuliensa takaa suurilla, keltaisilla hampaillaan murahtavan, epäluuloisen naurahduksen.

»Sinä tahdot tappaa minut!» sanoi hän päätään nyökäyttäen.

Grôm katseli häntä hetkisen ylenkatseellisesti, repäisi sitten suuren kaistaleen kuivaa lihaa puun oksassa riippuvasta taakasta ja heitti sen hänelle. Poika tarttui siihen ja piilotti sen taakseen, sillä hän oli liian nälkäinen hylätäkseen sen, mutta liian ylpeä syödäkseen sen kilpailijansa nähden. Grôm hymyili hieman alkaen leikitellä A-yan hiussuortuvalla, joka oli hänen käsivarrellaan. Mutta tyttö ei huomannut tuota hyväilyä. Hän oli hämillään loukkautunut Grômin käytöksestä kilpailijaansa kohtaan. Hänen sieraimensa laajenivat ja molemmilla poskipäillä hehkui punainen läiskä.

Äkkiä kuului tieltä ruohon varsien ryskettä. Molemmat leijonat lopettivat aterioimisensa kääntäen päänsä tutkistellen ääntä kohden. Samassa ne hiipivät vihoissaan vastakkaiselle suunnalle, huomaamatta ollenkaan kuolleitten tapiirien ruumiita. Päästyään ensimmäisen tienmutkan taa hypähtivät ne ruohikkoon ja syöksyivät suuressa kaaressa suoraan metsikköä kohden, joka oli muutamien kilometrien päässä. Haavoittunut Megatherium [sukupuuttoon kuollut, norsun kokoinen jättiläislaiskiainen.] palasi.

Ehkä levottomana suuresta haavastaan laahasi hirviö itseään takaisin puuta kohden melkein ryömien. Saavuttuaan taistelukentälle se nuuski vielä kerran tallattua poikastaan ja huusi surkeasti. Sitten se kääntyi hurjassa raivossaan sarvikuonon ruumiin kimppuun ja repi sen kappaleiksi. Sitä tehdessään se sattui vilkaisemaan puuhun ja huomasi nuo kolme olentoa, jotka katselivat sitä.