Part 2

"Mutta sehän on vain lisätodiste sanoilleni", huudahti hän innokkaasti. "Jos ei Stuart Mill olisi rakastunut nerokkaaseen ja lahjakkaaseen Mrs. Tayloriin, joka sekä puheilla että kirjoituksella on vaikuttanut paljon naisasian hyväksi, niin ei hän ehkä olisi niin todenteolla syventynyt tähän asiaan."

"Onko se todellakin Teidän ajatuksenne?" Hänen aiheeton hyökkäyksensä suututti minua. Miksi en puolustautuisi samanlaisilla aseilla? "Tuo henkilöisyyteen vetoaminen tuntuu minusta — suokaa anteeksi — naismaiselta."

"Se oli, Te luulette naisten ajattelevan niin. Mahdollista, että Te itse ajattelette niin jalomielisesti ja uhrautuvaisesti", lisäsi hän ikäänkuin olisi sillä tahtonut lopettaa ainiaaksi kiistan, "toistaiseksi ainakin, siksi kuin etunne eivät satu yhteen meidän etujemme kanssa. Jos Te menisitte naimisiin, — sillä Te lienette vielä naimaton silloin tulisi näkymään, mitä Te ajattelette yhdenvertaisuudesta. Miehet ovat jaloja ja vapaamielisiä ainoastaan niin kauan kuin se heille sopii."

Hän oli siihen asti puhunut kevyellä, hiukan ivallisella äänellä; viimeiset sanat tuntuivat surullisilta ja seurasi niitä pidätetty huokaus. Samassa kääntyi hän pois, niin että kasvot puoliksi ikkunaan käännettyinä tulivat auringon valaisemiksi. Hienot, kauniit, varmat piirteet kuvastuivat kevättaivaan sineä vastaan, kuin olisivat olleet kullalla väritetyt.

Hän on kaunis, vieläpä hyvinkin kaunis, rakastettavan ja älykkään kaunis, ei niitä, jotka häikäisevät ja herättävät huomiota, muutoin en kaiketi olisi tähän asti jättänyt katsomatta häneen — vaan niitä, jotka voittavat edukseen lähemmin tarkastaessa ja kiinnittävät ihailumme pitemmäksi aikaa. Minusta tuntui, kuin olisin jo liian kauan äänettömänä katsellut häntä tämän oudon huomion tehtyäni, sanoin sentähden vähemmin osaaottavaisuudesta kuin keskeyttääkseeni äänettömyyden:

"Onko Teillä ollut niin surullisia kokemuksia, neitini?"

"On", vastasi hän lyhyesti ja rupesi puhumaan käännöksistä, joita hänen tuli laatia otteiden muotoon.

Illalla olin Vinklerissä. Ilta kului niin kuin ainakin pidot, joita pidetään kihlatun parin kunniaksi. Pari kolme puhetta, joissa ylistellään rakastettavaa morsianta ja arvossa pidettyä sulhasta, jotka molemmat näyttivät siltä kuin olisi heillä ollut sangen ikävä ja paljon mieluummin olleet yksinänsä kahden kesken. Miellyttävä morsian oli tosiaankin tullut huomattavan kauniiksi, ehkä liian täytelääksi niin nuoreksi tytöksi, ja tuo täyteläisyys antoi leiman koko hänen olennolleen, raukean antautuvaisuuden ja hennon taipuvaisuuden: odaliskin, joka päiväkaudet lepää pehmeillä patjoilla, yltympäri koristeilla kirjailtuna odottaen herraansa ja haltijaansa. Tuskin voin kuvitella häntä toisenlaiseksi. Tuo aistillisuus on kai ollut se ominaisuus, joka on vaikuttanut siinä suhteessa herkkätuntoiseen ystävääni. Olin saanut paikkani hänen viereensä. Paljoa ei hän puhellut. Hän silmäili tummilla samettisilmillään kaihoisasti sulhastaan ja puristi hänen kättään pöydän alla.

Toinen pöytätoverini, kauhea olento, jutteli sen sijaan. Hänen nimensä on Rosa, kuusitoistavuotias, pitää kunnianaan luultavan kaksikymmentäkuusivuotiaaksi, tietää kaikki, tuntee kaikki, arvostelee kaikkea, ja ivaa kaikkea. Hän oli hyvin olevinaan, kun sai istua kirjailijan vieressä ja alkoi heti puhua näytelmästäni. Joku hyvä ystävä tahi joku kiihkeä uutisenkerääjä oli joku aika sitten toimittanut siitä tiedon sanomalehtiin. Pelkäänpä, että silloin iloitsin siitä. Nyt se minua harmitti. Ei mielellään puhella hylätyistä teoksista.

Rosa neiti selitteli kyllä, että teaatterin johtokunnat ovat kerrassaan kelvottomia, ja että oli häpeäksi, että teatterit ottivat näytelläkseen vain semmoista, mikä kulki vanhoja, kuluneita jälkiä Mutta ei aina mielellään kuule edes omia mielipiteitään jokaisen suusta.

Hän tahtoi välttämättä tietää sisällyksen ja Marga-neitikin käänsi hetkeksi kauniin päänsä sulhasestaan, soi minulle katseen samettisilmistään ja kysyi uneliaasti: "mitä se käsittelee?"

Hitto vieköön! Minä olin ehkä heistä pikkumainen, mutta näytelmäni ei ole tosiaankaan kirjoitettu viisitoistavuotisille tytöille, olkootpa vaikka kuinka kehittyneitä. Altenhof tuli minulle avuksi. Hän levitti suojelevasti siipensä kyyhkyläisensä yli ja sanoi: "uudenaikaiset näytelmät eivät tavallisesti sovellu keskusteltaviksi seuroissa."

Marga painoi kuuliaisesti alas tummaripsiset silmäluomensa, ja Rosa käytti tilaisuutta hyväkseen vakuuttaen minulle, etten hänen tähtensä tarvitsisi ujostella — josta kyllä edeltäkäsin olin täysin vakuutettu. Se nuori tyttö, joka oli valittu minulle elämänkumppaniksi, oli myös saapuvilla. Hän istui toisessa päässä pöytää eikä puuttunut puheeseemme. Hän ei näkynyt ollenkaan välittävän minusta, eikä kukaan virkkanut mitään minun poisjäämisestäni viime kutsuista. Tämä äänettömyys tuntui minusta tahalliselta.

Illallisen jälkeen, Rosa-neidin jokseenkin äänekkäästi keskustelua valliten vetäytyivät kihlatut erääseen sivuhuoneeseen, kaiketi hyväilläkseen toisiaan. En voinut olla siitä huomauttamatta jättäessäni Altenholin hyvästi. Hän nauroi hyväntahtoisella ja kuitenkin ylväällä tavallaan. "Miksei? Meitähän ei pyydetä vieraiksi ollaksemme iloksi. Tahdotaan vain vakuuttautua siitä, miten me sovellumme toisillemme, miltä me näytämme yhdessä, ja olemmeko kyllin helliä toisillemme. Sentähden teemme heille mieliksi, siinä kaikki."

16 p. huhtikuuta.

Tänään olen puhellut neiti Kellerin kanssa näytelmästäni. Jo kauvan olin halunnut sitä, sillä luulin varmaan hänen puoleltaan kohtaavani myötätuntoisuutta. Ei sitä pintapuolista myötätuntoa, jota seurapiireissä, kuten esim. äskettäin, oli sille niin runsaassa määrässä osoitettu, ja joka enemmän koskee tekijää kuin teosta, vaan todellista, syvällisempää ymmärtämistä, joka virkistää sepittäjää ja jota hän ikävöi. Että syvennytään asiaan ja kuitenkin pysytään siksi ulkopuolella, että voidaan oikein arvostella.

Minusta tuntui neiti Keller olevan sopiva henkilö sellaisen osanoton esineeksi, enkä ollut erehtynytkään. Hän näkyi tulevan kovin iloiseksi siitä luottamuksesta, jota hänelle osoitin, ja kun minulla ei ollut käsikirjoitus mukana, pyysi hän minun kertomaan hänelle sisällyksen. Hänelle en epäröinnytkään kertoa sitä, ei ainoastaan sentähden, että hän on vanhempi kuin nuo toiset, tahi että olisin tuntenut vähemmän kunnioitusta häntä kohtaan, päin vastoin pidän häntä paljoa kehittyneempänä. Minä aloin siis ilman pitempiä esipuheita.

Näytelmän sankari on Richard Warburg, erään tehtailijan poika, joka kotiin tullessaan monivuotiselta ulkomaamatkaltaan, jonka hän oli tehnyt täydentääkseen teknillisiä opintojaan, tapaa isänsä sairaana ja tehtaan työmiehet täydessä työlakossa. Eräs heidän johtajistaan on juuri uhkauksilla ja varoituksilla houkuttelemassa puolelleen niitä vieraita apumiehiä, joita työnjohtaja oli tuottanut muualta. Sen sijaan että olisi, niinkuin kaikki olivat odottaneet, tarmokkaasti ryhtynyt toimenpiteisiin lakkolaisia vastaan, asettuu Richard työmiesten puolelle. Hän on nuoruudestaan suosinut vapaampia mielipiteitä, viime aikoina sosialistisiakin, ja tahtoo nyt koettaa panna niitä käytäntöön.

"Mutta — tämä on vain yksi puoli näytelmästä", keskeytin minä itseni, "eikä se, johonka varsinkin tahdoin kääntää huomionne. Pyydän saada antaa Teille koko kappaleen luettavaksi, jos se Teitä huvittaa."

"Kyllä paljonkin, luulee olevansa suosittu, kun saa nauttia jostakin, ennenkuin se on kaikille suotu."

"Kaikille suotu!" nauroin katkerasti. "Sitä se ei tule olemaan koskaan."

"Miksi tarvitsee olla niin epäilevä?" torui hän, ja iloinen luottamus kuvastui hänen kasvoistaan, ikäänkuin hän ei vielä koskaan elämässään olisi tarvinnut taistella epäsuotuisaa kohtaloa vastaan. Sen sanoinkin hänelle.

Hän kävi äkkiä totiseksi, ja hänen suuret harmaat silmänsä, jotka äsken säteilivät rohkeutta ja luottamasta, himmentyivät.

"Näyttääkö Teistä siltä? Niin, tärkeintä on kuitenkin säilyttää rohkeutensa, ettei anna elämän musertaa itseään. Mutta älkäämme puhuko minusta, vaan jatkakaa Te, olkaa hyvä!"

"Loukkauskivenä näytelmässäni", aloin jatkaa kertomustani, "ei näette ole sen sankari, vaan sankaritar, Kristina Jäger, ja kuitenkin olen minä oikeastaan häneen tyytyväinen. Luulen hänessä kuvanneeni henkilön, joka on uusi, mutta ei epätodellinen — ei — naisen semmoisen, jota ei vielä ole monta, mutta vastaisuudessa — sanalla sanoen — sellaisen kuin voidaan ajatella tulevaisuuden yhteiskunnan naisjäsenen — vapaan, riippumattoman, ennakkoluuloistakin. En tiedä, käsitättekö Te minua?"

"Luulen käsittäväni. Kertokaa edelleen."

Kuinka hyvälle tuntuukaan puhua niin tarkkaavaiselle kuulijalle, jolla on niin hyvä käsityskyky, joka niin hyvin voi asettua toisen ajatuksiin. Pää eteenpäin kumartuneena seurasi hän jännittyneenä kertomustani. Minä jatkoin siis:

"Kristina on piirustajana tehtaassa. Olen ehkä unohtanut mainita, että se oli porsliini- ja fajanssitehdas. Hän on hyvin taitava ja tavattoman sivistynyt, myöskin taiteessa. Hän oli ensin halunnut taiteilijaksi, mutta itse huomannut, ettei hänen kykynsä siihen riittänyt."

"Semmoista ei ole helppo huomata", huomautti kuulijani puoliääneen.

"Se on hyvin harvinaista", vakuutin. "Mutta Kristina on siirtynyt taiteesta taideteollisuuteen ja tuntee itsensä siinä onnelliseksi. Sen ajan, mikä hänellä on vapaata, käyttää hän työtoveriensa hyväksi. Hän opettaa heitä, hän harrastaa heidän sivistyksensä kohottamista monessa suhteessa ja harjoittaa siten ahtaammassa piirissä yhteiskunnallista uudistustyötä."

"Hyvin, hyvin!" Melkein tietämättään hän lausui.

"Richard rakastaa Kristinaa. Hän tuntee hänessä samoin ajattelevan, joka on hänelle kaksinverroin tervetullut taisteluun, jota hän käy yksinänsä. Hänen lähimpänsä ovat Kristinaa vastaan, hänen isänsä sekä vanha kokenut työnjohtaja, vieläpä hänen entinen ystävänsä Bruno, jonka hän nyt taas tapaa, ennen tunnettu nimellä 'punanen Bruno' mielipiteittensä takia. Richard oli oppinut tuntemaan hänet silloin kun hän kuunteli luentoja kansallistaloudessa yliopistossa. Bruno oli silloin köyhä raukka, innokas kansanvaltainen ja erään työväenlehden toimittaja. Sen jälkeen on hän erään aavistamattoman perinnön kautta tullut varakkaaksi tehtaanomistajaksi ja on hän kokonaan unohtanut entiset mielipiteensä ja vakaumuksensa. Kristinan yksin tapaa Richard itseään kohtaan suosiollisena. Kaikilla aloilla ymmärtävät he toisensa. Kumpikin tahtovat he parempaa toimeentuloa ja korkeampaa sivistystä alemmille kansankerroksille sekä yhtäläistä oikeutta kaikille, ylemmille ja alemmille, eikä ainoastaan miehille, vaan sekä miehet että naiset ovat arvosteltavat saman mitan mukaan."

Neiti Keller teki niin äkillisen liikkeen, että minä hämmästyneenä kysyin mikä hänelle tuli.

"Ei mitään, ei mitään", kielteli hän. "Minä tarkoitan vain — on hyvin merkillistä, aivan erikoista Teidän tavoin sovittaa sellaisia mielipiteitä käytäntöön — näytelmässänne tietenkin."

"Niin, niin minä teen ja siitä juuri loukkaannutaan."

"Tietysti, tietysti!" huudahti hän kiivaasti ja hänen huulensa vapisivat. Miten hän on kummallinen, muuten niin tyyni ja vakava, mutta minun näytelmäni, joka on mielikuvituksen tuote, vaikuttaa häneen kuin todellinen elämä.

"Richard rakastaa siis Kristiinaa", aloin minä uudestaan, "ja tahtoo naida hänet. Ollakseen häneen muussa suhteessa loukkaisi hän liian paljon omaistensa tunteita. Mutta nyt kuuluu mitä erilaisimmilta tahoilta epäedullisia huhuja Kristinan entisestä elämästä. Kerrotaan hänen olleen luvattomassa suhteessa erään nuoren miehen kanssa ja olevan aviottoman lapsen äidin. Richard kysyy häneltä suoraan, hän ei kiellä ja —"

"Hän antaa hänelle anteeksi", keskeytti kuulijani innokkaasti ja hänen suuret silmänsä kiiluivat melkein säikyttävästi. "Oh, ei se ole mitään uutta. Langenneen hyvitys. Minua ihmetyttää, että siitä loukkaannutaan."

"Te tuomitsette ennen aikojaan, neiti Keller", vastasin minä, "taikka ette ole täysin ymmärtäneet minua. Niinkuin minä käsitän asian, ei tässä ole puhetta langenneesta. Kristinalla oli — kuinka minä sanoisinkaan — yhtä hyvä oikeus kuin Richardilla, joka on elänyt niin ja niin monta vuotta nuoruudestaan — niinkuin nuoret miehet tavallisesti elävät. Nähkääs, ero on juuri siinä ja sitä ei voida minulle anteeksi antaa."

Minä pysähdyin odottamaan vastausta, mutta hän pysyi mykkänä. Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti hän lattiaan. Pitkän äänettömyyden jälkeen kohotti hän vähän päätänsä ja kysyi hitaasti:

"Ja onko tämä todellakin Teidän oma mielipiteenne?"

"Kyllä, ja minä olen vielä lisäksi kärjistänyt ristiriitaa. Kristinan entinen rakastaja on juuri Bruno, joka luopiona menettelee kurjasti ja tehtaanasioissakin osoittautuu arvottomaksi luonteeksi. Hän pakoittaa Kristinan tunnustamaan kaikki Richardille sekä myöskin mainitsemaan hänen nimensä."

"Se hänen olisi pitänyt oikeastaan heti tehdä", huomautti neiti Keller.

"Miksi niin?" väitin minä. "Onko Richard muka kysynyt häneltä sitä? Onko hän tunnustanut Kristinalle entisyydestään, mitä siitä on ollut tunnustamista?"

"Mutta se on vaikeata hänelle", sanoi hän miettiväisenä.

"Vaikeata!" huudahdin minä. "Musertavaa se on hänelle." Koko tämä kohtaus, joka minusta on näytelmän huippu, kuvastui elävänä mieleeni. Olin kuulevinani jokaisen sanan, jokaisen lauseen. Siinä on mies, jota Richard vihaa ja halveksii, ilkeä roisto, jota hän ei kuitenkaan voi kokonaan välttää, jonka hän kohtaa ja täytyy kohdata, ja tällä miehellä on oikeus pilkata hänen vaimoansa. "Hän on nainut minun rakastajattareni", on hänellä oikeus huutaa koko maailmalle ja Richardin täytyy vaieta. Minä olin itse niin kiihoittunut ja ihastunut omasta teoksestani, etten ensinkään huomannut pysähtyneeni kesken kertomusta ja ajattelevani sen loppua vaiti itsekseni. Vihdoin katkaisi neiti Keller äänettömyyden.

"Ja kuinka sitten kävi? Mikä oli loppu?" kysyi hän hiljaa, kolkosti. Hän oli hyvin kalpea ja hänen kauniista silmistänsä loisti niin syvä myötätunto, että minä kiitollisuuden ja osanoton valtaamana tartuin hänen käteensä.

"Loppu?" vastasin minä kysyen hajamielisenä.

"Niin, loppu."

"Lopuksi Richard nai Kristinan kaikesta ja kaikista huolimatta."

"Loppu ei ole todellinen", sanoi neiti Keller, "ei hän ota häntä vaimokseen."

"Anteeksi", väitin minä vastaan kummastuneena tuollaisesta jyrkästä vastauksesta ja siitä omituisesta tavasta, jolla se lausuttiin. "Sen tietänen toki minä paremmin."

Hän pudisti päätänsä. "Kirjoittakaa toisenlainen loppu. Silloin voi näytelmänne ehkä tulla hyväksytyksi."

"Ei, neiti Keller!" huudahdin minä kiivaasti. "Mitä Te ajattelette minusta? Silloinhan muuttuisi koko ajatus päinvastaiseksi. Silloinhan minä kirjoittaisin vastoin syvintä vakaumustani.

"Todellakin?" kysyi hän innokkaasti ja hänen totiset kasvonsa kirkastuivat. Mutta vain silmänräpäykseksi. Sitten hän kääntyi poispäin. "Minä pysyn kuitenkin väitteessäni: loppu ei ole todellinen", toisti hän vielä jyrkästi.

Minun täytyy tunnustaa, että hänen tuomitseva käytöksensä vaikutti minuun vastenmielisesti, varsinkin verraten siihen lämpimään myötätuntoon, jota hän alussa osoitti teostani kohtaan. Mutta en minä anna hänen arvostelunsa itseeni vaikuttaa, enkö mitä. Loppu on oikea, loppu on hyvä, loppu on pysyvä muuttumattomana.

12 p. toukokuuta

Hänen on miltei onnistunut saada minut vakuutetuksi siitä, että hän on kadehdittavin olento auringon alla. Ja minä kun olen tähän asti tuntenut niin syvää sääliä häntä kohtaan. Semmoinen elämä, jota hän elää, voisi kyllä olla mieluinen miehelle, hän on vapaa, riippumaton, ilman velvoituksia, ilman sukulaisia, mutta nuorelle naiselle? Sanoinkin kerran sen hänelle.

"Miksikä ei se miellyttäisi minua yhtä hyvin kuin Teitä", vastasi hän kummastuneena. "Ja kuka Teille sen sanoo, ettei minulla ole sukulaisia? Vanhempani ovat tosin kuolleet jo aikoja sitten, mutta sukulaisia minulla on monta. Ne vuodet, jotka vietin heidän luonaan, olivat onnettomimmat elämässäni. Tätini on kunnon nainen, mutta jos teurastaja on antanut hänelle paistin, joka ei ole hänelle mieleen, tahi jos joku hänen ystävistään on teettänyt itselleen puvun toisin kuin mitä hän katsoo sopivaksi, niin ei hän voi viikkokauteen muuta ajatella. Se oli sietämätöntä, enkä minä kestänytkään sitä. Minä karkasin sieltä."

"Ohoh, ja ennenkuin hän herkesi sitä ajattelemasta, kului kai enemmänkin kuin viikko", ilvehdin minä.

Hän kävi äkkiä totiseksi. "Tätini ei ole vieläkään voinut oikein antaa sitä minulle anteeksi. Enkä minäkään siinä oikein tehnyt, sillä hän oli ottanut minut äidilliseen hoitoonsa, eikä hän kaiketi sitä itsekään tiennyt, että hän ajatteli minun asuvan hänen luonaan säästääkseni häntä pitämästä lapsentyttöä. Minä en ehkä olisikaan, niin nuorena kuin silloin olin, tehnyt niin ratkaisevaa päätöstä, jollen siihen aikaan olisi luullut, että minusta piti tulla suuri kirjailija."

"Ahaa, siis työtoveri kirjallisella alalla."

Hän pudisti päätänsä. "Eihän toki. Minä tosin kerran koetin onneani, vapaa ja riippumaton kaikista, niinkuin silloin olin —"

"Ja?"

"Minä en onnistunut. Eräs arvostelu on minulla vielä tallella. Jos milloin tunnen halua kirjoittamaan, luen sen uudelleen. Tahdotteko nähdä sen?"

Arvelin sen olevan hänelle kiusallista, vaan hän rauhoitti minua nauraen. "Siitä en enää välitä. Ei haittaa, että saatte nähdä kuinka vähälahjainen olento Teillä on edessänne."

Arvostelu ei tosiaankaan ollut kehoittava. "Puuttuu luomiskykyä, luonteet ovat piirretyt todellisuutta lukuunottamatta, lapsellinen käsitys elämästä, elämänkokemus ja maailmantuntemus loistavat poissaolollaan."

"Viimeinen vika on sen jälkeen kyllä korjaantunut", sanoi hän iloisesti, mutta iloisuudessa oli jotakin teeskenneltyä, samoin kuin hymyssä, joka sitä seurasi. Hän näytti odottavan, että minä sanoisin jotakin.

"Kokemus on hyvä kasvattaja, mutta kalliisti maksettava", lausuin minä filosoofisesti, kun en löytänyt parempaakaan sanottavaa.

Hän katsoi kysyvästi minuun, mutta nyökäytti sitten myöntävästi. Äkkiä teki hän liikkeen ikäänkuin pudistaakseen pois ikäviä muistoja ja alkoi aivan eri äänellä:

"Ja ajatelkaas, tämän suuren vastoinkäymisen jälkeen, jota kohta seurasi toisia yhtäsuuria, en minä ole lainkaan taipuvainen valittamaan kohtalon määräyksistä, vaan päinvastoin niin täydellisesti tyytyväinen, ettei minulla täyttymättömiä toivomuksia ole. Minä ansaitsen sen verran kuin minä tarvitsen, en niinkuin ennen opetustunteja antamalla, vaan kirjallisilla töillä, mikä onkin minusta paljoa miellyttävämpää. Minä en ole kellekään ihmiselle velvollinen tekemään tiliä teoistani ja tunnen etten elä tarkoituksettomasti, vaan että vähäisten voimieni mukaan voin toteuttaa ihanteitani."

"Ja mikä on Teidän ihanteenne?" minä kysyin. Olihan hän jo siksi paljon puhunut itsestään, että olematta tunkeilevainen voin pyytää saada tietää enemmän.

"Ettekö jo ole arvanneet sitä?" vastasi hän hymyellen. "Minä tahdon saada kanssasisarilleni yhtä onnellista elämää, kuin mitä itsekin elän."

"Mutta useimmat heistä eivät olisi tyytyväisiä siihen", väitin minä.

"Kyllä monetkin. Ei kaikki. Useat varmaan uneksivat toisenlaista, suurta onnea, mutta se on suotu vain harvoille, eikä sekään aina ole semmoinen, joksi he sitä ajattelevat. Minä tahtoisin käännyttää kaikki kanssasisareni siihen mielipiteesen, että on olemassa muunkinlaista onnea, kuin pitää huolen itsestään menemällä naimisiin, hyviin tahi huonoihin, ja koko nuoruutensa ajan toimetonna sitä odottaa. Minä tahtoisin, että he olisivat itsenäisiä kukin sillä alalla, jolle he soveltuvat ja johon heidän voimansa ja kykynsä riittävät. Minä tahtoisin vakuuttaa heitä siitä, että tunto velvollisuuksiensa täyttämisestä ja siitä että voi olla hyödyksi on onnea kylliksi."

"Naisen vapautus tässä mielessä ei voi vahingoittaa ketään, mutta voi estää monta onnettomuutta tapahtumasta. — Ennen luulin minä, että jos tahtoi tehdä valmistustyötä jonkun asian hyväksi, tuli ainoastaan pitää suurta melua, että koko maailma saisi kuulla, mitä huutajalla oli sanomista. Mutta kun niin moni on samaa mieltä ja toinen huutaa toistaan kovemmin, niin hukuttavat he toistensa äänen molemmin puolin; ja nyt olen minä tullut huomaamaan, että on parempi kääntyä pienemmän piirin puoleen eikä pitää niin suurta ääntä, vaan sen sijaan puhua selvästi ja vakuuttavasti. Sillä tavoin voitetaan asialle paljoa paremmin alaa."

"Ja kenen puoleen Te etupäässä käännytte?" kysyin minä. Minä ymmärsin kyllä, mitä hän yleensä tarkoitti, mutta en kuitenkaan voinut saada selvää käsitystä hänen toimintansa laadusta.

"Etupäässä niiden puoleen, jotka käyvät meidän naisyhdistyskokouksissa", hän vastasi.

"Sinne pitää minun kerran tulla, kun tiedän, milloin te puhutte", tokasin minä.

"Minä puhun hyvin harvoin. Minulla ei ole mitään puhujalahjaa. Ja pääasiallisesti me toimimme käytännölliseen suuntaan. Me annamme neuvoja niille, jotka eivät voi auttaa itseänsä, me koetamme ryhtyä asiaan, missä laki jättää meidät naisraukat pulaan — minunhan en tarvitse lähemmin selittää sitä Teille. Sen ohessa olen minä omasta alotteesta perustanut iltakoulun nuorille tytöille, joilla päivisin ei ole aikaa hankkia itselleen tietoja, jotta he suuremman sivistysmäärän kautta helpommin voivat saada toimeentulonsa, esim. myyjättärinä puodeissa. Minä koetan täten myös kohottaa heidän siveellistä kantaansa. Heidän tulee saada korkeampia harrastuksia, niin että heidän ei tee mieli heittäytyä sille, joka ensiksi tarjoaa heille teaatteripiletin tahi korean rintasoljen."

Hän oli puhunut lämpimikseen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat. Minä kysyin, menestyikö hänen ponnistuksensa. Hän vastasi vältellen. Täytyy toivoa, tilastollisesti sitä ei käy määrääminen.

Sillä välin oli jo hämärtynyt. Kiintyneinä keskusteluumme emme olleet sitä huomanneet. Illan viileä ilma virtasi sisään avonaisesta ikkunasta sekaantuen ikkunalla olevien kielojen tuoksuun. Hänellä on aina kukkia huoneessaan, ainoa ylellisyys, jota hän hennoo itselleen. Nousin ylös lähteäkseni.

"Minä kiitän Teitä", sanoin minä, "että olette niin selvästi esittäneet minulle harrastuksenne, minulle ne ovat suuriarvoiset työnalaista teostani varten. Sanokaa minulle vielä yksi asia; meille miehille ei liene yhtään sijaa siinä olotilassa, jota Te tahdotte saada aikaan?"

"Ei, kaikissa tapauksissa vain sivuasiana."

"Imartelevaa. Kuinka suunnilleen?" kysyin käsi jo ovenkahvassa.

"Jokseenkin samanarvoinen, kuin meillä on teidän elämässänne. — Hyvää iltaa!"

29 p. toukokuuta.

Meidän yhteinen työmme on nyt päättynyt. Minulla on kaikki ainekset, joita tarvitsen ja voin nyt ryhtyä teokseni valmistamiseen. Kaihon tunne valtasi minut, kun neiti Keller tänään toi minulle viimeiset paperit. Hän ojensi kätensä jättääkseen hyvästi ja sanoi naurahtaen: "Nyt saan sanoa niinkuin saksalaiset kauppamiehet; beehren Sie mich bald wieder! Se on, jos Te joskus vielä tarvitsisitte käännöksiä, niin muistakaa minua."

"Minä tulen muistamaan Teitä paljoa aikaisemmin", pääsi minulta.

Minusta näytti kuin hänen poskensa olisi heikosti punehtuneet, minä kai erehdyin, sillä hän vastasi aivan levollisesti: "Ei ole ihme. Luultavasti niinkauvan kuin Teillä on työtä englantilaisissa kirjailijoissa."

Sitä en tarkoittanut, mutta olin kiitollinen hänelle, että hän sen selitti niin. Kun seurustellaan aivan vapaasti eikä ole muuta suojustinta kuin molemminpuolinen kunnioitus, niin ei kohteliaisuudet eikä suosionilmaisut ole paikallaan, ne voivat vieläpä tuntua loukkaavilta. Seurustelu hänen kanssaan oli käynyt minulle rakkaaksi tavaksi, niin että mielelläni olisin keksinyt jonkun uuden yhteisen työskentelyn. Mutta kaikki teeskentely on minusta vastenmielistä, ja hän olisi varmaan huomannut sen. Sentähden rohkaisin minä itseni ja kysyin, enkö myöskin ilman mitään sellaista aihetta saisi käydä häntä tervehtimässä. — "Minkätähden?" Se kuului minusta odottamattoman epäystävälliseltä, että minä jouduin hämilleni.