Part 3

"Minä tulen kaipaamaan keskusteluja Teidän kanssanne niin paljon", vastasin minä, "ja minä olin niin itserakas, että luulin Teidän ajattelevan samoin. Mutta jos olen erehtynyt tahi jos seurusteluni kautta Teidän kanssanne tuottaisin Teille jotakin ikävyyttä —" tämä ajatus heräsi vasta nyt äkkiä minussa.

"Ei vähääkään", vastasi hän nopeasti. "Ei ensinkään. Minä olen oma herrani, senhän Te tiedätte. Minäkin olen mielelläni keskustellut Teidän kanssanne. Ei ole tarpeen turhanpäiten kieltää itseltään huvia, niinhän?" Hän puhui tavattoman kiireesti, läähättävän epävarmalla äänellä, joka oli aivan outoa hänelle.

"Näemme siis toisemme!" ja hän poistui nopeasti.

2 p. kesäkuuta.

Tänään tapasin Nordaun kadulla. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan, ja hän kyseli heti näytelmääni. Hän on lääkäri, mutta ammattinsa ohella on hänellä aikaa moniin kirjallisiin harrastuksiin ja on hänellä kaiken tämän lisäksi terve käytännöllinen arvostelukyky. Sen hän kyllä tiesi, ettei näytelmääni oltu täällä hyväksytty. "Mihinkä toimiin olet ryhtynyt sen suhteen?"

Minä mainitsin hänelle ne molemmat teaatterinjohtokunnat, joille olin sen lähettänyt, ja minä lisäsin, etten ollut vielä saanut mitään vastausta neljään kuukauteen, jotka olivat siitä ajasta kuluneet ja että minä pidin sitä hyvänä merkkinä. Jos ei olisi aikomusta hyväksyä näytelmää, olisin varmaan jo aikoja sitten saanut käsikirjoitukset takaisin. Hän nauroi äänekkäästi. "Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Etkö sinä tiedä, ettei koskaan saada teaatterikappaletta takaisin. Jollei nimesi mahdollisesti ole Schönthan tahi Blumenthal, niin mätänee ja homehtuu kappaleesi luettuna tahi lukemattomana teaatterin arkistossa. Jätä pois semmoiset turhat toiveet!"

Minä kirjoitin heti molemmille teaatterinjohtokunnille ja pyysin tietoa tahi palauttamaan näytelmäni.

16 p. kesäkuuta.

Tänään kävin neiti Kellerin luona. Olipa se omituinen tapaaminen. Olemmeko tulleet vieraiksi toisillemme näinä parina viikkona, joina emme ole tavanneet toisiamme — vai eikö meillä todellakaan ollut mitään muuta keskusteltavaa kuin noista käännöksistä. Sinne matkalla tuntui minusta kuin minulla olisi ollut paljonkin hänelle puhumista — ja kuitenkin olivat ajatukseni kuin poispuhalletut. Hän näytti erittäin sievältä ja niinkuin hän olisi paljon muuttunut, vaikken olisi kuitenkaan voinut sanoa minkä suhteen. Ehkä se oli vaalean kesäpuvun syy, joka hänellä oli yllään, tahi oli hän järjestänyt tukkansa toisin. Minä en paljoa semmoisia asioita ymmärrä. En voinut olla katselematta häntä. Mieluummin olisin sulkenut hänet syliini ja suudellut häntä. Sydämeni tuntui oikein kepeämmältä kun olin sieltä taas poissa. Mutta kun olin sieltä lähtenyt, olisin mieluummin palannut takaisin. Hänen huulensa olivat niin punaset, mutta silmänsä tarkastelivat minua tutkivasti ja ankarasti, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa lävitseni.

Minun on kunnioittaminen häntä sitä enemmän, kun hän on niin yksinäinen ja on osoittanut niin suurta luottamusta minua kohtaan.

Tämän jälkeen en enää mene hänen luoksensa. Sellainen tapaaminen on enemmän rankaisua kuin huvia, kun ei ole mitään toisilleen sanomista. Meidän keskusteluaineemmehan ovat lopussa.

20 p. kesäkuuta.

Eivät ole sittenkään keskusteluaineemme loppuneet. Sen jälkeen kun emme ole tavanneet toisiamme keskustelen minä tuntikausia hänen kanssaan.

Tänään sain takaisin näytelmäni toiselta teaatterinjohtokunnalta eikä sanaakaan ole tuhlattu anteeksipyyntöön viivytyksestä. Lopuksi saanen olla kiitollinen omalle teaatterinjohtokunnalle siitä että se mainitsi edes jonkun sanan syyksi hylkäämiseen. Nyt olen lähettänyt sen "Neue freie Bühne'lle". Siellä ei varmaankaan olla niin pikkumaisia. Ennenkuin lähetin sen luin sen läpi vielä kerran ja minun täytyi silloin aina ajatella häntä. Koko ajan olin näkevinäni hänet edessäni; suuret loistavat silmänsä katselivat minua niin myötätuntoisina ja hartaina, ikäänkuin hän itse olisi kokenut kaikki, ikäänkuin hänen oma kohtalonsa olisi jollakin salaperäisellä tavalla ollut yhdistetty näytelmäni sankarittaren kanssa. "Ja kuinka sitten kävi? Mikä tuli lopuksi?" niin kuumeisen hätäisesti.

Jospa hän sittenkin olisi oikeassa, että loppu oli virheellinen. Äsken puhuin Nordaun kanssa siitä. Hän oli samaa mieltä ja kutsui minua idealistiksi. Olkoon. Tietänen kai sen itse parhaiten. Teoksiemme päähenkilöissä on aina joltinenkin osa itseämme. Jos minä rakastaisin jotakin tyttöä siten kuin Richard rakastaa Kristinaa, menettelisin aivan kuin hänkin. Jos en sitä tekisi, niin lausuisin kuolemantuomion yhdenvertaisuusaatteelle, ja silloin voisi näytelmäni yhtä hyvin olla kirjoittamattakin. Olenko minä ehkä elänyt kuin pyhimys?

Ja minä tahdon, että on mitattava samalla mitalla.

Tahi ottaakseni toisen esimerkin: jos minä esim. saisin tietää, että neiti Kellerillä on sama entisyys kuin Kristinalla, kunnioittaisinko häntä sentähden vähemmän? Tämä ajatus ei minulle ole aivan uusi. Monet hänen lausunnoistaan viittaavat sinnepäin, kokemuksiin, joita hän on saanut kalliisti maksaa, ynnä muuta samantapaista. Hän on voinut tarkoittaa uskotonta sulhasta tahi purettua kihlausta. Mutta edellinen on todenmukaisempaa. Tiedän kuinka käy monen tytön, jotka ovat jätetyt yksiksensä omaan varaansa elämään. Sen lisäksi hänen syvä myötätuntoisuutensa näytelmäni Kristinaa kohtaan. Siten voidaan ottaa osaa vain sellaiseen, mitä on itse elänyt. Mutta niinkuin sanoin minä en kunnioita häntä vähemmän sen tähden. Minä pidän hänestä sellaisena kuin hän on. Mikä on ollut, se ei koske minuun. Minä en tahdo sitä tutkia, enkä tahdo sitä tietää.

18 p. heinäkuuta.

Minulla on ylenmäärin virkatehtäviä ja minun täytyy tunnustaa, että se on minusta mieluista. Seuraelämä on aivan kuollutta nyt keskikesällä. Keskusteluseurallamme on väliaikaa. Neljä sen kymmenestä jäsenestä on poismatkustanut ja kaksi on sairaana. Minulla ei ole halua työskennellä teostani varten. On niinkuin innostukseni olisi hävinnyt senjälkeen kuin minun on täytynyt olla vailla työtoverini henkevää ajatustenvaihtoa. Se on aivan hassua. Ikäänkuin tarvittaisi innoittamista tieteellistä työtä varten. Minä valmistaudun ensi lukukauden luennoita varten, uuden ajan historiasta ja valtiomuototaistelusta Saksan eri valtioissa. Kuta enemmän lähenee nykyistä aikaa, sitä vaikeammaksi käy tehtävä. Kun on käsiteltävä keskiaikaa tahi vanhaa aikaa niin suoriutuu hyvin kunhan vain menettelee huolellisesti, kunhan esittää yleispiirtein ja selvästi. Mutta niinpian kuin koskettaa kysymyksiä, jotka eivät vielä ole ratkaistu meidän päivinämme, on pakoitettu asettumaan toisen taikka toisen suunnan puolelle.

Olen saanut käsiini erään vanhan hovimiehen muistoonpanot. Niistä näyttää saavan tärkeitä tietoja Preussin valtiosta. Sellaisista päiväkirjoista voi saada paljon tietoja, varsinkin jos niitä ovat kirjoittaneet vanhemmat miehet tahi toiminnan miehet, jotka eivät elä kovin rikasta sisäistä elämää vaan, kuten me huomaamme vanhoista kronikoista, yksinkertaisesti merkitsevät mitä on tapahtunut. Minä työskentelen joka päivä kirjastossa, jossa löytää niin paljon aineksia ja niin hyvin järjestettyinä.

26 p. heinäkuuta.

Hän oli tänään kirjastossa. Hän kävi lainaamassa erään teoksen, jota arvatenkaan ei ollut helppoa hankkia, sillä toimistohuoneesta oli hänet osoitettu lukusaliin, ja siellä hän keskusteli asiasta kauvan erään herran kanssa. Minä en olisi ensinkään huomannut häntä, jollei eräs nuori mies vierelläni, näöltään filoloogi, olisi huomauttanut naapuriansa koskettaen häntä käsivarteen "Tuossa hän on taas", kuiskasi hän, "Kukahan hän lienee?"

"Tietysti joku kirjailija tahi opettajatar" vastasi toinen, "tahi kumpikin."

"Ollakseen opettajatar on hän liian hyvin puettu eikä ole kyllin kiusautuneen näköinen", päätteli filoloogi.

Samassa kulki hän ohitsemme. Kirjastonhoitaja vei hänet erääseen sivusaliin, jossa hän voisi etsiä mitä hän tarvitsi. Hän ei voinut nähdä minua, sillä minä istuin aivan piilossa kirjojeni takana. Kun hän tuli takaisin painauduin minä vieläkin syvemmälle alas. Tahdoin välttää puhua hänen kanssaan. Eihän minulla ole mitään hänelle sanottavaa.

31 p. heinäkuuta.

Hurraa! Näytelmäni on hyväksytty näyteltäväksi, ja Eva on minun morsiameni. Miten se kaikki on tapahtunut? Kaikki kuohuu vielä sekasin päässäni, vain yksi asia on minulle selvänä: minä olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan olen ollut. Silloin kun olin suorittanut valtiotutkintoni loistavasti, kun näin ensi teokseni painettuna ja nimeni kansilehdellä, — silloin olin myös onnellinen. Mutta siihen sekoittui niin paljon muuta, mikä ei ollut siihen kuuluvaa — huoli tulevaisuudesta — pelkäsin ensimäistä luentoa, joka minun oli pidettävä kaikenmoisia esteitä, ikävää työtä tuli lisäksi — minulla ei ollut aikaa olla onnellinen. Ja sitäpaitsi olin silloin onnellinen yksinäni — nyt sitävastoin!

Päätäni huimasi, kun tulin kotiin ja näin kirjeen pöydälläni, kirjeen, jossa ilmoitettiin että Freie Bühne oli hyväksynyt näytelmäni. Kaikki toiveet, kaikki vastoinkäymiset, mitä minulla oli ollut tästä surunlapsestani, tulivat nyt yhtäkkiä päälleni kasaantuen kuormaksi, joka sitten hitaasti valui päältäni. Samassa olin näkevinäni valoisan teaatterisalin, näyttämön valorivin, ja korvissani humisi yleisön suosionosoitukset. Se oli tunnelma, jota on mahdoton kuvailla, tunnelma, jota en yksinäni jaksanut kestää. Menin Nordaun luokse. Hän oli ulos menossa, tapasin hänet portaissa. Hän huomasi paikalla, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Minä sanoin hänelle, mitä oli tapahtunut. "Onnittelen onnittelen! Sepä hauskaa — kunhan vain Freie Bühne ei sitä ennen tekisi vararikkoa."

Hauska onnittelu! Olisin voinut lyödä häntä. Sellainen pahanilmanlintu. Aina hän ennustaa pahinta. Viime kerralla hän oli oikeassa.

"Kiitos, kiitos! Hyvästi!" Enempää en saattanut sanoa — minä juoksin, juoksin — en tiedä onneniko vai suuttumukseni tahtoi minut pakahduttaa. — Samassa olinkin sen talon edessä, jossa hän asuu, hänen itsensä edessä.

"Voitteko ajatella, näytelmäni on hyväksytty!" huudahdin minä.

"Miten iloinen olenkaan, miten olenkaan iloinen!" Hän ojensi minulle molemmat kätensä. Ja hän katsoi niin sydämestään osaa ottaen, niin iloisena minuun ja oli niin hurmaavan kaunis, auringonpaisteen ympäröimänä, koko huone oli tulvillaan valoa. Kaikki kimalti ja loisti ja välkkyi kuin tuhansista ilotulista, — silloin vedin hänet rintaani vastaan ja suutelin häntä huulille. Hän ei vastustanut, vaan mukautui, aivan levollisena. Vain hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Sitten, niin — sitten — nyt kun ajattelen sitä, näin minä vain auringonpaistetta ja kultaloistetta silmieni edessä. Minä tunnen hänen pehmoiset kasvonsa, hänen lämpöset huulensa, mutta mitä me puhuimme, sen olen unohtanut, se on kuin poispuhallettua — poissa. —

Kerran sanoin hänelle, että olin niin usein ajatellut häntä.

"Ja minä olen niin monta, monta kertaa puhellut Teidän kanssanne", vastasi hän, "aivan yksinäni — kysymyksiä ja vastauksia. Eikö se ole ihmeellistä, omituista?" Omituista vain että minä olen tehnyt samoin.

Sitten me huomaamatta sinuttelimme toisiamme ja minun täytyi silloin kysyä hänen nimeänsä.

"Eva. Isoäitini mukaan minulle pantiin nimeksi Eva Rosina Siihen aikaan se oli hyvin vanhanaikaista. Nyt olen äkkiä taas tullut muotiin."

Nyt kutsuin häntä piloilla Eva Rosinaksi, ja me nauroimme molemmat ja meistä oli hyvin hullunkurista, että hänen nimensä oli Eva Rosina. Aivan kuin kaksi lasta!

Kun minä lähdin, sanoin minä: "Nyt kirjoitan minä heti äidilleni, että minä olen mennyt kihloihin." — "Mennyt kihloihin? Ethän sinä ole ensinkään kysynyt minulta."

Se oli tietysti pilaa. Me olimme ilvehtineet niin paljon.

"Mutta sehän on itsestään ymmärrettävää", minä vastasin. Miksi hänen katseensa heti sumentui, miksi nousi kyyneleet hänen silmiinsä? Hänhän oli vain laskenut leikkiä. —

"Tulee niin suuri muutos, ja minä olin niin onnellinen."

"Sinä olet tuleva vielä tuhat kertaa onnellisemmaksi", huudahdin minä ja suljin hänet syliini.

Hän katsoi minuun, silmät kosteina loistaen. "Mahdollisesti — mahdollisesti ei. Tiedetään, mikä jää taakse, mutta ei tiedetä, mitä eteen tulee. Rauhaisa ja levollinen olo, ilman toivomuksia, on sekin suuriarvoinen, kun sen on surulla ja vaivalla itselleen taistelemalla hankkinut?" Melkein kuulumattomina lausui hän nämä viimeiset sanat. "Oletko todella oikein tarkkaan punninnut asian?"

"En ollenkaan", nauroin minä. Se oli leikkiä, mutta kumminkin täyttä totta. Niin, en ollut sitä punninnut, mutta vaikka olisin päiviä ja viikkokausia sitä miettinyt, viisaammin en kuitenkaan olisi voinut menetellä.

1 p. elokuuta.

Hurraa! Vielä kerran hurraa! Loma-aika on alkanut. Joutui aivan sopivaan aikaan minulle. Luentoja en enää olisi voinut pitää. Otan morsiameni mukaani ja vien hänet vanhempieni luo. Hän pelkää, että äitini on asiaa vastaan.

"Äidit eivät ole koskaan vastaan, kun heidän poikansa menevät naimisiin", lohdutin minä häntä.

2 p. elokuuta.

Kotona! Niin olemme siis kotona tutuilla paikoilla, rakkaitten omaisten luona. Koskaan eivät ole nämä suuret vanhanaikaiset huoneet tuntuneet niin hauskoilta, ei koskaan puutarha niin runollisen kauniilta tuuheine lehdiköineen ja kirjavine kukkaiskenttineen kuin nyt, kun saan näyttää hänelle kaikki, puhella hänen kanssaan kaikista, kaikista rakkaista muistoista, joita niihin liittyy. Me olemme nauttiva täysin siemauksin näistä päivistä, jotka me saamme viettää täällä yhdessä. Monta niitä tosin ei ole. Eva tahtoo pian palata töihinsä, jotka häntä odottavat. Me olemme sentähden päättäneet olla julkaisematta kihlaustamme, ennenkuin olemme palanneet kaupunkiin. Muutoin olisi vanhempieni yhteiskunnallinen asema tuottanut meille vaivaloisia velvoituksia. Meidän olisi silloin pitänyt tehdä vierailuja ihmisten luo, joista en välitä ja morsiameni vielä vähemmän. Meidät olisi kutsuttu niinkuin Altenhof ja Marga, meitä olisi tarkasteltu ja arvosteltu niinkuin heitä, vaikkemme olisikaan käyttäytyneet niinkuin he. Tänä aamuna, kun kävelin Evan kanssa puutarhassa, näin Margan ikkunassa. Hän näki meidät, mahdollista että oli pitänyt silmällä meitä. Onhan tunnettua miten nuorilla tytöillä on tapa säilyttää salaisuuksia ja sisareni Lotte on Margan hyvä ystävä. — Onneksi pysyi hän verhon takana, niin ettei meidän tarvinnut tervehtiä.

Evan pelko että vanhempani olisivat olleet kihlaustamme vastaan oli aivan turha. Äitini kohteli häntä mitä ystävällisimmin. Hän on hyvin tyytyväinen, että Eva osaa myöskin laittaa ruokaa. Lotte sisareni on aivan hurmaantunut uuteen kälyynsä. Hän tahtoo heti laitattaa itselleen samankuosisen ja värisen puvun kuin Evalla on. En tiedä liekö se toisin tehty kuin muitten. Tiedän vain, että vaaleat värit soveltuvat hyvin Evalle ja hän pukeutuukin nyt aina vaaleihin pukuihin, sentähden että hän tietää minun pitävän siitä ja sentähden että hän on onnellinen. Isästäni on hän hyvin miellyttävä ja pirteä. Siitä olin jo edeltäpäin vakuutettu. Yleensä ovat he kuitenkin vielä jokseenkin vieraita toisilleen. Tuttavuus on toistaiseksi vielä pintapuolista laatua. Se ei tee mitään. Monessa suhteessa eivät omaiseni tule olemaan samaa mieltä Evan kanssa. Onkin parasta ettei ainakaan vielä kosketella semmoisia asioita. Pääasia on että me kaksi ymmärrämme toisemme.

Täksi illaksi ovat he, arvatenkin vaitiolon vaatimuksella, kutsuneet erään ystäväni ja opintotoverini, Max Hertwigin, joka nyt on tuomarina täällä. Hän näyttää seurustelevan paljon vanhempieni kanssa, ja minä epäilen, että hänen käyntinsä vähemmin koskee minua kuin sisartani. Minä puolestani en ollenkaan välittäisi nähdäkseni häntä. Minä sanoinkin sen aivan suoraan, mutta kaikki kokivat uskotella minulle, että tulisin suuresti iloitsemaan hänen tapaamisestaan. Sitäpaitsi antavat he minun aavistaa jotakin odottamatonta olevan tekeillä, niin että minun tulee aivan paha olla. Olisi ollut niin hauskaa saada olla aivan häiritsemättä kotona, Eva ja minä ja ne muut — ilman Hertwigiä.

* * * * *

Mikä ilta! Johan siitä on aikoja kulunut. Muutoin olisi minun mahdotonta siitä kirjoittaa. Mutta niinkuin se olisi ollut eilen, näkyy kaikki vielä elävästi silmieni edessä. Me olimme kokoontuneet arkihuoneeseen, vanhemmat, Lotte, Eva ja minä. Silloin astui sisään Hertwig ja samalla kertaa myös Altenhof ja Marga. Altenhof oli sattumalta tullut tervehtimään morsiantansa, jonka syntymäpäivä oli näihin aikoihin, ja vanhempani, jotka luultavasti liioittelivat ystävyyttämme, olivat luulleet toimittavansa meille kummallekin aivan erityisen ilon tällä odottamattomalla tapaamisella. He katselivat iloisina ja ilostumista odottaen toisesta toiseen ja luultavasti pitivät sitä kohtausta, joka nyt seurasi, valmistamansa yllätyksen ylenpalttisena menestyksenä: sillä ensi hetkenä seisoivat kaikki mykkinä, molemmat, joita asia koski, kivettyneinä sanomattomasta tuskastuksesta ja hämmästyksestä, muut siitä syystä että he heti aavistivat jotakin ikävää taikka etteivät he ollenkaan ymmärtäneet arvoitusta. Näihin en kuitenkaan minä kuulunut. Altenhof, jolla muutoin on joka jännes vallassaan, seisoi kuin lamautuneena, kylmät silmät, piirteikäs suu aivan ilmeettöminä. Hertwig kääntyi pois kömpelöllä tavallaan. "Tämäpä perhanaa!" Näitä sanoja ei hän lausunut, mutta hänen ilmeensä lausui ne selvemmin kuin sanat. Vähän myöhemmin muuttuivat Margan kauniitten kasvojen piirteet, johtuen hänen hitaammasta käsityksestänsä ja hänen vähemmästä asiantuntemuksestaan Hän katsoi puoleksi ummistunein silmin sulhaseensa ja otti tiedottomasti askeleen taapäin.

Kuinka tarkkaan minä tämän kaiken havaitsin.

Sattuu hetkiä elämässämme, peloittavia, muistorikkaita hetkiä, jolloin aistimme ovat luonnottoman herkät, ja katsauksella näemme enemmän kuin muutoin moneen minuuttiin, jolloin vähäisinkin pikkuseikka kiintyy mieleemme, joka tavallisissa oloissa olisi jäänyt meiltä aivan huomaamatta. Sellainen oli se hetki, jona Altenhof äkkiä seisoi morsiameni edessä. Minä ymmärsin heti, että nämä kolme, jotka astuivat sisään, tiesivät jotakin, jota minä en ollut tiennyt, jotakin, mikä koski Evaa — niin, enemmänkin: minä tiesin, mitä se oli.

Syvä hiljaisuus vallitsi, ainakin minuutin ajan. Silloin huudahti sisareni iloisesti, tosissaanko vai teeskennellen, sitä en uskalla päättää, minusta tuntui kuitenkin kaikki onnistumattomalta näyttelemiseltä: — "Olipas tämä yllätys! Ja nyt, kun kaikki ovat toipuneet ensi hämmästyksestään, tahdon minä sikäli kun tarvitaan toimittaa esittelyn: herra tohtori Altenhof, neiti Marga Döhren, hänen morsiamensa ja minun ystäväni, tuomari Hertwig ja tässä rakas kälyni neiti Eva Keller."

"Kummankin herran tunnen minä vanhastaan, siitä kuin me olemme tavanneet Strassburgissa, me olemme vanhoja tuttuja."

Eva näin puhui, aivan levollisesti; täytyy tuntea hänet hyvin huomatakseen, että hänen äänensä hieman vapisi. Vasta, kun hän hämmentymättä ojensi kätensä sisään tuleville katsoin minä häneen. Hän oli aivan kalpea, silmät näyttivät kuoppiinsa painuneilta, ja huulet vapisivat, vaikka hän väkisin puri niitä yhteen.

"Minusta tuntuu, että olen kerran ennen nähnyt Teidät, neiti Keller", alkoi Marga venyttävällä tavallaan. "Silloin olin D:ssä, sulhaseni keralla, eikö niin?"

"Sinä erehdyt", sanoi Altenhof sukkelaan. "Eikö mitä!" korjasi Eva. "Kyllä se on oikein. Me tapasimme toisemme kadulla ja vieläpä tervehdimme. Oletteko jo unohtaneet sen?"

Oi, Eva! Tiesitkö sinä? Sitä sinun ei olisi pitänyt sanoa.

Altenhof nykäytti olkapäitään ja mutisi epäkohteliaasti joitakin kohteliaita sanoja katsomatta Evaan.

"Muistatko? Sehän oli samana päivänä kuin sinä sitten menit tohtori Escherin luo", jatkoi Marga. "Minä muistan sen vielä aivan hyvin, sillä Te olitte ensimäinen tuttava, jonka me tapasimme siinä vieraassa kaupungissa. Minä kysyin, kuka oli se nuori nainen, ja Konstantin, sinä vastasit, että sinä olit asunut hänen äitinsä luona Strassburgissa. Eikö se ollut niin?"

Altenhof katseli vältellen sivulle. Eva vastasi.

"Ei aivan, mutta jokseenkin niin; eihän ole ihmeellistä, jos ette muista niin vähäpätöistä asiaa. Äitini oli jo aikoja sitten kuollut, eikä hän olekaan koskaan pitänyt huoneita vuokralle. Mutta me asuimme samassa talossa, vieläpä samassa kerrassa, herra tohtori oli silloin ylioppilas ja minä valmistauduin opettajattareksi."

"Ja Te asuitte myös siellä?" kysyi sisareni tuomarilta.

Hertwig ei ollut asunut siellä, mutta kun hän niin paljon seurusteli Altenhofin kanssa oli hän tullut tuntemaan myös neiti Kellerin.

"Ja maailma on niin pieni, että samat ihmiset usein tapaavat toisensa silloinkin, kun he vähimmän ovat sitä odottaneet", lausui äitini. Ei hän tiennyt, miten totta hän puhui.

Mitenkä se ilta kului, sitä en voi ollenkaan sanoa. Tiedän vain, että joka kerta kun minua puhuteltiin, täytyi minun ponnistaa antaakseni järkevän vastauksen. Minulla oli semmoinen tunne, että kaikki puhuivat vain sentähden, ettei olisi aivan, hiljaista, tietämättään mitä he sanoivat ja erottamatta, että kukaan kuulisi heitä. Altenhof ja hänen morsiamensa olivat yhtä vaiteliaita kuin jo kerran ennen olin nähnyt heidät seurassa, mutta tällä kerralla, eivät he olleet vajonneet toisiinsa, niinkuin he hänen sanansa mukaan näyttelivät sen osan, jota tahdottiin nähdä. Marga katsoi silloin tällöin kaihoisasti sulhaseensa, mutta tämä tuskin huomasi sitä eikä vastannut hänen hellyyteensä.

Hertvig ja sisareni pitivät huolen ettei keskustelu aivan kokonaan rauennut, niinkuin minusta näytti, luonnottomalla vilkkaudella ja teennäisellä leikillisyydellä, varsinkin Hertwigin puolelta. Evakin puheli jokseenkin paljon, mutta vain suullaan. Tuon tuostakin katsoi hän Altenhofiin, mutta tämä vältti hänen katseitaan eikä puhutellut häntä suoraan kertaakaan koko iltana. Illallinen ei tahtonut koskaan loppua. Kun me vihdoinkin nousimme ylös, kuiskasi Eva minulle: "Tule sitten ulos puutarhaan. Minun täytyy puhua sinulle kahden kesken." "Milloinka?" — "Kun toiset ovat lähteneet." — He jättävätkin pian hyvästi. Poislähtiessä sanoi Hertwig Altenhofille: "Kunhan olet saattanut morsiamesi kotiin, niin menemme yhdessä juomaan lasin olutta."

Tämä sopimus ei tietysti ollut tarkoitettu isäntäväen kuultavaksi. Vanhempani olivat sen kuitenkin kuulleet ja se oli heille, joilla oli niin korkea käsitys vierasvaraisuudesta, hyvin loukkaavaa, että kukaan, joka oli ollut heidän luonaan ruoalla, menisi sitä jatkamaan muualle. He eivät voineet sallia, että herrat joisivat oluensa muualla kuin heidän luonaan. Nämä puolestaan eivät tietysti tahtoneet kuulla siitä puhuttavan: "olihan jo liian myöhäistä, isäni tarvitsi lepoa", ja mitä kaikkea he keksivätkään esteeksi. Mutta vanhempani, jotka eivät käsittäneet koko illan kiusallisuutta ja vain arvaten tunsivat, että kutsut eivät olleet onnistuneimpia; koettivat kilpaa olla kohteliaita. He eivät hellittäneet, ennenkuin Hertvig ja Altenhof olivat luvanneet tulla takaisin, ja nämät tekivät sen kaiketi saadakseen kursailemisen vihdoinkin loppuun. Portti jätettiin panematta lukkoon, sillä naapuritaloon, missä Marga asui oli vain muutamia askeleita, ja me olimme tuskin ennättäneet järjestää kaikki kuntoon, ennenkun jo molemmat herrat palasivat.