Part 1

IHANTEENSA UHRI

Rakkaustarina

Kirj.

AGNES OSTERLOH

Suomentanut

G.A.B. [G.A. Brander]

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

On merkillistä, miten ihmiset voivat olla huvitettuja juoruamisesta. Nyt ovat he saaneet päähänsä, että minä aion mennä naimisiin, ja ainoastaan siitä syystä, että minä pari kolme kertaa olen vieraskutsuissa istunut pöydässä erään nuoren tytön vieressä ja silloin tietysti, kuten kohteliaan pöytänaapurin tulee, vilkkaasti keskustellut hänen kanssaan. Enempää ei tarvita, ennen kuin tullaan kysymään: saanko onnitella? Mutta ehkä se voi olla oma syyni. Minun iälläni ja vakaantuneessa asemassani yksityisdosenttina ja useitten tieteellisten aikakauslehtien aputoimittajana ei pitäisi enää mennä tanssiaisiin ja muihin sentapaisiin huvitteluihin. Nehän ovat vain tyttärien naittamista varten. Varatuomarit ja luutnantit, teidän paikkanne on siellä!

Hän näytti aina niin viehättävältä vaaleissa, keveissä tanssipuvuissaan, ja vapaasti hän osasi puhella; mutta pelkkä ajatus siitä, että täytyisi olla hänen kanssaan alituisesti, päivästä päivään, vuodesta vuoteen, on tehnyt hänet minulle vastenmieliseksi. Mene tiedä, eikö vain koko homma ole pantu toimeen näin myöhään, huvikauden loputtua, ainoastaan saadakseen tämä mieluinen tapaus aikaan.

Miksikä ei. Minä en mene ensinkään sinne. Ainahan jonkun tekosyyn löytää: joku tapaamani matkalla oleva ystävä, jokin tärkeä työ — niin tämä sitä paitsi olisi täyttä totta, sillä minun täytyy toden teolla ryhtyä uusimpaan teokseeni, saadakseni sen vuoden loppuun valmiiksi. Se kasvaa vain käsissäni.

Ensiksi tahdon minä vain selkeästi ja yleiskatsein koota tulokset keskustelu-illoistamme. Ystäväni, korkeasti kunnioitettu esimiehemme, oli asettanut keskusteltavaksi kysymyksen: "voidaanko otaksua että naisen vapautuminen tulisi olemaan välttämättömänä seurauksena sosiaalisten aatteiden voitosta?" Tämä antoi aihetta vilkkaaseen väittelyyn. Minä otin silloin vain vähän osaa siihen. Koko asia oli minulle vielä uusi. Mutta siitä lähtien ei se ole lähtenyt ajatuksistani. Se on kieltämättä tärkeä osa sosiaalisesta kysymyksestä, ja täytyy olla sokea tahi tunteeton voidakseen elää meidän aikanamme välittämättä siitä, innostumatta siitä, toimimatta sen hyväksi, joko sitten ajattelee sen ratkaisun tapahtuvan kumouksen tahi valtaavan uudistuksen muodossa.

Näytelmäni "Ihanteita", esikoisteokseni sillä alalla, syntyi välittömästi sen illan vaikutuksesta. Melkein tietämättäni pukeutuivat tunteeni siihen muotoon. Koko teos on jonkinlainen siveellinen uskontunnustus, jonka olen syvästi tuntenut, ja toiminta siinä on mielestäni hyvin vaikuttava. Olen vakuutettu, että teos esitettynä on tekevä syvän vaikutuksen, se on tempaava mukaansa ja hurmaava, vaikkakin muodollisessa suhteessa siinä vikoja olisi. Pari kuukautta sitten jätin sen samalla kertaa kolmelle teaatterin johtokunnalle. Vastausta en ole vielä saanut, mutta teaatterimme ohjaaja, jonka kanssa olen hieman tuttu, puhutteli minua äsken kadulla ja ilmaisi minulle täyden hyväksymisensä. Sen jälkeen olen vielä paljon syventänyt ainetta, olen laajentanut sitä ja tahdon koettaa auttaa kysymyksen ratkaisua.

Ensiksi teen lavean historiallisen yleiskatsauksen naisasiaan, johonka varsinkin englantilaiset kirjailijat ovat antaneet arvokkaita aineksia. Kieli tekee tosin minulle vähän vaikeutta, mutta sen minä kuitenkin helposti voittaisin, jollei se veisi minulta liiaksi aikaa. Minä aion sentähden käännättää muutamia tärkeimpiä kohtia, ja olenkin jo ilmoittanut siitä sanomalehdissä. Se kirjeitten paljous, jonka sain vastaukseksi, oli niin valtava, etten ole vieläkään rohjennut lukea niitä läpi. Useimpia niistä seuraa tarpeettomia tiedonantoja elantosuhteista y.m.s. Mitä se minuun kuuluu, milloin hän on syntynyt, jonka tulee kääntää minulle. Ja mitä iloa siitä on minulle, että hän osaa virheettömästi ääntää. Siinä tapauksessa miellyttää minua E. Kellerin vastaus enin. Siinä on vain lyhyesti viittaus ilmoitukseeni ja alla nimi ja asunto. E. Keller ei ole varmaankaan vaivaava minua pitkillä selityksillä. E. Keller saakoon toimittaa käännöstyön minulle. Vahinko vain, että hän asuu niin kaukana, melkein ulkopuolella kaupunkia. Mutta eihän se haittaa. Liikunto raikkaassa ulko-ilmassa on tekevä minulle hyvää, ainakin on se haihduttava harmiani tuon tyhmän juoruamisen vuoksi.

Puolen tunnin kuluttua alkaa kutsut. Paha, etten voi nähdä sitä nolostumista, jonka pois jäämisen! on synnyttävä sekä niissä, jotka tahtoisivat onnitella minua että niissä, jotka tahtoisivat tulla onnitelluiksi.

31 p. maaliskuuta.

Eilen kävin E. Kellerin luona, kaiketi neiti Kellerin, kaikissa tapauksissa naisväkeen kuuluva, mikä ei ole kumma, kun arvelee, mitenkä paljon liikanaista naisten työvoimaa on kaikilla puoleksi tieteellisillä aloilla. Olenko tässä erikoistapauksessa valinnut oikein, en voi vielä päättää.

Ensi vaikutus ei ollut aivan edullinen, mutta siihen vaikutti ulkonaisia seikkoja, eikä sitä voi siis pitää ratkaisevana. Tie sinne tuntui minusta ensiksikin äärettömän pitkältä koleassa talvi-ilmassa. Sitä paitsi oli niin pimeä portaissa, että tottumaton kun olin, suurella vaivalla pääsin perille kolmanteen kerrokseen. Siellä paloi himmeä lamppu, joka valaisi juuri sen verran, että voin nähdä ainakin puolen tusinaa ovia, jotka johtivat eteiseen. Kaikeksi onneksi oli minulla toki tulitikkuja mukana ja niitten avulla löysin vihdoin sen oven, jota etsin.

Hän avasi itse. Kun olin ilmoittanut asiani, toi hän tulta ja käski astua sisään. Huoneessa oli kylmä ja epämiellyttävä lamppuöljynhaju tuoksui vastaani. Pilaantunut ilma on minusta sanomattoman vastenmielistä. Ystäväni pitävät sitä ylimyksellisenä ominaisuutena ja kutsuvat minua mielellään salonkisosialistiksi. He osoittavat sillä ainoastaan kuinka vähän he minua tuntevat. Minä en suinkaan tahdo, että meidän on laskeuduttava alaspäin, että "köyhälistön haju", niinkuin he sanovat, on leviävä — ei, vaan mitä minä toivon ja harrastan, on ylöspäin nousemista. Sata vuotta sitten kohousi kolmas sääty sille asteelle, jolla lähinnä ylempi sääty oli, nyt on neljäs sääty ottamassa saman askeleen, ja sen se on ottava varmasti, jos sillä on kärsivällisyyttä, jos se antaupi odottamaan ja välttää väkivaltaa. Mutta jos se antaa pauhaajain viekotella itsensä, jos se ei pysy lakien varmalla pohjalla, joissa jo kuitenkin on saatu aikaan monta arvokasta myönnytystä, jos se jättää itsensä huutajain ja seikkailijain johdettavaksi, jotka aina ihastuneina lyöttäytyvät jokaiseen taisteluun olevia oloja vastaan, kuka voi silloin edeltäpäin arvata seuraukset?

Mutta minähän poikkean asiastani.

"Pyydän anteeksi", alkoi se naisolento, joka seisoi edessäni hattu päässä ja sininen keittiöesiliina yllä kokien paraikaa heittää niitä päältään. "Olen koko päivän ollut kotoa poissa, sentähden on huoneeni vielä lämmittämättä. Aioin juuri kaikessa kiiruussa keittää kahvia itselleni petrolikeittiölläni, lämmittääkseni itseäni ja satuin siinä läikähyttämään petrolia."

Tulin hieman malttamattomaksi kuullessani tuon monisanaisen anteeksipyynnön, joka oli aivan vastakohtana hänen lyhyelle ja selvälle kirjoitustavalleen kirjeessä, ja joka tuntui aivan tarpeettomalta, kun ei haju kuitenkaan siitä tullut, paremmaksi ja minun vain täytyi kauvemmin viipyä siinä.

"Ei se mitään, ei se mitään", keskeytin minä ja puutuin heti asiaan. "Te tiedätte kai että asia koskee tieteellisiä käännöksiä?"

"Niin oli ilmoituksessa", vastasi hän lyhyesti ja antoi siten tieten tahi tietämättään minun ymmärtää, että myöskin minä olin käyttänyt liikoja sanoja.

"Te olette kai tottunut sellaiseen työhön", kysyin minä ja otin epäröiden esille kirjani. Hän selaili niitä tutkien.

"Sen kyllä luulen", hän vastasi, "minä olen usein kääntänyt sosiaalipoliittisia ja filosoofisia teoksia. — Ah, Stuart Mill!"

"Tunnetteko hänet?"

"Kyllä."

"Työ koskee ensinnäkin pääasiallisesti Stuart Milliä, ei niin paljon hänen teoksiaan, jotka suurimmaksi osaksi ovat käännetyltä, kuin lausuntoja niistä, kirjoituksia niitten johdosta, jotka koskevat naisasiaa. Minä en oikeastaan tarvitsisi sananmukaista käännöstä, mutta koska —"

"Koska Te ette tiedä, onko minulla kyllin älyä laatia luotettavaa otetta", puuttui hän minun puheeseni, "niin täytyy Teidän turvautua käännökseen."

Niin juuri. Aivan samaa olinkin ajatellut, joskaan en olisi pukenut sitä niin alastomiin sanoihin. En pitänyt tarpeellisena lausua kohteliaisuuksia tuiki tuntemattomalle naiselle, kauppamaista sopimusta tehdessä, enkä väittänyt hänelle vastaan. Hänkään ei näkynyt odottavan sellaista, vaan kysyi heti milloinka minä halusin saada käännökset. — Niin pian kuin mahdollista.

Sen jälkeen sovimme hinnasta, annoin hänelle osoitteeni, ja hän saattoi minut ulos valaisten minulle porraskäytävät.

Kun minä tulin kotiin, oli siellä ikävä odottamaton seikka vastassa. Ensi katseeni sattui erääseen varsin tuttuun kääröön. Sen päällä oli kirje suurta virkakirjekokoa ja suurella sinetillä suljettuna. Avasin sen nopeasti. Aavistukseni eivät olleet pettäneet minua. Takasin lähetetty, hyljätty! Näytelmäni hyljätty. Eikä sentähden, että se olisi ala-arvoinen teos — olihan teaatterinohjaaja vakuuttanut minulle päinvastaista — vaan minkälaisista kurjista syistä? Yleisö ei tulisi hyväksymään sen tarkoitusta. Niin pitkälle ollaan siis jouduttu, että yleisö määrää tarkoituksen jonka mukaan sepittäjän on kirjoitettava. Näytelmäni sankaritar ei voisi saada yleisön mieltymystä. Antaen täyden tunnustuksen Kristinan persoonallisuudelle, nousisi kuitenkin niin monta ennakko luuloa —! — häntä vastaan, että näytelmän menestys jo sen kautta tulisi hyvin epävarmaksi. Kristinan toimintatapa on kieltämättä vastoin nykyjään vallitsevia siveyskäsitteitä —

Niin, sitä ei voi kieltää. Nykyään kylläkin — mutta — ei, minä en voi ajatella koko asiaa. Sappeni kuohuu haletakseen.

2 p. huhtikuuta.

Altenhof on mennyt kihloihin. Ihailtu, kaunis Altenhof. Tänään aamulla sain kihlakortin. Täytyypä sen olla koko Phoenix, sen tytön, joka on saanut hänet vangituksi koko elinajakseen. Onpa kummallista: ne miehet, jotka rakastavat naisia, ovat yhtä sopimattomat avioliittoon kuin naisten vihaajat. Jälkimäiset eivät voi saada itseään sidotuksi yhteenkään naiseen, edelliset taas ei yhteen naiseen. Avioliittoon soveltuu ainoastaan keskilaji. Niihin kuulun minä. Mutta minä luulen, että minä olen jo liian vanha. Vakavasti ajatellen tuntuu minusta asia liian uhkarohkealta. Minusta olisi sopimus irtisanonnan kera mieluisampi. Minä en tosiaankaan voi kuvitella onnellisen sulhasmiehen mielentilaa. Minä en voi myöskään ajatella Altenhofia onnellisena sulhasena, hän joka ajoi takaa joka naista ja kuitenkin halveksi heitä kaikkia.

Marga on hänen morsiamensa nimi. Marga — minä olen varmaankin joskus tuntenut jonkun sen nimisen. Kylläpä onkin ruma nimi, ilman ryhtiä ja pontta, niin veltto ja pehmeä kuin puuro. Onnittelukirjeen jätän tuonnemmaksi. Tänään en ole sillä tuulella. Näytelmäni, jota ei ole hyväksytty, ei anna vieläkään ajatuksilleni rauhaa.

5 p. huhtikuuta.

Tokkohan koskaan tulen onnittelutuulelle. Olisihan helppo kirjoittaa kortti, mutta se ei käy ollenkaan päinsä. Me olimme liian hyvät ystävät, ja lisäksi olen jo viivyttänyt liian kauan.

"Onnellinen on se mies, joka on saapunut satamaan ja jättänyt myrskyt ja kuohut taaksensa —" alkuhan olisi kyllä hyvä. "Monta sekä kovaa että hiljaisempaa myrskyä on raivonnut ylitsesi, rakas Konstantin, sen tietää joka mies."

Minä olin juuri päässyt vauhtiin, kun minut keskeytettiin. Kääntäjätär tuli ja toi osan työstä; hän pyysi minua tarkastamaan sitä ja sanomaan, olinko siihen tyytyväinen. Kaiketi oli hänen tarkoituksensa odottaa lausuntoani, sillä hän jäi seisomaan ovelle. Hän ei tahtonut astua sisään. Sadevesi tippui hatusta ja takista ja tukka oli aivan epäjärjestyksessä kovasta tuulesta. Tunsin melkein sääliä häntä kohtaan ja surkuttelin kohteliaasti, että hän oli vaivannut itseänsä tulemalla luokseni. — "Minä olen niin tottunut sellaiseen", vastasi hän välinpitämättömästi, "eikä minulla ole ketä lähettää edestäni. Jos Te sentähden tahtoisitte silmäillä käännöstä."

Niin pian kuin mahdollista, sitten ilmottaisin kohta hänelle, Sillä haavaa en mitenkään joutanut — onnittelukirjeen vuoksi, Tätä en kuitenkaan sanonut hänelle.

9 p. huhtikuuta.

Kun vuosikausia seurustelee jonkun kanssa, häipyy aivan mielestä hänen ulkonainen esiintymisensä. Niin kauvan kuin oleskelin Altenhofin kanssa kymnaasissa ja vielä ensimäisinä ylioppilasvuosinakin, jotka me vietimme yhdessä, en ajatellut koskaan, miltä hän oikeastaan näytti. Minä tiesin että hän oli paras miekkailija ylioppilaskunnassa, mies, joka uskaltaa vaikka mitä ja voi kestää kaikki, joka raudanlujalla jäntevyydellä ja johdonmukaisesti pyrkii siihen päämäärään, jonka on kerran asettanut itselleen. Tänään kun hän niin äkkiarvaamatta ilmestyi luokseni, ei minulla ollut aikaa saada esiin sitä kuvaa hänestä, joka oli kätkössä jossakin aivosopukassani; ja siten näytti hän minusta aivan uudelta ilmiöltä.

Hän ei ole ensinkään mitä tavallisessa puheessa sanotaan kaunis mies, eikä hän suinkaan pitäisi siitä hieman epäilyttävästä kunniasta; mutta jos tahtoisin kuvitella jotakin, joka sanan täydessä merkityksessä vastaisi miehuullisuuden käsitettä, ja joka sen kautta kuitenkin täytyisi olla "kaunista", niin olisi se juuri hänen ulkonäkönsä: korkea voimakas olento, hieman huoleton ja kuitenkin varma itsetietoinen ryhti, uljas pää, kirkkaina ja kylminä katselevat siniset silmät ja lisäksi iso naarmu vasemmassa poskessa. Naarmu ei ole mikään sivuseikka. Se merkitsee monelle neidonsydämelle yhtäpaljon kuin urhoudenmitali, ja jos olisin viisas mies, niin ehken enää nauraisi nuorille tovereilleni, jotka sirottavat suolaa verekseen haavaan estääkseen sen paranemista. Altenhof ei tehnyt niin. Hän hankki itselleen niin monta naarmua — itse jakaen niitä vieläkin enemmän — ettei tarvinnut pelätä niiden kaikkien jäljettömiin paranevan.

Hän ei ollut ensinkään turhamainen, ei puvussaankaan. Pukunsa soveltui hänelle, niinkuin olisi varta vasten häntä varten luotu. Semmoisena kuin hän ilmestyi ovessa kalabrilaishattu päässä ja väljä keisariviitta huolettomasti heitettynä olkapäille näytti hän koko komealta. Olin niin syventynyt työhöni ja samalla niin hämmästyksissäni nähdessäni Altenhofin, että minun piti niin sanoakseni herättää itseni ja toistin hänelle onnentoivotuksiani jonkunlaisessa puoleksi valveilla olevassa horrostilassa. Hän lienee huomannut ponnisteluni, sillä hän hymyili ivallisesti ja lausui: "Kiitän parhaiten ystävällisistä onnentoivotuksistasi. Olithan jo kirjeellisesti onnitellut niin kauniisti — myrskyjä, pienempiä ja suurempia hieman varomattomasti. Morsiameni ei ollut kovinkaan hyvillään semmoisista muistutelmista."

"Mutta miksi näytit kirjeen morsiamellesi?" kysyin minä kummeksien.

"Poika parka!" nauroi hän — tuo raikas nauru oli niin tuttua minulle vanhastaan. "Näkyy, ettet ole ollut vielä kihloissa. Onnittelukirjeet ovat yhteistä omaisuutta."

"Miksikä hän yksin ei saisi tietää, mitä koko maailma tietää?" huomautin minä. Minulla ei ollut mitään halua antaa hänen tehdä pilkkaa itsestäni. "Sanotaan, että entiset voitot eivät vahingoita miestä tytön silmissä."

"Se on totta. Ja Margalla on tavattoman tyyni ja harvinaisen tasainen luonne."

"Se on, hän ei ole ensinkään luulevainen?"

"Ei luulevainen eikä utelias", kehui hän. "Kaksi mainiota ominaisuutta — hyvin harvinaisia naisväessä."

Keskustelun kuluessa kertoi hän pienen jutun todisteeksi sanoillensa. Ensimäisiä, jonka hän oli tavannut tänne saavuttuansa, oli eräs opettajatar, joka oli ollut hänen ystävättärensä, se on, jonka kanssa hän oli hellissä suhteissa viimeisinä opintovuosinansa Strassburgissa. Sen jälkeen ei hän ollut kuullut mitään hänestä eikä luonnollisesti osannut aavistaa, että hän olisi täällä. "Ja ajatteles", hän jatkoi, "vaikka minä kuljin käsikkäin morsiameni kanssa, kun tapasin hänet kadulla, tervehti hän ollenkaan joutumatta hämilleen. Arvaamaton hän oli aina. Minä luulen, että hän ensi kerralla saattaisi jo puhutella meitä."

"Sitä pitäisi sinun kuitenkin välttää", neuvoin minä, vaikka hän tietenkin paremmin voi arvostella sellaisia asioita kuin minä.

Hän kohautti olkapäitään. "En tiedä, mitenkä minä voisin tehdä. Hän varmaankin vastaisi, että hän ei käsittänyt miksi hän ei tervehtisi sitä, jonka hän tunsi niin hyvin kuin minut." Muuta hän ei tarkoita. Arvaamaton, niinkuin sanottu. Marga tuosta ei kuitenkaan ollut millänsäkään, kysyi vain aivan välinpitämättömästi, kuka tuo kaunis neiti oli, ja kun minä selitin, että olin joku aika ennemmin asunut hänen äitinsä luona, oli asia päättynyt.

Hän ei tutkinut enempää, ei koettanut saada minua hämilleen — ei mitään.

Minusta, joka niin vähän tunsin naisväkeä, ei tuo luonteenominaisuus tuntunut niin oudolta, kuin se oli hänestä, ja mikä minua enin huvitti koko jutussa, oli saada tietää, oliko tuo ihmeellinen Marga nykyään kaupungissa.

"Tietysti. Me olemme tulleet tänne yksissä neuvoin etsimään itsellemme asuntoa."

"Täällä? Te siis aiotte muuttaa tänne?"

"Niinpä kyllä." Ja hän alkoi puhua tuolla mahtailevalla tavalla, joka on hänelle luonteenomaista ja joka ei ole koskaan minua oikein miellyttänyt. "Mistä sinä oikeastaan olet kotosin? Millä taivaankappaleella sinä oleskelet? Etkö sinä ole lukenut, että minä olen laajalti aikakauskirjallisuudessa mainittu mies, että minä olen erinomaisen arvossapidetty anatoomi ja uusiaikaisimman tieteen, bakteriologian edustaja ja semmoisena nimitetty prosektoriksi tänne?"

Ei, kaikki tuo oli mennyt sivuitseni. Asia huvitti minua niin vähän, ja olen vakuutettu, että Altenhofilla puolestansa ei ollut parempia tietoja minun tieteenalani suuruuksista. Tosin ei voida kieltää, että lääketiedettä, erittäinkin yleistä terveysoppia tulisi jokaisen sivistyneen ihmisen harrastaa, ja ystäväni tohtori Nordau, jonka kanssa viimeksi puhuin asiasta, vakuutti, että minun oikeastaan olisi pitänyt tietää Altenhofin nimityksestä. Altenhofia pidettiin tiedemiehenä suuressa arvossa ja hänellä oli edessään loistava virkaura, sitä varmemmin nyt, kun hän oli mennyt kihloihin rikkaan tytön kanssa ja siten saattoi aineellisista huolista riippumatonna antautua kokonaan tieteellisiin töihinsä.

"Marga asuu enonsa salaneuvos Vinklerin luona, jonka sinäkin tunnet", alkoi Altenhof taas puhella. "Vinklerit ovat pyytäneet tervehtimään sinua ja pyytävät sinua heille ensi perjantaina. Me aiomme viipyä täällä koko viikon, ja Marga on iloitseva saadessaan nähdä sinut jälleen."

"Nähdä jälleen?" huudahdin minä niin kummastuneena, että Altenhof alkoi nauraa.

"Paras ystäväni. Jos en tietäisi sitä ennen, niin käsittäisin sen nyt selvästi, että sinä olet suuri saksalainen oppinut ja suuri saksalainen runoilija — semmoisina kuin ne kuvataan huvinäytelmissä." Lopun olisi hän hyvin voinut jättää sanomatta. Aina kun puhe kääntyy kirjailijatoimintaani, käyttää hän tuota ivallista kieltä. Olen jo kerran nuhdellut häntä siitä ja tiedän siitä lähtien, että hänen halveksimisensa ei koske minua, vaan runoutta ja kaunokirjallisuutta ylimalkaan. "Oletko tosiaankin unohtanut tuntevasi morsiantani?" jatkoi hän. "Marga Döhren, sisaresi ystävä. Hän on jo kaksi vuotta asunut vanhempiesi talon viereisessä talossa."

Olisi kyllä ollut helppoa puolustautua, mutta en tahtonut loukata hänen ylkämiesylpeyttään. Puheenalainen Marga oli näet niin vähän kiinnittänyt huomiotani, että olin aivan unhottanut hänen olemassa olonsa. Nyt muistan hänet paksuksi ja kömpelöksi, laiskaksi ja äänettömäksi koulutytöksi tahi äsken täyteen ikään päässeeksi nuoreksi neidoksi, ja minä toivoin itsekseni, että hän olisi sen jälkeen kerinnyt muuttua eduksensa. Altenhof säästi minulta kuitenkin vastaamisen vaivan. Hän oli mennyt kirjoituspöytäni luo ja oli sattumalta huomannut käännökset, jotka olivat siinä hajallaan, vaikkakin vielä tarkastamatta.

"Mitä sinulla tässä on?" hän kysyi äkkiä.

"Mitä niin?"

"Tarkoitan tuota käsikirjoitusta, se ei ole sinun käsialaasi."

"Ei, ne ovat käännöksiä, joita minä tarvitsen erästä suurempaa teosta varten."

"Vai niin. Ei siis mitään kirjeitä. Tapaamme toisemme perjantaina."

10 p. huhtikuuta.

Oivallista! Hän on suorittanut työnsä aivan erinomaisesti. Vaivoin olin läpilukenut sananmukaisen käännöksen englanninkielisestä kirjoituksesta, joka englantilaiseen tapaan oli niin lavealti venytelty kuin suinkin, kun viime sivulla tapaan otteen, joka muutamin lausein selvästi ja riittävästi ilmaisee sisällyksen.

Sentähden tahtoi hän, että paikalla olisin tarkastanut käännöksen. Minun täytyy itseni mennä hänen luokseen antamaan tieto asiasta. Onhan se tavallaan velvollisuuteni. Kunhan hän vain ei tällä kertaa olisi läikäyttänyt lamppuöljyä lattialle!

Tuskin olin tuntea koko taloa ja huonetta, semmoisiksi kuin ne muistin käynniltäni tuona kylmänä maaliskuun iltana, niin erilaiselta kaikki näytti tänä ensimäisenä kauniina kevätpäivänä. Ikkuna oli selkoselällään: siitä näkyi koko sikermä pieniä puutarhoja ja niitten välillä pilkisti kapeita peltotilkkuja ja vihertäviä niitynpalasia, jäännöksiä entisajoilta, jolloin kaupunki ei vielä ulottunut tänne asti. Etäällä taivaanrannassa kohosi pehmeäpiirteisiä kumpuja rusottavassa sumussa. Kevään suloinen lauhkea ilma virtasi huoneesen ja kevätauringon säteet leikkivät tytön kiharoissa ja muodostivat loistavan kehyksen hänen päänsä ympärille. Kasvonpiirteitä en voinut eroittaa, sillä hän istui selin päivää kohti. Valaistus taisi olla erittäin sopiva, sillä hän näytti kerrassaan kauniilta, nuorekkaan sirolta ja miellyttävältä, ja hän olikin todella — niin, enhän minä tiennyt, miltä hän oikeastaan näytti. Ensi kertaa johtui mieleeni, etten ollut häntä vielä oikein tarkastanut, ja että olin niin vähän kiinnittänyt huomiotani häneen, että sattumalta tavaten tuskin olisin häntä tuntenut.

Sanoin mitä varten olin tullut ja kuinka olin hämmästynyt siitä, miten erinomaisesti hän oli laatinut otteen, niin lyhyen, selvän ja asiallisen.

"Eihän siihen mitään taitoa tarvittu, kun oli selvillä, mitä asiassa oli tarpeen", muistutti hän.

"Kaikissa tapauksissa tarvitaan siihen terävää älyä ja joku määrä sivistystä", huomautin minä.

Hän hymyili hieman ivallisesti. "Hm, enhän aivan sivistymätön olekaan."

Tahdoin pyytää anteeksi, kiitokseni tuntui loukkaavalta, kun tarkemmin ajattelin.

"Älkää huoliko", hän keskeytti. "Olihan vain onnellinen sattuma, että satuitte kirjoittamaan alalta, johon olen jokseenkin perehtynyt."

"Todellakin?" Minä katselin häntä enenevällä mielenkiinnolla, kuitenkaan näkemättä muuta kuin epäselvän, kullalle hohtavien hiusten ympäröimän haamun.

"Mikä Teitä siinä kummastuttaa?" hän kysyi. "Ennemmin voisin minä kummeksia että Te harrastatte näitä asioita."

"Kuinka niin?" Vaikka tarkkaa tehden ei lukisikaan naisasiaa eikä yleensä yhteiskunnallisia kysymyksiä erikoistieteeni alaan, historiaan kuuluviksi, niin täytyy kuitenkin myöntää niiden olevan sille likeisimmästi sukua, ainakin kaikkien niiden, jotka katsovat asiaa muulta näkökannalta, kuin vain lähdetutkimusten ja yksipuolisen tietojen kasaamisen kannalta. Tätä hän ei tarkoittanutkaan, ja minä ymmärsin pian, minnepäin hän viittasi.

"Minä tarkoitan vain, että se, joka voi syödä itsensä kylläiseksi, tavallisesti ei välitä leipäkysymyksestä, ja että se, joka on aina nauttinut vapautta, ei niin paljon helli lähimmäistensä vapauden tarvetta. Taistellaan yleensä vain sen puolesta, jota ei omisteta."

Tuollainen tapa käsitellä vakavia asioita kummastutti minua ja suututti minua samalla.

"Ahdas mielipide", en voinut olla terävästi huomauttamatta.

"Mutta tosi", vastasi hän tyyneesti. "Kun ollaan vielä hyvin nuoria, voi tapahtua, että heittäydytään turhan päiten taisteluun toisten puolesta, mutta kun on tultu vanhemmaksi ja saavutettu vakava yhteisteiskunta-asema, niinkuin Te —."

Tässä keskeytin hänet. "Jättäkäämme sentään kaikki mieskohtaisuus syrjään. Te tunnette minua ja minun mielipiteitäni liian vähän — epäilläksenne niitä. Pysykäämme esim. Stuart Millissä —