Part 3

"Vie Roomaan tämä vastaukseni: En minä, eikä Rooma ole tämän maan herra; ainoastaan jumalilla on voima ja valta jakaa valtakuntia ja voidella kuninkaita. Valtaistuimeni, jolla istun, ei ole Rooma minulle lahjoittanut eikä puolisoni; miekkamme, minun ja hänen, ovat yhdessä temmanneet sen vihollisen käsistä -- vihollisen, jonka edessä teidän legioonanne laskivat aseensa ja joka tallentaa teidän urhoollisimman vastustajanne oljilla täytetyn ruumiin jumalansa temppelissä... Tälle viholliselle kostin minä, sill'aikaa kuin Valerianuksen poika, Rooman Caesar, kotona kulutti aikansa takan ääressä paistinpannujen ja kattiloiden kanssa puuhatessaan."

Hetken aikaa ääneti oltuaan jatkoi Senoopia:

"Ja sinun senaattisi, joka vapisi, kun raakalais-joukot seisoivat sen porttien edustalla ja joka armossa salli meidän asua omassa isänmaassamme, kun aseemme suojeli valtakunnan itäistä rajaa -- tämä senaatti ei tunne minua nyt!... Ketä kuuluukaan tähän senaattiin? Rooman patrisioitako, Caton kunnian-arvoisia jälkeläisiä, niiden uljaiden isienkö, jotka, istuen istuimillaan tyyneesti odottivat kuolemaa palavan kaupungin torilla? Ei! Niitä ei enää ole olemassa! Tiberius, Caligula, Claudius, Nero, Commodus, Caracalla, Heliogabalus, nämä mielenvikaiset hirviöt ovat juuria myöten hävittäneet aatelinne, Roomanne ylpeyden, ja niiden sijalle asettaneet partureita ja gladiatoreja. Eikä siinä vielä kaikki! He ovat korottaneet ratsuhevosiaankin ylimyksienne joukkoon..."

"Nainen, ei sanaa enää!" keskeytti Roomalainen.

"Tee valheeksi sanani, jos voit! Ja tämä senaatti, joka on kumartanut jalkavaimoja, häpeäisi tunnustaa naista kuningattareksi!"

Hän vaikeni ikäänkuin olisi viha uhannut tukehuttaa häntä. Sitten lopetti hän tyyneydellä ja arvollisuudella:

"Hän, joka asetti leijonan erämaahan asumaan, on myös antanut sille aseita niillä puolustautuakseen. Sill'aikaa kun Gallienus oppi kyökkikauhan käsittelemisen taidetta, opein minä käyttämään miekkaa; jos naispuku ja huivi hänelle sopivat, niin minulle kypäri ja haarniska. Jos hän tahtoo ne minulta riistää, tulkoon ottamaan ne."

"Sinä olet sen sanonut", vastasi Roomalainen ja eteni.

* * * * *

Jonkun aikaa tämän keskustelun jälkeen lähti propretori Marcus Labio Egyptin ja Vähän Aasian legioonien kanssa liikkeelle Senoopiaa vastaan, joka odotti maansa rajalla.

Pienemmissä kahakoissa oltuaan, antoi kuningatar vihollisensa tunkea esiin ja heittäysi sitten sen päälle koko voimallaan. Roomalaisten sota-taito ja -kuri eivät voineet mitään itämaalaisten heimojen yltiöpäisyyttä vastaan. Yllätettyinä ja takaisin lyötyinä menettivät Roomalaiset toisen tappelun toisensa jälkeen. He eivät koskaan paenneet, mutta heidän lukunsa väheni vähenemistään, kunnes lopulta oli jälellä ainoastaan pieni joukko, joka alinomaa vastarintaa tehden vetäysi takaisin Bosporuksen rannoille, missä se kaatui viimeiseen mieheen, pelastaessaan päällikkönsä ja viimeisen kotkan. Yksinään pelastui propretori, joka sitten sai kertoa nähneensä Senoopian miekan välkynnän.

Voittavan kuningattaren tielle siroitteli kukkia kansa, jonka orjuuden hän oli upottanut legioonien vereen. Koko Vähä-Aasia ja Egypti tunnusti hänet hallitsiakseen, ja ne maat, mitkä muinen olivat olleet hänen esivanhempainsa omaisuus, tervehti riemuhuudolla jälkeläistä, joka jälleen antoi heille takaisin, heidän entisen kunniansa.

Ei aikaakaan, niin kohtasi Gallienusta Rooman keisarien tavallinen kohtalo. Hän tuli murhatuksi. Hänen jälkeläisensä Claudius oli uljas sotapäällikkö, joka kovia oli kokenut taistellessaan pohjan villikansoja, Goteja ja Allemanneja vastaan.

Eräänä päivänä saapui taasen roomalaisia lähettiläitä Senoopian luo, ja heidän puheenjohtajansa tervehdys alkoi sanoilla:

"Kauan eläköön Idän kuningatar!"

Ja sitten lausui hän keisari Claudiuksen puolesta pyynnön, että Palmyran hallitsia ottaisi suojellakseen hänen valtakuntansa itäisiä rajoja, sillaikaa kun hän itse oli torjumassa pois viholliset läntisiltä.

Sitä hän ei kuitenkaan voinut. Hän kaatui Goteja vastaan taistellessaan ja sai seuraajakseen Aurelianuksen, lujan ja urhoollisen miehen. Kansa kallistuu aina sen puolelle, minkä se pitää voimallisimpana. Aurelianus tiesi lyhyen ajan kuluessa koota hajonneen roomalaisen valtakunnan eri osat. Toinen kapinannostaja toisensa jälkeen joko kaatui tahi antausi hänen armoihinsa.

Senoopia oli ainoa, joka vielä seisoi pystyssä, Palmyra ainoa, joka vielä uskalsi esiintyä kilpailiana Roomalle. Kaikki idän maakunnat olivat käyneet liittoon hänen kanssaan, puollustaakseen itseään Rooman uhkaavaa valtaa vastaan; myöskin kuningas Sapor'kin paljasti miekkansa hänen puolestaan.

Kaikki tämä ei kumminkaan voinut ehkäistä Aurelianusta. Eräänä aamuna toivat bytsantiniset laivat hänen legioonejaan Aasian rannoille, ja jo seuraavana aamuna oli Bithynia hänen hallussaan.

Askele askeleelta peräytyivät paimentolais-heimot esiintunkeevien sotajoukkojen tieltä, joiden hyvin järjestettyjä kolonneja ei miltään taholta voitu ahdistaa. Turhaan väijyttiin niitä ahtaissa solissa; velitit hakivat ja löysivät polut ja raivasivat sotajoukolle kulkuväylän. Turhaan hyökättiin äkkiarvaamatta kaikilta tahoilta heihin heidän marssiessaan eteenpäin; silmänräpäyksessä olivat viholliset suuren koneen tapaisesti muodostaneet kolonneja, joita ei miltään puolelta käynyt ahdistaminen. Ja turhaan koetettiin niitä öisin yllättää. Missä roomalaiset sotajoukot pitivät lepoa, siinä olivat he tunnin kuluttua tehneet valleja ympärilleen. Turhaan täytettiin kaikki kaivot ja poltettiin ruokavarat; raskaiden sota-aseittensa ohessa kantoi legioonan sotilas vielä muonaa, joka riitti kymmeneksi päiväksi. Joukot olivat Tonavan legiooneja, alituisissa taisteluissa karaistuja sotavanhuksia, jotka pitivät sodankäynnin leikkinä.

Hämmästyneenä heidän vastustamattomasta esiinryntäämisestään avasi Ancyran kaupunki keisarille porttinsa. Tyana sitä vastoin sulki ne, ja Aurelianuksen murtokoneet saivat yhtä vähän lävistetyiksi reikiä kaupungin lujiin muureihin, kuin hänen rauhan tarjoumuksensa pystyi asukkaiden koviin sydämiin.

Mutta kun jo piiritys oli kauemman aikaa kestänyt, karkasi eräänä yönä mies kaupungista ja ilmoitti keisarille, että vesijohdon kautta saattoi kenenkään huomaamatta kaupunkiin tunkeutua.

"Olet saava palkinnon semmoisen kuin uutisesi ansaitsee", vakuutti hänelle keisari ja hiipi sitten valittujen triarien etupäässä osoitettua tietä nukkuvaan kaupunkiin. Ja kun kaupunkilaiset aseiden kolinasta heräsivät, näkivät he kauhistuksekseen vihollisten urhoollisimmat legioonat keskuudessaan. Petetty väestö ei kumminkaan antaunut, ja kun se näki puolustuksen turhaksi, suuntasi se miekan omaa rintaansa vastaan, pelastautuakseen vihollisten käsiin joutumasta. Silloin astui Aurelianus heidän pariinsa ja sanoi ystävällisesti:

"Te olette osoittaneet suurta urhoollisuutta. Minun voittooni ei ole syynä mikään pelkuruus teidän puoleltanne, vaan kavallus; mutta minä en ensinkään ole tullut rankaisemaan hyvettä ja palkitsemaan rikosta. Eläkää vapaina; kavaltajan annan minä teidän tuomittavaksi."

Sen sanottuaan jätti hän heidän käsiinsä kurjan miehen, jonka raivostunut väki paikalla repi kappaleiksi. Sitten heittäysi se keisarin jalkoihin, luvaten käyttää hänen hyväkseen samoja miekkoja, mitkä se vähää ennen oli kohottanut häntä vastaan.

Siten voitti Aurelianus kansat: ensinnä heidän kaupunkinsa, sitten heidän sydämensä.

Hän oli kooltaan tavallisen pitkä; hänen hartiansa olivat leveät, voimalliset, hänen kasvonsa auringon polttamat; mutta hänen korkeaan otsaansa oli majesteetillisuus painanut leimansa.

Hän oli puettu samallaiseen pukuun kuin hänen sotamiehensä. Tappelun ulkopuolella oli hän heidän toverinsa, sodan touhussa heidän epäjumalansa. Painettuaan päähänsä kultaisen leijonan kuvalla koristetun sotakypärinsä, riitti hänen silmänsä isku johtamaan rautaisten rivien liikkeet. Hän toteutti vanhaa roomalaista sananlaskua: "hyvän sotilaan tulee pelätä päällikköään enemmän kuin vihollista."

Tyanan valloituksen jälkeen kääntyi Aurelianus Antiokiaa vastaan. Kaupungin asukkaat kokosivat kiireimmittäin omaisuutensa ja pakenivat vuoristoon, jättäen sisääntunkeeville vihollisille ainoastaan tyhjät muurit.

Aurelianus lähetti paenneille julistuksen, jossa hän lupasi heille suojelusta ja turvallisuutta, jos he palaisivat. Kohta tämän julistuksen jälkeen esiintyi -- Senoopia Antiokian muurien edustalla.

Idän kuningatar oli koonnut valitut joukkonsa. Immanin kentällä kohtasi hän Rooman keisarin. Muutaman tuhannen askeleen päässä toisistaan asettuivat he sotajärjestykseen. Rooman sotavoima oli parhaasta päästä jalkaväkeä; Senoopian taasen ratsumiehiä, jotka muodostivat puolikuun muotoisen linjan vastapäätä Aurelianuksen armeijaa.

Ensimäinen torventoitotus soi. Aurelianus nousi eräälle kukkulalle, josta hän oli tilaisuudessa pitää silmällä koko armeijansa. Senoopia taasen ratsasti ehtimiseen rintamansa, edessä.

Hopearenkaista tehty sotisopa ympäröi kuningattaren muhkeaa ruumista; mustat hiusletit olivat käärityt kokoon ympyräisen, kultaisen kypärin alle. Kahdelle jalalle nousten tanssi valkoinen hevonen ikäänkuin tahtoen kohota ilmaan kuninkaallisen taakkansa kanssa. Missä Senoopia esiintyi, siinä kaikui häntä vastaan eläköönhuutoja, jotka olivat kummallisena vastakohtana hiljaisuuteen, mikä vallitsi roomalaisessa sotajoukossa.

Toisen torven toitotuksen soidessa ratsastivat Palmyralaisten eri osastojen päälliköt esiin armeijojen välillä olevalle aukealle ja kehoittivat sen aikuisen tavan mukaan vihollisen parhaimpia sotureita ritarilliseen kaksintaisteluun -- yhdentekevä millä aseella.

Äänettömän vihollisen velitit vastasivat tähän kivenheitolla, ja päälliköt vetäysivät takaisin joukkojensa luo. Mutta melskeessä ja touhussa, mikä siinä syntyi, kuuluivat Senoopian sanat, kun hän paljasti miekkansa, jonka terä oli täynnä koloja muinaisista tappeluista:

"Sankarit", huusi kuningatar, "vapaiden kenttien ja voittamattomien vuorten pojat! Taistelun päivä on tullut. Vihollinen on edessämme! Hän tarjoo meille orjan kahleita, me hänelle miekan iskuja. Hän ei ole ensimäinen, joka meidän päällemme hyökkää; lyökäämme hänet, jotta hän olisi viimeinen. Edessämme on kunniaa ja kuuluisa nimi, takanamme häpeää. Eteenpäin siis!"

Torvien ja pasuunojen räikytys saivat maan ja taivaan vapisemaan. Vihurin nopeudella ryntäsi ratsuväki Rooman joukkoja vastaan. Paljastetut miekat kimaltelivat auringon säteillessä.

Roomalaisten kimppuun ehtivät ensimäisinä Palmyralaisten sivusosastot. Arapialaiset heittivät vähässä ajassa ylösalaisin illyrialaisen ratsuväen; toisella sivuspuolella seisovat Numidialaiset eivät edes odottaneetkaan hyökkäystä. Ne pakenivat jo, ennenkuin Senoopian syyrialaiset joukot ehtivät niiden päälle hyökätä.

Sillä välin olivat kuningattaren valituimmat joukot iskeneet kiinni Rooman legiooneihin, ja Germanilaiset, jotka seisoivat rintamassa, saivat vastaanottaa ensimäisen hurjan törmäyksen. Sodan jumalattaren kaltaisena ryntäsi kuningatar sankariensa eturivissä eteenpäin, kilpi edessään oijennettuna, suoraan legioonan tribunia vastaan. Tämä suuntasi miekkansa kuningatarta kohden. Kaarevasta kilvestä lähti särisevä ääni, mutta kuningattaren käsi ei hievahtanut. Hänen iskunsa tapasi salaman kaltaisesti tribunin paljastettua kaulaa ja kaasi hänet hengettömänä maahan.

Germanilaisten urhoollinen vastustus oli turha; heidän rivinsä horjuivat, hajosivat. Siellä täällä nähtiin vielä yksityisiä kookkaita sankareita tappelevan huipputeräisillä nuijillaan koko parveja vastaan; heidän pitkät vaaleat hapsensa liehuivat tuulessa, kunnes he vihollisten aseiden lävistäminä vaipuivat maahan ja joutuivat eteenpäin tunkeevien tallattaviksi. Ei paennut kukaan, ei antaunut kukaan; missä kukin seisoi, siihen kaatui hän.

Riemuhuudoilla ryntäsivät Palmyralaiset vierimäisiä legiooneja vastaan. Nämä antoivat heidän lähestyä kymmenen askeleen päähän, pitivät varalta raskaan pilum'in ja heittivät tämän kauhean aseen yht'aikaa vihollisiinsa.

Raskas heittokeihäs tunkeusi puolentoista jalan pituisella kärjellään pantsarien ja rautapaitojen läpi; se surmasi, minkä saavutti. Sitten tarttuivat legioonat lyhyiin miekkoihinsa ja seisauttivat vaskisena muurina ryntäystä.

"Älkää hakatko; pistäkää!" huusi Aurelianus sotilailleen, ja tämä neuvo oli hyvä. Miekan terä liukahti haarniskaa kohdatessaan, mutta kärki lävisti sen, ja Palmyran ratsumiehet näkivät edessään elävän muurin, johon he eivät miltään taholta voineet tunkea. Kun yksi kaatui, asettausi toinen hänen sijalleen, ja kun ensimäisen rivin voimat uupuivat, astui toinen sen paikalle.

Ensimäisen kohortin luona oli taistelu tuimin. Siinä yhtyivät molemman puolen sankarit, ja jokaisesta Palmyralaisesta, joka kaatui, sai myöskin yksi Roomalainen surmansa. Viimein vaipui legioonan tribuni maahan ja kohortti hajosi.

Kukkulaltaan seurasi Aurelianus silmillänsä tappelun menoa. Hän näki Senoopian taistelevan joukkojensa eturivissä, näki hänen murtavan hänen kunnollisimpien legiooniensa linjat -- ensimäisen ja toisen, kunnes enää oli jäljellä vaan kolmas, viimeinen. Myöskin tämä murtui; sotilaat kaatuivat toinen toisensa viereen; ainoastaan lippunsa luona taistelivat vielä muutamat, kuolema silmiensä edessä.

Nyt vei Aurelianus triarinsa tappeluun. Kolkko jäykkyys, joka tähän saakka oli kuvastunut sotilas-vanhuksien kasvoissa, muuttui vihaisen kostonhimon piirteiksi. He ryntäsivät voittoisia Palmyralaisia vastaan, saivat peräytyvät toverinsa taasen järjestykseen ja työnsivät sitten takaisin vihollisen.

Kahakassa yhtyivät Senoopia ja Aurelianus. Taistelun ponnistuksista lainehti kuningattaren rinta, hänen miekkansa oli verinen, hänen kasvonsa hehkuivat, silmät salamoivat, ja hiukset, jotka olivat valuneet alas kypärin alta, liehuivat vapaina hänen uljailla hartioillaan. Sotatorvien toitottaessa, haavoitettujen vaikeroidessa ja tappelun melskeessä kuului hänen raikas äänensä, joka yhä yllytti uusiin hyökkäyksiin.

Silloin kuului äkkiä rokahuttava rätinä Palmyralaisten takana. He kääntyivät hämmästyneinä.

Oikean sivuosan numidialainen ratsuväki oli houkutellut arapialaiset ratsumiehet tappelutantereen syrjäpuolella olevalle suolle, murtaunut heidän riviensä läpi, ja, jättäen nämä kauas jälkeensä, heittäyneet niiden syyrialaisjalkajoukkojen kimppuun, jotka reservinä seisoivat odottaen aikaansa.

Nämä jalkajoukot pakenivat nuolien julmaa lentoa, ja Senoopian jälkijoukossa olevat, jumalien kuvilla kuormitut elehvantit, lu'ultaan 200, joutuivat äkkiarvaamatta päällehyökkäävien tielle. Eläimet päästivät kauhean äänen.

Tämä elehvanttien toitotus se oli, joka sai Palmyralaiset niin äkkiä kääntymään, juuri kun voitto jo puolittaisin oli heidän käsissänsä. Kauhea pelko valtasi heidät, kun näkivät vihollisten ryntäävän heidän jumaliaan vastaan. Kaikki järjestys katosi; kaikki kiirehtivät jumaliansa suojelemaan ja jättivät paljolla verellä valloitetun tappelutantereen jo puoleksi voitettujen vihollisten omaksi.

Minuutti minuutilta kävi epäjärjestys yhä kauheammaksi. Myöskin Senoopian uskollisimman liittolaisen Tsabdaksen, Arapialaisten päällikön, tempasivat takaisin päin kiiruhtavat ratsumiehet mukanaan, kunnes hän keskellä tappelun touhua näki kuningattaren.

Tämä teki vielä vastarintaa ja koetti kiihoittaa niitä muutamia, jotka tappelivat hänen vieressään Rooman sotavanhuksia vastaan.

Tsabdaksen täytyi väkisin temmata ohjakset kuningattaren kädestä, voidaksensa saada hänet tappelukentältä. Sillä välin olivat numidialaiset ratsumiehet tulleet saarretuiksi ja kaatuneet viimeiseen mieheen saakka. Mutta Palmyralaisten joukot olivat hajonneet. Jumalain kuvat olivat pelastetut; mutta tappelu kadotettu.

"Kaikki on kadotettu!" huusi Tsabdas temmaten mukanaan kuningattaren hevosen, joka nousi pystyyn, puri ja potki, ikäänkuin se ei olisi tahtonut lähteä tappelukentältä.

"Vielä ei ole kaikki kadotettu", vastasi kuningatar, "vielä seisoo Palmyra."

Kumminkin täytyi hänen paeta, sillä roomalainen ratsuväki oli taasen kokoontunut ja näytti takaa-ajossaan pitävän silmällä yksinomattain häntä ja hänen pientä joukkoaan. Tästä kaatui toinen toisensa jälkeen koettaessaan puolustaa hallitsiaansa.

"Seisahdu, kuningatar, ja antaudu!" kuului ääni takaa-ajajien keskeltä, ja kun Senoopia kääntyi ääntä kohden, näki hän Aurelianuksen.

Silloin hiljensi hän hevosensa juoksua, tarttui jouseen ja asetti nuolen jänteelle. Sitten kääntyi hän satulassaan, viritti jousen ja tähtäsi tyyneesti. Jänne helähti, kuningattaren hevonen ryntäsi eteenpäin hurjaa vauhtia, jättäen takaa-ajajat kauas jälkeensä. Nuoli oli kohdannut Aurelianuksen olkapäätä.

"Vielä ei ole kaikki hukassa, vielä seisoo Palmyra!" kuuluivat Senoopian sanat kadotetun tappelun jälkeen.

"Ylös muureille! Sulkekaa portit! Aseisiin joka mies! Avatkaa temppelit -- vanhukset, sokeat ja raajarikkoiset rukoilkoot, muut taistelkoot! Tehkää tulikasoja toreille -- naiset, sulattakoot lyijyä ja keittäkööt öljyä; lapset karaiskoot nuolia. Myrkkyä nuoliin, myrkkyä sydämiin! Lapsi muuttukoon mieheksi, mies puolijumalaksi ja miekka salamaksi."

Ja niin tapahtui.

Waballath, Senoopian poika, riensi kadulta kadulle, vallilta vallille rohvaistakseen kansaa... Hän oli runoiliain sielu, sotilaiden johtaja. --

Jo samana päivänä, jona Aurelianus esiintyi Palmyran muurien edustalle, lähetti hän sanan Senoopialle ja vaati tämän vapaaehtoista antaumista, vakuuttaen että kuningatar siinä tapauksessa saisi pitää hengen, valta-istuimen ja valtakunnan.

Senoopia otti sanansaattajan mukaansa kaupungin muureille ja osoitti hänelle siellä olevat heitto- ja linkokoneet, vei hänet alas aukkopaikoille, missä väki par'aikaa piti harjoituksiaan, näytti hänelle äärettömät maanalaiset makasiinit, jotka olivat täynnä tyhjentämättömiä muonavaroja, kirkkaat, pulppuavat lähteet, kaupungin keskellä olevat, tuuheat palmupuistot ja lammasparvien lukemattomat joukot, mitkä niityillä laidunsivat.

"Kerro hallitsiallesi, mitä olet nähnyt! Näiden muurien sisällä rehoittaa maa rikkaudesta, mutta ulkopuolella niitä on se paljas ja autio. Meidän puolellamme ovat jumalat, maa ja aika."

Taajoissa riveissä lähestyivät legioonat verkalleen kaupungin varustuksia. Kun he olivat ehtineet päästä pari sataa askelta niiden likisyyteen, alkoivat muureille asetetut koneet pyöritellä rattaitaan ja heittää kolmen sentnerin painavia kiviä vihollisia vastaan.

Nuolien ja kivien sataessa kulkivat nämä yhtä verkallisesti kuin ennen eteenpäin. Yhteen aikaan hyökkäsivät he kaupunkia vastaan kaikilta tahoilta; veden vallassa olevat kaivokset täytettiin ruovoilla ja kaisloilla, ja niiden yli ryntäsivät anastajat esiin, kilvillään muodostaen päittensä yli täydellisen katon. Ja sillaikaa kuin yhdellä puolen pystytettiin rynnäkkö-portaita ja toiselta puolen vyörytettiin esiin raudalla verhottuja telineitä, joiden suojassa alettiin alta kaivaa muureja, kulkivat hiljaa eteenpäin piiritystornit, joita kutakin sata miestä vieritti ympyräisten puukapulain avulla, mitkä syydettiin niiden alle. Näiden tornien huipussa, mitkä olivat yhtä korkeat kuin muurit, seisoi sotajoukon uljainta väkeä.

Heittokoneiden lataukset suunnattiin näitä torneja vastaan. Useat musertuivat ja kaatuivat maahan miehine kaikkineen; toiset taasen sytytettiin tuleen joko lentävillä, palavilla pikivanteilla tahi sammuttamattomalla "kreikkalaisella valkealla." Vihdoin viimein onnistui kumminkin yhden näistä torneista päästä ihan muurin viereen. Heittokeihäät ponnahtivat takaisin sen rautaverhoa kohdatessaan ja samaten palavat tulikiviset sytyttimet. Torni tunkeusi ihan muurin viereen: tätä vastaan laskeusi samassa vipusilta, iskien siihen rautakyntensä. Mutta ne parikymmentä miestä, jotka sillalle hyppäsivät, kaatuivat silmänräpäyksessä nuolien lävistäminä ja putosivat kaivokseen; ne, jotka heitä seurasivat, seisahtuivat ällistyneinä.

"Eteenpäin Roomalaiset!" huudahti silloin sotatribuni, temmaten lipunkantajan kädestä roomalaisen kotkan, minkä heitti vihollisten keskelle. Se vaikutti. Sokeassa raivossa ryntäsivät nyt Roomalaiset sillalle, ottaakseen takaisin sotamerkkinsä. He olivat päässeet muurille ja siinä järjestäyneet, kun samassa palmyralainen nuorukainen, kädessään palava pikivanne, samosi heitä vastaan. Tämä nuorukainen oli Waballath.

"Perikatoon Roomalaiset!" huusi hän ja heilutti rätisevää ja leimuavaa pikivannetta päänsä ympäri.

Hämmästyneinä uhkarohkeasta hyökkäyksestä, vetäysivät Roomalaiset takaisin ja täten pääsi nuorukainen sotilaiden päitten yli heittämään hävittävää kreikkalaista tulta torniin, joka kohta syttyi palamaan. Pieni joukko, joka seisoi muureilla ja jolta takaisin paluu nyt oli katkaistu, jäi turmion omaksi.

Samassa avattiin portit, ja kirkuen ryntäsi siitä ulos ratsureita ja rähiseviä viikatevaunuja joka haaralta Roomalaisten päälle. Legioonat asettausivat hyökkääjiä vastaan, ja kauhean sotamelskeen kestäessä ja tulen rätistessä kuului lakkaamatta tibiseenien sotamusiikki ja Palmyran muureilta huuto: "Rooma ei ole voittava meitä!"

Palmyralaiset ajoivat vihollisiaan takaa aina heidän varustuksiinsa saakka. Aurelianus ymmärsi nyt ettei kaupunkia käynyt rynnäköllä valloittaminen; mutta kumminkin päätti hän valloittaa sen.

Päivät kuluivat toinen toisensa perään, mutta Palmyran voimat eivät lannistuneet. Asukkaat nousivat usein muureille härnätäkseen piirittäjiään ivallisilla muistutuksilla. Senoopia yksin käsitti vaaran ja eräänä päivänä sanoi hän pojalleen:

"Turmiomme lähestyy, sillä itse kohtalo on meitä vastaan. Liittolaisemme ovat toinen toisensa jälkeen antautuneet Roomalaisille, eikä meillä ole apua toivomista mistään. Jumalammekin luopuvat meistä: tuuli ei enää puhalla niin vihaisesti, aurinko ei polta niin kuumasti, eikä maakaan enää ole niin autio kuin muinen. Roomalaiset ovat kaivaneet kaivon erämaahan, ja kaikilta maailman suunnilta tuodaan heille muonaa. Probus, Egyptin legioonien päällikkö on matkalla tännepäin, ja jos me odotamme, kunnes hän yhtyy Aurelianuksen kanssa, niin täytyy meidän lannistua. Ainoa keino on meillä enää jälellä, ainoa epäilyksen alainen uhkayritys, sama, mikä kaksikymmentä vuotta takaperin pelasti Palmyran: meidän täytyy nostaa vuoristoissa asuvat paimentolaiset ja saada heidät ryntäyksellään kerrassaan lakaisemaan pois viholliset kaupunkimme edustalta. Tätä varten täytyy sinun lähteä Palmyrasta ja tunkea vihollisten läpi. Minä sill'aikaa puolustan kaupunkia, kunnes apu tulee."

"Lähde itse tälle matkalle, äiti!"

"Hyvä", sanoi Senoopia, hiukan mietittyään. "Minä lähden ja -- palaan takaisin."

"Äiti", jatkoi Waballath, "ota pienet tyttäresi mukaasi. Luuletko että Palmyra olisi muuta kuin rauniokasa, jos et tulisi takaisin tahi jos et voisi auttaa meitä? Ota sentähden tyttäresi mukaasi!"

"Ja miten kuuluu sinun päätöksesi, poikani? Mitä aiot sinä tehdä?"

"Uskaltaa kaikki, puolustaa kaupunkia viimeiseen."

"Sinä olet minun lihaani ja vertani", huudahti Senoopia ja puristi hänen kättään. Ja ennenkuin aurinko ehti laskeutua, järjestäysivät hänen joukkonsa hyökkäykseen. Ja valmiina seisoi siinä kaksi dromedaaria, joilla kuningatar saattoi ratsastaa kymmenen penikulmaa yhteen jaksoon.

Tuskin oli aurinko mailleen mennyt ja yön hiljaisuus alkanut levitä, niin äkkiä Palmyran portit avautuivat ja syyrialaiset sotajoukot ryntäsivät kaikilta tahoilta roomalaisia legiooneja vastaan. Nämä olivat jo seuraavassa tuokiossa jalkeilla ja odottivat ryntäystä. He olivat jo tottuneet itämaalaisten tappelutapaan ja joutuivat ainoastaan vähäksi aikaa hämille; mutta sepä riitti antaaksensa muutamien pakolaisten kiivasta vauhtia karata roomalaisten varustuksien läpi.

Roomalaisten äärimäiset vahtimiehet huomasivat kumminkin pakolaiset, ja kohortti keveätä ratsuväkeä lähti heitä takaa-ajamaan. Kuningatar kuuli heidän hevostensa kolinaa ja kiiti tuulen nopeudella eteenpäin tasankoa. Toisen kameelin, jonka selässä hänen tyttärensä istuivat, ajoi hän edessään.

Aamuauringon ensi säteet kohtasivat kuningatarta erämaan tasangolla. Takaa-ajajat seurasivat yhä hänen jälkiään, hopealle välähtelevän siinteen esiintyessä taivahan rannalle.