Part 2

Kiiltävät palmunoksat hikoilivat kastetta kuumuudessa, ja valkorunkoisten kummipuiden halenneesta kuoresta tihkui keltaisenväristä hartsia. Kaukana olevien puistojen kanelipuiden ruusupunaisista odelmista ja aaluvista lemahti tuoksua, joka sekausi himeneen, mikä lähti kypsiä hedelmiä ja kukkia samalla aikaa kantavista puunkaltaisista myrttikasveista. Niiden vieressä oli himmeitä, vakavia viikunapensasten muodostamia käytäviä, kattoina tiheät, muurivihreät verkot, joiden kirjavat kukat kauas loistivat; sitten korkeita, solakoita, suomuksisia runkoja, toisiinsa kietouvine kukkaisterheineen, joiden lehtiruotien alla riippui jättiläissuuruisia hedelmiä, mitkä näiden painosta uhkasivat katketa. Käytävien välillä seisoi kauhean suuria puita, joiden ontelossa sisässä kokonaisia apinaperheitä elamoi, ja joiden oksat kaukana rungoistaan laskeusivat maahan, missä uudelleen tekivät juuria ja siten muodostivat viheriän, tuoksuavan labyrintin, jonka lehtiteltassa lukematon joukko apinoita, lintuja, mehiläisiä ja perhosia piti asuntoa.

Hiljaisuuden viileässä siimeksessä lepäsivät uneen uupuneina kaikki eläimet, ja ainoastaan sattumalta nähtiin joskus jonkun valkoisen riikinkukon hiipivän lehtiholvien läpi laahaten perässään pitkän, tähdillä siroitetun purstonsa, tahi jonkun pienen apinan hyppivän puusta puuhun ja kietovan pitkän notkean häntänsä oksien ympäri.

Äkkiä häiritsi hiljaisuutta outo ääni. Se muistutti jonkinlaista kalinata; mutta se tuli kaukaa ja oli tuskin huomattava.

Tämä ääni sai kumminkin aikaan liikennettä viidakoissa, joka kuului kuin jonkun suuren, raskaan kappaleen vyöryminen eteenpäin. Jo kaukaa oli sen lähestyminen huomattava. Nyt murtausi eläin ulos viidakosta; se ei väistänyt tiheässä seisovia puitakaan, mitkä oksinensa muodostivat muurin; raivosti tunki se eteenpäin; se murtausi läpi ja tallasi jaloillaan maahan rungot, kuin olisivat ne olleet vain heikkoja ruokoja. Kauhean suuri sarvikuono -- jonka kaliseva ääni oli herättänyt -- samosi esiin etsiäksensä rauhanhäiritsiää. Villipedon toinen kylki oli lokainen ja peitetty pienillä näkinkengillä, jotka se viime kylvystään oli ottanut mukaansa, ja toisessa takajalassaan laahasi se pitkän bamburungon, joka oli tarttunut varpaiden väliin ja nyt, ritisten, ratisten, seurasi eläimen joka askelta.

Äkkiä seisahtui se, kohotti kuononsa vaanien kaikkialle päin, pitkän sarven liikkuessa milloin oikealle milloin vasemmalle; väliin suuntasi se pitkät, alaspäin riippuvat korvansa, ylös ja aukaisi suuren leveän suunsa, jolloin kiiltävät, mustat hampaat tulivat näkyviin. Jo kuului toistamiseen kaliseva ääni, mutta nyt vastaiselta suunnalta, Petoeläin säpsähti ja lähti taas liikkeelle, yht'aikaa nostaen ja laskien vuorottaisin molemmat etu- ja takajalkansa, ja murtausi omituisesti hirnuen esiin puiden lomista. Hetken kuluttua kuului tuo meluinen ääni useilta eri tahoilta oikealta ja vasemmalta, kiihtyen kiihtymistään voimassa. Jylkeä eläin alkoi neuvottomana harhailla sinne tänne.

Jo oli se täydellisesti raivostunut. Sen silmät miltei katosivat paisuneiden, verisien silmälautasten alle; sen sarvi ei enää liikkunut, se oli jäykistynyt ja taaksepäin taipunut, se vaani likellä olevaa vihollista, se aukaisi kauhean kitansa, se täytti ilman tulista kiukkua uhkuvilla törrötyksillä, ikäänkuin olisi se tahtonut vaatia taisteluun vihollisensa. Yhä selkeämmin alkoi sillä välin esiintunkevien metsästäjien melu kuulua; korkeiden pensaiden lomista välkkyi vilahdukselta elehvanttien tornit, joissa nuolilla varustetut amatsoonit istuivat, ja jahtimiesten strutsin höyhenillä koristetut keihäät.

Ei aikaakaan, niin alkoi piiri supistua; elehvantit, kärsätorvet pystyssä, jäivät seisomaan, ja päristen kavahtivat hevoset pystyyn petoeläintä nähdessänsä.

Siinä ryntäsi vastaiselta suunnalta esiin kaksi ratsuna sitä vastaan, keihäät korkealla kädessään kummallakin: Odenatus ja Maron.

Eläin kääntyi ensinnä mainittua kohden, laski sarvensa alas maata vasten ja teki sillä pitkän, syvän uran ruohokenttään. Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä, jona Odenatus tarkalla kädellään oli heittämäisillänsä keihäänsä siihen, tunkeusi Maronin keihäs odottamatta petoeläimen kylkeen ja jäi istumaan paksuun nahkaan, melkeinpä lihaan koskematta.

"Järjetön, mitä teet?" huudahti hänelle kuningas.

Samassa silmänräpäyksessä kääntyi peto ja ryntäsi Maronia vastaan, mutta kääntyi äkki-arvaamatta puolitiestä ja samosi kauheasti mylvien elehvanttien välistä pakosalle. Nuolet, mitkä torneista sitä vastaan ammuttiin, ponnahtivat takaisin, voimatta tunkeutua paksun nahan läpi ja naiset, jotka pelästyneiden elehvanttien selässä torneissaan häilyivät sinne tänne, ikäänkuin olisivat istuneet meren aaltojen viskelemässä veneessä, pitivät huutaen kiinni tornien seinistä. Jo oli peto ehtinyt raivata itselleen tietä melkein kaikkien vainoojiensa ohitse, kun Odenatus toistamiseen heittäysi sitä vastaan. Eläin vetäysi takaisin, laski alas kömpelöisen päänsä, ärjähti kerran, äkkiä vaijetaksensa... Mutta sitten ryntäsi se Odenatusta kohden.

Hevonen vapisi, sen silmät pyörivät, ja kuuma höyry savusi sen sieraimista; mutta kuningas piti vakavana keihäänsä eteenpäin ojennettuna, ja kun peto oli ehtinyt häntä kylliksi likelle, iski hän terävän raudan sen silmään. Voimakas isku sai lujan ratsun vaipumaan takakintuilleen, mutta Odenatus ei horjunut satulassaan eikä laskenut alas kättään. Ihan hänen vieressään pysähtyi eläin, keihään kärki oli sen naulannut maahan kiinni. Penkoen maata viimeisillä voimillaan päätti se elämänsä.

Jahtitorven toitotus ilmoitti voiton, ja seurueeseen kuuluvat riensivät esiin ylistääkseen kuninkaan taitoa ja lujaa kättä. Maron tunkeusi ihan hänen luokseen ja mumisi ynseällä äänellä:

"Niin, sinun oli helppo tappaa eläin, kuin minä olin sen haavoittanut."

Vihassaankin jalomielisenä vastasi Odenatus:

"Sinäpä juuri oletkin syypää siihen, etten ensi hyökkäyksellä saanut sitä lävistetyksi; ja joskin kuninkaana voisin antaa sinulle anteeksi, mitä alamaisena olet minua vastaan rikkonut, pitäisi minun metsästäjänä rangaista sinua malttamattomuudestasi."

"No hyvä, rankaise!"

"Väisty, kiittämätön! Helppo on sinun uhitella minua, kun tiedät että minä kärsin enemmän sinun rangaistuksestasi kuin sinä itse."

Tällä aikaa istui Senoopia Heroden kanssa ja onki Orontes-virran rannalla. Kanta-äitinsä esimerkkiä noudattaen antoi kuningatar seurassaan oleville sukeltajille käskyn veden alla kiinnittää kultakaloja virtaan heitettyihin koukkuihin. Mitä sielunlujuutta ja tosinaisellista hienotunteisuutta vaadittiinkaan semmoiselta naiselta, ennenkuin hän luopui huvituksesta, joka häntä eninnä miellytti ja jahtitorvien toitottaessa mielivikaisen pojan vieressä ryhtyi turhamaiseen ajanviettoon!

Metsästäjät lähenivät meluten lähestymistään.

"Oi äiti", huudahti Herode äkkiä, "kuuletko tuota mylvinää? Minä pelkään."

"Minä kuulen vaan elehvanttien räikytystä. Levoitu, poikani!"

"Etkö eroita huutoa, joka kuuluu juuri kuin joku hädässä oleva apua anoisi?"

"Sehän ei ole muuta kuin voitonriemua, iloisten metsästäjäin riemastusta."

"Mutta -- eikö se ole isäni, joka huutaa?"

"Mitä ajattelet! Mitä pahaa voisi häntä kohdata? Ei ole olemassa ihmistä eikä elävää, jota hänen tarvitsisi pelätä."

"Niin, niin, isäni on voimakas", sanoi Herode nauraen kuin lapsi, joka kuulee isänsä voimaa ja miehuullisuutta kiitettävän. "Ja onhan sitä paitsi Waballath hänen kanssaan. Sano minulle, äiti, miksi en ole yhtä rohkea kuin Waballath?"

"Mitä tekisit sinä semmoisella rohkeudella?"

"Olisin isäni luona. Ajatteles, jos jotakin pahaa häntä kohtaisi! Ajatteles, jos hänen miekkansa taittuisi taistelussa! Minä silloin tarjoaisin hänelle omani. Jos häntä uhkaisi lymytty vaara, jota hän ei näe, minä silloin varoittaisin häntä. Oi, häntä voi paljon kohdata! Äiti, minä pyydän sinua, kiiruhtakaamme hänen luokseen."

"Mutta sinähän vapiset kuullessasi jo etäältä metsästäjäin melua."

"Jos vain hänen luokseen pääsen, niin en ensinkään tunne mitään pelkoa. Ja olethan sinä minun vieressäni, etkä sinä jätä minua. Miksi siis pelkäisin?"

Nuorukainen ei levottunut, ennenkuin Senoopia täytti hänen pyyntönsä. Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä innollisemmin koetti hän sanoilla ja käytöksellä osoittaa, ettei hän pelännyt, ja kun he viimein saapuivat sille avonaiselle paikalle, mihin tapettu eläin oli laahattu, rohkaisi hän mieltänsä ja koetteli käsin mahtavaa sarvea; mutta sitten kalpeni hän, antoi nostaa itsensä elehvantin selkään ja kysyi peloissaan metsämiehiltä, tiesikö kauhea melu, mikä ihan samalla kajahti läpi metsän, että par'aikaa taisteltiin toisen sarvikuonon kanssa?"

"Se on vain ajo", vastasi yksi metsästäjistä. "Tiikeripari on piiloutunut viidakkoon, eikä tahdo esiintyä."

"Onhan isäni turvatulla paikalla?"

"Paikka, jossa isäsi miekka salamoi, on aina turvattu", vastasi metsästäjä tarttuen kuningattaren viittauksesta elehvantin ohjausnuoraan ja suuntasi kulkunsa kuninkaan luo.

Tiikeri oli lymynyt laajaan, tiheään viidakkoon. Metsästäjät olivat ympäröineet sen, ja puoleksi alastomat arapialaiset panivat piirin sisässä toimeen mitä kauheimman melun, syytäen samalla pitkiä tankoja tiheään bambukkoon. Odenatuksen koko huomio oli siihen määrään tähän kiintynyt, että hän huomasi vaimonsa ja poikansa vasta silloin kuin nämä olivat hänen vieressänsä. Isä ihastui sanomattomasti kun näki poikansa Heroden.

"Ja sinäkin olet täällä?!" huudahti hän isällisellä ylpeydellä. "Oikein, poikani. Katsele kerta vain vaaraa silmästä silmään, niin et sitä enää pelkää. Täällä vieressäni on sinun paikkasi. Tiikeriä ajetaan juuri tännepäin.

"Kas tässä, ota tämä keihäs ja heitä se siihen, kun näet sen tulevan viidakosta. Jos satutat sitä tahi et, yhdentekevä. Ensi heiton kunnia on kumminkin sinun, ja kunnianhimo on tekevä sinut rohkeaksi."

Herode otti vastaan keihään, mutta hänen kasvonsa, joissa kauhistus ja pelko kuvastui, olivat käännetyt toisaalle päin.

"No, mitä katselet?" kysyi Odenatus. "Tuolta päin ei tiikeri tule; siellä seisoo setäsi Maron."

Vavisten kumartui Herode isänsä puoleen ja kuiskasi:

"Tuosta pensastosta näin nuolen kärjen tähdättynä sinua vastaan."

"Erehdyit. Nuoli, jonka näit, odottaa tiikeriä."

Samassa kuului torven toitotus viidakosta ja kohta sen jälkeen tiikerin kiljunta. Joku uhkarohkea arapialainen oli hiipinyt eläimen taakse, ja tämä, joka huolimatta ajon melusta oli jäänyt liikkumattomana makaamaan, hypähti nyt pelästyneenä ylös ja murtausi viidakon läpi kauhistuttavalla kiljunnalla.

"Se tulee tännepäin!" huudahtivat metsästäjät, jotka seisoivat Odenatuksen vieressä, ja samassa tulikin eläin näkyviin; mutta silloin ilmaisi sille malttamattomuudesta heitetty keihäs, joka ratisten katosi pensastoon, paikan, missä väijyvät metsästäjät piilousivat. Eläin säpsähti, kääntyi ja hiipi, vatsalleen laskeutuneena, hiljaan ja kuulumattomasti takaisin viidakkoon.

"Kuka heitti tuon keihään?" huudahti Odenatus raivostuneena.

Maronin synkkä uhitteleva katse ilmaisi että hän taaskin oli malttamattoman työn tehnyt.

"Nostakaa hänet alas hevosen selästä!" käski vimmastunut kuningas. Tämä rangaistus oli suurin, mikä metsästäjää saattoi kohdata.

Raivon ja häpeän kyyneleet polttivat Maronin silmiä; hän tempasi pitkän tikarin tupesta ja ryntäsi sanaa sanomatta viidakkoon.

"Mitä aiot sinä tehdä?" huusi kuningas.

Maron seisahtui, kääntyi ja vastasi vihansa vimmassa:

"Joko tappaa tiikerin tahi itse tulla tapetuksi."

"Ottakaa kiinni raivostunut!" käski Odenatus; "vääntäkää ase hänen kädestään, viekää hän johonkuhun luolaan ja vyöryttäkää kivi sen suulle. Sinne jääköön hän, kunnes metsästys on loppunut."

Kuninkaan käsky täytettiin paikalla. Maronilta otettiin pois aseet, ja kun ei mitään luolaa ollut likisyydessä, pönkättiin hän jättiläissuuruisen baobabpuun onttoon sisustaan, jonka sun huolellisesti suljettiin. Mutta tiikeriä ei enää saatu ulos lymypaikastaan. Jo oli ilta tulemaisillaan ja vielä ei oltu tarkoitusta saavutettu. Viimein ei ollut jälellä muuta keinoa eläimen esiin saamiseen kuin viidakon sytyttäminen. Pitkiä keihäitä tahrattiin setripuun hartsilla, sytytettiin ja viskattiin sitä suuntaa kohden, jolla arveltiin tiikerin olevan.

Noidannuolia muistuttaen lensivät palavat keihäät pimeää taivasta kohden ja putosivat ratisten viidakkoon, joka siellä täällä syttyi palamaan. Vähitellen yltyi tuli; palavat kohdat yhtyivät, ja kosteiden köynnöskasvien ratistessa näkyi koko viidakko äkkiä heräävän eloon. Sieltä lemahti lentoon lintuja kokonaisia pilviä, jotka täyttivät ilman kirkunallaan, ja kauheata siinä oli nähdä äkkiä esiintyvän jättiläiskäärmeen, joka kokonaan tulen ympäröimänä, kun ei päässyt enää minnekään päin pakenemaan, kiertäysi yksinäisen palmupuun ympäri, missä pyrstöllään pieksi palavia lehtiä ja ammottavalla suullaan raivoisasti irvi allansa leimuvia leikkejä vastaan, sekä sitten, kun palmu rupesi palamaan, tuskallisesti väänteli itseään ja viimein putosi tuleen, jossa kiemuroi, kunnes henkensä heitti.

Yltä ympäri vallitsi jo syvä pimeys, joka sai tulipalon näyttämään vielä kauheammalta, se kun antoi kaikille esineille veripunaisen värityksen. Mutta vieläkään ei huomattu, että tiikeri olisi tehnyt mitään liikenneitä. Viimein lienee joku heitetyistä palavista keihäistä sattunut paikalle, missä se makasi. Ja nyt kun kuumuus tuli sietämättömäksi, päästi se äkkiä korkean kiljunnan ja syöksi esiin hurjassa raivossa. Kun se näki itseänsä vastaan ojennetut keihäät, painoi se nuortean ruumiinsa maata vasten ja tähysteli ympärilleen terävillä mustilla silmillään, ikäänkuin tutkiakseen, kuka sitä eniten pelkäsi, ryömi sitten eteenpäin ja heittäysi vihdoin kauhealla hypyllä sen elehvantin kimppuun, joka selässään kantoi Heroden.

Kauhistus valtasi nuorukaisen niin kokonaan, ettei hän voinut edes liikuttaa keihästänsä puolustuksekseen. Mutta elehvantti oli ollut varuillansa. Se iski kärsänsä tiikerin ympäri ja lennätti sen tavattomalla vauhdilla ilmaan. Kiljuen teki voimakas peto kiekauksen ilmassa, ja kun se räsähtäen putosi maahan, helähti jousenjänne, eikä tiikeri enää sen koommin liikahtanut; kullattu nuoli sydämessään jäi se makaamaan. Senoopia oli ampunut nuolen.

Voiton toitotus kutsui kokoon hajonneet metsästäjät. Jättiläiskorkuisen bananipuun juurelle pystytettiin teltta, jonka mahdottoman laajan katon alla koko metsästysseurue mahtui liikkumaan. Siellä sitten vietettiin kahden palavan setripuun valossa metsästyksen onnistunutta loppua.

Ilma oli tyyni ja leuto. Metsästäjät olivat riisuneet yltään aseensa ja asettauneet istumaan turpeista tehtyjen pöytien ympäri, jotka olivat katetut yksinkertaisilla ruokalajeilla: paistetulla lihalla ja viinillä, jota juotiin puhvelinsarvista.

Päivän vaivat olivat masentaneet miesten voimat, mutta mielet olivat vireät. Vielä kauan sen jälkeen, kun naiset olivat menneet levolle, istuivat metsästäjät pöytiensä ääressä, ja kun viini oli tehnyt vaikutuksensa, nousivat he ja tanssivat sotatanssin. Jokainen liikenne, jokainen salama heidän silmistään puhui taisteluista ja voitoista.

Heidän keskellään istui kuningas. Hänen valta-istuimensa oli setripuun poikkisahattu runko, hänen kunniataivaansa kasteesta kimalteleva lehtiholvi. Hänen jalkojensa vieressä istui Herode ja sitoi seppeleitä papukaijan höyhenistä.

"Laskekaa vapauteen Maron", käski Odenatus. Tätä nimeä kuullessaan nousi Herode, heitti sylistään höyhenet, syleili isänsä polvea ja katsoi arasti hänen kasvoihinsa.

Maron tuotiin telttaan. Äänetönnä, synkkänä seisoi hän kuninkaan edessä, kädet levättiin kätkettynä.

"Annan sinulle anteeksi malttamattomuutesi", sanoi Odenatus ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. "Istuudu tähän minun viereeni. Mitä metsästäjäin välillä on tapahtunut, ei saa rikkoa sukulaisten väliä."

Sitten tarjosi hän hänelle pikarin viiniä ja lisäsi:

"Tämä pikari olkoon pyhitetty sovinnolle."

Maron otti pikarin vasemmalla kädellään. Mutta, samassa silmänräpäyksessä, jona Odenatus tyhjensi oman pikarinsa, heitti hän yltään levättinsä, paljastain oikeassa kädessään olevan miekan, ja ryntäsi kuninkaan päälle kolkosti lausuen:

"Ja tämä miekka kostolle."

Salaman nopeudella heittäysi Herode isänsä eteen ja tahtoi heikoilla voimillaan hillitä Maronin iskua. Mutta nuorukaisen kutistuneesta ruumiista ei ollut kilveksi, Herode kaatui kuolleena maahan, ja seuraavassa, silmänräpäyksessä oli miekka lävistänyt Odenatuksen sydämen.

Maron tempasi samassa diadeemin kaatuvan kuninkaan päästä ja painoi sen omaan päähänsä; sitten istuutui hän veljensä paikalle, kohotti verisen miekkansa ja huusi kauhistuksesta hervostuneille miehille:

"Minä olen teidän kuninkaanne! Tämä kruunu tekee minun siksi, ja jollei kruunu sitä tekisi, on tämä miekka sen tekevä."

"Surma sinulle!" ärjäsi kaksi Odenatuksen miehistä vetäen esiin miekkaansa. Mutta samassa kaatuivat molemmat salamurhaajien tikarien lävistäminä.

"Ei kukaan saa liikahtaa paikaltaan!" huusi Maron. "Jokaisen viholliseni takana seisoo yksi minun ystäviäni, jokaisen kapinoivan vieressä pyöveli."

Hämmästyneinä katselivat miehet toisiaan; jokainen luuli toverissaan näkevänsä Maronin puoluelaisen. Sillaikaa kun muutamat näistä vetäysivät päällikkönsä ympäri, hakivat Odenatuksen ystävät aseensa ja ryntäsivät murhaajaa vastaan, mutta kaatuivat ennenkuin yksikään heistä oli ehtinyt päästä Maronin luokse.

Melu ja huuto tuli yleiseksi; jokainen näki toverissakin vihollisen. Hurjan tappelun touhinassa kaatui yksi palavista setripuista leimuavan miekan kaltaisena mylläkän keskelle, ikäänkuin tahtoen erottaa toisistaan raivostuneet. Kahakan kauheassa melussa ei voinut eroittaa kuin Maronin jyrisevän huudon:

"Minä olen teidän kuninkaanne, minä jalkojen alle tallattu mato, joka olen kaatanut jättiläiseni! Minua ei voi miekka eikä kirous vahingoittaa, minun henkeäni vastaan ei miehen käsi kohoutua."

"Sentähden olet saava surmasi naisen kädestä", kuului äkkiä vapiseva ääni, joka sai Maronin vaikenemaan ja kalpenemaan. Ja nainen, jonka mustia kutria yötuuli pyöritteli ja jonka silmät salamoivat, tunkeusi taistelevain lävitse esiin.

"Pois täältä, vaimo!" huusivat Maronin puoltajat ja asettausivat hänen eteensä. Mutta miekkaansa heiluttaen raivasi nainen itselleen tien murhaajan luo.

"Maron, puolusta itseäsi!" huusivat hänen ystävänsä. Mutta ääneti ja liikkumattomana tirkisteli hän vain esiintunkeevaa.

"Nosta, salamurhaaja, aseesi!" huusi Senoopia ja kosketteli Maronin miekkaa.

Hämmästynein silmin katseli Maron häntä ja mumisi:

"Jos sinut tappaisin, olisin turhaan hänet surmannut."

Samassa tunkeusi Senoopian miekka hänen rintaansa aina kahvaa myöten. Äänettömänä vaipui Maron maahan. Senoopian pitkät, mustat kutrit koskettelivat hänen kasvojansa. Hän suuteli niitä ja kuoli.

* * * * *

Puolentoista vuosituhatta takaperin, kun Egyptistä tuleva matkustaja kuusi päivää oli kulkenut Arapian erämaiden halki ja matkallaan tavannut ainoastaan yksinäisiä kaivoja, näki hän vihdoin seitsemäntenä etäisyydessä palmumetsiä esiintyvän koittavan aamun valossa.

Haluisesti juoksivat nyt kameelit, ja ihmisten kasvot selkenivät. Siinä oli palmujen valtakunta, ihana Palmyran maa, rikas, onnellinen, mahtava Palmyra, missä itä ja länsi aarteitaan vaihtelivat ja etsivät ystäviä; valtakunta, missä oikeus vielä eli, missä kansa vielä seisoi pystyssä kuninkaansa valta-istuimen edessä, missä hyvettä palkittiin, rikosta rangaistiin ja viattomuutta suojeltiin; missä rehellinen oli rikas ja oikeudessa pysyvä onnellinen; missä vankilat seisoivat tyhjinä, ja kuninkaallinen valtikka oli naisen kädessä, mutta naisen, jonka silmäys sai vihollisen vapisemaan.

Tämä nainen oli Senoopia, vertaistansa kaipaava Palmyran kuningatar, joka hallitsi kansoja. Ja kaikki kansat, joita hän hallitsi, siunasivat ja ylistivät häntä.

Suunnattoman suuren kaupungin ympärys oli kolmen päivänmatkan pituinen; sen muurit olivat tehdyt poltetuista tiilistä, varustetut suojaavilla torneilla ja sadalla portilla.

Mutta paremmin kuin nämä muurit suojeli Palmyraa ympäröivä ääretön erämaa ja väestön käsivarret.

Kaupunki muistutti kullatussa huotrassaan lepäävää miekkaa.

Sen keskellä kohousi Odenatuksen lepokammio kullattuine pilarineen, marmorisine patsaineen, joka marmori oli kultaa kalliimpi. Vastapäätä tätä lepokammioa seisoi Senoopian palatsi, joka oli rakennettu valkoisesta marmorista ja kaunistettu alapasteripilareilla -- kuninkaallinen ainoastaan suurenmoisuutensa tähden, ilman minkäänlaisia loistavia koristeita. Kuningatar rakasti loistoa, mutta kielsi sitä itseltään, eikä sitä ympäristössään sallinut.

Viisi vuotta oli kulunut Odenatuksen kuolemasta. Idän kansa on tottunut onneen ja vapauteen. Rooman senaatti tosin luki Syrian suojeluvaltakuntiensa joukkoon; mutta kumminkaan eivät naapuriruhtinaat lähettäneet lähettiläitään eikä vuosiverojansa Roomaan, vaan -- Palmyraan; ja ystävällisesti, mutta arvokkaasti vastaanotti näitä lähettiläitä kahdenkertaisesti vastustamaton nainen -- vastustamaton lumoavan kauneutensa ja miekkansa voiman tähden.

Aseita ja hohtokiviä ympäröi hänen valta-istuintansa. Itse oli hän puettu valkoiseen hameeseen ja purppuravaippaan.

Kerran saapui sattumalta melkein yht'aikaa neljä lähettilästä Palmyraan. Senoopia vastaanotti samana päivänä kaikki neljä.

Ensimäinen lähettiläs tuli Armeniasta ja toi mukanansa lahjanaan ihmeitätekevää balsamia ja maagien valmistamia noitayrttejä, jotka pitensivät ihmisen elämää. Nämä hän laski Senoopian jalkoihin ja lausui arasti: "Onnea sinulle, Idän kuningatar!" ja kumarsi kolme kertaa lattiaan asti.

Sitten seurasi Persian lähettiläs. Kuningas Sapor lähetti kruununsa hohtokiviä lahjaksi kerran niin ylönkatsotulle viholliselleen, jonka ystävyyttä hän nyt rukoili.

Kolmas lähettiläs tuli Intiasta, tuoden mukanaan lahjana meren syvyyden helmiä ja puhuvia lintuja, jotka aina kun hän otsallaan kosketteli lattiaa ja lausui sanat: "Eläköön Idän suuri kuningatar", matkivat hänen sanojaan: "Eläköön Idän suuri kuningatar!"

Vakavana vastaanotti Senoopia näitä kunnian osoituksia. Ei mikään hänessä ilmaissut sitä miellytystä, minkä imarrus ja onni vaikuttaa heikoissa.

Nyt tuli neljäs lähettiläs esiin. Hän oli kovannäköinen mies; hänen katseensa oli julma, hänen silmänsä terävät, hänen käsivartensa paljaat hartioihin saakka; lyhyt, kapealla purppuranauhalla reunustettu viitta verhosi häntä; hänen sormessaan kiilsi yksinkertainen kultasormus, hänen vyötäreellään lyhyt, leveä miekka. Ei kultaa, ei hopeaa, ei silkkiä eikä koruompelua ollut hänen puvussaan.

Uhkamielisesti astui hän kuningattaren eteen, kohotti ylpeästi päänsä, oijensi kätensä ja huusi raa'alla äänellä:

"Alas valta-istuimelta, nainen! Rooma on minut lähettänyt..."

Palmyralaisten kasvot kuvastivat milloin kauhistuksen vaaleutta, milloin vihan leimuavaa hehkua; mutta Senoopian katse pysyi tyynenä. Kunnioitus ei ollut tehnyt häntä ylimieliseksi, häpeä ei nöyryyttänyt häntä.

"Puhu!" sanoi hän; "mutta muista että kun sinä lähettiläänä olet turvattu, et urhoutta osoita solvaamalla muita."

Lähettiläs laski kädet ristiin rinnoillensa ja lausui vakavalla äänellä:

"Tämä maa on roomalainen maakunta; sinä olet Rooman alamainen. Tällä alueella ei ole herra kukaan muu kuin se, jonka Rooma on siksi nimittänyt. Senaatti tunnusti sinun puolisosi kuninkaaksi; sinua emme tunne. Niin kuuluu Rooman senaatin päätös. Sinun tulee haudata miehesi hautaan kruunusi, joka ei ole sun -- nainen kun olet -- eikä poikasi, joka vielä on lapsi. Jos menet naimisiin kuninkaan kanssa, niin ei kukaan sinua vastusta; mutta jos valitset valtakunnan puolisoksesi, niin kiellämme sen. Jos sinä olet ollut Palmyran puoliso, niin olet sinä myös oleva Palmyran leski."

Senoopian kasvot alkoivat hehkua ja hän vastasi vapisevalla äänellä: