Part 1

Produced by Tapio Riikonen

IDÄN KUNINGATAR

Historiallinen kertomus

Kirj.

MAURUS JÓKAI

Käännös.

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1891.

Siihen aikaan, jolloin roomalaisen vallan rajat koskettelivat Persiaa, ja suuri maailmakaupunki nimitteli maailman kaukaisimpia maita naapurikseen -- juuri siihen aikaan oli Rooma syvimmässä alentumistilassaan.

Suuren valtakunnan hallitsiat hallitsivat esi-isäinsä valloittamaa maailma-puoliskoa; mutta heitä ei enää elähyttänyt näiden esi-isien henki. He olivat lyhyt-ikäisiä jumalia, jotka kaipasivat voimia ja älyä; he olivat kääpiöitä, jotka olivat saaneet perinnökseen jättiläisten aseet.

Mutta sankarien henki ei ollut laskeunut hautaan heidän kanssaan, ja sillä aikaa kuin Roomassa obeliskeja pystytettiin heidän haudoilleen, ilmausi tämä henki, vapauden, kunnian ja isänmaan rakkauden henkenä kaukana idässä Palmyran taivaan alla.

Samaan aikaan, jona Roomassa keisarit, semmoiset kuin Kommodus ja Karakalla, kohottivat rikoksen valtaistuimelle ja raivasivat häpeälle tien yleiseen kunniaan; samaan aikaan, jona kavaluus taistelun asemesta antoi voittoja, ja kulta miekan sijassa osti rauhan; samaan aikaan, jona Heliogabalus ikuistutti nimensä kehruuvokin ja värttinän, Gallienus taasen kyökkikauhan avulla -- samaan aikaan heräsi idässä henkipatto hyve ja kunnianhimo uudelleen eloon ja miesten raiskaama sankarihenki otti asuntonsa erään naisen rinnassa, kohottaakseen häntä kaikkien hänen kansalaistensa jaloimmaksi.

Niiden maiden joukkoon, jotka idässä olivat Rooman suojeluksen alaisina, kuului myöskin Armenia -- maakunta, jonka asema oli vaarallinen likisyytensä tähden Persiaan, missä kuningas Sapor uneksi Kyroon vallan uudistamisesta. Kahdeksantoista maaherraa oli hän jo Aasiassa laskenut valtikkansa alle ja huudattanut kuninkaiksi, voidaksensa sanoa itsensä "kuninkaitten kuninkaaksi." Yhdeksästoista oli Kosros, Armenian hallitsia. Sapor kaasi salamurhalla sankarin, jonka haarniskaa vastaan hän turhaan oli tylsyttänyt miekkansa, ja sai siten hänen maansa haltuunsa.

Sillä aikaa eli suojelusherra Rooma entiseen tapaansa täydessä touhussa, voiden tuskin enää kohottaa päätään, sitä vähemmin pitää silmällä kauempana olevia jäseniään. Se heräsi vasta silloin, kun se oli käden kadottanut.

Kostaaksensa Armenian kukistamisen kokosi keisari Valerianus legionejansa ja meni Eufrat-virran yli, mutta pian näki hän kuningas Saporin ratsurijoukkoja edessänsä ja kohta myös takanaan. Turha oli itse epätoivonkin urhoollisuus. Kaikkialta päin ympäröitynä luovutti roomalainen sotajoukko aseensa ja antoi keisarinsa raakalaisten hallitsialle. Mielipaha, jonka tämä häpeä Valerianuksessa herätti, sai aikaan hänen kuolemansa. Ylimielinen voittaja antoi täyttää kuolleen keisarin ruumiin, ja vuosisatoja seisoi se auringon temppelissä kauhistuttavana voitonmerkkinä, keisarillinen viitta olkapäillään ja orjan kahleet kaulan ympärillä -- katkera, raaka iva maailman mahtavimmasta ja ylpeimmästä.

Kolme valtakuntaa oli jo tämä elävä rutto, tämä kuoleman enkeli ihmisen muodossa hävittänyt, ja pelvolla odottivat jo lähellä olevat maat vuoroansa, kun eräänä päivänä sanansaattaja saapui Palmyrasta ja astui kuningas Saporin eteen, muassansa kirje, jonka kunnioitusta osoittava, mutta samalla miehuullinen sisällys herätti hirmuvaltiaan vihaa.

Kirjeen oli kirjoittanut Odenatus, Palmyran kansalainen, joka hyvitelläkseen valloittajaa lähetti hänelle kaksisataa aarteilla lastattua kameelia -- lahjan semmoisen, jonkakaltaista ei muu kuin ruhtinas voi vertaiselleen tarjota. Suopeilla sanoilla pyysi Odenatus ystävyyttä ja rauhaa, kumminkin salaamatta ettei hän pelännyt sotaa.

"Kuka hän on, tuo Odenatus?" kysyi voittamaton valloittaja ylimielisesti. "Kuka hän on, joka uskaltaa kirjoittaa tuollaista hallitsialleen? Heittäkää hänen lahjansa Eufratiin! Pitääkö hän itsensä ruhtinaana, koska uskaltaa lähettää minulle lahjoja, hän, kurja orja, jonka velvollisuus olisi tomussa ryömien lähestyä minua. Sanokaa hänelle että jos hän tahtoo voittaa minun suosiotani, niin tulee hänen saapua valta-istuimeni eteen polvillaan ja selän taakse kahlituin käsin. Jos hän uskaltaa viipyä, niin on tuomio kohtaava häntä ja kaupunkia, jossa hän on syntynyt, ynnä aluetta, joka kaupunkiin kuuluu!"

* * * * *

Ylös, ylös, laajojen tasankojen vapaat asukkaat, te paimenet, jotka laidunnatte laumojanne keidasten lähteitten reunoilla, te jalot metsästäjät, jotka saavutatte nopeasti pakenevaa antilopia ja tempaatte leijonan hänen luolastaan, te, jotka teltoissa asutte ja kaukaisimmista ajoista olette oppineet aseita käyttämään! Ylös, sinä paimentolaislauma, joka et koskaan ole veroa maksanut etkä ikinä valloittajan kasvoja nähnyt, te uljaat nuorukaiset, jotka väsymättä istutte kolme päivää, kolme yötä kesyttömien hevosienne selässä, te, jotka uitte kuohuvien koskien yli ja saavutatte tomupilven, minkä erämaan vihuri ajaa edessään taivahan rannalla! Tuima vihollinen lähenee teitä ja teidän rauhallisia puistoja. Kokoontukaa, näyttäkää viholliselle, että teidän alueellanne on jokainen tomujyvä vapaa, että se kohoaa sitä vastaan, joka sitä uskaltaa jalallaan tallata; näyttäkää että joka mies on sankari, joka kaisla-ruoko vasama, joka louhikko linna, mikä vastarintaa tekee!

Taikasauvan koskettamana virkoavat arapialaiset tasangot; itäisillä hieta-aroilla vilisee äkkiä upeita sotilasjoukkoja, mitkä kaikki kiiruhtavat Palmyraan päin, ja kun ne, jotka vuorelta tulevat, yhtyvät erämaasta saapuvien kanssa, puristavat he uhittelevassa ilossa toistensa käsiä. Tosin ovat heidän aseensa ainoastaan yksinkertaisia sotanuijia, nuolia ja heittokeihäitä; mutta kun katselee vahvoja käsivarsia, jotka näitä aseita heiluttavat, tulee vakuutetuksi siitä, että nämä aseet riittävät.

Joukkojen keskellä vetää huomiota puoleensa kaksi päällikköä, jotka läsnäolollaan rohkaisevat sotilaita, järjestät heitä ja uskollistensa kanssa ottavat osaa kaikkiin vaaroihin ja vastuksiin, taistelevat päivän kuumuutta ja yön kylmyyttä vastaan, ohjatessaan heitä Palmyraan.

Kaupungin portin vieressä kohtaavat nämä päälliköt toisensa.

Toinen niistä on mies, jonka kasvojen juonteet sanovat, että hän on rauhaa rakastavainen, mutta että hän on myös sankari. Ei suojaa mitään hänen rintaansa, sillä miekassaan on hänellä suojelia; kullalla ei ole hänen pukunsa siroitettu, sillä sotilaiden tulee tuntea päällikköään hänen teoistansa eikä viitan koristeista.

Toinen päällikkö on -- nainen, korkea olento, jonka silmät salamoivat, jonka posket hehkuvat ja jonka kuninkaallinen otsa vaatii kunnioitusta. Tuuhea tukka liehuu sinne tänne kultaisen kypärin alta; suuri, käyrä, leveä miekka riippuu hänen sivullaan.

Kummastellen katselevat päälliköt toisiaan. Onpa kuin olisi yht'aikaa kaksi aurinkoa kohonnut taivaalle ja tavanneet toisensa. Naisen lumivalkoinen ratsu kohottaa ylpeästi päätään; musta ori taasen, jolla miespuolinen päällikkö ratsastaa, laskee päänsä ja vetäypi hiukan takaisin.

"Kuka olet sinä, sankari? Mikä on sinun nimesi? Mistä tulet sinä, ja minkätähden?" kysyy nainen äänellä, joka oli suloinen kuin rakkauden selitys ja samalla voimallinen kuin sotatorven räikinä.

"Nimeni on Odenatus", vastasi mies; "olen Palmyran kansalainen ja olen kohottanut miekkani valloittajaa vastaan, suojellakseni kotoani ja omaisiani, jotta en tarvitsisi kumartaa päätäni hänelle. Mutta sinä, jumalatar, kuka olet sinä, joka tulet suojelemaan meitä kilvelläsi?"

"Minä olen Senoopia, Syrian ja Egyptin kuningatar, Makedonian kuninkaiden jälkeläinen. Olen kohottanut valtikkani suojellakseni valtakuntaani vihollista vastaan; hän on murtuva tahi minun valtikkani."

Mies kumartuu, hevosen selässä istuessaan, ja suutelee Senoopian levätin lievettä.

"Ole tervehditty, kuningatar!"

"Jätä sikseen arvonimeni ja sano minua -- puolisoksesi."

"Mitä sanot!?"

"Sanon että se, joka, ollen kaukana minusta ja minulle tuntemattomana, kumminkin on saman hengen elähyttämä kuin minä, hänen sielunsa ja minun ovat yksi sielu. Sinä olet tuleva minun puolisoksi."

"Minä olen paljas kansalainen, en muuta."

"Ja minä nainen, en muuta. Kohtalo, joka meitä kumpaakin odottaa, on sama; kunnia tahi kuolema, valtaistuin tahi hauta. Ei yksikään niistä kuninkaista ja itsevaltiaista, jotka ovat minut puolisokseen pyytäneet, ole saapunut luokseni, kun vaadin että paljastaisivat miekkansa minun tähteni. Minä taas en tahdo laskea kruunuani kenenkään päähän, joka kumartaa vihollistani. Kosiani syntyivät kaikki kuninkaiksi, mutta kaikki ovat he vapaa-ehtoisesti antauneet orjiksi. Sinä olet ainoa kuninkaaksi syntynyt niistä kaikista, jotka tielläni olen kohdannut. Jos en olisi sinua tavannut, niin olisi kentiesi kunnia kuollut naisen kanssa. Otatko vastaan käteni, vai tekeekö kentiesi kasvoni sinuun vastoinmielisen vaikutuksen?"

Vavisten ilosta painaa Odenatus tarjottua kättä huuliansa vastaan ja huudahtaa innostuneena:

"Kasvosi olet perinyt kanta-äidiltäsi Kleopatralta, sielusi taasen suurelta Aleksanterilta, joka oli sinun esi-isiäsi."

"Isieni jumalojen kautta" -- vastaa nainen leimuvin silmin -- "myöskin tämän miekan olen häneltä perinyt, ja onhan Sapor niinikään Dareioksen jälkeläinen. Tämä miekka, joka minun kanta-isäni kädessä masensi Saporin kanta-isän, on myöskin Aleksanterin jälkeläisen kädessä masentava Dareion. Suuren Aleksanterin käsiin jätti kohtalo Dareioksen, minun käsiini on se jättänyt Saporin."

Sotilaat hurmistuivat riemusta, ja miehestä mieheen kulkivat nämä kuningattaren sanat.

Palmyran ympäri kohouu suojelusmuuri: tappelunhaluisia sankareita.

* * * * *

Kuningasten kuningas lähestyi voittoon tottuneilla sotilaillaan. Ensimäisinä marssi kaksisataa tuhatta ratsuna, jotka olivat puetut kirjaviin, itämaalaispukuihin, jokainen eri heimo maakuntansa väreissä ja aseissa. Tässä joukossa oli kokonaisia laumoja, jotka ratsastivat joko lumivalkoisilla tahi sysimustilla hevosilla. Etujoukkoja seurasi viisisataa elehvanttia, kullakin selässään heittokoneita, jotka saattoivat viskata sentnerin painavia kiviä, keihäitä ja kreikkalaista tulta tuhannen askelen päähän. Kuningasta ympäröi kymmenen tuhatta valittua ratsuria -- hopea-kypärisiä, kullatuilla luustoilla varustettuja sankareita, joiden aseissa jalokiviä hohti. Näiden jälkeen marssi dromedareja, jotka olivat kuormitut entisissä sodissa voitetuilla aarteilla, ja viimeksi jalkaväki, järjestämätön lauma -- keihäillä ja lingoilla varustettuja joukkoja, joiden toimena oli voitetun tappelun jälkeen riistää ja ryöstää, sekä ruumiilla täyttää valloitetun kaupungin ympärillä olevat ojakaivokset.

Mitä oli Palmyran sotavoima näitä mahtavia laumoja vastaan? Joukko suurimmassa kiireessä kokoonhaalittuja paimentolaisia ja metsästäjiä, joiden käsiin epätoivo oli työntänyt aseet...

Mutta sotajoukkojen välillä oli -- erämaa, ja tämä oli viimeksimainittujen ystävä, kuningasten kuninkaan vihollinen. Jo ennenkin oli nälkä ja jano masentanut persialaisen armeijan, ja vieläpä kohta sen jälkeen kuin se oli voittanut vihollisensa.

Niinpä nytkin.

Suurella ponnistuksella olivat Persialaiset voittaneet ensi päiväisen taistelun erämaata vastaan. Kuuma tuuli, joka puhalsi heitä silmiin, täytti ilman pienillä tomuhituleilla, ja neulantapaisesti tunkeusivat nämä vaatteiden läpi, tunkeusivat ihon huokosiin, keuhkoihin ja silmiin; sammuttamaton jano kuivasi kurkut, ja paahtavan auringon kuumuus tylsytti aivot. Sotajoukko, jonka toinen pää oli koko päivänmatkan toisesta päästä, oli pahemmassa kun pulassa. Illan tullessa tyyntyi tuuli, mutta nälkä ja jano eivät sillä olleet tyydytetyt. Väsyneinä laskeusivat hevoset alas makaamaan; kamelit repivät itsensä irti ja ryntäsivät janosta raivostuneina kaukana olevan, aistinsa ilmoittaman lähteen luo. Nääntymäisillään olevat sotilaat seurasivat suurissa parvissa kamelien jälkiä, mutta voimien loppuessa laskeusi toinen toisensa viereen kuolemaan erämaan hiekalla. Se, joka kesti juoksussa, näki keitaan ympäröimät palmut, joiden keskellä lähde oli, kuvastuvan himmenevän ehtoo-taivaan rannalla; mutta ne harvat, jotka lähteen luo pääsivät, eivät enää palanneet. Nuolet, joita näkymättömät viholliset ampuivat, lävisti heidät jo ennenkuin olivat ehtineet janoansa sammuttaa.

Puolen yön aikana näkyi, pimeästä huolimatta, mustia varjon muotoisia olentoja hiljaan lähestyvän Persialaisten leiriä. Äkkiä seisahtuivat ne. Ja kohta sen jälkeen syöksivät paimentolais-ratsurien joukot aaveiden kaltaisesti voimattomien, uneen uupuneiden Persialaisten kimppuun. Heidän suhisevat nuolensa kaasivat unen horroksesta jalkeille hypänneiden miehien taajasta joukosta kukin sotilaan, semminkin kun valaisevat nuotiotulet ilmaisivat, minnepäin nuoli oli suunniteltava. Mutta ampujia itseään ei voinut mikään nuoli kohdata, pilkkopimeässä kun olivat. Ja joskin siellä täällä väliin liikkui kummituksen kaltaisia varjoja, niin kukapa taisi sysimustassa yössä näitä ajaa takaa erämaassa?

Tätä kesti aina aamupuhteeseen saakka. Silloin järjesti kuningas sotilaansa; mutta -- silloin ei näkynyt ainoatakaan vihollista. Olivatko nuo yön pimeydessä leiriä ympäröinneet varjot todellakin olleet erämaan aaveita, jotka aamun koittaessa jälleen olivat hautoihinsa paenneet? -- Persialaisten joukkojen edessä ja ympärillä ei ollut nähtävänä muuta kuin loppumatonta, autiota hieta-aroa.

Kuningas Sapor kulki eteenpäin. Vielä päivän jatkoi hän valloitusretkeään, mutta varsin vähän edistyi hänen matkansa sen kuluessa. Koko armeija oli vähällä nääntyä. Jokaisen lähteen luona pysähtyivät sotilaat, ja lähteet täyttyivät kaikki kuolleiden ruumiilla.

Taasen tuli yö. Koko armeija seisoi tappelu-asennossa. Moni, joka laskeusi maahan hiukankaan lepoa saamaan, kuoli siihen väsymyksestä. Odotettiin yöllistä hyökkäystä, ei tiedetty mistä päin. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin janoovien elehvanttien hurjaa räikytystä, ja meluavaa soittoa ja pikarien kilinää leirin keskuksesta.

Samaan aikaan kuin sotilaat ahnaasti joivat lähteiden verensekaista vettä ja ahmivat kaatuneiden kamelien lihaa, loisti kuningas Saporin teltissä kultaisilla lautasilla outoja, maailman kaukaisimmista maista tuotuja kaloja, kallisarvoisia lintuja ja mitä herkullisimpia hedelmiä. Teltan perällä istui nuupialaisia soittajia, jotka harpuilla ja rummuilla säestivät kreikkalaisten eunukkien laulua, läpikuultaviin harsoihin puettujen liipyalaisten tanssiattarien huvitellessa kuningasta hohtavin poskin hurmaavilla hypyillään.

Kuningas Sapor itse makasi lumivalkoisessa, hohtokivillä koristetussa yöpuvussa purppuralla katetulla vuoteellaan; kaksi hänen lempipuolisoistaan, jotka hän oli valinnut monien maakuntiensa kauneimmista kaunottarista, istui hänen vieressään, ja orja kallisti hänen suutansa vastaan Damaskon ruusujen lehdillä ympäröityä kultaista pikaria -- kun yht'äkkiä kauhea meteli ja huuto kuului teltan ulkopuolelta, ja maurilainen, joka oli seisonut teltan ovella, kuoliaaksi haavoitettuna vaipui maahan.

Pelästyneenä tavotteli Sapor miekkaansa, mutta saikin huomaamattansa käteensä eninnä rakastetun puolisonsa kultaiset saksit. Seuraavassa tuokiossa seisoi, paljastettu miekka kädessään, hänen edessänsä kookas soturi, jonka kasvot hohtivat tappelun innosta.

"Kuka olet? Mitä tahdot?" huusi hänelle Sapor.

"Nimeni on Odenatus", kuului vastaus. "Olet kutsuttanut minua. Tässä olen."

Kimakasti huudahtaen hypähti Sapor ylös ja riensi telttansa perä-osaan. Orjat heittäysivät hänen ja Odenatuksen väliin ja menivät kuolemaan pelastaakseen kuningastaan, joka sillä aikaa pääsi unesta heränneen henkivartiajoukkonsa avulla pakenemaan.

Saporin täytyi nyt itse nähdä, kuinka kaikkialta ilmestyi varjonkaltaisia olentoja, jotka ajoivat pakoon hänen jalkaväkensä ja vapauttivat hänen kahlitut vankinsa; nähdä, kuinka hänen kamelinsa otettiin takavarikkoon, hänen aarteensa ryövättiin ja hänen lempipuolisonsa, joista hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta luopua, vietiin pois.

Sapor oli valloittanut laakereita ja kruunuja; toiset koristivat nyt niillä päänsä: kuninkaallinen nainen, ja uljas, kansasta lähtenyt sankari.

* * * * *

Ei kuvasta aurinkoa mikään niin hyvin, kuin miekan terä. Säde, minkä se heittää, on -- kunniaa.

Se, joka tahtoo nähdä uljuutta ja suuria töitä sen jälkeen kun keisari Valerianuksen kanssa lännen kunnia näyttämöltä on kadonnut, kääntäköön silmänsä itäänpäin. Siellä loistaa kaksi uutta nimeä -- kahden tähden tapaisesti, mitkä yhdistävät valonsa yhdeksi säteeksi: Odenatus, Senoopia! Kukistetut maakunnat näkevät tämän kuninkaallisen pariskunnan kohoavan kostavan kohtalon kaltaisena, irroittavan kahleet ja torjuvan pois viholliset. Ja niin kauas kuin heidän voittojensa maine tunkeuu, niin kauas tunkeuu myös maine heidän rakkaudestaan. Aina nähtiin heidät yksissä, vieritysten valta-istuimella, vieritysten tappelun touhussa. Samaan aikaan kun Caton ja Scaevolan turmeltuneet jälkeläiset, naisvaatteisiin puettuina, täyttävät maan kertomuksilla mitä saastaisimmista paheista, on tämä pariskunta puhtaimman, siveimmän aviorakkauden esimerkkinä. --

Orontes-virran oikealla puolella kohousi kaukaa Emesan kaupunki, joka korkeine, ainoastaan epämääräisissä piirteissä näkyvine palatsineen esiintyi kangastavana valekuvana. Sen keskeltä nousi muita korkeammalle mahtava Auringon temppeli, äärettömän suuri, ihmiskäsien rakentama vuori, jonka kullattu kattokupooli vieläpä näinkin etäältä loisti ja sätenöi.

Vasemmalle levisi laaja, metsäinen tasanko, jota kohden loistava metsästysseurue oli matkalla. Siihen kuului tuhannen silkkiin ja purppuraan puettua ratsuria, sitten seurasi viisikymmentä elehvanttia, mitkä selässään kantoivat eepenpuista rakennettuja, arapialaisilla vaatteilla verhottuja tornia, joissa istui kolmekymmentä hurmaavan kaunista naishenkilöä, kukin pitäen kädessään kullattuja teräsjousia ja höyhentöyhdöillä koristettuja, hopeoituja nuolia. Ainoastaan yhdessä tällaisessa tornissa istui mies, -- mies ainoastaan ulkomuodoltaan, ei hengeltään, nuori Herode, Odenatuksen poika hänen ensimäisestä naimisestaan. Hän ei ollut perinyt rahtuakaan isänsä uljuudesta; hän oli vapiseva, pelkäävä nuorukainen, joka vaaleni jo kuullessaan puhuttavan niistä vaaroista, joista hänen isällään ja äitipuolellaan oli tapana raivata itselleen pääsöä miekan avulla, ja joka nyt oli ottanut osaa metsästysretkeen ainoastaan sillä ehdolla että Senoopia alinomaa pysyisi hänen vieressään.

Mitä hellimmällä äidinrakkaudella oli Senoopia ottanut suojaansa tämän hengellisesti raajarikkoisen pojan, ja ajalla, jona heikkous oli rikos. Kuningatar hoiti, suojeli ja vaali tätä nuorukaista kentiesi vielä suuremmalla huolella kuin omaa poikaansa Waballath'ia, joka, vaikka vasta lapsuuden ijässä, jo ratsasti isänsä vieressä. Äitipuoli oli ainoa, joka piti Herode raukasta, ainoa, joka hankki sairasmieliselle nuorukaiselle jonkunlaista iloa. Tiikerijahdiltaan toi hän hänelle kauniisti laulavia lintuja, vesiretkiltään loistavia näkinkenkiä ja verisistä tappeluista kultaisia koristuksia, joilla Herode sitten leikki, ajattelematta että koristeiden antaja oli leikkinyt kuoleman kanssa.

Valkoisella hevosella ratsasti Senoopia elehvantin vieressä, jonka tornista Herode huolellisesti katseli häntä.

"Äiti, pitääkö meidän lähteä tuohon pimeään metsään?" kysyi nuorukainen arasti. "Eikö siellä ole petoeläimiä? Mutta -- ethän sinä luovu minusta? Seisahtukaamme palmujen suojaan kuuntelemaan lintujen laulua, katsomaan kauniiden kalojen uintia vedessä. Ei sentään, äiti; älkäämme katsoko veteen, sillä silloin rupeaa päätäni huimaamaan."

Elehvantin toisella puolella ratsasti kookas, roteva tuimasilmäinen mies, joka Heroden puheen johdosta purskahti nauruun.

"Äiti", sanoi Herode peläten; "Maron nauraa minulle; en uskalla katsoa häneen. Minä tiedän, että hänen mustat silmänsä tuijottavat minua. Käske hänen jäädä jälkeemme; minä pelkään häntä."

"Maron, miksi et ratsasta eteenpäin?" kysyi kuningatar.

Tuima mies kannusti hevostaan, asettausi ratsastamaan kuningattaren viereen, iski häneen leimuavat silmänsä ja kysyi ynseästi:

"Eikö minulla, sinun puolisosi veljellä, ole yhtä suuri oikeus ratsastaa sinun vieressäsi kuin Herodella?"

"Sinä olet mies, Maron, hän on lapsi. Sinulle on kohtalo antanut vahvan käden, hänelle ei. Riennä sinne, missä vaara uhkaa!"

"Vaara!... Sinun silmiisi kun katson, siinä vaarani. Mieluummin tunkeudun tiikerin luolaan, sieltä paljain käsin peto-eläintä tavoitellakseni, kuin katson sinuun; ja kumminkin täytyy minun katsella sinua, etsiä sinua."

Senoopia kääntyi toisaanne ja sanoi hitaasti: "Minun kasvoni punastuvat sinun puolestasi. Tämä punastus on vielä häpeän, mutta varo itseäsi, ettei se muutu vihan punastukseksi."

"Niin, Senoopia, vihaa minua, tallaa minua jaloillasi. Mieluisampi on minulle kuolettava vihasi, kuin tämä kylmyys."

"Mikä paha henki puhuu sinun suustasi?"

"Kuinka? Onko rakkaus paha henki?" huudahti Maron; mutta hän hillitsi itseänsä ja jatkoi muuttuneella äänellä: "Onko olemassa vain yksi ainoa laji rakkautta? Sinä lemmit Odenatusta ja Herodea; enkö voisi minä saada sydämessäsi pienen vaatimattoman paikan heidän välillään?"

"Puolisoani rakastan minä puolisona, hänen poikaansa äitinä."

"No, rakasta minua sitten veljenä."

"Odenatus on sankari, Herode hienotunteinen. Kummastako näistä ominaisuuksista ansaitset sinä tulla rakastetuksi?"

"Sinä tiedät sen; sinä tiedät sen hyvin. Sinä pelkäät minua. Sinä olet tahtonut pysyä kaukana minusta. Tappeluissa olet lähettänyt minut vaarallisimpiin paikkoihin; yhtä mittaa ja kaikkialla olen minä seisonut kuolemaa lähinnä, ja kumminkin olen aina palannut takaisin hengissä. Sinä et ole onnistunut saamaan minua turmioon, etkä sinä konsanaan ole onnistuva. Miehen käsi ei kykene minua vahingoittamaan, sen ovat Egyptin papit minulle ennustaneet. Olet kuullut, mitä minä olen sanonut, ja nyt saat koettaa parastasi, turmellaksesi minua. Ja ... jos tahtoisitkin olla ääneti, niin on kapalolapsi tuolla ylhäällä kirjavassa tornissaan herittänyt korviansa, ja hän ilmaisee vielä tänä päivänä kaikki isällensä."

"Mene ja ole huoleti", sanoi Senoopia. "Sinua ei kukaan rankaise kavalien sanojesi tähden, ... jollei joku käsiliinalla lyö sinua selkään, niinkuin on tapana tehdä metsästäjälle, joka palaa saalihitta."

Maronin kasvot muuttuivat tuhkan karvaisiksi. Kiristellen hampaitansa huudahti hän:

"Minä ymmärrän! Sinä tahdot saada minut mielettömästi syöksemään viidakkoihin, pensastoihin petoeläimiä vastaan, sillä sinä tiedät ettei ainoankaan miehen käsi voi minua tappaa. No, minä syöksen sinne, mutta -- olen sittenkin elävä. Minä tuon sinulle imisän jalopeuran kuristettuja pentuja, sarvikuonon torahampaita ja kalkkakäärmeen myrkkyhampaita, voidakseni sanoa sinulle: näetsen, en tullut surmatuksi!"

Ja sanottuaan tämän iski Maron ylimielisesti kannuksensa hevosensa kylkiin, löi elehvanttia kuonolle keihään varrella ja huusi ivallisesti nuorukaiselle, joka kalpeana ja vavisten oli keskustelua kuunnellut:

"Koetahan, ystävä Herode! Ammu minua vasamalla, joka sinulla on kädessäsi."

Sitten katosi hän kaikuvalla pilanaurulla metsään. Heroden ruumista karsi; hätäisesti kätki hän kasvonsa levättiinsä ja änkytti:

"Minä en ole mitään ilmaiseva, äiti."

* * * * *

Aurinko paahtoi keskitaivaalta; metsässä vallitsi mitä syvin hiljaisuus.