Part 28

»Kamelianainen» annettiin jäähyväisnäytäntönä, ja sali oli täynnä kukkia, valkoisia narsisseja satoi aivan satamalla ja _Aurinko_, niin nimitin ajatuksissani Ida Aalbergia ja niin nimitin häntä kaikkina noina kymmenenä vuotena, otti kukat ja onnellisena ja kiitollisena hymyillen painoi niitä hellästi rintaansa vasten. — — — Loppumattomiin seisoi ihmisiä esiripun edessä, loppumattomiin pyydettiin Aurinkoa näyttäytymään, uudelleen ja yhä uudelleen, ja hurmaantuneiden, heltyneiden äänten kohina täytti pienen teatterin. Ja minä, minä uin kyynelissä, olin kuin järkeni menettänyt, näin ainoastaan hänet, joka oli minun Aurinkoni, minun rakkauteni, sillä nyt minä rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ajatellen häntä ja hänen taidettaan minä heräsin ja nukuin, kiittäen häntä onnestani. Tämä oli minun ensimmäinen ja mieletön rakkauteni; hänen ja hänen taiteensa tähden minä uskoin, että elämä on ihana, että elämällä on tarkoitus ja päämaali, jonka edestä kannattaa elää, ja nuoren mielen kiihkeydellä minä päättelin: on yksi päämaali — teatteri; sinne täytyy mennä ja päästä Auringon luo, öisin heräsin haluun päästä pikemmin alkamaan työni, pikemmin antamaan voimani, henkeni Idalle ja hänen kauttaan teatterille. Tunteeni täytti minut niin, kiitollisuuden ja rakkauden tunne, että vihdoin en enää kestänyt, vaan lähetin hänelle ensimmäisen kirjeeni. En pannut siihen osoitetta, enkä pyytänyt vastausta.»

Koulussa saatiin pian tietää Nataša Radlovin suuresta rakkaudesta, ja eräs opettajattarista, joka entuudesta tunsi Ida Aalbergin, ehdotti, että käytäisiin yhdessä tämän luona. Nuori tyttö oli onnesta aivan sekaisin. Vihdoin hän on Ida Aalbergin valoisassa kodissa:

»Kuului silkin kahinaa ja hänen pehmeä suloinen äänensä: »Heti, heti», ovi aukeaa ja nopein askelin, kädet ojennettuina, kirkas hymy huulilla ja vihreissä silmissä hän astuu sisään koko olento täynnä innostusta, täynnä tenhoa. Ainoastaan hän osasi noin tervehtiä, noin katsoa toisen sydämen sisimpään, kauan, lämpimästi, sillä heti valloittaen ja lähentäen itseensä ihmiset. En osaa mitään kertoa keskustelustamme: oikeastaan vain opettajattareni Varvara Petrovna keskusteli Idan ja hänen miehensä Aleksander Aleksandrovitšin kanssa. En kuullut siitä paljoa, hän piteli kättäni omassaan, ja minä vain ajattelin, elinkö todella vai oliko kaikki tämä unta. Kuin unennäkö kului tuo tunti Idan luona, ja oli aika sanoa hyvästi. Mutta ennen hyvästijättöä minä kokosin kaiken rohkeuteni, joka oli minut jättämäisillään, ja sanoin: »Minulla on Teille suuri, hyvin suuri pyyntö, tuossa on valokuvanne, kirjoittakaa siihen nimenne ja antakaa se minulle.» »Kyllä, heti.» Hän nousi nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen. Mutta ei kulunut minuuttiakaan ennenkuin kuului hänen äänensä: »Tulkaa tänne, tulkaa, nopeasti.» Sydän kurkussa menin hänen luokseen, ja siitä alkoi ensimmäinen tuttavuutemme. — »Tekö siis olette Radlova?» Ida piteli kädessään käyntikorttiani ja näytti tuumivan jotakin. — »Niin.» — »Tekö kirjoititte minulle viikko sitten?» — »Minä, minä, antakaa anteeksi», sopertelin minä punastuen. — »Ei, ei, kirjoittakaa vain, kirjoittakaa vielä, olin hyvin, hyvin liikutettu kirjeestänne.» Hän katsoi minuun pitkään, otti minut luokseen ja suuteli minua otsalle. Sitten hän valitsi vielä valokuvan, kirjoitti siihen ja antoi sen minulle.»

Nataša Radlov sai kiihkeän halun teatteriin, mutta kun hän tiesi, että kotona oltaisiin jyrkästi vastaan, hän kerran karkasi koulusta ja pyrki Ida Aalbergin puheille. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan ja puhui nuorelle tytölle vakavasti:

»Täytyy syventyä itseensä — se on oppimista. Täytyy etsiä sisällystä omasta itsestään — ymmärrättekö? Mutta ennen kaikkea: vaalikaa tuota ihanteellisuutta, joka loistaa silmistänne. Vaalikaa sitä, sillä se on tärkein kaikesta, taistelkaa sen puolesta, puolustakaa sitä kaikin voimin kaikkea huonoa ja alhaista vastaan. Menkää, mikäli voitte, asioiden ytimeen, kärsikää, sillä ilman kärsimystä ei ole luomiskykyä.»

Seuraavina aikoina Nataša Radlov tapasi usein Ida Aalbergin ja kiintyi tähän yhä enemmän. Nuori tyttö oli niin hurmaantunut Ida Aalbergin taiteeseen, että otti pahakseen, kun tämä sanoi vain puolinaisenkin kiitoksen Moskovan Taide-teatterin esityksistä. Ihmisenä Ida Aalberg säilyi loppuun asti kaiken vertailun ulkopuolella, vaikka Nataša Radlov joutui suuressa rakkaudessaan kärsimään mitä kamalimpia tuskia. Ida Aalberg pyysi hänet seuralaisekseen Budapestiin syksyllä 1907, ja riemulla, jonka tuo ehdotus herätti, ei ollut mitään rajaa. Unkarissa Ida Aalberg sai yhtäkkiä epäluulon, että Nataša Radlov ei ollutkaan se vilpitön tyttö, jona hän oli häntä pitänyt, ja siitä seurasi sarja ikäviä kohtauksia, syytöksiä ja ehdotus, että he eroaisivat. Nataša Radlov pyörtyi kuullessaan kylmiä sanoja jumaloimansa olennon huulilta, ja silloin hän pääsi uudelleen armoihin. Sovinto palasi heidän välilleen, mutta kun Ida Aalbergin epäluuloisuus oli kerran herännyt, se tahtoi yhä uudistua.

Nataša Radlov meni venäläiseen teatterikouluun valmistuakseen näyttelijäksi. Siellä hän pian pääsi selville, ettei teatteri ollutkaan se pyhyyden ja jumaluuden temppeli, jolta se oli hänestä näyttänyt, kun hän oli katsellut Ida Aalbergin työtä ja olemusta.

»Tänä syksynä oli koulussa vielä kurjempaa kuin ennen, opettajat hakkailivat vielä enemmän naisoppilaita ja vaatimukset olivat vielä tyhmemmät. Saattaa olla, että ympäristö oli painanut minuun leimansa ja minä olin alkanut toisinaan arvostella asioita kevytmielisemmin kuin ennen, olin piloillani omaksunut joitakin sanoja ja kerroin tapani mukaan kaikki Idalle. Ja nyt alkoi hänen suhteessaan minuun ilmetä jonkinlainen kylmyys, joskus pilkallisuus, joskus halveksuminen. Muistan erään hänen kirjelippunsa: »Olen Eremitagessa huomenna täsmälleen k:lo 1, Tekin voitte vielä olla täsmällinen.» Mutta minä en kevytmielisyydessäni antanut mitään arvoa tuolle Idassa tapahtuneelle muutokselle. Vähää ennen joulua alkoivat opettajain hakkailut mennä yli rajojen, meistä alettiin juoruilla koulussa, ja minä tulin tajuihini. Itkien kerroin kaikki Idalle ja hän vastasi: »Ihminen ei voi kestää sitä.» Samalla hänen silmänsä katsoivat sieluuni niin moittivasti ja niin vihaisesti, että minun tuli paha olla ja minä huudahdin: »Teillä ei ole oikeutta sanoa, että minä en ole ihminen.»

Ida Aalbergin sanojen vuoksi Nataša Radlov kuitenkin jätti koulun. Ida Aalberg uskoi silloin hänelle käyneen huonosti, kohteli häntä hellästi kuin sairasta lasta, mutta kun Nataša Radlov ei tehnyt semmoista tunnustusta, jota Ida Aalberg odotti, tämä raivostui ja hälyytti tytön äidin.

»Äitini antoi minulle kirjeen, joka oli hyvin kuvaava Idalle, koska se selvästi näytti hänen ekspansiivisuutensa ja traagillisen elämänkäsityksensä. Kerroin kaikki äidilleni, ja hän lähti Idan luo. Palattuaan hän sanoi: »Ida odottaa sinua huomenna päivällä, hän voi hyvin pahoin ja hänellä on päänsärkyä; sinä olet mieletön hysteerikko.» Seuraavana päivänä menin hänen luokseen. Jumala auttakoon minua kertomaan kaikki oikein. Istun vierashuoneessa, kun ovi avautuu ja Ida astuu sisään, pää kääreessä, huulet yhteenpuristettuina ja silmät puoleksi alasluotuina. Kylmästi tervehdittyään minua ja pyydettyään istumaan hän alkaa puhua minulle kuin pienelle lapselle. — »Tahtoohan Nataša kahvia, eikö tahdokin? Nataša, tässä on mielenkiintoinen kirja, tahtooko Nataša nähdä?» Minä olin ihmeissäni ja vihdoin kysyin: »Aurinko, miksi puhutte minulle niin kummallisesti?» — »Nataša on lapsi ja minä osaan huonosti puhua lasten kanssa.» — »Mitä, en ymmärrä.» — »Ette ymmärrä? Oh, Te luulette, että minä olen yhtä herkkäuskoinen kuin äitinne. Ei, ei, ja sata kertaa ei. Minä olen ymmärtänyt kaiken, kaiken. Nataša on valehdellut äidilleen, jottei joutuisi ilmi, enkä minäkään voinut sanoa totuutta, säälin Teitä.» Hänen silmissään liekehti viha ja kiukku. »Kaikki on valhetta, valhetta, valhetta. Minä olen sairas Teidän valheenne tähden, ymmärrättekö? Se on paljas likaläjä.» Minä nousin: — »Kuinka Te uskallatte puhua noin, Teillä ei ole siihen oikeutta, minä en ole valehdellut.» — Riittää jo, riittää, me emme ymmärrä toisiamme.» — »Mitä sitten, pitääkö minun mennä?» — »Menkää.» — »Voinko jollain tavoin todistaa, että Te ette ole oikeassa?» — »Ette, todistukset eivät auta.» — »Eivätkö auta?» — »Eivät.» — »Mutta jos tapan itseni, uskotteko sitten?» Vaitiolo. Huoneessa on aivan hiljaista, ja ajatuksiinsa vaipuneena Ida istuu matalalla tuolilla uunin edessä, liikkumattomana, katsoen suoraan eteensä. Menen ulos. Otettuani päällysvaatteet ylleni palaan sisään sanoen: »Hyvästi siis, jollen voi muuten todistaa, kuolen.» — »Ei tarvitse.» — »Millä tavoin sitten selvitän sen?» — »Aika ja kohtalo antavat selvityksen.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne lausuttiin kuin murhenäytelmässä tasaisella, hiljaisella äänellä ja menivät kuin murhenäytelmässä suoraan sydämeen ja näyttivät yhdellä kertaa tulevan uuden tien ja tulevat uudet kärsimykset. Menin pois. Ja nyt alkoivat vuodet, jotka vietin erossa hänestä, tuskan ja kyynelten vuodet. En osaa kertoakaan minkälaista oloni oli ensimmäisinä kuukausina. Elin vain hänen muistostaan, hänen kirjeistään. Kuin mieletön kirjoitin hänelle kirjeen toisensa jälkeen, saamatta sanaakaan vastaukseksi; sitten heitin kirjoittamisen ymmärtäen, ettei ollut vielä aika ja ettei se veisi mihinkään, ja aloin odottaa.»

Moskovan Taide-teatterin eräässä näytännössä Ida Aalberg kerran huomasi Nataša Radlovin, mutta kääntyi hänestä pois ja teki loukkaavan eleen. Vasta kahden vuoden kuluttua Ida Aalberg kirjoitti entiselle suosikilleen ja pyysi tätä saapumaan luokseen Helsinkiin.

»Muistan, miten minussa taistelivat jälleennäkemisen halu ja toiselta puolen itserakkaus ja ylpeys; jälkimmäiset voittivat, ja kohtauksemme siirtyi vielä puoli vuotta eteenpäin. Elokuussa 1911 sain toisen kirjeen, jossa hän kutsui minua luokseen Viipuriin — ja minä menin. En vieläkään tiedä, mikä antoi aihetta näihin kirjeisiin, satunnainen kohtausko joidenkin minulle läheisten henkilöiden kanssa, vai tunsiko Ida, että eroamme oli kestänyt tarpeeksi kauan — emme koskaan puhuneet siitä.»

Kun Nataša Radlov saapui Augustenhofiin, oli Ida Aalberg paraillaan näyttämöharjoituksessa. Tämän palatessa tyttö juoksi avoimin sylin vastaan: »Aurinko, Aurinko!» — »Oi Nataša, Nataša!» Olimme vähällä tukehduttaa toisemme emmekä voineet kylliksemme katsella nauraen toisiamme.»

»Ja me puhelimme, puhelimme. Niin juuri, puhelimme. Miten harvoin elämässä puheleekaan niin, että on ikäänkuin asia johtuisi asiasta, ajatus ajatuksesta, sytyttäen yhä uusia tähtiä, avaten yhä uusia syvyyksiä. Vain hän osasi puhua niin paljon sanoillaan, samoinkuin hän yksin osasi kuunnella niin, että kertomus tuli kuin itsestään, suoraan sydämestä, ikäänkuin iloiten löytäessään ymmärtämystä.»

Täydellinen sopu palasi, ja Nataša Radlov sai tämän käynnin jälkeen monia todistuksia Ida Aalbergin rakkaudesta ja hellästä huomaavaisuudesta. Hän joutui lähempää kuin kukaan vieras ihminen seuraamaan Ida Aalbergin viimmeisiä vaiheita. Hän vei kukkia rakastamalleen taiteilijalle, kun kuuli tämän sairastuneen vuoden 1915:n alussa. Tästä käynnistään hän kertoo:

»Korkeitten tyynyjen varassa, kuumeinen loiste silmissä ja kuumeen puna sisäänpainuneilla poskilla makasi Ida ja tervehti minua tuskin kuuluvalla, heikolla, soinnittomalla äänellä. Istuuduin hänen viereensä, ja vaikka koko ajan koetin estää häntä puhumasta, en onnistunut siinä. Saatuaan kukkani Ida hengitti kauan niiden suloista keväistä tuoksua ja kuiskasi: »Iloitsen, iloitsen näistä kukista.» Sitten hän tuli levottomaksi ja alkoi puhua minulle — mistä luulette hänen puhuneen? — ei sairaudesta, ei unettomista öistä, vaan katkonaisin kuiskauksin hän viimeisen kerran puhui taiteesta ja teatterista, Jeanne D'Arcista. Oi, miten kiitän taivasta noista hetkistä, hänen pyhistä sanoistaan: — Nataša, olen ymmärtänyt jotakin, mitä en koskaan ole tuntenut niin voimakkaasti, jotakin, minkä olen omaksunut, olen ymmärtänyt, miten voi antaa elämänsä Jumalan käsiin, tahtonsa Jumalan käsiin. — Nyt näen Jeannen, Alexander, näytä Murillo.» Ja Aleksander Aleksandrovitš toi kuvan, Murillon Madonnan, joka on Eremitagessa ja jonka asento ja liike olivat kiinnittäneet Idan mieltä ja auttaneet häntä muodostamaan kuvaa Jeannesta. — »Älkää puhuko enää, Aurinko, se vahingoittaa Teitä, älkää puhuko», pyysin minä suudellen hänen hentoja käsiään.»

Kun Ida Aalberg tammikuun 17 p:nä 1915 kuoli Pietarissa, oli Nataša Radlov hänen läheisyydessään. Venäläinen nainen on kuvannut ihaillun ystävättärensä viimeistä kamppailua ja omistanut tämän muistolle syvää rakkautta uhkuvia sanoja.

XX.

LOPPUSANAT.

Luonnossa se, mikä on lähellä, näyttää suurelta, ja se, mikä on etäällä, pieneltä. Ihmistä arvioitaessa käy tavallisesti päinvastoin: moni etäinen suuruus kutistuu, jos häntä aletaan tarkastaa lähempää.

Elämänsä viimeisenä vuotena Ida Aalberg kerran hyväksyi semmoisen optimistisen väitteen, että kukin ihminen saa tunnustusta ansionsa mukaan ja että kohtalo on oikeamielinen.

Jos joku ihminen Suomessa on saanut työlleen tunnustusta, niin juuri Ida Aalberg. Ketään ei tässä karussa maassa ole juhlittu niinkuin häntä, ketään ei ole kiitetty niinkuin häntä, ketään ei ole rakastettu niinkuin häntä. Hän sai kyllä kokea nurjuutta, kylmyyttä ja vääryyttäkin, kuten jokainen voimakkaasti toimiva ihminen, mutta kiitos, jonka hän elinaikanaan saavutti, oli niin yleinen, ehdoton ja lämmin kuin vain harvalle kuolevaiselle on suotu.

Näyttämövalaistuksella voidaan paljon kaunistaa, ja näyttämö valaistuksessa Ida Aalberg useimmille aikalaisilleen esiintyi.

Eräs saksalaisen teatterin historioitsija on »tähti»taiteen heikkouksia kuvatessaan väittänyt, että jumaloiminen, joka yleisön taholta tuli suurten yksityisten näyttelijäin osaksi, oli kohtuutonta ja jo sinänsä muka osoitti taiteellista rappiotilaa.

Jos joku ihminen Suomessa on saanut osakseen kritiikitöntä jumaloimista, niin juuri Ida Aalberg. Hurmio, jota hän kylvi ympärilleen, riisui tavallisesti aseet kaikelta kritiikiltä. Monesta on tuntunut mahdottomalta, että hän olisi milloinkaan voinut olla taitamaton lapsi ja ihminen, jolla oli omat rajoituksensa ja puutteensa, niinkuin kuitenkin jokaisella ihmisellä on.

Oliko Ida Aalbergin suuruus vain joukkohurmion tuotetta, joukkohurmion, joka niin hyvin viihtyy näyttämötaiteen parissa?

Ei suinkaan! Kriitillinenkään tarkastaja ei voi kieltää, että Ida Aalberg sekä lahjoiltaan, pyrkimyksiltään että saavutuksiltaan oli poikkeuksellisen suuri ihminen.

* * * * *

Ida Aalberg, jos kukaan Suomenmaassa elänyt henkilö, on ollut suuri »elämäntaiteilija». Hänen piirtämänsä elämänkaari on yksilöllinen, suurisuuntainen ja rohkea. Kertomus siitä, kuinka mökinlapsesta tulee vapaaherratar, on vailla syvempää mielenkiintoa, mutta kertomus siitä, kuinka oppimattomasta tytöstä tulee suuri henkinen voima ja kulttuuritekijä, on Ida Aalbergin elämän vaelluksen ydin. Hänellä oli oma naisellinen ja käytännöllinen elämänfilosofiansa, joka kuitenkin sai hänet asettamaan päämaalinsa korkealle ja jota hän elämässään toteutti vaistomaisen loogillisesti. Hän ei kammonnut mitään vaikeuksia, mitään esteitä, rynnätessään eteenpäin. Häneltä voidaan kieltää monta pientä porvarillista hyvettä, mutta hänen vääjäämätön uljuutensa, hänen uhrautuvaisuutensa ja hänen tarmonsa, kun hän pyrki päämaaliinsa, ovat esikuvalliset. Voidaan väittää, että hänellä elämäntaistelussa oli kannustavana voimana itsekkyys, mutta jos niin olisi ollutkin, oli Ida Aalberg armoitettu sunnuntailapsi siinä, että hänen itsekkyytensä muodostui siunaukselliseksi voimaksi.

Ida Aalberg oli, kaikessa helposti näkyvässä vaihemielisyydessäänkin, syvästi eetillinen luonne. Voidaan viitata virheisiin ja erehdyksiin, mutta itse luonteen siveellinen perusolemus on niin ilmeinen, ettei sitä voida kieltää. Nuoruudessaan hän oli uskonnollinen, ja ellei hän olisi ollut niin kovin altis ja vastaanottavainen kaikille vaikutuksille, 1880-luvun skeptillisyys ei olisi saanut häneltä edes sitä hetkellistä tunnustusta, jonka se sai. Ankara eetillisyys, joka oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofian lähtökohta, lumosi tavallaan Ida Aalbergia. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg tunsi suurta vetovoimaa teosofiaan; väitetään, että hän, ellei hän olisi kuollut niin aikaisin, olisi alkanut ennen pitkää täydellä vakaumuksella tunnustaa uutta oppia.

* * * * *

Kuka kysyy suuren taiteilijan William Shakespearen filosofista kantaa, yhtenäistä elämänviisautta? Skolastiikka antoi aineksia Shakespearen huumorille, mutta mikään koulufilosofia tuskin olisi koskaan voinut vangita tätä vaistojen ja mielikuvituksen ihmistä. Shakespearen taide on sarja kuvia, joiden takana ei ole mikään systeemi eikä kaava, vaan elävä ihminen, jonka yksilöllisellä karaktäärillä ja vaihtelevilla mielialoilla on suunnattoman suuri lumousvoima.

Maailman suurista taiteilijoista Ida Aalberg lähinnä palvoi Michelangeloa. Hän ihaili tätä ja joskus hän tunsi, että heidän välillään oli henkistä sukulaisuutta. Ida Aalberg on kertonut polvillaan syleilleensä Michelangelon David-patsasta Firenzessä. Kummankin taiteilijan temperamentissa Platonin idealismi löysi kiitollisen kaikupohjan. Mutta filosofia on filosofiaa ja taide on taidetta. Platonin idealismi oli Ida Aalbergille pikemmin hämäränä tunteen tyydyttäjänä ja uskon asiana kuin hänen taiteeseensa vaikuttavana tekijänä.

* * * * *

Nekin, jotka muuten suhtautuivat kielteisesti Ida Aalbergin taiteeseen, ovat myöntäneet, että hänen suurin voimansa, ja todella suuri voima, oli hänen eläytymiskykynsä. Hän vaiensi inspiratsionin hetkellä kaiken kritiikin. »Kun Ida oikein eläytyi osaansa, saattoi vasta kotona ja monen tunnin päästä huomata, että hän oli tulkinnut karaktääriä väärin», on eräs kriitillinen toveri sanonut.

Ida Aalberg ei tuntenut näyttämötaiteilijana vain inspiratsionia, hän enemmän kuin kukaan muu tässä maassa esiintynyt taiteilija, pystyi »haltioitumaan». Hän pääsi, kuten Jalmari Finne on tutkimuksessaan todennut, semmoiseen sielulliseen tilaan, jossa ruumis saa uskomattoman voiman eikä tunne väsymystä, ei sairautta eikä kipua. Haltioitumisen hetkinä hän osasi temmata vastustelijatkin mukaansa, hänen mielikuvituksensa sai rajattoman vapauden ja vakuuttavan voiman. Hän näytteli sen vallassa eri iltoina eri tavalla. Viipurin Näyttämöllä hän kerran teki äärettömän liikuttavan vaikutuksen Magdana kuivaamalla hetkellistä mielijohdetta noudattaen kyyneleitään liinaan, joka oli erään huonekalun päällä. Hän saattoi »Elinan surmassa» heittäytyä selällään portaita alas loukkaamatta itseään laisinkaan, hän saattoi Kleopatrana tavoittaa heitetyllä tikarillaan sanansaattajaa, joka olisi ollut kuoleman oma, ellei olisi osannut väistää heitettyä asetta.

* * * * *

Kaarlo Bergbomilla epäilemättä olisi teatterinjohtajana jonkin verran toisenlaiset ääriviivat, ellei Ida Aalbergia olisi ollut. Keskellä Sardoun valtakautta Kaarlo Bergbom pystyi omassa teatterissaan esittämään suurta klassillista ohjelmistoa, Shakespearea ja Goethea. Keskellä 1880-luvun farssi- ja operettikepeyttä Bergbom toi näyttämölleen kaikkein vakavimman modernin aatedraaman, Ibsenin, Björnsonin. Vain Ida Aalberg pystyi takaamaan Suomalaisen teatterin korkealle ohjelmistolle menestyksen. Bergbom osoitti usein vastenmielisyyttä ranskalaista draamaa kohtaan, mutta kirjailijaolemukseltaan hän lähinnä lienee ollut Victor Hugon romantiikan kannattaja.

Ida Aalbergin ansioksi voi lukea, että Suomalaisen teatterin näyttämö muodostui vieläkin suurempien ja syvempien draamankirjoittajien temmellyskentäksi kuin Victor Hugon. Mitä olisi ollut »Hamlet» ilman häntä, mitä »Faust» ilman hänen tärisyttävää itkuaan, mitä »Noora» ja »Hedda Gabler» ilman häntä? »Oikeampi käsitys» ei olisi noille luomille pystynyt antamaan sitä tehoa, minkä Ida Aalberg tunnevoimallaan niille antoi.

* * * * *

Jos voi uskoa Shakespearen kuuluisiin näyttämötaiteelle »Hamletissa» antamiin ohjeisiin, niin täytyy Ida Aalbergin sanoa täyttäneen velvoituksensa täysin määrin. Hän ei sitä ehkä aina tehnyt kohtuullisuudellaan, jota Tanskan melankolinen prinssi teroittaa korkeana hyveenä, vaan puhtaasti positiivisilla ominaisuuksillaan.

Kuinka sanookaan Hamlet? »Näytelmän tehtävänä on alusta alkaen ollut ja vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta luonnolle, näyttää hyvyydelle sen omat piirteet, pahuudelle sen oma kuva ja itse aikakaudelle ja ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto.» Jos joku Suomessa on kyennyt elävöittämään »hyvyyden omat piirteet», »pahuuden oman kuvan», niin juuri Ida Aalberg. Nuori venäläinen tyttö ei ole ainoa, joka on havainnut, että Ida Aalbergin taiteessa oli voimakas eetillinen teho. Tuhannet suomalaiset ovat tunteneet saaneensa puhdistavan siveellisen kylvyn siinä hurmiotilassa, johon Ida Aalbergin taide on heidät saattanut. Hän on kyennyt paremmin kuin kukaan muu näyttämään aikalaisilleen inhimillisen tuskan ja kärsimyksen kauneuden ja suuruuden, hyvyyden ja rakkauden olemuksen ja arvon, paheen ja rikollisuuden inhimillisyyden. Haltioitumisen hetkellä Ida Aalberg avasi kuulijalle tien paratiisiin, jonne tavallisen ihmisen silmä ei yllä, oikeuden, valon ja hyvyyden asuinsijoille.

Onko se ollut turhaa?

Silloin on kaikki muukin turhaa.

* * * * *

Ilman vähintäkään epäilystä voidaan sanoa, että Ida Aalbergin taiteen syvin voima oli raju ja alkuvoimainen intohimoisuus.

Albert Edelfelt kuuluu kerran lausuneen: »Ida Aalberg on ainoa suomalainen, jolla on terästä silmissä».

Levottomassa yritteliäisyydessään Ida Aalberg ei ehkä kuvasta tyypillistä suomalaista luonnetta. Mutta itsepintaisuus ja tarmo, joita hän osoitti pyrkimyksissään, ovat niitä ominaisuuksia, joita on pidetty tunnusmerkillisinä suomalaiselle luonteelle. Aikalaisten oli vaikeata käsittää, kuinka Suomen arktinen maaperä voi synnyttää niin loistavaa ja uhkeata taidetta kuin Ida Aalbergin. Raju voima ja kiihkeä intohimoisuus, jotka olivat tuon taiteen syvimpänä olemuksena, tuskin kuitenkaan tekevät häntä vieraaksi ilmiöksi.

Suurin hän lienee ollut inhimmillisen kärsimyksen kuvaajana. V.A. Koskenniemi on hänestä sanonut: »Kun suuri tragédienne kuolee, mykistyy koko kansassa jotakin. Kuka antaa äänen sen tunteelle, kuka kielen sen tuskalle? Ida Aalberg ei ollut ainoastaan oman sukupolven tulkki, hän oli niiden hiljaisten, kärsimyksistä rikkaiden vuosisatojen ääni, joiden läpi meidän kansamme on kulkenut, vaiteliaana, tiedottomana itsestään, tiedottomana tulevaisuudestaan.»

Suomen suurin tytär!

Miksi ei. Hänen aikalaisensa saattoivat joskus katsoa häneen kuin jumaluuteen, kuin yli-inhimilliseen olentoon, kuin profeettaan, kuin suureen tietäjään. Mikään sellainen hän ei ollut. Hän oli vain ihminen, mutta ihminen, joka teki suuren ja arvokkaan elämäntyön.

Mikä on Ida Aalbergin elämäntyö? Onko hänen merkityksensä siinä, että hän teki isänmaataan tunnetuksi ulkomailla? Vain pieneltä osalta. Hänen työnsä suurin arvo on siinä, että hän yli kolmenkymmenen vuoden ajan elävöitti ihmishengen suurimpia saavutuksia omille kansalaisilleen.

VIITESELITYKSET.