Part 27

1911 Ida Aalberg pani toimeen viimeisen suuren kiertuensa Suomessa. Lukuunottamatta Hämeenlinnassa sattuneita poliittisia rettelöitä hän sai osakseen jakamatonta ja lämmintä innostusta. Kuitenkin täytyy sanoa, että Ida Aalbergin taide alkoi loppuaikoina olla epäilyksenalaista. Kun hän esitelmöi maaseutukaupungeissa taiteellisen teatterin tarpeellisuudesta ja kulttuuriarvosta, sai hän kritiikkejä, jotka olivat vastustavalla kannalla syyttäen Ida Aalbergin puhuvan toista kuin hän taiteilijana esitti: maaseudullakin uusi aika alkoi esittää »hillityn suunnan» vaatimuksia täysin tarmoin ja kiivaasti. Kiivailu »hillityn taiteen» puolesta on naurettavaa, ja varsinkin muutamassa maaseutulehdessä se esiintyy perin koomillisessa valossa Ida Aalbergin esitelmämatkan aikana.

Vuosina 1912—1913 Ida Aalberg eli ylpeässä eristyneisyydessä Viipurissa. Hän ei tahtonut puuttua mihinkään taidetta koskevaan, hän kieltäytyi näyttelemisestä, lausumisesta, kirjoittamisesta. Varmaa on, ettei hän tätä kaikkea tehnyt yksin omasta halustaan ja voimastaan. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband sai hänet muistamaan vuoden 1911:n riitautumista kauemmin kuin hän itse olisi kyennyt sitä muistamaan. Se oli epätoivon aikaa Ida Aalbergille. Hän suunnitteli elämäkerran kirjoittamista, hän kävi keittokoulua, hän lueskeli, hän koetti opiskella venäjän kielen alkeita — mistään ei tullut vähintäkään tyydytystä.

Tarvittiin vain pieni kirje Juhani Aholta, kun Ida Aalberg unohti ylpeytensä ja saapui vuoden 1914:n alussa Kansallisteatterin hänen kunniakseen toimeenpanemiin suuriin juhliin.

Moni muu olisi ollut ylpeydessään itsepintaisempi kuin Ida Aalberg! Mutta hän tunsi elämänsä kuluvan, hän tahtoi vielä tehdä työtä, hän teki hetkellisen ja vastahakoisen sovinnon päästäkseen siitä turtumisen tilasta, jota tämä taiteellisen toimettomuuden aika hänelle merkitsi.

Ida Aalbergin väsymätöntä yritteliäisyyttä osoittaa, että hän maailmansodan puhjettua vielä kerran näytteli omine »Studio» seurueineen Nooraa parissa kolmessa maaseutukaupungissa ja Helsingissä. Viimeisen kerran hän esiintyi näyttämöllä vieraillessaan myöhään syksyllä 1914 Viipurin Näyttämöllä. Vuoden 1915:n alussa hänen piti esiintyä Jeanne D'Arcina Kansallisteatterissa, mutta kuolema katkaisi kaikki suunnitelmat.

XIX.

IDA AALBERG YKSITYISELÄMÄSSÄ.

»Hän osasi olla niin miellyttävä, niin miellyttävä, niin miellyttävä!»

Sanat ovat Adolf Lindforsin Ida Aalbergista lausumat. Näin muistelee Lindfors, vaikka Ida Aalberg elämänsä lopulla joutui sangen vaikeisiin konflikteihin hänen kanssaan. Ja näin puhuu melkein jokainen, joka on tullut henkilökohtaisesti tuntemaan suuren näyttelijättären. Bärtta Rainio, joka kuului Ida Aalbergin kiertueeseen 1893—1894, on kertonut, että tämä siihen aikaan saattoi tehdä jokaiselle ihmiselle, mitä ikinä halusi; kukaan ei voinut vastustaa hänen hurmausvoimaansa. On varmaan hyvin kuvaavaa, että syksyllä 1914 muutamat nuoret naiset kiistelivät keskenään siitä, kuka heistä enimmän osasi pitää Ida Aalbergista!

Mistä johtui Ida Aalbergin suuri vaikutusvoima ihmismieliin?

* * * * *

Sekä näyttämöllä, että näyttämön ulkopuolella Ida Aalberg vaikutti ympäristöönsä suggeroivalla voimalla.

Nuoruudessaan hän ei ollut saanut paljoa oppia, mutta ottamalla periaatteekseen suurien persoonallisuuksien etsimisen ja pyrkimällä heidän läheisyyteensä hän loi elämälleen aatteellista pohjaa ja sai vielä tietoja tai ainakin ohjeita tietojen löytämiseen. Hän sai itse elämässä oppia semmoista, mitä toiset oppivat koulussa ja yliopistossa. Vaikka hän oli harvinaisen tarmokas, ei hän voinut alkeiskasvatuksen puutteellisuutta — ankarassa katsannossa — koskaan täysin poistaa. Hän tunsi sen itse ja valitti sitä läheisimmille ystävilleen. Teoreettisissa kysymyksissä hän, kuten sanottu, oli todellisuudessa paljoa avuttomampi kuin aikalaisista yleensä näytti. Hänen herkästä vaistostaan ja henkisestä joustavuudestaan johtui, ettei tuota puutteellisuutta huomattu ja että häntä pidettiin korkean tietopuolisen kouluutuksen omaavana henkilönä. Ida Aalberg oli henkevä ja älykäs, ja hän osasi keskustella eetillisistä ja taiteellisista kysymyksistä, Ibsenistä ja ihmishengen korkeimmista saavutuksista vapaasti, palavan innostuneesti ja omakohtaiselta tuntuvalla vakaumuksella.

Vaikka Ida Aalberg sai elämänsä varrella runsaan määrän kokemuksia ja tietoja, ei hän erikoisemmin voinut niillä tietenkään lumota ympäristöään. On paljon muistelmia siitä, että seurustelu Ida Aalbergin kanssa oli henkevää ja että hän itse puhui suurenmoisesti, mutta verraten vähän tiedetään kertoa siitä, mitä hän todella puhui. Henkilölle, joka arvioi ihmisiä älyllisyyden perusteella, Ida Aalberg ei voi olla mikään todellinen suuruus. Jos ryhdyttäisiin tutkimaan, mitä Ida Aalberg oli ajattelijana, saataisiin tulokseksi verraten niukka sarja hänen lausumiaan aforismeja ja elämänohjeita.

Ida Aalbergin historiassa näyttäytyy jonkinlainen »ikuisesti naisellinen» liian selvänä, jotta häntä voitaisiin pitää minään syvällisenä ajattelijana. Semmoista joukkosuggestionia, jota Ida Aalberg harjoitti, ei voidakaan koskaan saada aikaan puhtaasti älyllisillä ominaisuuksilla. Ida Aalbergin naisellisuus veti puoleensa enemmän kuin parhainkaan filosofia.

Saatetaan väittää, että suuri taiteilijamaine oli eräs tekijä Ida Aalbergin suggeroivassa voimassa. Se onkin sangen todennäköistä, mutta toiselta puolen hänen tiedetään vaikuttaneen voimakkaasti semmoisiinkin, joilla ei ollut edes aavistusta siitä, että hän oli taiteilija. Ulkomaanmatkoillaan Ida Aalberg usein salasi olevansa näyttelijätär, jopa semmoisiltakin henkilöiltä, joiden kanssa hän joutui verraten paljon tekemisiin.

Gregori Tigerstedtin kunniaksi sepittämässään »Vänrikin tervehdyksessä» Runeberg sanoo:

»Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten kulkeissas täällä elon tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Näet muodon, äänen kuulet, riemastut, vaan et voi virkkaa, miks' niin ihastut.»

Jo varhaisesta nuoruudesta Ida Aalbergissa oli semmoista salaperäistä voimaa, joka tehosi. Hänen äänessään oli oma suggestiivinen tenhonsa, sitä voi verrata Cremonan viuluun, ja jo se kohotti hänet ikäänkuin ylemmälle tasolle ja eroitti hänet tavallisista ihmisistä. Emmy Rejman uteli joskus, miten Ida Aalberg oli voinut saada tuommoisen hurmaavan äänen. Ida Aalberg vastasi: »Kohtalolta olen sen saanut, kohtalolle saan olla kaikesta kiitollinen.»

Ida Aalberg osasi puhua erinomaisen vilkkaasti. Toisinaan, kun hän innostui tai kiihtyi, virtasivat sanat pitkänä, melkein katkeamattomana ryöppynä hänen huuliltaan, veret vaihtelivat hänen kasvoillaan ja hänen silmänsä säikkyivät. Hän oli ihana innostuksessaan, joka vaikutti sähköisästi ja mukaansa tempaavasti. Useimmiten hän kuitenkin oli verraten vähäpuheinen, keskusteli kyllä ja loistavana emäntänä ohjasikin keskustelua, mutta antoi toisten puhua enemmän kuin itse puhui. Itsestään ja saavuttamistaan voitoista hän ei mielellään keskustellut. Siinä hän suuresti erosi tavallisesta näyttelijätyypistä.

Ida Aalbergin kyvyssä miellyttää ihmisiä oli jotakin luontaista ja synnynnäistä. Pääasiassa hän hurmasi koko olemuksellaan ja aivan välittömästi. Luonnollisesti hänellä, joka oli näyttelijä ja paljon nähnyt ja kokenut ihminen, sentään oli tietoisiakin keinoja, joilla hän vangitsi ja lumosi. Jos hän esim. jossakin pikkuasiassa tarvitsi jonkun henkilön avuliaisuutta, hän saattoi aloittaa kirjeensä: »Suloinen rouva N.N.!» tai: »Ihana rouva N.N!» Ida Aalberg osasi käyttää mairittelevia sanoja, huomaavaisuutta ja rakastettavaa kohteliaisuutta yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta tämä puoli ei mitenkään riitä selittämään hänen tenhoavaa voimaansa. Hänen hurmauskykynsä ulottui palvelijoihin ja lapsiin yhtä erehtymättömästi kuin niihin, joiden kanssa hän keskusteli taiteesta. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vanha palvelija Andrei jumaloi emäntäänsä. Rouva Rejmanin lapset yrittivät selittää vaikutelmiaan äidilleen: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin olisi sunnuntai», tai: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin meillä olisi hyvin paljon vieraita.» Kerran, kun Ida Aalberg pitkänlaisen poissaolon jälkeen aivan odottamatta saapui Rejmanille, ei palvelijatar, joka oli avaamassa ovea, voinut olla huudahtamatta: »Tervetuloa!» Nähdessään tuon kaivatun vieraan tyttö ilossaan ihan unohti yleisen tavan vaatimukset.

Ida Aalbergin opettaja Marie Strauch-Spettini kirjoittaa eräässä kirjeessään m.m.:

»Teidän pelkkä läsnäolonne on antanut minun elämälleni paljon sisältöä. — — — Olen Teihin niin syvästi kiintynyt kuin vain voi olla ihminen, joka koko sielustaan on halunnut päästä suuren sydämen läheisyyteen.»

Jo Lauri Kivekkäälle Ida Aalberg oli suositellut käytännölliseksi ja hyväksi elämänohjeeksi »ylhäistä eristyneisyyttä» ja kehoittanut tätä luopumaan klubielämästä ja tyhjänpäiväisistä keskusteluista monien ystävien kanssa. Itse Ida Aalberg jo nuorempana käytti hyväkseen tätä eristäytymisprinsiippiä loukaten sillä tovereitaan ja useita muitakin ihmisiä. Dusen antama esimerkki itsetietoisesta käyttäytymisestä lienee vaikuttanut häneen voimakkaasti. Maila Talvio, joka persoonallisesti tutustui Ida Aalbergiin Pietarissa alkuvuonna 1894, on kertonut, että tämä silloin esiintyi kuin majesteetti, joka on täynnä oman arvonsa tuntoa ja on tottunut siihen, että hänen pienimpiäkin viittauksiansa totellaan. Myöhemmin Ida Aalbergille toi velvoituksia avioliitto vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kanssa. Hän seurusteli Pietarin aristokraattisissa piireissä, ei ainoastaan vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin sukulaisten kanssa, vaan muidenkin aatelisten. Kreivittäret Wolkenstein ja de Prozor kuuluivat hänen läheiseen tuttavapiiriinsä. Suomalaissyntyinen rouva von Seume tuntuu henkevyydellään ja älyllään tehneen Ida Aalbergiin erittäin voimakkaan vaikutuksen. Huolimatta tragikoomillisesta kohtauksesta vuonna 1894 rouva Abazi myöhemmin kuului Ida Aalbergin läheisiin ystäviin, ja hänen kanssaan virisi monta keskustelua Ibsenin draamojen salaisuuksista. — Rouva Emmy Rejman, varhaisen nuoruuden ystävä, kertoo joskus soimanneensa Ida Aalbergia hänen omaksumansa ylhäisen valtijatar-asenteen vuoksi. Ida Aalberg ei ollut huomautuksesta ollenkaan loukkaantunut, ja pidättyvä asenne oli heti vaihtunut mitä välittömämmäksi ja vilpittömimmäksi ystävä-suhteeksi.

Ida Aalbergilla oli johonkin henkilöön tutustuessaan tapana katsoa tätä syvälle silmiin. Se ei ollut vain hypnoottisen voiman harjoittamista, tuo katse oli pikemminkin tutkiva. Hänellä oli tavattoman kehittynyt psykologinen vaisto ja hän tiesi pian, miten kuhunkin henkilöön oli suhtauduttava. Hänen joustavuutensa keskustelussa on hämmästyttänyt useita. Hän osasi »frappeerata» — »frappeeraaminen» oli eräs hänen mielisanojaan — näyttämön ulkopuolellakin, ei sanoillaan, vaan tavalla, jolla sanat lausuttiin ja olemuksellaan, josta säteili magneettista voimaa. Vuonna 1904 eräs tanskalainen sanomalehtimies kirjoitti kuvauksen Ida Aalbergista, kuvauksen, joka perustui haastatteluun. Mitä hän kertoo keskustelusta ja Ida Aalbergin puheista, on tavallaan mielenkiintoista, mutta tuskin erikoisen syvällistä. Taiteilija oli selitellyt Hedda Gablerin olemusta: Hedda ei ollut pahempi kuin naiset yleensä, jokaisella naisella on taipumus toisinaan olla paha, arvostella kierosti ja sortaa omaa sukupuoltaan; tuo taipumus näyttäytyy Heddassakin, joka kuitenkin muka perusolemukseltaan on hyvä. Paljon enemmän kuin tuo puhelu tehosi sanomalehtimieheen Ida Aalbergin olemus ja käyttäytyminen, hänen syvä katseensa, hänen käsiensä hermostunut leikittely ja hänen originellit asenteensa. »Viisaat silmät hymyilivät», sanotaan tuossa kuvauksessa parikin kertaa.

Sitä naisellista pahuutta, jonka valossa hän yritti tarkastella Hedda Gablerin luonnetta, oli joskus hänessä itsessään riittämiin asti. Hän saattoi olla julman ironinen oman sukupuolensa edustajia kohtaan. Vieraillessaan Viipurin näyttämöllä Kleopatrana hän näytännön jälkeen kysyi mitä viattomimmalla äänellä: »Keitä olivat ne kaksi pientä makkaraa, jotka avustivat minua siinä ja siinä kohtauksessa?» Kysymyksessä olevat henkilöt olivat Viipurin Näyttämön tunnetuimpia naisnäyttelijöitä. Kun saman teatterin puvustonhoitaja tahtoi osoittaa ihastustaan häntä kohtaan, teeskenteli Ida Aalberg hämmästystä ja oli olevinaan osakseen tulleesta huomiosta suunnattomasti mairiteltu: »Oo, te muistatte minut vielä?» kuuluivat hänen nöyrät ja vaatimattomat sanansa.

Huumori ei ollut vierasta Ida Aalbergille. Hänen Cypriennensä muodostui elämykseksi hänen taiteensa monille ihailijoille. 'Tarvitsi vain nähdä, kuinka tuo intelligentti nainen avasi suuret silmänsä ja leikitteli naivia hupakkoa; siinä oli näkemistä kerrakseen, on eräs heistä sanonut. Näyttämön ulkopuolellakin Ida Aalberg osasi olla hurmaavalla tavalla humoristinen. Kelpasi olla kuuntelijana, kun hän esim. kuvaili Suomen maaseutukaupunkien hotellioloja. Kesällä 1914 hänellä oli kaksi koiraa, punertava irlantilainen setteri Sir ja suuri tanskalainen Jens. Oli suuri nautinto nähdä Ida Aalbergin istuvan portaille lemmikkinsä Sirin viereen ja pitkässä hellässä puhelussa varoittavan 'mustasukkaisuuden skorpionista', joka ahdisti tätä Jensin läheisyyden vuoksi. — Sir harmaantui ikävästä, kun emäntä viipyi ulkomailla, ja kuoli suruun muutamia päiviä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen.»

Vakavuus ja ihanteellisuus olivat yleisenä sävynä Ida Aalbergin puheissa ja keskusteluissa. Hänen oma luonnonlaatunsa veti häntä siihen suuntaan, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki voimakkaasti tätä taipumusta. Kaiken toiminnan tuli perustua aatteellisuuteen ja ankaraan käsitykseen elämän suuresta vakavuudesta, sitä oppiahan vapaaherra oli alusta alkaen saarnannut, oppia, jonka oikeutusta Ida Aalberg ei koskaan kieltänyt. Ida Aalberg oli kuitenkin siinä määrin hetken lapsi, ettei hän aina voinut pysyä niissä ylevissä ilmapiireissä, joissa hänen miehensä olisi toivonut hänen pysyvän. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuskin olisi hyväksynyt vaimonsa menettelyä, jos olisi tiennyt tämän esim. kerran hänen poissaollessaan menneen naamiohuveihin Viipurin Seurahuoneelle ja siellä kovasti hullutelleen muiden mukana. Se oli toki toista kuin ne lastentanssiaiset, joita Ida Aalberg pani toimeen Helsingissä, asunnossaan Vironkadun 5:ssä ja joissa hän itse tanssi mukana. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband vihasi kevytmielisyyttä ja oli sangen arka vaimonsa arvosta, mutta ahdasmielinen hän ei ollut. Kun Ida Aalberg kutsui kotiinsa Viipurin Näyttämön näyttelijät, saattoi vilkas emäntä innostua näiden mukana sydämensä pohjasta hoilaamaan »Hanssin Jukkaa», ja kun oli päästy päähän säkeistö:

»On mua lyötynä puukolla ja rautapuntarilla, seitsemän kertaa suolet syliss' olen tanssinut permannolla»,

hän villissä riemussa, koko ajan vilkkaasti elehdittyään ruumiillaan, huusi miehelleen: »Alexander, Alexander, eikö tämä ole mainiota — ajattele sitä Suomen kansaa, ajattele, mikä hirvittävä voima onkaan tässä laulussa!» Tämmöiset kuvaelmat olivat kuitenkin sangen harvinaisia, vakavuus, pidättyväisyys, tyyneys ja ylimysnaisen arvokkuus olivat hänen esiintymisensä tavallisia ominaisuuksia, ellei hän ollut jostakin syystä kiihtynyt. Ennen näyttämölle menoaan hän tavallisesti koetti kiihoittaa itseään vilkkailla liikkeillä, usein hän myöskin järjesti silloin — ainakin tuntuu siltä, että hän menetteli tietoisesti — pienen riidan joko avustajakunnan tai jonkin näyttelijän kanssa saadakseen verensä liikkeelle. Näyttämöharjoituksissa hän saattoi loukata toisia näyttelijöitä hillittömyydellään, joka johtui hänen suuresta työinnostaan. Veltto ja saamaton tai empivä ohjaaja ei olisi voinut säästyä hänen moitteiltaan ja halveksimiseltaan. Ohjaajan piti pystyä kiihoittamaan ja auttamaan.

* * * * *

Eräät Ida Aalbergin nuoruuden ystävät ovat kertoneet, että hänellä melkein alusta alkaen oli suuri kyky antaa oma leimansa huoneelle, jossa hän asui. On sanottu, että hän osasi tehdä hotellihuoneenkin viihtyisäksi ja kodikkaaksi. Monilla ulkomaanmatkoillaan hän sai arvokkaita kokemuksia siitä, miten kaikki oli järjestettävä omassa asumuksessa. Varsinkin Kööpenhaminassa vietetty aika lienee ollut opettavaa, saihan hän siellä käydä esim. semmoisessa mallikodissa kuin Luise Heibergin, joka ainakin aikoinaan oli ollut kööpenhaminalaisten ihanteena. Miten suuressa arvossa Ida Aalberg piti asunnon sisustamista, näkee riittävän selvästi hänen kirjeenvaihdostaan Lauri Kivekkään kanssa.

Maila Talvio on kuvannut Ida Aalbergin viimeistä helsinkiläistä kotia:

»Muistan joskus tulleeni hänen saliinsa ja saaneeni odottaa emäntää hetkisen. Palvelija oli kehoittanut istumaan, mutta minä jäin aina ovensuuhun. Miten näenkään selvästi edessäni tuon salin Vironkadulla 5. Kuinka siellä värit ja suhteet sulivat yhteen! Voisin luetella jokaisen esineen ja missä se seisoi, mutta se ei tässä ole pääasia. Komeampia koteja tapaa, mutta ei sitä laulavaa, hivelevää hiljaisuutta, mikä tässä kodissa täytti ilman. Oli kuin jossain huoneuston päässä olisi ollut puutarha, jonka ovet olivat auki. Aavisti, että siellä oli kukkasia, lintuja, sinistä vettä ja humisevia puita, vaikkei mitään näkynyt. Teki heti johtopäätöksen, että talon valtijatar hetkeksi oli pistäytynyt puutarhaan, mutta hänen kätensä kosketus lepäsi kaikkialla, hänen ajatuksiansa ja unelmiansa oli koti täynnä, ne viipyivät ilmassa, lauloivat, ilakoivat ja nyyhkivät, odottaessaan häntä palaavaksi. Jotakin tämän tapaista tunsin aina seisoessani ovensuussa Ida Aalbergin kodissa. Ja sitten hän tuli, säteilevänä ja eloisana — oi kuinka näenkään tuon ryhdin, jolle ei ole vertaa, nuo ihmeelliset silmät — — —. Ja nyt kun hän on täällä, ovat kaikki muistot ja unelmat, joita ilma huoneessa on täynnä, rauhoittuneet. Kaikki on hiljaa ja kuuntelee häntä.

Ida Aalbergin koti oli rakkaudella luotu. Siinä ei ollut mitään tilauksesta tehtyä tai ulkonaisen vaikuttavaisuuden vuoksi hankittua.»

* * * * *

Samoinkuin ollessaan avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg toisessakin avioliitossaan tuntuu olleen erittäin taloudellinen ja käytännöllinen perheenemäntä. Joskus hänen sanotaan saaneen tuhlailevaisuuden puuskan, mutta tavallisissa oloissa hän säästi yksin neulojakin ostaessaan. Tilien piti olla aina selvinä, hän muisti tarkalleen pienimmätkin menoerät, ja taiteilijana hän valvoi huolellisesti myöskin tulojaan. Ida Aalberg eli aivan vapaana taloudellisista huolista vain pari kolme viimeistä vuottaan. Syksyllä 1911 hänelle valtion puolesta myönnettiin huomattavan suuri taiteilija-eläke, ja samoihin aikoihin vapaaherra Uexküll-Gyllenband peri vanhempiensa kuoltua näiden omaisuuden, m.m. kauniin Augustenhof nimisen huvilan Viipurin liepeiltä.

* * * * *

Ida Aalberg oli luonteeltaan tavattoman epäluuloinen. Ollessaan kihloissa ja avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa hän yhtämittaa epäilee, että joku vieras aukoo heidän kirjeitään ja lukee niitä. Naistuttaviinsa hän nuoruudestaan asti suhtautuu epäluuloisesti, Bergbomin hyviä tarkoituksia ja suopeutta hän ei tahdo jaksaa uskoa. Teatterielämä monine juonitteluineen oli omansa kehittämään tätä ominaisuutta. Epäluuloisuus teki hänet sulkeutuneeksi.

Ida Aalberg oli aina erittäin hermoherkkä. Häämatkallaan 1894 hän tuntuu ajoittain olleen suorastaan hermosairas. Vuoden 1911:n suuret rettelöt ja seuraava vastentahtoinen toimettomuuden aika vaikuttivat häneen ylen pahasti.

On täysi syy uskoa, että Ida Aalberg päivä päivältä oppi antamaan yhä suuremman arvon miehelleen ja kunnioittamaan tämän ihanteellista mieltä. Hänen useista lausunnoistaan voi päätellä näin käyneen. Syrjäisestä Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yhdyselämä tuntui erittäin sopusointuiselta. Niinpä lieneekin katsottava suureksi osaksi hermosairaudesta johtuvaksi, että Ida Aalberg elämänsä lopulla epäili miestään, syytti tätä uskottomuudesta, koetti vaania hänen toimiaan ja seurata hänen kaikkia askeleitaan. Sairaalloinen mustasukkaisuus näyttäytyi joskus seurassakin hämärinä viittauksina ja härnäilemisenä. Epäluulonsa alkuaiheen Ida Aalberg eräälle ystävälleen sanoi saaneensa siitä, että hänen miehensä muka ei ollut voinut tyydyttävästi selvittää, mihin eräs suurehko rahasumma oli kulutettu. Hän koetti käyttää vakoilijoina läheisiä henkilöitä, ja vaikka hän ei saanut mitään vahvistusta epämääräisille luuloilleen, hänen tuskansa näyttäytyi joskus mielettömän raivokkaana.

* * * * *

Siitä, kuinka Ida Aalbergin taide tehosi valtavasti nuoriin mieliin, on paljon mitä vakuuttavimpia todistuksia. Ida Aalberg oli monen suomalaisen tytön ensimmäinen suuri rakkaus. Hänen tähtensä vietettiin unettomia öitä, haaveiltiin ja kuljettiin hurmiotilassa päivät pääksytysten. Vielä elämänsä viimeisenä vuotena hän sai suuren joukon kirjeitä, joissa hänelle tuntemattomat nuoret lähettäjät kiittävät häntä saamistaan korkeista elämyksistä ja puhuvat hänelle jumaloivaa kieltä.

Eräs venäläinen nainen, tyttönimeltään Nataša Radlov, on kirjoittanut kuvauksen ystävyydestään Ida Aalbergin kanssa. Hänen kirjoituksensa on sangen pitkä, siitä tulisi, jos se painettaisiin, kokonainen kirja. Koska suuri tenhotar Ida Aalberg esiintyy Nataša Radlovin välittömässä kuvauksessa erinomaisen elävänä, on syytä selostaa sitä ja ottaa siitä muutamia kohtia semmoisenaan.

»Olin seitsemäntoistavuotias, kun ensi kerran tammikuussa 1905 näin hänet näyttämöllä. Näyteltiin »Hedda Gabler» ja Pietarin Komedia-teatteri oli täpötäynnä kansaa. Odotin vapisevin sydämin näytännön alkua — ja mitä näin? Näyttämöllä oli ikävä, väsynyt nainen, ilman innostuksen varjoakaan. Tämä oli ensimmäinen kohtaamisemme. Tultuani kotiin sanoin: »En ymmärrä, mitä ihmeellistä siinä oli, minusta se oli ikävää!» Kolmen päivän kuluttua sain pääsylipun »Rosmersholmiin». Läksin, koska pidin tästä kappaleesta, ja osaksi myös pelkästä uteliaisuudesta. Saatoinko aavistaa, että minulle avautuisi taivas, että minulle nero tuona iltana paljastaisi elämän syvimmän salaisuuden. Ei, se ei ollut hän, tuo sama, joka oli näytellyt Heddaa. — Rebekkaa ei näytellyt kukaan, näyttämöllä liikkui, eli ja kärsi elävä Rebekka; niin, hän oli elävä, ei ollut enää näyttämöä, tuntui kuin ei olisi ollut katselijoita, oli vain nero, jonka Jumala oli lähettänyt — — —. Ja kaikki, kaikki unohtui sinä iltana. Ihminen, joka tuli sinne pienine murheineen, näki surun ja unohti omat murheensa; ihminen, joka tuli sinne pahoin ajatuksin, puhdistui hänen näytellessään, ja kaikki paha katosi; ihminen, joka tuli epäuskoisena, uskoi. Noina kolmena tuntina, joina näin viheriät silmät innostuksesta loistavina, ylimaallisina, ja kuulin äänen, joka tunkeutui sydämen syvimpään sopukkaan, minulle avautui koko maailma. Ja teatterista tuli pyhäkkö; siinä juuri oli hänen voimansa, että hänen teatterissaan teki mieli rukoilla. Tuo ainoa ilta antoi minulle voimaa, uskoa, iloa, halua tehdä työtä loppumattomiin.»

Myöhemmät näytännöt, varsinkin »Kamelianainen», lisäsivät yhä Nataša Radlovin ihastumista: