Part 11

1880-luku on realismin vuosikymmen. Vanha polvi aatteineen, Jumaloineen, rakkauksineen kansaan ja kotimaan luonnon ihailemisineen saa vastustajakseen nuoren polven. Ida Aalberg oli nuorison lemmikki ja otti siltäkin taholta vastaan vaikutteita. Suomenkielisten nuorten taholla radikaalisuus kyllä ilmeni vain entistä kiihkeämpänä kieli- ja kansallisuusintoiluna. Jo vuosikymmenen alussa nousi »K.P.T.» Lauri Kivekkään johdolla vaatimaan suomen kielelle isäntävaltaa suomalaisten omassa maassa. Enemmän kuin tämä aatteellisuus, joka 1881 Norjan matkalla kylläkin ilmenee Ida Aalbergissa, lienevät hänelle seuraavina vuosina merkinneet ruotsinkielisten taholta saadut vaikutteet. Se »eurooppalaisuus», jota Werner Söderhjelm ja Hjalmar Neiglick edustivat, sai kiitollisen kuulijan Ida Aalbergista. »Eurooppalaisuus»-aatteen valossa Ida Aalbergin luopuminen Suomalaisesta teatterista ei ollut itsekäs teko eikä tarkoittanut oman kunnianhimon tyydyttämistä, vaan oli täysin kiitettävä tahdon ilmaus.

Kun Ida Aalberg keväällä 1885 oli saavuttanut suuren menestyksen Tukholmassa ja Kristianiassa ja suunnitteli jäämistä Kööpenhaminaan, sai hän Hjalmar Neiglickiltä kirjeen, joka ranskalais-ruotsalaisessa henkevyydessään antaa elävän käsityksen »eurooppalaisuudesta» Suomessa 1880-luvun puolivälissä. Se kuuluu:

»Jollas 1/VI 85.

Hyvä Neiti,

Kirjeenne, josta kiitän kuin kiitetään suuresta ilosta, tuli aivan à propos. Sillä ajatus kirjoittaa teistä tanskalaiseen lehteen oli minulla itselläni jo kauan sitten. Halusin vain tietää, missä Te nykyisin oleskelette ja mitä suunnitelmia Teillä oli lähintä tulevaisuutta varten — koskivatko ne Kööpenhaminaa.

Päivää myöhemmin kuin sain Teidän kirjeenne minä kirjoitin Tukholmaan ja pyysin takaisin käsikirjoitukseni, joka tuli liian myöhään ilmestyäkseen »Stockholms Dagbladissa». Niinpiankuin olen saanut artikkelin käsiini, lähetän sen Brandesille. Tietenkin vasta sitten, kun olen sitä hiukan muuttanut, sillä siinä on, pelkään, nykyisessä muodossaan liian selviä jälkiä siitä, että se on tullut maailmaan yhdessä yössä, sillä silloin oli hirveä kiire pikapostin — tai mikä posti se lie ollut — vuoksi.

Kerron, mitä taidan Teidän taiteestanne, tähän astisesta urastanne, parhaista osistanne, pääasiallisesti niillä sanoilla, joita aikaisemmin olen käyttänyt. Teidän elämästänne en tiedä mitään, olen, häpeä kyllä, ollut niin laiska, etten ole tiedustellut. Mitään elämäkerrallista en senvuoksi uskalla esittää. Tietenkään artikkelini ei tule semmoiseksi, jommoista sanotte pelkäävänne — tuo pelko on luonnollisesti vain leikkiä, sillä Te tiedätte kyllä, mitä minä Teidän taiteestanne ajattelen. Se pitää tietää jokaisen muunkin, joka on vaivautunut lukemaan arvostelujani. Jos Teidän vastustajanne Tukholmassa — heidän typeryydestään minulla on mitä paras käsitys — ovat lausunnoilleen hakeneet tukea otteista »Finsk Tidskriftistä», niin he ovat lukeneet sitä kuin piru lukee raamattua. En haluaisi noiden herrojen kanssa keskustella vain tyhmyydestä, vaan erikoisesti myöskin täydellisestä epärehellisyydestä. Luonnollisesti en aina ole voinut kiittää, mutta moite on kieltämättä tullut homeopaattisissa annoksissa sammaltelevan ihailun ohella. Ainakin olen _tahtonut_, että niin olisi. Ennakolta tahtoisin vielä sanoa jotain pyytämänne artikkelin johdosta. Se ehkä tulee semmoiseksi kuin Brandes haluaa, mutta ei siitä syystä kuin Te luulette. Naiviudessani uskon — niinkuin Tekin — sellaisen kritiikin mahdollisuuteen, joka ei ole aivan samaa kuin reklaami. Jos sillä saavuttaa saman päämaalin kuin reklaamilla, niin — tant mieux. Ja jos siinä sattumalta ei onnistuta, niin se on uusi todistus siitä, että Tanskassa on ehditty joka suhteessa äärettömän paljon lähemmäksi suurta Eurooppaa kuin meidän havumetsissämme.

Mutta, kuten sanottu, uskon artikkelini tyydyttävän sekä Teitä että Brandesia, ilman että minun tarvitsee kirjoittaa muuta kuin todellisia vaikutelmiani.

Teidän ehdottomasta välttämättömyydestännekin matkustaa pois kotoa minä kirjoitan, ja siinä asiassa Te tunnette mielipiteeni. Teille ei ollut välttämätöntä vain matkustaa pois, Teidän pitää, kuten jo kirjoitin, tehdä kaikkenne pysyäksenne poissa kauemmin kuin tavallisella matkalla viivytään. Kernaimmin haluaisin Teidän menevän ainaiseksi, mutta pysykää ainakin niin kauan poissa, että juurenne ovat ehtineet kiintyä uuteen viljavaan maahan, ja te saatte tuntea, kuinka mehut nousevat, lämmittävät Teitä, tekevät Teidät reippaaksi ja rohkeaksi. Tämähän on hyvin taitamattomasti tehty kuva, mutta minä syytän juuri meidän kansallista _maaperäämme_ siitä, että täällä Suomessa kasvu on niin vähäistä. Kansallisluonne on ko-flegma, kansallissolidariteetti on samaa kuin satatuhatta veljenmaljaa, se on yhtä porvarillista ja yhtä rehellistä kuin ne — ja lopuksi kansallisuusviha, meidän pääominaisuutemme, meidän lemmikkimme monen vuosikymmenen aikana, se on kaikkein alhaisinta, porvarillisinta ja pikkumaisinta. Sillä se on vihaa pikkusielujen välillä — »la haine des infiniment petits», jos tunnette Béranger'tä.

Vaikka, varsinkin viime kirjeestänne, tiedän, että vanhastaan olette tässä kohdassa samaa mieltä kuin minä, en kuitenkaan malta olla laulamatta samaa virttä vielä kerran. Märehtimiselläni on tarkoitus, niinkuin oli sillä Rooman vanhalla herralla, joka yhtenään puhui, että Karthago pitäisi polttaa, ja joka lopuksi sai nähdä sen palavan. Tarkoitukseni on peloittaa Teitä ja itseäni ja kaikkia muita ihmisiä resigneerautumasta jonakin heikkona hetkenä ja tyytymästä loppuiällämme isänmaallisuuden jauhamiseen, lihapatoihin ja velttouteen. Se olisi pahinta, mitä saattaisi tapahtua. Sillä »Suomen tulevaisuus» ei riipu siitä, että Kivekkäästä ja Castrénista tulee senaattoreja, ei siitäkään, että Dagbladetin toimitus vaipuu hra Ignatiuksen syliin, eikä siitä, että »isiltä peritty ruotsalainen kulttuuri» näyttäytyy kykeneväksi synnyttämään arpajaisia ja koruompelusta, vaan siitä, että täällä kerta saa tuntea olevansa Euroopassa tarvitsematta matkustaa satoja peninkulmia höyrylaivalla ja rautatiellä. Meidän pitää lähteä täältä pois eikä tulla takaisin muulla ehdolla kuin että saamme ottaa mukaamme palan Eurooppaa — se on tärkeintä, mitä nykyisin tiedän. Se on mielestäni niin tärkeätä, ettei merkitse mitään, vaikkei kaikki, mitä tuo tullessaan, ole ehdottomasti hyvää.

Niinpä minä nyt olen äärettömän iloinen, neiti Aalberg, nähtyäni Teidän ottavan ensimmäisen askelen Tanskaan asettumiseen, ja ainoa, mikä iloani vaimentaa, on se, että todennäköisesti on vain harvoja, jotka onnistuvat tekemään samoin kuin Te. Meidän päivinämme pitää olla joko taiteilija tai ääretön suuruus jollakin muulla alalla kyetäkseen johonkin muualla kuin kotona; meille muille vaikea voi käydä mahdottomaksi. Ja kuitenkaan en milloinkaan elämässäni ole tuntenut niin elävää tarvetta muuttaa penaattejani kuin juuri nyt, sillä heinäkuisen fyysillisen ja moraalisen veltostumisen aikana olen saanut käydä taistelua, jonka aloitin oikealla entusiasmilla ja joka loppui sillä, että makasin voimattomana maassa ja näin vastustajaini lähtevän matkaansa arvokkaasti kuin vouti »Kansanvihaajassa».

Se muuten koski semmoista, mikä Teitäkin liikuttaa — teatteria. Heinäkuun numerossa minun viimeinkin piti oikein keventää sydäntäni ja minä kirjoitin, omasta mielestäni, äärettömän motiveeratun katsauksen Nitouche-palvonnasta ruotsalaisessa teatterissa, surkeasta ohjauksesta ja tiesi mistä. Mutta tätä _ei saa_ painaa, voitteko ajatella semmoista holhoojahallitusta. Toisessa toimituksessa minulle sanottiin suoraan päin naamaa, että minä olin nenäkäs pyytäessäni semmoisen julkaisemista, ja toisessa toimituksessa, joka ei ollut yhtä lähellä yritystä, sanottiin, että tuolla tavalla annettaisiin viholliselle aseet käteen, ja näettekös, _senvuoksi_ oli parempi, että kylpyvesi edelleenkin johdettaisiin vanhan nahkurin viemäriä myöten. Sama toimitus kuuleman mukaan aikoo nyt itse kirjoittaa pienen artikkelin ruotsalaisen teatterin puutteista, mutta sävyisästi, hillitysti. Tunnettehan jumalallisen komedian? Niin — tietysti tuntuu suunnattomalta suuruudenhulluudelta, kun tuommoisen bagatellin vuoksi rinnastan itseni tohtori Stockmanin kanssa. Mutta se ei johdu ylpeydestä, olen vain havainnut semmoista, mikä saa minut kokonaan tarkistamaan kantani »Kansanvihaajaan» nähden. Minusta kerran tuntui, että Ibsen liioitteli hirvittävästi, nyt uskon joka kirjaimen olevan totta ‒ ‒

Syyskuussa matkustan pois, kaksi vuotta olen sanonut viipyväni poissa. Tohtoriväitöskirjan teen tuona aikana, mutta sitäpaitsi minä ainakin koetan koota tarpeeksi tietoja voidakseni tulevaisuudessa yrittää tulla toimeen vieraassa maassa, esim. Kööpenhaminassa, josta aina olen pitänyt. Ne ovat uskaliaita suunnitelmia.

Sitäpaitsi minä Kööpenhaminasta aloitan matkani. Aion viipyä siellä pari kuukautta syksyllä. Ehkäpä olen siellä, kun Te esiinnytte Adrienne Lecouvreurinä. _Se_ olisi hauskaa. Koska en milloinkaan ole kirjoittanut tuosta osasta, sanoisin Teille hyvin kernaasti huomautukseni suullisesti. _Erikoisesti_ pyytäisin Teitä Adriennena paljon yksinkertaistuttamaan tekniikkamme. Te ehkä myös olitte silloin, kun minä näin Teidät tuossa osassa, vielä liiaksi Sarah Bernhardtin lumoissa. Siitä Teidän pitää koettaa nyt päästä, sillä nyt Te joudutte näyttelemään yleisölle, joka on nähnyt Teidän esikuvanne. Olkaa niin itsenäinen kuin on mahdollista Teille senjälkeen, kun olette nähnyt tulkinnan, joka on tehnyt Teihin syvän vaikutuksen. Ja ennen kaikkea, kuten sanottu, tekniikka, virtuositeetti Teidän Adriennessanne! Te liihoittelette liikaa, kondenseeraatte liikaa, esitätte musiikkia psykologian sijaan. Ymmärrättehän oikein huomautukseni? En halua tehdä Teitä alakuloiseksi, vaan koetan tehdä Teille palveluksen. Ehkäpä vieraissa ette tapaa kovinkaan monta suorasanaista, minä ainakin olen suora.

Suoraan sanottuna, minä en liioin käsitä, miksi Teidän pitää tulla tänne. Ette tarvitse Tanskan kuningattaren apua ettekä Venäjän keisarinnan suosituksia, koska Teillä on kykynne, ja tuo venekomedia on minulle melkein vastenmielinen.[18] Miksi keskeyttää opintoja Kööpenhaminassa ja ennenkaikkea: miksi luopua onnesta saada olla täältä poissa, miksi matkustaa oikun vuoksi, pukeutua uimapukuun ja seista ja ujostella veneessä? Älkää suuttuko avomielisyydestäni.»

Perander oli vanhan polven filosofi, Neiglick nuoren. Nuori polvi antoi tavallaan aatteellisen siunauksensa nuoren Ida Aalbergin luopumiselle Suomalaisesta teatterista.

* * * * *

Puutteellisia opintojaan Ida Aalberg koetti täydentää hakemalla niiden henkilöiden seuraa, joiden luuli kykenevän ravitsemaan hänen henkeään. Hänen elämänsä käytännölliseksi ohjeeksi tuli: etsi suurten persoonallisuuksien seuraa! Hän istui tarkkaavana oppilaana monen mestarin jalkain juuressa ja koetti hyötyä sanoista, joita kuuli tämän maailman viisaiden suusta.

Suuria persoonallisuuksia Ida Aalberg luuli löytävänsä vain miesten joukosta. Naisilla oli vähemmän hänelle annettavaa. On sangen mielenkiintoista tutkia hänen suhtautumistaan oman sukupuolensa edustajiin.

Jo 1880-luvun alkupuolella hän sai naisten taholta osakseen suorastaan jumaloivaa ihailua. Jo silloin hän alkoi olla se »Suomen rikkain tytär», joksi Alma Fohström häntä on nimittänyt, ja »Suomen suurin tytär», joksi häntä myöhemmin on mainittu. Jo silloin tunsivat nuoret tytöt palavaa halua kirjeissään tulkita hänelle, että hän oli täysin valloittanut heidän sydämensä ja lumonnut heidän mielensä ja ettei kukaan voinut olla niin ihana, suurenmoinen ja jalo kuin Ida Aalberg.

Minna Canth viehättyi Ida Aalbergin etevään näyttelemiseen ja kaiketi odotti, että nuori Noora olisi yhtä etevällä tavalla voinut keskustella hänen kanssaan 1880-luvun eetillisistä ja kirjallisista probleemeista. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. »Hänhän on aivan tyhjä ihminen», totesi Minna Canth omana mielipiteenään.

Emilie Bergbom ei koskaan saavuttanut lämmintä sijaa Ida Aalbergin sydämessä.

Ida Aalberg solmi kuitenkin nuoruutensa päivinä useita ystävyysliittoja. Vain jokin niistä kesti pitkiä aikoja. Hänellä, enempää kuin Henrik Ibsenillä, ei tuntunut olevan aikaa eikä halua hellän ystävyyden asettamien velvollisuuksien täyttämiseen. Sitä »erikoista», mitä Ida Aalberg on sanonut naistuttaviltaan vaativansa, hän löysi milloin Hanna Snellmanissa, suuren Snellmanin taidetta-harrastavassa tyttäressä, milloin Tony Sahlbergissa, milloin Lovisa Uimosessa, milloin jossain muussa. Ellen Nervander tuli Ida Aalbergin hyväksi ystäväksi ja uskotuksi 1884 Bangin esitelmän jälkeen, jota kuulemasta palattuaan näyttelijätär kiihoittuneessa tilassa heittäytyi neiti Nervanderin syliin. Suhde Bertha Forsmaniin, Viipurin hovioikeuden presidentin tyttäreen, oli se, jota Ida Aalberg suurimmalla huolella tuntuu hoitaneen ja vaalineen aina elämänsä loppuun asti.

Jo aivan ensimmäisinä teatterivuosinaan Ida Aalberg oli tutustunut helsinkiläiseen muotikaupan omistajaan Maria Grapeen, joka suosi laulajia ja näyttelijöitä ja jonka ylin ystävä oli Hedvig Raa-Winterhjelm. Maria Grape oli kiihkeä ja tulinen pohjalainen, hillitön rakkaudessaan ja hillitön vihassaan. Kerrotaan, että hän, kun Ida Aalbergin tähti alkoi kohota, oli etunenässä järjestämässä tälle serenadeja ja juhlia. Siihen aikaan Ida Aalberg oli Maria Grapelle »kullannuppu» ja rakkauden osoituksilla ei ollut määrää eikä rajaa. Ystävyytensä aikoina Maria Grape kirjoitti seuraavaan tapaan:

»Kulta!

_Sulje ovet_, sammuta lamppu!

Tuhansia terveisiä monilta _ihailijattarilta!_ »Naismaalari» itki!!! Sinun voittosi! Aukasin sähkösanoman peläten, että siinä olisi jotain ikävää, hurraa! uusi triumfi sille, joka tänä iltana sai vastaanottaa ensimmäisen suomalaisessa maaperässämme kasvaneen laakerin! Onneksi olkoon! Jumala siunatkoon minun omaa Idaani!

Kaikissa kohtaloissa sinun

Mariasi.»

Kun Ida Aalberg 1880 oli Saksassa ja Unkarissa, oli Maria Grape, kuten sanottu, hänen pankkiirinaan. Siihen aikaan ei vielä tiedetty, että Grapen ennen niin hyvä liike oli Turkin sodan jälkeen luisumassa alaspäin, ja Maria Grapen kirjoittamista kirjeistä voidaan päättää, että hänellä oli vaikeuksia lähettäessään rahamääriä niistä varoista, jotka Ida Aalberg olin hänen haltuunsa uskonut. 1881 Maria Grape kävi Norjassa Winterhjelmien luona, ja hänen läsnäollessaan Ida Aalberg ja Hedvig Winterhjelm suunnittelivat yhteistä kiertuetta Suomeen ja sopivat, että sellainen tehtäisiin. Heti Maria Grapen Suomeen palattua hän saa Ida Aalbergilta kirjeen, jossa tämä moitti häntä huhujen levittämisestä ja toisten asioihin sekaantumisesta. »Olen vain puhunut totuutta, kertonut, että lääkäri on käskenyt sinua vaikenemaan, en ole puhunut mitään pahaa», vastaa Maria Grape ja vetoaa vanhaan palvelusintoonsa. Juuri näihin aikoihin Maria Grapen liike teki vararikon. Hänellä oli vielä hallussaan Ida Aalbergin rahoja 700 markkaa, ja Ida Aalberg, ihmeissään siitä, ettei Maria Grape, vaikka he vastikään olivat tavanneet, ollut mitään puhunut odotettavasta surkeudesta, tiedusteli rahojensa kohtaloa erään yhteisen tuttavan välityksellä. Tästä toimenpiteestä Maria Grape oli hyvin pahastunut, hän selitti Ida Aalbergin rahojen kyllä olevan turvassa ja sanoi maksavansa ne milloin tahansa. Välit menivät lopullisesti rikki Ida Aalbergin palattua Suomeen. Rouva Winterhjelm oli tiedustellut Maria Grapen tilaa Ida Aalbergilta, ja tämä oli antanut epäedullisia selostuksia. Tosiasia olikin, että Maria Grape näihin aikoihin etsi pikarista lohdutusta intohimoiselle mielelleen.

Toukokuussa 1882 Hedvig Winterhjelm lähetti Ida Aalbergille kirjeen, joka koskettelee sekä heidän yhdessä suunnittelemaansa kiertuetta että Maria Grapen asiaa. Se on suomeksi kirjoitettu ja kuuluu:

»Ida kulta!

Kiitos kirjeestäsi sekä lupauksestasi tekemään mitä sinä taidat minun hyödykseni. Vaan kyllä ymmärrät itse että nyt on jo myöhään saamaan jotain toimeen täksi kesäksi. Minä käsitän ettet tahdo väsyttää itseäsi näyttelemällä kesällä, kun sinä et ole oikein terve ja kun luultavasti aiot lähteä syksyllä Unkariin. Olisin ollut kiitollinen jos olisin saanut tietää päätöksesi aikaisemmin, vaan ei auta puhua enää siitä.

Mitä sinun kirjeeseesi 21:stä p. Huhtikuusta tulee, se on sekä hämmästyttänyt että syvästi loukannut minua. Ymmärsinhän ennen ettet pitänyt minusta niinkuin oikea ystävä pitää ystävästään, ja sitä en koskaan ole vaatinut, vaan luulin varmaan sinulla olevan ystävällisiä tunteita minua kohtaan, niinkuin minulla aina on ollut sinua kohtaan. Luulin sitä paitsi sinun luottaneen kunnollisuuteeni ja rehellisyyteeni, niinkuin minä tein sinuun. Käännyin sinuun saadakseni tietää _totuuden_ ennenkuin tuomitsisin Marian käytöksen, käännyin sinuun siitä syystä, että uskoin niin varmaan sinun ei epuuttaneen Marian ja sinun ystävyyttänne ilman varsinaista, tärkeätä syytä. Luulin sinun ymmärtäneen, etten kysynyt uteliaisuudesta, sekä myös etten voinut kääntyä Marian puoleen, sen vuoksi etten silloin olisi saanut tietää vilpitöntä totuutta. Muistinpa minun sanoneen sinulle täällä ollessasi, että minusta Maria ei enää ollut sama ihminen, kun hän kerran oli. Sentähden en tohtinut luottaa häneen, vaan en tahtonut tuomita häntä ilman varmoja todistuksia. Minä olen muka niin vanhanaikainen, että olen kiitollinen; en voi unhottaa että hän on ollut hyvää minua kohtaan ja että hän on pitänyt minusta innokkaasti. Vaan minkälaiset hyvänsä minun tunteeni häntä kohtaan olivat, mun täytyi epuuttaa ystävyytemme, jos hän oli käyttänyt itsensä alentavaisesti. Sen luulin sinun ymmärtävän ja sentähden käännyin sinuun luottamuksella. Uskoin myöskin, että kerran sinä olit pitänyt Mariaa _ystävänäsi;_ kirjeestäsi näen että sinä olet katsonut sekä Marian että minut vain _tutuiksi_. Noh, minä olen tehnyt niin monta katkeraa kokemusta Suomessa, että kyllä Jumalan avulla voin kantaa vielä senkin.

Suloista kesää sinulle toivoo

Hedvig Winter-Hjelm.»

Kun Ida Aalberg 1887 matkusti Kööpenhaminaan, hän sai laivassa Maria Grapelta seuraavan kirjeen:

»Suurenmoinen Taiteilija!

Kun nämä rivit tulevat käsiinne, on Suomen ranta etäällä Teistä ja täällä saavuttamistanne voitonmerkeistä ja laakereista! ‒ ‒ ‒

Käsialan Te hyvin tunnette, vai kuinka? Selvitykseksi tahdon sanoa, sanoa että me olemme usein kirjoitelleet toisillemme aina vuoteen 1882 asti. Ja minä olen eräs niistä hyvin onnellisista, jolla on arvokas kirjekokoelma, joka valaisee Teidän neronne kehitystä nykyiseen suuruuteensa.

Tiellä Kööpenhaminaan, jossa kerran luulitte löytävänne onnen, tahdon sanoa Teille muutamia _totuuden_ sanoja, sanoja, joita _ihailijat_ ja kritiikki eivät tavallisesti koskaan sano — ehkä joskus sentään joku rehellinen ystävä, joka silloin kuitenkin muuttuu itsekkään taiteilijan veriviholliseksi —! No niin, olen kiitollinen Teille siitä, että olen terästänyt sieluni kaikkia vaikuttimia vastaan ulkopuolella köyhän persoonani (joka kerran sentään kelpasi hoivaamaan »mökin lasta»!), vaikka minulta toisinaan puuttuu jokapäiväinen leipäkin.

»_Huii_» mitä tuo minua liikuttaa, sanoo eräs pitkälle ehtinyt taiteilija. Vuonna 1882 eli eräs henkilö, jolla ei ollut enää mitään uhrattavaa ja joka ei enää kuten ennen voinut listat käsissä juosta keräyksillä, oli koditon itse eikä voinut tarjota edes leipäpalaa: Joo, silloin oli keksittävä _skandaali_historia, jotta helpommin olisi saatu olemattomaksi kaikki _aikaisempi_ ja vapauduttu velvoituksesta ja ulkonaisesti olla kirkas kuin päivänpaiste juhannuksen aikana, _ensin_ piti ihmisestä tehdä »parittaja» eikö totta? _sitten_ piti häneltä viedä _kaikki_ kansalaisluottamus — ja _lopuksi_ — se on _pirullisuuden huippu_ hänen piti menettää pyhin ja paras omaisuutena, _sydänystävä_, joka oli _nero, todella suuri ihminen_!! (Oi, Hedvig, kuinka syvästi _meitä_ molempia _silloin_ loukattiin tietää vain Jumala!!) Miksi tämä kaikki? Joo, sanoo minun sieluni vielä tänä päivänä ja sanoisi niin vaikka oltaisiin tuomiolla, joo, sentähden että neiti Aalberg on _kurja_ raukka, joka petti Hedvigille antamansa lupauksen kiertueesta ja tahtoi sitoa kieleni merkitsemällä minut poltinraudalla surkeaksi ja häijyksi parittajaksi, koska kuukausia Kristianiassa oltuaan oli oppinut tuntemaan Winter-Hjelmin herkän ja omantunnontarkan luonteen ja siksi käytti sitä ritarillisena aseena minua vastaan saadakseen tämän tekemään synnin niin suuren kuin vain tosi rakkaus, joka täällä maan päällä on niin harvinainen, pystyy tekemään: rikkomaan ystävyyden, joka oli uhmaillut lukemattomia kohtaloita ennenkuin tämä hävyttömyys tapahtui. — Ja mitä minä olin tehnyt? _Kymmenen_ minuutin keskustelu ylioppilaan kanssa, jolloin läsnä oli eräs nuori tyttö, molemmat olimme hattu päässä ja päällystakki yllä — siinä _kaikki!_ Mutta tarkastetaanpa erästä toista asiaa, Betty Bergh on silloin paras todistaja, eräs neiti käytti minua »bulvaanina», kuka seisoi puodin portailla kun eräs Professori tuli päivällisiltä? Kuka istui tuon Professorin kanssa tuntikausia suljettujen ovien takana? _Kuka, kysyn minä_?! Te Neiti Aalberg olette unohtanut paljon, paljon, sillä Te muutatte karakteeriä olosuhteiden mukaan niin että sitten katsotaan, kumpi _meistä kahdesta_ on rehellisempi sielu. Minulla on kaikki Teidän kirjeenne ja sitä minä tiedän käyttää kun minun aikani tulee, sillä synti, valhe, petos, ansaitsee palkkansa, sitä älkää unhottako. Oi, Te riistitte minulta kunnian nimen ja maineen, Te koetitte riistää minulta Hedvigin — mutta hänen jalo sielunsa oli yläpuolella näitä keinoja, juuri noilla rakastettavilla pikkuhistorioilla Te veitte minut onnettomuuden partaalle. En suostunut enää tulemaan samaan laivaan, koska »_Kullannuppu_» oli kavalasti suunnitellut tuhoni — mutta minä tahdon, että koston päivä kerran tulee, että minun kyyneleeni, nälkäni ja puutteeni kerran tulevat Teidän osaksenne. Silloin Teitä eivät auta teeskennellyt puheet, joita käytitte keväällä 1885, kun Hedvig moitti Teitä käytöksestänne minua kohtaan — kyllä Te ne muistatte, eikö totta? Mutta kun aina esiintyy niin valheellisena kuin Te, niin täytyy kai verestää muistia silloinkin kun haluaa itselleen ja muille uskotella tarkoittavansa totta. Näin kuuluivat sananne: »Joo, Hedvig, kyllä minä tiedän tehneeni vääryyttä Marialle, mutta silloin uskoin menetteleväni oikein, mutta minä tahdon tehdä hyväksi _kaiken_, sillä nyt olen riippumaton.» Voi armias Jumala, sanoin minä Hedvigille, kuinka voi rikoksentekijä hyvittää minut? ja tämä kysymys jää selvittämättömäksi ja ratkaisemattomaksi aina siihen asti kunnes seisomme _jumalan tuomioistuimen_ edessä! Ymmärrän, että nämä sanat ovat hirveät, mutta niihin on syytä enkä suostuisi ottamaan pois kirjaintakaan, en, vaikka antaisitte minulle palkkanne kahdelta vuodelta, en, vaikka antaisitte sen kaksinkertaisesti. Te olette ainoa ihminen, jota minä todella vihaan, vihaan kaikella sillä voimalla, mikä on sielussani.

Näin Teidän »Margaretanne» teatterissa. Se oli aistillinen ja kyynillinen puutarhakohtauksessa, ennen niin ihana viimeinen näytös oli nyt typerä rakastajattaren herääminen.» (Sitten seuraa kiitosta rouva Winterhjelmin Leasta.) »Unohdatte, että elämänohjeenne vuonna 1880, kun neiti Avellanilta piti riistää eräs osa — jota toimenpidettä me muutamat vastustimme — kuului: »Mitä välitän siitä, vaikka polkisin nuo kaikki _jalkojeni alle_, kunhan vaan _minä pääsen eteenpäin_. Ja olettehan te päässyt eteenpäin, mutta, ah, millä keinoin?! Ehkäpä kasvatusisältänne (Professorilta) saamallanne perinnöllä, kasvatusisältänne, jota Te niin syvästi suritte, että koko taiteilijasiirtola Kööpenhaminassa valitteli menetystänne! »Kasvatusisä», oi, »Peru, Peru», jos sinä rehellisessä puhtaudessasi olisit kuullut tuon _mustan valheen_, niin sinun tomusi haudassa vielä kääntyisi. Ikävä kyllä hän ei koskaan saanut tuntea muuta kuin jumalallisen neron _naamion! —_