Part 10

On itsestään selvää, että niin etevä ja samalla yksilöllinen näyttelijätär kuin nti Aalberg tulee muodostamaan oman koulunsa sillä näyttämöllä, johon hän kuuluu, sitäkin suuremmalla syyllä, koska se toistaiseksi on ainoa suomalainen. Mutta voi olla kokonaan toinen kysymys, onko neiti Aalbergin näyttelemistapa erikoisen sopiva tyypin muodostamiseen. Ennen kaikkea kaksi piirrettä muodostaa hänen taiteensa merkillisen lumousvoiman: ihmeellisen pehmeä plastiikka ja lapsellisen hyväilevät äänenpainot. Näitä kahta vaikutuskeinoa hän itsekin joskus on tullut käyttäneeksi liian paljon, kuten esim. Maria Stuartin 3:ssa näytöksessä, missä hän kyllä leikkii äänellään; se, jos se tulee alemman asteen näyttelijöille maneeriksi, vaikuttaa ehdottomasti epäedullisesti. Tarvitsee vain nähdä viimeisen näytöksen kohtaus itkevine kamarineitoineen, huomatakseen, että tämä sisäinen näyttelemistapa, joka lahjakkaan nti Aalbergin edustamana muodostaa hänen varsinaisen voimansa, muuttuu omituiseksi, jos sitä käytetään metodina. On oikea kummittelukohtaus, kun siinä nuo neljä viisi naista toistavat nti Aalbergia.» —

Ainakin jonkin määrän »lapsellisen hyväilevistä äänenpainoista» Ida Aalbergin korva lienee ottanut Sarah Bernhardtin puheesta.

Kevätkaudella 1885 Neiglick kirjoitti Minna Canthin »Työmiehen vaimon» johdosta, todettuaan aluksi, että siinä Homsantuu on Birch-Pfeifferin Sirkan kaksoissisar, epätodellinen ja teatraalinen, koska kirjailija ei ole muodostanut osaa elävän luonnon mukaan:

»Neiti Aalbergin näytteleminen on sekin kaikissa kohdissaan harjoitelma ilman mallia. Hänen mustalaistyttönsä on, puvusta alkaen, maalauksellinen, mutta sellaista ei ole koskaan ollut Suomessa, vielä vähemmän on mahdollista, että hän voisi olla vereltään puoleksi suomalainen. Hehkua, hyväilevää hellyyttä, harmonian ja sulon mestarinäytteitä, niitä siinä on ylenmäärin; semmoisia loistavia episodeja kuin esim. tanssi toisessa näytöksessä, sovinto Riston kanssa kolmannessa ja hänen äkillinen ilmestymisensä Johannan ovelle neljännessä. Mutta siihen, joka on useasti nähnyt nti Aalbergin, ei tuo vaikuta erikoisemmin; kaikki on jättänyt jälkeensä muiston jostakin hyvin rytmillisestä, hyvin ajatellusta. Näkee, että suuri näyttelijätär on ottanut hallussaan olevista rikkaista varastoista, saatuaan osan, joka ei ole temmannut häntä mukaansa. Tuommoisista suhteellisen hengettömistä tuotteista helpoimmin havaitsee, kuinka paljon taiteilijan tekniikasta jo on muuttunut maneeriksi. Ja jos Homsantuuta voi pitää kriteeriona, niin nti Aalbergin on heti ruvettava olemaan varuillaan. On kuin tulisi lämpimien intohimojen tulva näyttämölle, kun näkee hänen sinne astuvan, mutta hän on uppoamaisillaan plastiikkaan. Kieltämättä myöskin hänen notkeassa ja jonkin verran pehmeässä luonteessaan on paljon sellaista, mikä houkuttelee juuri tuohon suuntaan; mutta tulella kerta kaikkiaan ei leikitä rankaisematta, ei edes pyhällä tulella, josta nti Aalberg on saanut niin suuren osan.»

Samana keväänä Ida Aalbergin esittämää Ofeliaa Neiglick aluksi moittii alkukohtauksien perusteella. Niissä näyttelijätär on vain kuljeskellut auttamatta katsojaa saamaan kokonaiskäsitystä, siinä osassa draamaa häneltä oli puuttunut persoonallisuutta, oli nähty, kuten joskus muulloinkin, neiti Aalberg eikä kappaleen henkilöä. Mutta sitten tapahtuu loistava muutos:

»Se tapahtuu hulluuskohtauksessa, ja hänen esityksensä on tässä ehdottomasti draamallisen taiteen huipulla. Hyvin mielenkiintoista on verrata nti Aalbergia ja hra Bangia mielipuolisuuden esittäjinä. Voisi sanoa, että heidän näyttelemisessään on sama ero kuin Shakespearen ja Ibsenin realismissa. Nti Aalbergin näytteleminen on rauhallista ja vailla patologisia efektejä; hän kuljeskelee unelmissaan, laulaa oudot balladit monotonisesti, ikäänkuin yhteen kaukaisten äänien kanssa — ikäänkuin kangastuksiin tuijotellen — johtuu ajattelemaan intiaanien vanhaa uskoa hulluudesta, että se on kaunis ja pyhä jumalain lahja. Ofelian hulluudessa on rytmiä, niinkuin Hamletin hulluudessa on metodia, ja tämä rytmi, joka saa aikaan, että

surun, murheen, tuskan, helvetinkin hän tekee viehättävän viehkeäksi,

on nti Aalbergin näyttelemisessä, samoinkuin Shakespearen kuolemattomassa runossa. Kaikkein ihmeellisintä ehkä on, että nti Aalberg, joka, mikäli tiedetään, ei ole koskaan harjoittanut laulua, nyt on luonut parhaan osansa laulamalla siitä parhaan osan. Parempaa todistusta hänen kyvystään sulautua yhteen luomiensa kanssa ei tarvita; kun hän kerta innostuu tehtävään, näyttää hänen näyttelemisensä muodostuvan vastustamattomaksi valloittamiseksi. Tekniikkaa ei näy, runoilijan sanat elävät näyttämöllä, ja silloin hänen liikkeensä mukautuvat hänen sielunelämänsä vivahduksiin, kuten pehmeä silkkipuku mukautuu hänen notkeisiin jäseniinsä.»

Kevätkaudella 1885 Ida Aalberg saavutti Suomalaisessa teatterissa vielä suuren voiton esiintymällä Gretcheninä »Faustissa». Arvostelu ylisti hänen lausuntansa tavatonta ilmehikkyyttä ja hänen itkunsa suunnatonta voimaa.

* * * * *

Kaarlo Bergbom, jolle Suomalaisen oopperan kuoltua puhenäyttämön johto oli tullut melkein vasten tahtoa, ei alkuaikoina voinut olla mikään ammattitaitoinen ohjaaja. Hän oli kyllä suuri kirjanoppinut, mutta näyttämötaidetta hän oli opiskellut pääasiallisesti vain katsomosta käsin. Jokavuotisilla ulkomaamatkoillaan hän kuitenkin koetti kehittää silmäänsä, ja ammattitaitoa hän oppi käytännön koulussa. Kerrotaan hänen sittenkin loppuun asti pysyneen sangen vähäpuheisena ohjaajana. Ne näyttelijät, jotka häntä ihaillen muistelevat, selittävät hänen harvasanaisuutensa ja vähäisen neuvomisensa aiheutuneen siitä, että tohtori kunnioitti näyttelijän yksilöllisyyttä ja antoi senvuoksi mahdollisimman vapaat kädet. Toiset taas vakuuttavat, että tohtori Bergbomilla ei myöhemminkään ollut täyttä ammattitaitoa varsinaisessa näyttämöohjauksessa. Hänen sanotaan suosineen suurta klassillista ohjelmistoa siksi, että tunsi itsensä kykenemättömäksi detaljityöhön, jota moderni ohjelmisto edellytti. Bergbomin ohjaus liikkui suurissa piirteissä, ja hän vetosi näyttelijäin omaan älyyn ja puhetaitoon, jolla klassillisen ohjelmiston pitkiä, runomuotoisia vuorosanoja lausuttiin.

Ohjaajan ja näyttelijän suhde on näyttämötaiteen ehkä suurin probleemi. Ei ole syytä yrittää tutkiskella Bergbomin todellisia mielipiteitä ja vaikuttimia ohjaajakysymyksessä koko laajuudessaan. Riittää, kun sanotaan, että hänellä tuntuu olleen viisaana periaatteena suhtautua eri näyttelijöihin eri tavalla: toisille hänen sanotaan antaneen paljon neuvoja, toisille vähemmän, toisille tuskin mitään.

Ida Aalbergin ohjaaminen tuntuu Kaarlo Bergbomille olleen riemullinen tehtävä. Häntä hän neuvoi enemmän kuin ketään toista, sillä hänestä »sai irti» enemmän kuin kenestäkään toisesta. Heillä oli paljon kahdenkeskisiä neuvotteluja, ja varsinaisissa näyttämöharjoituksissa heidän sanotaan mahtavasti inspiroineen toinen toistaan uusiin keksintöihin ja vaikuttavan tulkinnan löytämiseen. Ida Aalberg, joka oli toistaiseksi verraten vaillinaisesti perehtynyt kirjallisuuteen, kaipasi älyllistä tukea, ja Kaarlo Bergbomin kerrotaan sitä hänelle suoneen.

Ida Aalbergille epäilemättä kertyi vuosien kuluessa sangen suuri kiitollisuusvelka Kaarlo Bergbomia kohtaan. Hän olisi saanut kiittää tätä ohjeista ja neuvoista ja suurista osista, joita sai Suomalaisessa teatterissa esittää ja joiden kehittävää merkitystä ei voi kyllin suureksi arvioida. Hänellä oli paljon omaa, paljon hän oli saattanut tuoda ulkomailta, mutta Suomalaisessa teatterissa, itse näyttämötyössä, hän vasta oli voinut päästä täyteen selvyyteen siitä, miten katsomoa hallitaan ilmeellä, liikkeellä ja puhutulla sanalla.

Jos Ida Aalberg taiteilijana olisi ollut yksinomaan Kaarlo Bergbomin työn tulos, voisi Kaarlo Bergbomin sanoa ihastuneen omaan työhönsä. Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto puhuu sangen selvää kieltä siitä, kuinka tavattoman suureksi he Ida Aalbergin kyvyn arvioivat. Heille hän oli ensiluokan taiteilija, joka kohotti kappaleen ja näyttelijäympäristönsä toiselle tasolle, heille hän oli Suomalaisen teatterin tulevaisuuden toivo. Kaarlo Bergbom hemmoitteli Ida Aalbergia enemmän kuin ketään muuta.

Eivät Kaarlo Bergbomin kukat eivätkä uudet suuret tehtävät, ei vanhempien ystävien opettama velvollisuudentunto, ei yleisön ja arvostelun suuri suopeus, mikään ei saanut Ida Aalbergia suostutetuksi uskollisesti jäämään Bergbomin teatterin jäseneksi. Keväällä 1885 hän uudestaan jättää suomalaisen teatterin. Ettei päätös tullut yhtäkkiä, näkee siitä, että hän jo edellisenä kesänä, jolloin oli kierrellyt maaseutukaupungeissa lausunta-iltoja antamassa, oli pyrkinyt vierailemaan Kööpenhaminan kuninkaalliseen teatteriin, mutta saanut, periaatteellisista syistä, kieltävän vastauksen Tämän taidelaitoksen johtajalta, vanhalta Fallesenilta.

Herman Bang, joka kevätkaudella 1885 piti esitelmiä Helsingissä, vaikutti ehkä ratkaisevasti Ida Aalbergin päätöksen syntymiseen. Tämä kirjailija on itse eräässä tanskalaisessa lehdessä kertonut m.m. seuraavaa:

»Ilta illan jälkeen näin Ida Aalbergin esitelmiäni kuuntelemassa. En milloinkaan unohda hänen katsettaan ja muotoaan noina tunteina. Hänessä ilmeni _vangin_ kaipuu. Luentosalin ulkopuolella näin hänet harvoin. Mutta Helsingistä lähdettyäni sain häneltä kirjeen. Kirje oli hätähuuto — huuto, jolla hän mursi ovet suureen elämään: »Huomenna matkustan», hän kirjoitti. »_Täällä on vain vankila_.»

Ida Aalbergin päätös oli sisäisen taistelun tulos. Hän tiesi loukkaavansa vanhoja ystäviään, mutta hän sai täyden kannatuksen eräältä uudelta ajan hengeltä, jonka oppia hän oli joutunut kotimaassaankin kuulemaan. Hänellä oli kahdenlaisia neuvonantajia, vanhoja ja nuoria. Siitä aiheutui ristiriita.

VIII.

NEUVONANTAJIA JA YSTÄVIÄ.

»Nooran» jälkeen Ida Aalberg oli joutunut läheisiin tekemisiin kansallisen romantiikan edustajien kanssa. He olivat pääasiallisesti vanhoja miehiä. Hänellä oli setätuttavana Zacharias Topelius, jolta riitti loputtomasti neuvoja, lämmintä osanottoa ja kiitosta. Jo ennen »Regina v. Emmeritzin» esitystä runoilija oli ihastunut nuoreen näyttelijättäreen ja kunnioittanut häntä seuraavalla runolla:

»Hur faller släpet och hur klär rosetten? Hur sitter lifvet? Är han snörd, korsetten? Är håret pudradt à la Pompadour? Är ögonbrynet penslad fin natur?

Vet, Cendrillon, i kväll är bal hos kungen. Nej, rör oss icke! Fy den svarta ungen! Prins Hjertekläm skall börja valsen der; Jag spår, att han i en af oss blir kär.

— Ack, vore jag en mygga der i salen! — Du, Cendrillon, ha, ha, vill du till balen, Barfota, sotig, ful ‒ ‒ i ett palats? Nej, blif i askan du, det är din plats.

Och systrarna, de åkte bort i qvällen. Den frusna Cendrillon satt qvar på hällen; Kring skuldran föll de rika lockars våg, Och med en stjernblick hon i askan såg.

Der låg en gnista, slocknande i härden. — Du lilla gnista, glömd af hela verlden, Hvar är den andedrägt, som, stark af hopp, Skall tända dig till ljus och värme opp?

Då kom en fé, de glömdas fé, som spanar Fördolda skatter, hvilka ingen anar, Och hon fått makten, för sin kärleks skuld, Att kläda allt hvad hon rör vid i guld.

Hon rörde med sitt trollspö den förskjutna. Oanade behag, i ringhet slutna, Uppväxte som en vår i bortglömd dal, Så kläddes Cendrillon till kungens bal.

Hon trädde in, som höfvisk sed det bjuder, I vårdad drägt, men utan smink och puder, Med kammad lock, så morgonfrisk och glad, Som vårens björk med dagg på späda blad.

Hon dansade med prinsen; han var fången. Hon talade ett språk, nytt i salongen; Det var som fågelsång i hemlandsskog, Det kom från hjertat, och det hjertan tog.

De trötta systrarna, det lefnadsmätta, Förslitna hofvet undrade med rätta Hvar hon kom från, som på en kunglig bal Lagt frisk natur i konstens ideal.

Men när hon dansat, sjungit och förtjusat, Försvann hon, som den vind i skogen susat, Och ingen skulle anat hennes bo, Om hon ej tappat nyss sin ena sko.

Nu söker prinsen foten, måttet, maken Till denna sko. Hvar fot klär nu sig naken, De stolta systrar hugga af sin tå, Men skon, men skon, den passar ej ändå!

Jag vet likväl en fot, som fyller måttet; Jag sett hans spår, jag hört hans steg i slottet, Men tyst, det är en hemlighet! Ja, ja, Jag vet, att skon är märkt med I och A.

När prinsen finner denna fot, den rätta, Skall kronan han på egarinnan sätta, Och detta kungabarn, i kojan krönt, Skall blifva ödmjukt ännu mer än skönt.

Den glömda gnistan, slocknad halft i härden, Skall gå med glans och värme ut i världen Och glädja alla, hvilkas andedrägt Har denna flamma ur dess aska väckt.»[17]

Kun »Regina von Emmeritz» oli esitetty, ei runoilija — niin on Emil Bergbom kertonut — tahtonut löytää sanoja, millä ylistää Ida Aalbergin suoritusta. Topelius kirjoitti usein nuorelle näyttelijättärelle ja toivoi tämän lähettävän vastaukseksi edes vähäisiä kirjeitä olostaan ja elostaan. Ida Aalberg ei tähän aikaan vielä luottanut kykyynsä kynänkäyttäjänä. Jos oli kysymyksessä kirjoittaminen Topeliukselle tai paroni Nordenstamille, sai Frithiof Peranderin filosofinen ja kaunopuheinen käsi laatia ainakin joskus konseptin lähetettävään kirjeeseen.

Ida Aalbergin hyvä setä oli myöskin G.Z. Yrjö-Koskinen, jonka Lopella olevalla tilalla hän kävi vierailulla. Yrjö-Koskinen, niin romantikko kuin olikin, ei kuitenkaan katsellut Ida Aalbergia romanttisella ihailulla — suomalaiset romantikot tutkivat mieluummin karhunpalvelusta Kalevalassa kuin palvelivat naista, ja Yrjö-Koskinenkin nimenomaan toteaa kirjeessään olevansa liian vanha Ida Aalbergin palvelijaksi. Sensijaan senaattori antoi isällisiä neuvoja, kuinka talous olisi järjestettävä, kuinka paljon kuukaudessa pantava pankkiin, jotta Ida Aalbergilla kymmenen vuoden päästä olisi lähes 20,000 Smk:n pääoma, jolla sitten voisi elää riippumattomana.

Ida Aalbergin suosijoihin ja läheiseen ystäväpiiriin, kuului elämänsä loppuun asti vanha romantikko B.O. Schauman, »Bos» eli »Tähtikiikari», »Hufvudstadsbladetin» arvostelija ja suuri taiteen, varsinkin kuvaamataiteiden harrastaja. Ylioppilastalon portailla nähtiin hänen usein kiikarillaan tähyilevän ohikulkevia naishenkilöltä, kun hän odotti Ida Aalbergin palaavan harjoituksesta Arkadiateatterista.

Ida Aalbergin mesenaatti oli kapteeni William Ruth. Nuori näyttelijätär ei ollut taloudellinen — Yrjö-Koskinen sitä suoraan valitteleekin — ja hän tarvitsi rahoja ulkomaanmatkoilla. Kapteeni Ruth lainasi hänelle, mutta palautti aina velkakirjan jonakin Ida Aalbergin juhlapäivänä kiittäen »valon palveluksesta».

Vanhemman polven miehistä merkitsi Ida Aalbergille kuitenkin enimmän Frithiof Perander. Aikoinaan heidän suhteensa oli hyvin tunnettu ja siitä puhuttiin paljon. Kesällä 1880 Antti Jalava kiittää Ida Aalbergia siitä, että tämä oli hylännyt Peranderin kosinnan, koska avioliitto olisi riistänyt taiteilijan Suomalaiselta teatterilta. Ja jo edellisenä vuonna Ida Aalberg mainitsee kirjeessään Oskar veljelleen Peranderin nimen. Tämä oli pitänyt silloin puheen jollekin nuorelle naiselle. Oskar Ahlberg sanoo vastauksessaan, että Peranderilla oli tunnettuna tapana etsiä Aino-tyyppiä, jonka luuli löytäneensä milloin missäkin nuoressa ja soreassa neidossa, jota sitten juhli loistavissa puheissaan. Tämän Väinämöisen viimeiseksi ja todennäköiseksi rakkaimmaksi Ainoksi tuli Ida Aalberg.

Frithiof Peranderin tiedemiesala oli filosofia ja kasvatusoppi — hän kuoli 1885 kasvatusopin professorina Helsingin yliopistossa. Mutta hänessä oli voimakas taipumus kansalliseen romantiikkaan ja hän tunsi varsinaisen tutkijatyönsä ohella erikoista viehtymystä suomalaiseen kansanrunouteen. Muutamat kirjoitelmat: »Traagillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa», »Kalevalan Aino-runoista» ja »Sisar Kalevalassa», osoittavat riittävästi tätä puolta hänen harrastuksissaan. Hän oli myöskin suuri klassillisuuden ihailija ja puolusti kreikan ja latinan kielten oikeuksia kouluissa tuona aikana, jolloin niiden arvoa alettiin pitää kiistanalaisena. Vaikka ottikin osaa aikansa valtiolliseen elämään — Perander oli m.m. edustajana valtiopäivillä — hän ei välittänyt elämästä ja sen ilmauksista sellaisinaan. Tämä täysiverinen idealisti luki Dickensin romaaneja, luullen niistä oppivansa tuntemaan maailman ja ihmisluonteet paljon paremmin ja paljon monipuolisemmin kuin omasta kokemuksestaan. Englantilaisen kirjailijan muovailemat tyypit, niin teennäisiä ja väkinäisiä kuin voivatkin olla, merkitsivät Peranderille enemmän kuin elävät ihmiset. Hän ei hennonut lukea kuin yhden Dickensin romaanin kesässä, koska pelkäsi nautinnon lähteen kuivuvan kesken.

Perander sanoi: »Die Sterne begehrt man nicht, man freut sich nur ihrer Pracht.» [Tähtiä emme halua omistaa, me iloitsemme niiden loistosta.] Kuitenkin hän halusi omistaa Suomalaisen teatterin nuoren tähden eikä tyytynyt häntä vain kaukaa ihailemaan. Frithiof Perander oli lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Ida Aalberg.

Kun Perander vuoden 1885 lopulla kuoli, löydettiin hänen papereistaan määräys, että kirjeet, jotka Ida Aalberg oli hänelle kirjoittanut, oli lukematta poltettava. Niin tehtiinkin. Ida Aalberg on kuitenkin säilyttänyt Frithiof Peranderin kirjeet. Niistä ei näy intohimoista rakkautta, ne ovat vanhan miehen kirjoittamia. Tulisten ja rohkeiden lemmentunnustuksien sijasta ne sisältävät huolenpitoa »pikku Idan» terveydestä tai huolestumista siitä, ettei »kiltti Ida» vain liiaksi rasitu työssä tai turmele ihoaan päivettymisellä tai kylmety ja saa kurkkuaan kipeäksi.

Onnistumaton kosinta 1880 ei katkaissut heidän välejään. Avioliittoa lienee suunniteltu myöhemminkin, ainakin he pysyivät hyvin läheisissä suhteissa. Ida Aalberg lienee joskus vanhalle ystävälleen kirjoittanut mustasukkaisenkin kirjeen, koskapa tämä saa syytä vastata kuin tilivelvollinen ainakin, että eräs nainen, johon hän oli parannusmatkalla Norjassa tutustunut ja josta oli aikaisemmassa kirjeessään kertonut, ei toki ollut ollut »missään suhteessa niin etevä kuin sinä».

Perander oli filosofi ja klassillisuuden harrastaja, mutta nuoren naisen psykologiaa hän tuskin on käsittänyt ja »ars amandi», rakastamisen taide, on tälle puhtaalle miehelle ollut vieras ala. Hänen huonosta terveydestään ehkä aiheutui, että hänet seuraelämässä sangen usein nähtiin alakuloisena, tyytymättömänä ja synkkänä. Sama alakuloisuus puhuu hänen kirjeistäänkin. »Yksi ihminen maailmassa minuakin muistaa», niin hän kiittää Ida Aalbergia. Hänen lemmentunteensa viileys käy elävästi ilmi esimerkiksi seuraavasta kirjeestä, joka on kirjoitettu Norjasta 1884.

»Hyvä Ida!

Kiitos, Ida raiska, kirjeestäsi, jossa henkii hyvyyttä ja ystävyyttä. Olet kai jo saanut mun viime kirjeeni, jossa kerroin missä olen oleskellut.

Vastikään palasin mereltä, joka, tuulen vallassa, hyrskyi aikalailla. Aallottaret aavalla merellä tanssivat rajusti» (j.n.e. myrskyn kuvausta). »Niitä katsellessani muistelin sinua.» (Lisää meren ja merimatkan kuvausta.) »Oi! lännen tuuli, kun tulet pitkältä matkaltasi Pohjöismeren ylitse, kuinka minä sinua rakastan! Sinä puhallat pois tavalliset huoleni. Merellä kolme tuntia kuluu yhtä äkkiä, kuin maalla yksi.

Sinun kirjeesi oli niin rikas sisällyksestä, etten tällä kertaa ennätä vastata, niinkuin tulisi. Kun asuu bolag'issa saapi niin vähän rauhaista hetkeä yksinololle. Iloista oli lukea sinun kirjettäsi. Siitä näin, että olet paljon mietiskellyt. Nuo muutamat valtiopäivämiesvaalit, joihin viittaat» (j.n.e. politiikkaa y.m.). »Luullakseni matka on vaikuttanut edullisesti terveyteeni. Varsinkin Norjan tunturi-ilma oli hyvää lääkettä hermoilleni. Saa nähdä koska minä saan tavata sinua. Oietkoon jo Tampereella? Missä Elokuun kuutamo viehättää sinua? Sinä olet, kuten näen, ollut altis sen kauneuden vaikutuksille. Näyttää kuin olisit ruvennut luontoa ja sen ihanuutta entistä enemmän rakastamaan ja mielesi syvyyteen painamaan. Kaunis on kuvauksesi syksyisen eli syksyyn kallistuvan luonnon laadusta. Se on todellakin äiti, joka on monta muretta nähnyt, vaan ei kuitenkaan vielä ole huolista riutunut. Hän vaan ajattelee ja pitää huolta kuinka elämä muille kävisi turvalliseksi.

Nyt hyvästi, Ida raiska! Voi hyvin eläkä liioin rasita voimiasi näyttämön puuhissa.

Frithiof»

Ylioppilaille pitämissään puheissa — Perander toimi Hämäläis-Osakunnassa sekä kuraattorina että inspehtorina — hän kehoitti nuorisoa asettamaan elämän päämaalin korkealle. Vedoten vanhaan tarinaan Hymetton mehiläisistä, joilta ymmärtämätön omistaja oli leikannut siivet, hän puhui opiskelevalle nuorisolle:

»Hengellä on lentovoimansa, ja minä kehoitan teitä käyttämään tätä voimaa. Harrastakaa itse, lentäkää korkealle Hymetton vuorelle! Koettakaa omin voimin pysyä korkealla Jumalan ilmoissa! Sillä lailla parhaiten palvelette isänmaata.

Ida Aalbergin tunnuslauseita olivat näihin aikoihin: »Excelsior!» ja »Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben.» [Sydän olkoon puhdas, mieli ylevä, pyrkimys lepäämätön!] Voitaneen pitää varmana, että nuori näyttelijätär julisti noita sanoja vakavan kasvattajan Frithiof Peranderin ansiosta. Perander ei ollut vain hänen ystävänsä ja harras ihailijansa, hän oli myöskin hänen koulumestarinsa. »Ida raiska», kuten Perander joskus suvaitsee häntä nimittää, ei läheisessä seurustelussa ollut voinut salata opillisia puutteitaan. Peranderin mielestä piti jokaisen, ken halusi käydä sivistyneestä, tuntea latinan kieltä ja olla perehtynyt filosofiaan. Voidakseen »lentää korkealle» ja tullakseen todella suureksi hengen maailmassa olisi Ida Aalbergin pitänyt opiskella klassillista kirjallisuutta ja tutkia Saksan spekulatiivisia filosofeja. Ulkomaamatkallaan 1883—1884 Suomalaisen teatterin primadonna eräälle ystävättärelle kirjoittamassaan kirjeessä kertookin lukevansa saksalaisten ajattelijain teoksia. Se oli jotain se! Ida Aalberg, jonka loogillinen kyky tuohon aikaan vielä oli niin heikko, että lauseet hänen kirjoittamissaan kirjeissä pahasti onnahtelevat — hän tutustumassa Hegeliin! Vanha ystävä oli varmaan antanut hänelle liian vaikean tehtävän.

Vaikkakaan Perander ei voinut tehdä Ida Aalbergista filosofia eikä antiikin harrastelijaa, kuten olisi halunnut, on varmaa, että hänen opetuksensa ei jäänyt tehottomaksi. Oppilas ei ehkä teoreettisesti voinut sulattaa opettajansa taivaita tavoittelevaa ja optimistista filosofiaa, mutta häneen vaikutti tämän aatteellisuus ja vakavuus sinänsä. Todennäköisesti on kysymys juuri Peranderista, kun Ida Aalberg helmikuussa 1883 Bertha Forsmanille kirjoittaa:

»Tiedättekö, kuinka onnellinen olenkaan tänään. Tunnen suuren halun astua esille ja ruveta vastustamaan koko pessimististä suuntaa. Olen tänään nähnyt ja kokenut, että ihanteellisuutta, puhtautta ja korkeutta vielä on ihmisissä, vaikka ne ovatkin niin äärettömän harvinaisia. Kun ajattelee, että maan päällä on yksikin henkilö, jolla on ollut kykyä säilyttää sielussaan jumalallista, niin tekee sovinnon ihmiskunnan kanssa ja kohottaa lippunsa vielä korkeammalle! Olen tänään nähnyt eräässä henkilössä piirteitä, joita tähän asti olen pitänyt yli-inhimillisinä, niin puhtaita, niin ihanteellisia. Notkistan polveani. Uskoni hyvään on uudistunut. Toivoisin, että kaikki tietäisivät, mitä minä tiedän, silloin heistä tuntuisi helpommalta elää.» —

Se aatteellisuus ja ihanteellisuus, joka Ida Aalbergissa — niin hetkellinen ja impulsiivinen taiteilijaluonne kuin olikin — usein myöhemminkin ilmenee, on ehkä suurimmaksi osaksi Frithiof Peranderin työtä.