Part 2

Neiti Hellmer astui taaskin ulos. Nyt tuli Ella alas yliseltä ja kertoi kuinka hän oli etsinyt Elsaa läpi koko talon joka nurkasta, viimeiseksi vielä aitan yliseltä ja Kasperin vaimon kamaristakin; mutta Elsaa ei ollut löytynyt mistään. Neiti juoksi portaita myöten alas talliin, sieltä kuului jotakin ääntä. Siellä oli Kasperin vaimo vuohille heiniä antamassa. Kysymykseen: missä pikku Elsa oli, vastasi hän vaan, että oli nähnyt hänen vähän aikaa sitten menevän huoneeseen. Mutta minne oli Elsa sitte joutunut? Neiti Hellmer ja Ella etsivät vielä kerran koko talon läpeensä, sitte ympäristöltä joka nurkasta ja sopukasta. Vaimo auttoi myöskin heitä tässä, oikein reippaasti, sillä hän näki kuinka hätäiseksi neiti Hellmer jo alkoi tulla; mutta lapsesta ei näkynyt jälkeäkään. Vaimo juoksi toiselle puolelle naapurimajaan, ehkenpä he siellä olivat nähneet Elsaa; mutta siellä ei näkynyt ketään, ovi oli suljettu, kaikki oli hiljaa. Silloin johtui vaimon mieleen, että Martti oli tänään tekemässä heinäänsä ylhäällä vuorilla, ja että hänellä oli koko joukkonsa mukanaan; tämän tiedon toi hän neiti Hellmerille. Neiti Hellmer oli muutenkin arkaluontoinen, nyt hän tuli yhä kelvottomammaksi. "Oi, jospa vaan heti olisin juossut tuon lapsen perästä", vaikeroi hän satoja kertoja; mutta eihän siitä nyt lähtenyt mitään apua. Mitä nyt oli tehtävä? Mistä piti Elsaa etsiä? Oliko hän juossut heinäväen perästä tuonne kalliolle; tai tuon pikku pojan mukana, jonka kanssa hän eilen oli? Kuta enemmän neiti Hellmer sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se hänestä näytti. Jospa vaan voisi lähettää nyt heti jonkun sinne ylös, arveli hän, ennen kuin tarvitseisi puhua äidille tästä asiasta. Tuo avulias vaimo tarjoutui menemään sinne ja niin pian kuin mahdollista palaamaan takaisin; mutta hän sanoi tien sinne olevan pitkän ja vaivaloisen ja siihen menevän enemmän aikaa, kuin täältä katsoen voi arvatakaan. Neiti Hellmer lupasi hänelle mitä parhaimman palkinnon, jos hän vaan tahtoisi juosta ja siten säästää rouva Feland'in säikähdyksestä; hän uskoi aivan varmaan, että vaimo toisi Elsan mukanaan kotiin. Mutta tie oli pitempi, kuin neiti Hellmer luulikaan ja aikaa ennen kuin sanantuoja ennätti kotiin, astui rouva Feland ulos huoneestaan ja tahtoi lähteä lasten kanssa pienelle kävelylle. Nyt piti tunnustaa kaikki. Ensi säikähdyksessään tahtoi äiti heti itse lähteä etsimään lastansa, vaikka se olisi ollut missä asti; mutta neiti Hellmer oli niin varma siitä, että Elsa muka oli juossut tuon pienen pojan mukana ja että vaimo hänet toisi takaisin, että rouva Feland'kin tyyntyi ja sanoi tahtovansa odottaa vaimon takaisintuloa. Hän ei tosin voinut pysyä hetkeäkään levollisena: toisesta ikkunasta juoksi hän toiseen, sitte taas ulos ovelle, sitte majan ympäri, aika tuli hänelle niin pitkäksi, niin pitkäksi! Vihdoinkin, kahden pitkän tunnin kuluttua tuli vaimo takaisin läähättäen ja kuumuudesta hehkuvana; mutta. -- Hän tuli yksin, ilman Elsaa. Martti oli mennyt jo aikaiseen aamulla koko perheineen tuntureille kokoomaan heiniäkin ja jäänyt sinne koko päiväksi. Ei kukaan heistä ollut nähnyt lasta eilisestä asti. Vaimo oli tielläkin kysellyt häntä, mutta ei vaan saanut hänestä mitään selkoa.

Äiti rupesi nyt ääneen valittamaan: "Oi, jospa mieheni vaan olisi täällä", huusi hän. "Mistä saamme ihmisiä etsimään lasta? Mitä meidän pitää tehdä? Hyvä vaimo mitä me voimme tehdä?"

Vaimo tarjoutui juoksemaan ympäristöllä olevissa majoissa kutsumassa kokoon ihmisiä, jotta he läksisivät etsimään, ennen kuin ennättäisi tulla pimeä; pitäisi kulkea pitkin metsäpuron rantaa ylös metsikköön. "Jos nyt vaan ei kaikki olisi tuntureilla heinässä", valitteli hän. Mutta hän lähti kuitenkin heti paikalla asialleen. Ella, joka nyt huomasi, mitä Elsalle oli voinut tapahtua, alkoi itkeä katkerasti: "Oi, äiti, jos Elsa olisi vielä pudonnut tuonne jokeen, joka pauhaa niin hirveästi, taikka jos hän olisi metsässä, eikä löytäisikään enää tietä kotiin", nyyhkytti hän; "oi, me tahdomme mennä heti sinne metsään, häntä peloittaa varmaankin hirveästi."

Sitäpä juuri äitikin ajatteli. Hän otti Ellaa kädestä ja riensi ylös metsikköön kiireemmästi, kuin koskaan muulloin olisi voinut. Neiti Hellmer juoksi heidän perässänsä, hädissään ei hän enää tiennyt, mitä teki. Hetki toisensa perästä kului. Vaimoja ja lapsia juoksi etsimään joka suunnalle, mutta Elsasta ei näkynyt jälkeäkään. Yö oli jo tullut.

Rouva Miller oli tähän asti, pitäen yhä Ellaa kädestä, juoksennellut metsässä ristiin rastiin, nyt ei hän enää jaksanut. Hän palasi Ellan kanssa takaisin majalle ja vaipui voimatonna maahan. Neiti Hellmer, joka oli seurannut heitä aivan kantapäillä, seisoi neuvottomana ja näytti hänkin olevan kumoon kaatumaisillaan. Ella istui hiljaa itkien äidin vieressä.

Nyt palasi herra Miller kotiin. Kun hänen vaimonsa oli kertonut hänelle lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut, kantoi hänen miehensä hänet ylös makuukamariin ja käski hänen olemaan aivan levollisena, sillä hän oli tekevä kaikki, mitä voi, löytääkseen lapsen. Hän käski myöskin neiti Hellmerin ja Ellan mennä levolle; heille ilmoitettaisiin kyllä heti, kuin Elsa oli löytynyt.

Nyt lähti herra Miller vastapäätä olevaan Martin majaan, sillä hänkin arveli heti, että Elsa oli mennyt uuden ystävänsä mukana metsään. Martti astui juuri ulos; hän oli jo kuullut, että eräs lapsi oli kadonnut ja oli nyt tulossa auttamaan etsinnässä. Herra Millerin kysymyksiin vastasi hän, että oli ollut vaimoineen ja lapsineen poissa kotoa jo varhaisesta aamusta asti ja että he siis eivät olleet nähneetkään tyttöstä.

Herra Miller ajatteli nyt, että Elsa oli lähtenyt yksin kävelemään, niin kuin hän itse oli ehdoitellut, joko ylös vuorille tai kauvas metsään. Hän määräsi nyt että Martin piti hakea kokoon kaikki ympäristön miehet ja antaa heille hyvät lyhdyt ja sitte piti toisten nousta vuorille ja etsiä sieltä joka paikasta ja toisten kuljeskella metsikkö ristiin rastiin. Näiden viimemainittujen seuraan tahtoi herra Miller itsekin liittyä ja hän oli päättänyt jatkaa etsimistä, kunnes hänen lapsensa oli löytynyt. Niin lähtivät sitte miehet ulos yön selkään ja rouva Miller kuuli, kuinka vanha seinäkello löi kerta toisensa perästä; mutta hitaasti, niin hitaasti kului yö, ettei tuo hellä äiti ollut vielä koko elämässään niin pitkää yötä valvonut. Hän ei ummistanutkaan silmiänsä. Jos hänen korvansa eroitti vaikka kuinka kaukaista ääntä, hypähti hän pystyyn ja sanoi itsekseen' "Nyt he tulevat ja tuovat minun lapseni! Mutta minkälaisena, elävänäkö vai kuolleena?" Mutta he eivät tulleetkaan. Vähän väliin tulla sipsutteli Ella hiljaa äidin luo; hän tahtoi nähdä josko äiti nukkuisi, sillä hänkään ei ollut pelon tähden saanut unta. Kun hän sitten tapasi äidinkin valvomasta, pyysi hän yhä uudestaan: "Oi, äiti, emmekö rukoilisi vielä kerta, että rakas Jumala suojelisi Elsaa ja saattaisi hänet pian kotiin?" Siihen äiti mielellään myöntyi ja silloin Ella polvistui hänen vuoteensa viereen ja rukoili, että hyvä Jumala varjelisi Elsaa ja neuvoisi isälle tien hänen luokseen. Sitten Ella meni taas hiljaa takaisin kamariinsa.

Yö kului. Loistavana nousi aurinko vuorien takaa ja valaisi metsät ja niityt kirkkaiksi, niinkuin se olisi tahtonut julistaa pelkkää iloa.

Rouva Miller vaipui uupuneena vuoteelleen. Vihdoin voitti väsymys huolet ja surut; vieno uinahdus vapautti huolestuneen äidin hetkeksi tuosta tuskallisesta epävarmuudesta ja odotuksesta.

Viides luku.

Seuraavana aamuna.

Kalpeana ja murtuneena astui herra Miller aamuauringon kultaisessa loisteessa asuntoaan kohti, ja hänen vaatteistaan näkyi että hän oli samoillut monien orjantappurapensaiden ja piikkisten risukkojen läpi. Rouva Miller oli heti kuullut hänen askeleensa ja hätäisenä huusi hän: "Tuotko sinä lapsen mukanasi?" Hän astui lähemmäksi, istuutui vaimonsa vuoteen viereen, kätki kasvonsa käsiinsä ja sanoi tuskin kuuluvasti: "Minä tulen yksin. Minä en voi enää toivoa, en jaksa sitä enää ajatellakaan. Missä tilassa on lapsi tämän pitkän yön jälkeen, jos hänen löydämmekin, kuolleenako vai puolikuolleena?"

"Oi, ei, isä", huusi nyyhkien Ella, joka oli hiljaa hiipinyt huoneeseen, "rakas Jumala on varmaan suojellut meidän Elsaamme; äiti ja minä rukoilimme sitä häneltä niin paljo viime yönä."

Isä nousi: "Me olemme koko yön kävelleet metsikössä ristiin rastiin, siellä ei lapsi voi olla; nyt koetamme laskeutua alas tuonne alppijoen rotkoihin."

Vapisevalla äänellä lausui isä tämän; yhä varmemmalta alkoi hänestä tuntua, että lapsi oli pudonnut alas virtaavaan jokeen. Herra Miller oli käskenyt valmistaa miehille kunnon aamiaisen Martin luona, sitten piti heidän kaikkien vielä auttaa etsimisessä. Nyt, kun oli päivä, voikin helpommin laskeutua alas syvyyksiin ja rotkoihin. Kun herra Miller astui Martin tupaan, istuivat miehet vielä pöydässä ja keskustelivat innokkaasti, siitä mitä nyt oli tehtävä. Samuli seisoi isänsä vieressä silmät suurina ja pörhössä korvin kuunnellen.

Herra Miller istuutui Martin viereen. Kaikki vaikenivat, sillä he näkivät kuinka suuri hänen surunsa ja tuskansa oli. Yht'äkkiä sanoi Samuli toimessaan: "Nyt minä tiedän, missä hän on."

"Ei sinun pidä puhua joutavia, Samuli", neuvoi häntä isänsä lempeällä tavallansa, "sinähän olit vuorilla heinässä, silloin kun hän oli eksynyt, ethän sinä voi siitä tietää mitään."

Herra Miller kyseli köysiä ja muita tarvekaluja, ja niistä keskusteltaessa sanoi Samuli puoliääneen, mutta kuitenkin aivan kuuluvasti: "Mutta minäpä tiedän kuitenkin, missä hän on."

Herra Miller nousi, tarttui hänen käteensä ja sanoi ystävällisesti: "Poika, katso minua silmiin ja sano minulle suoraan: Tiedätkö jotakin lapsesta?"

"Tiedän", vastasi hän lyhyesti.

"Niinpä puhu toki, poika! Oletko nähnyt lasta? Minne hän on mennyt", kysyi herra Miller kiihkeämmin.

"Minä tulen näyttämään", vastasi Samuli ja läksi oveen päin. Kaikki nousivat seisomaan; he katselivat toisiinsa. Ei kukaan tiennyt, josko todella pitäisi lähteä tälle, heidän mielestään turhalle retkelle. Mutta herra Miller meni arvelematta pojan perästä.

"Samuli, Samuli", sanoi Martti isä varoittaen, "minä uskon varmasti, että sinä lupaat enemmän, kuin voit täyttää."

Mutta Samuli astui empimättä eteenpäin, herra Miller seurasi häntä, miehet tulivat hidastellen perässä.

Kun poika kääntyi metsikköön päin, pysähtyivät he ja eräs sanoi: "Onhan se aivan turhaa, seurata poikaa sinne; me olemme etsineet joka paikan, emmekä löytäneet. Me emme lähde sinne." Martti ilmoitti sen herra Millerille ja sanoi, ettei hän itsekään luottanut poikaan. Sill'aikaa Samuli astuskeli yhä eteenpäin ja herra Miller ja Marttikin päättivät seurata häntä. Samuli kulki suoraan eteenpäin, suurimpaan metsään; äkkiä poikkesi hän vasemmalle vanhoja kuusia kohti, josta päin pian alkoi välähdellä jotakin punaista. Samuli juosta viiletti suoraan sitä kohti pistävien orjantappurapensaiden ja risukkojen poikki eräälle aukeammalle paikalle, jossa kasvoi suuria pensaita, kaikki täynnä punaisia kukkia. Tässä pysähtyi hän ja katseli hiukan hämmästyneenä ympärilleen. Nähtävästi hän oli odottanut löytävänsä Elsan täältä. Sitten jatkoi hän päättäväisesti matkaansa eteenpäin. Kukkaspensaita oli yhä harvemmassa, mutta ne tulivat yhä suuremmiksi. Jokaisen luona pysähtyi Samuli hetkiseksi ja katseli ympärilleen, sitten meni hän eteenpäin, poiketen yhä enemmän vasemmalle.

"Ei, Samuli, nyt et saa mennä enää etemmäksi", huusi isä, "sieltä tulee eteen tuo kapea äkkijyrkänne". Mutta samassa silmänräpäyksessä välähti niinkuin tulta puiden lomitse; aurinko paistoi erääseen pensaaseen joka oli täpösen täynnä punaisia tukkia. Samuli juoksi sinne kiireesti, mutta olikin jo samalla aivan tuon kallion reunalla, joka äkkijyrkkänä syöksyi alas syvyyteen. Samuli katseli ympärilleen ja kurkisti kukkien yli seinämätä alas. Sitte kääntyi hän takaisin. Herra Miller seisoi epätoivoisena hänen takanansa: tässä loppui tie, eikä lapsi ollutkaan löytynyt! Martti tarttui poikansa käteen vetääksensä häntä pois tuosta vaarallisesta paikasta, silloin sanoi Samuli yksivakaisena, niinkuin tavallisesti: "Tuolla alhaalla makaa hän." Herra Miller ryntäsi esiin, kumartui kuilun reunaman yli -- -- hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi; hän peräytyi, hänen polvensa vapisivat niin että hänen täytyi tarttua läheisimpään puuhun. Hän viittasi Marttia luokseen. Tämä piteli vielä Samulia lujasti kädestä. Nyt hän astui jyrkänteen partaalle ja katsoi alas syvyyteen. Siellä, täällä, kasvoi kallion raosta joku pensas; alhaalla, kammottavan etäällä, ulkoni kallionseinämästä kapea kiven liuska. Sillä aivan kallioon kiini hivuttautuneena makasi liikkumattomana pieni olento, kasvot kiveä vasten painettuina.

"Taivaan Jumala se on totta, tuolla makaa hän", sanoi Martti liikutettuna, "mutta elävänäkö, vaiko --"; hän ei lausunut lausettaan loppuun, yksi katse herra Milleriin sulki hänen suunsa. Tämä näytti näet siltä, kuin olisi hän voinut kaatua kuolleena maahan. Hän rohkaisi kuitenkin mieltänsä.

"Martti", sanoi hän hiljaa, "nyt emme saa hukata yhtään silmänräpäystä; jos lapsi vaan liikahtaa paikaltaan niin on se syvyydessä. Kuka laskeutuu tuonne alas? Kuka noutaa sen sieltä?"

Toiset miehet saapuivat samassa myöskin paikalle; toivottomina, mutta uteliaina olivat he kuitenkin seuranneet pikku opastajaa. Toinen toisensa perästä hekin menivät jyrkänteen reunalle katsomaan alas.

"Kuulkaa, miehet", sanoi herra Miller vapisevalla äänellä, "emme saa hukata silmänräpäystäkään. Kuka tahtoo sen tehdä? Kuka tahtoo auttaa? Kuka uskaltaa?"

Miehet katselivat toisiinsa, kaikki vaikenivat. Taaskin astui joku kuilun partaalle, katsoi alas, kääntyi sitte takaisin, kohautti olkapäitään ja meni pois.

"Jospa vaan varmasti tietäisi, että hän elää", sanoi toinen. "Mutta siinä täytyy panna henkensä alttiiksi, ja ehkenpä vaan noutaakseen kuollutta."

"Mutta entäs jos lapsi vielä eläisi", huusi herra Miller kiivastuneena, "ja jos hän liikauttaa itseänsä, niin on hän hukassa! Oi, eikö se sitte ole mahdollista?"

"Se olisi ollut tuolla syvyydessä jo aikaa sitte, jos se vielä olisi ollut elossa, noin liikkumatta ei kukaan voi maata", sanoi muuan. "Ja, herra, jos vyöryy tuonne alas, silloin ei auta enää parainkaan palkinto."

Olkapäitään kohauttaen toinen toisensa perästä väistyi syrjään. Herra Miller katseli epätoivoisena ympärilleen. Apua ei näyttänyt saatavan mistään. "Minä teen sen itse", huusi hän epätoivoissaan, "mutta neuvokaa, miten?" Martti astui nyt hänen luokseen. "Ei, herra", sanoi hän levollisesti, "se ei käy laatuun, silloin olette molemmat hukassa, se on varma. Mutta minä tahdon tehdä sen. Jumalan avulla. Minulla on myöskin tuollaisia pienokaisia, minä tiedän, miltä Teistä mahtaa tuntua." Jo ennenkuin hän oli tämän sanonut, oli hän kiinnittänyt paksun köyden vanhaan petäjään; sillä hän oli päättänyt tuoda lapsen isällensä, joko elävänä tai kuolleena. Nyt paljasti hän päänsä, rukoili hiljaa, tarttui lujasti köyteesi ja liukui alas kallion seinämää myöten.

Hän tuli kapean kallioluiskan kohdalle; vasemmalla kädellään piti hän tiukasti köydestä, paljailla jaloillaan koetti hän pysyttäytyä kallion kielekkeellä. Voidakseen oikealla kädellään tarttua lapseen ja nostaa sen syliinsä. Hiljaa, hyvin hiljaa lähestyi hän, sillä jos lapsi oli elossa ja häntä säikähti -- yksi ainoa ripeä liike ja se olisi vielä viimeisessä silmänräpäyksessä ollut hukassa. Lapsi makasi liikkumattomana. Martti kumartui ja laski suuren, vankan kätensä hänen päälleen. Samassa silmänräpäyksessä aikoi lapsi kääntyä ja silloin se olisi auttamattomasti syöksynyt alas. Mutta Martin käsi painoi häntä lujasti. Lapsi sai käännetyksi päätään; kaksi suurta silmää tuijotti ihmeissään mieheen.

"Jumala olkoon kiitetty", sanoi Martti syvään huoaten. "Sano sinäkin lapsi niin, jos vielä voit puhua!"

"Niin, voinhan minä toki vielä puhua! Jumala olkoon kiitetty", sanoi lapsi aivan selvällä äänellä.

Martti katsoi ihmetellen lasta, joka oli aivan vahingoittumatta.

"Sinua mahtaa Herramme pitää erittäin rakkaana, hän on tehnyt sinua kohtaan suuren ihmeen; sitä sinä, pienoiseni, et saa koko elämäsi ikänä unhottaa", sanoi hän hartaasti. Sitte nosti hän vahvalla kädellään lapsen luokseen. "No, nyt sinun täytyy pitää kiini minun kaulastani molemmin käsin, mutta oikein lujasti, niinkuin minä olisin sinun oma isäsi; sillä katsoppas, minä en voi pitää sinusta kiini; minun pitää molemmin käsin tarttua köyteen, että pääsisimme ylös."

"No, kyllä minä pidän lujasti kiini", vakuutti Elsa ja tarttui Martin kaulaan niin lujasti, että hän tuskin voi hengittääkään. Mutta iloissaan se Martti siltä oli!

Nyt alkoi hän kiivetä kallion seinämää ylös. Sepä ei ollutkaan helppoa; hänen käsistään ja jaloistaan juoksi veri. Väliin piti hänen levähtää hetkinen. Miehet ja herra Miller seisoivat ylhäällä ja katselivat melkein hengittämättä, kuinka mies häilyi tuon pohjattoman syvyyden kohdalla. Jaksaako hän kestää ponnistusta? Pääseekö hän ylös? Vai loppuivatko hänen voimansa kesken. Hellittääkö hän ja syöksyy lapsen kanssa syvyyteen?

Yhä lähemmä kohosivat he -- nyt vielä tuo viimeinen peloittavan jyrkkä kalliorinne -- silloin --

"Jumala olkoon kiitetty", huudahti Martti, kun hän astui ylös reunamalle. Hän irroitti lapsen kaulastaan ja laski hänet vapisevan isän syliin.

Herra Millerin täytyi istuutua. Hän piti lastaan sylissään ja katseli sitä vaieten, niinkuin hän ei olisi vielä oikein voinut käsittää onneansa.

"Oi, isä, minä olen niin iloinen" sanoi Elsa ja kietoi hyväillen kätensä isänsä kaulan ympäri. "Mutta kyllähän minä tiesinkin, että sinä aamun tullen minut noutaisit."

Martti oli astunut syrjään; ristissä käsin katseli hän nyt isää ja lasta ja ilokyyneleet juoksivat pitkin hänen päivettyneitä kasvojansa. Samuli oli hiipinyt hänen viereensä ja piti hänestä lujasti kiini, sillä hän oli ymmärtänyt, että isä oli ollut suuressa vaarassa.

Nyt astui herra Miller lapsi sylissään Martin luo. Hän ojensi kätensä lapsensa pelastajalle: "Te, Martti, käsitätte kyllä, miksi minä nyt vasta teen sitä, jota minun kaikkein ensiksi olisi pitänyt tehdä", sanoi hän liikutetulla äänellä. "Minä kiitän Teitä, niinkuin se, jonka henki on pelastunut. En unhota sitä koskaan, että Te panitte henkenne alttiiksi, pelastaaksenne minun lastani."

Molemmat miehet puristivat toistensa kättä ja Martti sanoi avosydämisesti: "Se on minulle suuri palkinto, että voin tuoda teille lapsen vahingoittumattomana."

"Tapaamme toisiamme vielä kerran tänään, nyt täytyy meidän joutua äidin luo", sanoi herra Miller ja kääntyi palausmatkalle pitäen pienoistansa lujasti sylissään. Martti kulki hänen perästänsä pitäen Samulia kädestä ja toiset seurasivat perässä.

Kun nyt Martti kulki poikineen metsän poikki, sanoi hän tälle: "Sanoppa nyt minulle, Samuli, mistä sinä tiesit, että pienokainen oli juuri tänne eksynyt?"

"Kun hän tahtoi noita punaisia kukkia", vastasi Samuli.

"Vai niin, mutta mistä sinä sitte sen tiesit, että hän oli juuri tuolla kallionjyrkänteellä?"

"Kun häntä ei näkynyt ensimäisen pensaan luona, niin oli hän varmaankin mennyt etemmäksi, koska etempänä on yhä kauniimpia kukkia ja kaikista kaunein pensas on juuri kallion luona. Mutta en minä sitä tiennyt, että hän oli pudonnut alas", selitti Samuli.

Nyt herra Miller oli saapunut asuntonsa luo. Hän astui sisään ja avasi makuuhuoneen oven. Ella istui vielä äitinsä vuoteen vieressä ja piteli hänen kädestään. Äiti nojasi uupuneena päätään päänalukseen, hänen silmänsä olivat kiini. Herra Miller astui sängyn luo ja laski Elsan keskelle äidin vuodetta.

"Hyvää huomenta, äiti! Oletko sinäkin nukkunut hyvin", huudahti Elsa aivan iloisesti, niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka aamu tullessaan äitiä syleilemään. Tämä avasi silmänsä ja katsoa tuijotti lapseensa. Sitte tarttui hän siihen äkkiä, painoi sitä sydämelleen, niin voimakkaasti kuin jaksoi ja sanomattoman ilon kyyneleet virtasivat hänen poskilleen. Hän ei voinut puhua sanaakaan, ainoastaan kiittää sydämessään rakasta Jumalaa uudestaan ja yhä uudestaan. Ella piti lujasti pikku sisartaan kädestä ja sanoi kerta toisensa perästä: "Siinäkö sinä taas olet, Elsa? Missä sinä sitte olit koko yön niin yksinäsi?" Isä kertoi sitte, kuinka ja mistä Elsa oli löytynyt, ja kuinka Martti oli uskaltanut henkensä pelastaakseen lasta. Äitiä aivan värisytti tätä kuullessaan. Hän painoi lasta vielä kerran lujasti sydämelleen, kun hän kuvaili mielessään sitä hirveätä vaaraa, missä lapsi oli ollut koko yön.

"Oi, etkö sinä ole hirveästi peljännyt", kysyi Ella, jonka kävi Elsaa niin sääliksi, että kyyneleet väkisinkin tahtoivat tulla silmiin.

"Ei toki, minua ei ole ensinkään peloittanut", sanoi Elsa iloisesti. "Nyt minä tahdon kertoa, kuinka se kävi. Ensin juoksin minä sisään isän luo kysymään häneltä, josko nyt olisin saanut mennä Samulin kanssa hakemaan niitä punaisia kukkia. Mutta isä oli poissa. Silloin minä ajattelin, että hän kyllä lupaisi, kun jo eilenkin olisin mennyt niin mielelläni, enkä saanut silloin, ja niin minä menin Samulin luo. Mutta hänkin oli poissa. Silloin minä ajattelin: kyllä minä löydän ne punaiset kukat yksinänikin, sanoihan Samuli jo minne päin pitää mennä. Sitte minä menin ylös tuonne metsään ja etsin, enkä löytänyt. Mutta yht'äkkiä näin minä jotakin punaista välkkyvän puiden takaa ja minä juoksin sinne. Mutta ensin löysin minä vaan vähän kukkia, eikä ne olleet oikein helakan punaisia, mutta Samuli oli sanonut, että piti mennä syvälle metsään ja sitte yhä eteenpäin. Sitten minä menin vielä etemmäksi, ja siellä oli yhä enemmän kukkia ja vihdoin tuli suuri, hyvin suuri pensas ja siinä oli niin paljo kauniita punaisia kukkia; ne loistivat niin komeasti ja minä tahdoin saada ne kaikki, aivan kaikki ja silloin minä putosin yht'äkkiä alas eräälle kivelle. Mutta se oli hyvin kapea, ja sentähden minä vetäysin hyvin likelle kalliota ja ajattelin: minä tahdon maata hyvin hiljaa, isä kyllä tulee sitte minua noutamaan. Mutta sitten minua rupesi väsyttämään -- ja jo oli tullut pimeäkin --, ja minä ajattelin, nyt minun varmaankin pitää nukkua, ja aamulla tulee sitte isä ja noutaa minut. Sitten minä ajattelin: nyt minun pitää vielä rukoilla, että rakas Jumala lähettäisi enkelinsä, että he suojelisivat minua, kun minä nukun ja sitten minä rukoilin:

"Oi Jeesus, avun tuoja, Levitä siipeis suoja, Niin olen turvassa! Valvokoon enkelisi. Ettei mua turmelisi Pauloillaan viekas saatana!"

"Sitte minä nukuin makeasti, kunnes mies tuli, ja minä tiesin heti, että isä oli hänet lähettänyt."

Äiti oli vavistuksella seurannut kertomusta. "Mutta nyt ei minun pikku heinäsirkkani enää mene yksikseen askeltakaan", sanoi isä, niin vakavasti, kuin hän suinkin voi, sydämensä ilossa.

Mutta äiti ei ollut vielä kuullut, kuka etsijät oli vihdoinkin oikeille jälille johtanut; mutta hän tahtoi tietää kaikki tarkkaan. Nyt muisti isä Samulin, ja että se oli oikeastaan hän, joka oli päässyt Elsan jälille.

"Tuota kunnon poikaa tulee meidän erityisesti muistaa", sanoi hän, ja Elsa, jota tämä ajatus erityisesti innotutti, kapusi samassa alas sängystä, pannakseen tuuman heti toimeen.

Mutta minkä palkinnon saisi Samuli? Mitä saisi hän heti viedä hänelle?

"Hän saa pyytää mitä vaan tahtoo", sanoi isä, "katsotaanpa, mikä häntä enin ilahuttaisi."

"Voinko heti mennä hänen luokseen", kysyi Elsa kiireesti.

Isä sanoi tahtovansa tulla mukaan, keskustellaksensa Martin kanssa ja saadaksensa maksaa muillekin miehille heidän palkkansa. Elsa hyppeli ilosta; hänen päänsä oli täynnä uusia tuumia Samulia varten.

"Isä hoi, mutta jos hän pyytää eläintarhan, täynnä suurimpia eläimiä, mitä olla voi", kysyi hän.

"Niin hän saa sen", vastasi isä varmasti.

"Isä, mutta jos hän toivoisi turkkilaispukua ja käyrää sapelia, niinkuin Kaarlo serkulla on", kysyttiin taas.

"Saa hän sen myös", kuului vastaus.

"Mutta, isä", jatkettiin vielä, "jospa hän tahtoisi suuren linnoituksen ja kaksitoista laatikollista sotamiehiä, niinkuin Kaarlolla on?"

"Niin saa hän ne", vastasi isä vielä kerran.

Nyt ryntäsi Elsa Samulin luo, joka seisoi tuvan oven edessä.

"Tule, Samuli", huusi hän, "nyt saat sinä toivoa kauneinta, mitä maailmassa on."