Part 1

HYVÄSSÄ TURVASSA.

Kirj.

Johanna Spyri

Suomennos 7:stä saksalaisesta painoksesta

Kertomuksia lapsille I.

Kuopiossa U. W. Telén & Co, 1894.

SISÄLLYS:

I. Ennen matkalle lähtöä. II. Gemmillä. III. Tuttavuutta tehdään. IV. Hirmuyö. V. Seuraavana aamuna.

Ensimäinen luku.

Ennen matkalle lähtöä.

Dresdenissä, lähellä Elben rantapenkereitä, on iso kivitalo. Siellä istui kirkkaana heinäkuun aamuna herra Miller nojatuolissaan ja piti edessään niin suurta sanomalehteä, ettei hänen kasvojaan ensinkään näkynyt.

Vastapäätä häntä istui talon rouva valkosessa aamumyssyssään ja kaatoi hyvälle tuoksuavaan kahvikeittiöön vähän väliin vettä porisevasta kattilasta. Pian oli aamiainen alkava.

Silloin aukeni ovi: kaksi pientä tyttöä astui sisään ja heidän perässään pitkä ja hoikka neiti, joka näkyi huolestuneena seuraavan pikku Elsan vilkkaita liikkeitä, kun tämä juoksi huoneen läpi ja vihdoin ketterästi hypätä kiepsahti isän polvelle. Notkeasta hyppäyksestä näki selvään, ettei sitä nyt ensikertaa tehty. Riemuiten katseli Elsa nyt ympärilleen, niin kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Nytpä minä istun taas lujassa linnassani, jossa minua ei voi mikään onnettomuus kohdata!"

Sitte pisti hän kiharaisen päänsä suuren sanomalehden alle ja huudahti veitikkamaisesti: "Oi, jopa löysin sinut, isä! Milloin lähdemme Gemmille?"

Isä pani pois sanomalehden, suuteli pienokaista ja sanoi: "Ensiksi hyvää huomenta, pikku heinäsirkka; sitte vasta matkasuunnitelmat." Kepeiden hyppäystensä tähden nimitti häntä isänsä pikku heinäsirkaksi. Kun iso sanomalehti ei ollut enää isän ja Elsan välissä, kiersi tämä kätensä isän kaulan ympäri ja sanoi hänelle sydämellisesti hyvää huomenta. Sillä aikaa seisoi Ella sisko aivan hiljaa isän tuolin vieressä odottaen hänen aamutervehdystään. Nyt suuteli hän vanhempaakin tytärtään, joka sitte istuutui hiljaa pöydän ääreen.

"Jospa sinäkin nyt siirtyisit sinne, jossa sinun olla pitäisi", sanoi isä Elsalle, joka ei vielä ollut aikeissakaan lähteä korkealta istuimeltaan.

"Minä menen heti, isä", vakuutti Elsa, mutta kohensi itseään samalla vakavammin istumaan; "minä tahdoin vaan odottaa, kunnes sanot, milloin lähdemme Gemmille."

"Niin pian kun äiti on saanut tavarat matkaa varten järjestetyiksi", vastasi isä.

Nyt hyppäsi Elsa alas ja sitten suoraa päätä äidin polvelle.

"Oi, äiti, järjestämmehän sitte tänään tavarat! Nyt, heti paikalla", pyysi Elsa hyväillen äitiänsä. "Minä tahdon auttaa sinua, ja Ella voi myös auttaa ja neiti Hellmer myöskin, ja sitte voimme huomenna lähteä ja sitte --"

"Nyt juomme ensin maitomme ja istumme hetkisen aivan kelvollisina pöydässä, lapsi kulta", oikaisi häntä äiti ja Elsa, joka huomasi saavansa tyytyä tähän vastaukseen, istuutui nyt paikalleen isän ja äidin väliin ja aamiainen alkoi.

Jo kauan aikaa oli Elsa heti herättyään kysynyt, koska Gemmille lähdettäisiin; hänen päähänsä tuskin enää muuta ajatusta mahtuikaan. Tämä matkatuuma oli seuraavalla tavalla kiintynyt pikku Elsan mieleen.

Menneenä kesänä olivat isä ja äiti matkustelleet Sveitsissä. Gemmin vuorisola, jonka kautta he olivat kulkeneet Wallis'ista Bernin kanttooniin, oli miellyttänyt heitä niin, että he päättivät tulla sinne uudestaan seuraavana kesänä, ottaa lapset ja neiti Hellmerin mukaansa ja viipyä siellä jonkun aikaa. He olivat matkalla tutustuneet opas Kasperiin ja kertoneet hänelle aikeensa ja toivonsa saada vuokratuksi niillä seuduin huoneuston, jossa voivat järjestää olonsa kodikkaaksi, eivätkä tarvitseisi asua ravintolassa. Silloin oli Kasper ehdoitellut heille että asettuisivat hänen omaan majaansa, joka oli Gemmin vuorisolan lähellä, vihreällä rinteellä vuorille johtavan polun vieressä. Tähän aikaan sopi hänelle parhaiten luovuttaa heille pikku talonsa; hän itse oli silloin aina muukalaisten kanssa matkoilla, hänen molemmat poikansa paimensivat alpeilla suuria karjoja, ja hänen vaimonsa voi asua ylhäällä pikku ullakkokamarissa ja tehdä Millerin perheen askareita. Heitä varten voitiin sitte järjestää iso tupa ja molemmat makuuhuoneet. Tämä ehdotus miellytti hyvin herra Milleriä ja hänen rouvaansa ja katseltuaan taloa, päättivät he vuokrata sen tulevan vuoden kesäkuukausiksi. Tieto tästä tuumasta ja vanhempien kertomukset kauneista niityistä, korkeista lumivuorista, vihreistä alppilaitumista ja suurista karjalaumoista, olivat tehneet lapsiin syvän vaikutuksen, ja jo kauvan aikaa sitte oli Elsa tuskin enää voinut odottaa lähtöpäivää. Jo talvella oli tuskin päivääkään kulunut ilman että Elsa kysyi: "Äiti, joko nyt kesä pian tulee?"

Nyt oli kesä todellakin tullut ja Elsan kysymykset tulivat yhä kiihkeämmiksi. Joka aamu ilmaisivat tuota pitkällistä odotusta nuo sanat: "Milloin lähdemme Gemmille?" Päivä päivältä kasvoi lapsen malttamattomuus ja yhä tihenivät nuo ahdistavat kysymykset ja pyynnöt, sillä nytpä Elsa tuskin enää jaksoi odottaa, että noustaisiin vaunuihin ja lähdettäisiin ajamaan noita korkeita vuoria ja vihreitä niittyjä kohti.

Vihdoin tuli se päivä, että koko Millerin talo oli kuin suuri markkinapaikka. Joka huone oli niin täynnä kaikellaisia vaatteita, ettei sopinut minnekkään istumaan. Mutta vähitellen katosivat ne kaikki kolmeen summattomaan matkakirstuun, ja pari päivää myöhemmin istui koko Millerin perhe matkavaunuissa: Ella hiljaisesti iloiten äidin ja neiti Hellmerin välissä; Elsa isän vieressä, jota hän syleili alinomaa tulisella ihastuksella, sillä nythän lähdettiin pitkälle matkalle, nythän matkustettiin Gemmille!

Toinen luku.

Gemmillä.

Gemmin vuorisolan lähellä kääntyy kapea polku synkkään metsään ja johtaa pian niille paikoille, jossa matkustaja kauhulla näkee allansa, jyrkkien kallioseinämien välissä pohjattoman kuilun. Tätä polkua tuli eräänä kauniina kesäiltana pieni poikanen. Hänellä oli kädessään suuri, punainen kukka, jonka hän varmaankin oli löytänyt tuolta metsiköstä ja jota hän vähän väliin ihastellen katseli.

Nyt saapui hän metsän laidassa olevalle aukealle paikalle ja katseli ympärilleen, mutta kun hän ei näyttänyt huomaavan mitään erinomaisempaa katseltavaa, jatkoi hän matkaansa. Nyt kulki hän niityn läpi kapeaa polkua, joka johtaa vasemmalla puolen olevalle vihreälle kukkulalle. Siellä oli lähellä toisiaan kaksi majaa, joiden takapuolelle oli tehty pieni lisärakennus, nähtävästi karjaa varten. Toinen näistä navetoista oli isompi ja näyttipä itse majakin uudenuutukaisine ovineen paremmalta ja suuremmalta. Sen omistaja oli opas Kasper, joka asui siinä vaimonsa ja kahden poikansa kanssa ja voi joka vuosi sitä hiukan korjaella, hänellä kun matkustajain oppaana oli kesät läpeensä hyvä ansio. Hänen navetassaan ei ollut ainoastaan kaksi kiliä, niinkuin kaikilla hänen naapureillaankin, vaan siellä oli ollut jo kaksi vuotta komea lehmäkin, josta hän sai kunnon maitoa ja voita. Tuo pienempi maja vanhoine madonsyömine ovineen ja rikkinäisine pärekattoineen oli kantaja Martin oma, jota jykevän ruumiinrakennuksensa vuoksi kutsuttiin "vahvaksi Martiksi". Siinä asui hän vaimonsa ja neljän pienen lapsensa kanssa ja tuvan takana olevassa pikku navetassa oli kaksi kiliä, joiden maidon täytyi riittää kaikkiin tarpeisiin.

Vahvalla Martilla oli tosin koko kesän, varsinkin silloin, kun oli kaunis sää, säännölliset tulot; hän kantoi matkustajain tavaroita Gemmin vuoren yli, mutta hän ei kuitenkaan sillä ansainnut läheskään niin paljon, kuin naapurinsa Kasper, joka oli usein päiväkausia matkustajain mukana vuorilla.

Kasperin uuden tuvanoven edessä seisoivat nyt juuri hänen kaksi poikaansa ja heillä oli nähtävästi tärkeä asia keskusteltavana. He katselivat, koettelivat ja vertailivat hyvin toimessaan kahta esinettä, jotka olivat heidän käsissään ja kun he vihdoinkin näyttivät saaneen vertailemisensa päättymään, alkoivat he taas alusta. Poikanen joka samassa tuli metsästä majalle, pysähtyi nyt ja katseli ihmeissään tuota toimitusta majan ovella.

"Samuli tule, katso, katso", huusi hänelle nyt toinen pojista. Räpäyttämättä silmiään ja ihmetellen katseli hän nyt sitä, mitä hänelle näytettiin.

"Katso, nämä on isä tuonut meille Bernin markkinoilta", huusi suurempi pojista taaskin Samulille ja molemmat pitivät lahjaansa korkealla ilmassa. Mikä ihmeellinen näky tämä olikaan Samulille! Taneli ja Janne pitivät molemmat kädessään suurta ruoskaa. Lujan ja samalla notkean varren ympäri oli kierretty punainen nahkahiihna. Pitkä, valkoinen siima oli kierrelty pyöreistä nahkahihnoista; sen päässä riippui lujaan kierretty, pyöreä punonnainen keltaisesta silkistä, muodostaen kauniin tupsun. Tätä päätä, joka lyödessä antoi aika paukauksen nimitettiin "nystyräksi". Sanatonna katseli Samuli ruoskia; jotakin näin ihanaa ei hän ollut nähnyt koskaan elämässään!

"Kuulehan nyt", sanoi Taneli ja nyt alkoivat he Jannen kanssa heiluttaa ruoskiansa. Nytpä paukkui ja jymisi koko laakso ja kaikuivat kaikki vuoret, niin että Samulista tuntui siltä, ettei koko maailmassa voisi olla mitään suuremmoisempaa ja ihanampaa.

"Jospa minullakin olisi keltatupsuinen ruoska!" sanoi hän syvään huoaten, kun molemmat pojat vihdoinkin olivat paukkeensa lopettaneet.

"Niin, sinä voit odottaa", vastasi Taneli ylpeästi ja paukauttaen ruoskallaan vielä kerran juoksi hän pois; pitihän hänen sitä näyttää vielä muillekin ihmisille. Janne juoksi hänen perässänsä; mutta Samuli katseli heidän jälkeensä ja jäi liikkumattomana seisomaan. Hänen murheettomalle sydämelleen oli nyt pudonnut raskas taakka. Hän oli nähnyt jotakin, jota hän nyt halusi enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa ja Taneli oli vielä sanonut nuo masentavat sanat: "Niin, sinä voit odottaa!" Samulista tuntui niinkuin nyt olisi mennyttä kaikki, mikä häntä voisi ilahduttaa. Hän puristi kokoon punaisen kukkansa ja kiidätti sen menemään, sillä tuo, että pitäisi tyytyä punaiseen kukkaan, eikä saisi koskaan tuollaista keltatupsuista ruoskaa, se harmitti Samulia; suuttuneena katseli hän miten kukka kiisi kauas niitylle. Tiesi kuinka kauan hän siinä olisi vielä seisonut, jos ei ovi hänen takanansa olisi avautunut ja siitä astunut ulos vaimo suuri luuta kädessä.

"Missä pojat ovat, Samuli", kysyi hän pikaisesti.

"Ne juoksivat pois ruoskinensa", vastasi tämä, sillä yhä olivat ruoskat hänen mielessään.

"Juokse kutsumaan heitä kotiin, ja pian", käski häntä vaimo. "Huomen aamuna varhain pitää heidän joutua lähtemään alpeille ja huomisiltana tulee herrasväki ja siihen pitää ennättää tehdä vielä paljo. Sano niin heille, juokse Samuli!"

Poika läksi juoksemaan kaikin voimin sinne päin, jonne molemmat pojat olivat kadonneet. Vaimo alkoi nyt laista kaaputella luudallaan joka nurkassa. Hän oli Kasperin vaimo ja Tanelin ja Jannen äiti.

Tänä aamuna oli saapunut herra Milleriltä kirje, jossa hän ilmoitti saapuvansa tänne seuraavana iltana, -- siitä johtuivat nyt nuo suuret valmistukset ja puhdistelut, jotka kyllä tarpeen olivatkin, sillä Taneli ja Janne kuljettivat monenlaista roskaa suurissa kengissään huoneeseen. Nyt saapuivat he molemmat juostessaan hirveästi läjäytellen ruoskiansa ja naapurin Samuli heidän perässänsä, sillä ruoskat vetivät häntä vastustelemattomalla voimalla mukanansa. Mutta kun nyt äitinsä huusi heidät sisään, heidän kun piti vielä auttaa häntä kaikellaisissa toimissa, kääntyi Samuli vihdoin takaisin ja astui vastapäätä olevaa majaa kohti, mutta hyvin hitaasti, niinkuin joku, jota on suuri suru painamassa. Ja suru painotkin Samulin mieltä, sillä keltatupsuiset ruoskat väikkyivät alinomaa hänen silmissään ja lisäksi kuuluivat vielä yhä hänen korvissaan Tanelin masentavat sanat' "Niin, sinä voit odottaa!"

Vanhan tuvan oven edessä, sillä paikalla, joka oli polettu kovaksi tantereeksi, seisoi isä Martti ja koetti raskaalla kirveellään halkoa juurta, puhkaista puupölkkyä pienemmiksi kappaleiksi, että äidillä olisi taas jotakin lieteen pantavaa. Rivissä, isän edessä seisoivat Martta, Otto ja Betty ja katselivat hänen työtänsä suurilla, vakavilla silmillään. Vanhin heistä, Samuli, liittyi heihin, asettui riviin ja jäi seisomaan silmät selällään, sillä aina oli hän siellä mukana, missä oli jotakin katsottavaa. Mutta pian osoitti isä maassa olevia puukapuloita ja sanoi niin lempeällä ja ystävällisellä äänellä, ettei sitä olisi voinut odottaakaan tuolta suurelta, vahvalta mieheltä: "No, Samuli, otappa noista aina pari kerrallaan syliisi ja vie ne äidille keittiöön, niin saa hän keitetyksi meille perunat." Samuli teki heti niinkuin häntä käskettiin ja työssä haihtui hänen suuri surunsa. Mutta, kun hän myöhemmin makasi pikku Oton vieressä kapeassa sängyssään, silloin ei hän voinut, niinkuin tavallisesti, heti nukkua, tuo hänen suuri surunsa täytti taas hänen mielensä ja hänen täytyi huoahtaa: "Oi, jospa minullakin olisi keltatupsuinen ruoska!"

Kolmas Luku.

Tuttavuutta tehdään.

Jo aikaiseen seuraavana aamuna kuultiin hirveätä ruoskan läiskettä, sillä Taneli ja Janne seisoivat jo neljän aikaan tuvan oven edustalla odottamassa lehmiä, joita tuotiin ympäristöltä vietäviksi alpeille, jossa suuret karjalaumat olivat. Sitten piti heidän molempain jäädä syksyyn asti sinne paimenpojiksi ja siitä olivat he niin iloissaan, etteivät voineet siitä kyllin meluta, sillä olihan tuo heille molemmille ihana toivo, saada olla siellä kahdenkesken, eikä tarvita koko kesänä tehdä mitään muuta, kuin juosta ruoskinensa lehmien perässä.

Kun äiti vielä oli sitonut reput heidän selkäänsä ja neuvonut heitä tekemään aina oikein ja kun he olivat lähteneet lehmineen, silloin palasi äiti majaan takaisin ja nytpä alkoi ylt'yleensä joka nurkassa sellainen lakaseminen ja siistiminen, josta ei ollut loppua tulla koko päivänä. Aurinko oli jo vaipunut kuusten taa, kun vaimo vielä kerran hankasi kaikkia ikkunoita ja sitte tutkistelevasti tarkasteli. Nytpä välkkyikin joka paikka, kaikki ikkunat, pöytä, sekä pöytälautana oleva kiviliuska, penkit seinämillä, sekä lattiakin. Nytpä näkikin vaimo kuinka laaksosta päin tulevaa tietä lähestyi koko jono kantajoita, hevosia ja ratsastajoita. Hän juoksi kiireesti yliselle, sitoi puhtaan esiliinan vyöllensä ja asettui tuvan ovelle vastaanottamaan vieraitansa. Jono pysähtyi ja herra Miller auttoi ensin vaimonsa ja neiti Hellmerin, sitte lapset hevoisten selästä. Tuskin oli Elsa päässyt alas maahan, kun hän ihastuksesta alkoi juoksennella edestakaisin, eikä tiennyt oikein, mikä kauneinta oli, tuoko paimenmaja, jonka seinustalla tuo pieni penkki oli, nuoko vihreät niityt puroineen ja kukkasineen, vaiko tuo kultainen hohde tuolla vuorilla ja kuusten latvoissa; kaikki oli niin uutta, niin kaunista! Ellakin oli ihastuksissaan ja katseli ympärilleen ihmetellen hiljaa itsekseen. Mutta nyt astuivat äiti ja isä majaan ja täälläpä oli Elsalle taas uutta nautintoa, sillä täällä oli taas kaikki aivan erilaista, kun hän koskaan elämässään oli nähnyt. Hän tarttui Ellan käteen ja juoksenteli hänen kanssaan joka kolkassa. "Katso, katso, täällä voi istua ympäri tuvan joka seinämällä ja katsoppa vaan mihin täältä voi kiivetä." Näin sanoen kapusi Elsa nopeasti ylös portaita, jotka johtivat uunin takana olevaan aukkoon, josta pääsi makuuhuoneeseen. Se vasta oli hauska keksintö. Sieltä taas päästiin toiseen huoneeseen, jossa oli myöskin kaksi vuodetta ja täältä päästiin pieneen yliskamariin ja toiselta puolen puisia portaita myöten alas tupaan. Tämä oli hauska kiertokulku, jonka voi tehdä monta kertaa päivässä, ja kaikki sekä ulkona että täällä majassa näytti niin uudelta ja oudolta ja lupaavalta! Elsa ei tiennyt oikein mistä hän kaikkein enin iloitsi. Kun hän vihdoin makasi suuressa vuoteessaan tuolla ylhäällä kamarissa ja Ella hänen vieressään ja kun äiti oli iltarukouksen perästä sanonut lapsille hyvää yötä, silloin Elsa huokasi syvään ja sanoi täysin tyydytettynä: "Oi, nythän olemme Gemmillä!"

Nyt seurasivat mitä ihanimmat kesäpäivät; niityt heloittivat hohtavassa auringon paisteessa, raitis tuuli puhalteli tuolla ylhäällä kuusikossa ja taivas oli niin tummansininen ja ulottui niin kauas yli kukkuloiden ja valkoisten lumivuorten. Muutamissa päivissä olivat Ella ja Elsa jo löytäneet kaikki läheisyydessä olevat kauniit paikat, joissa voi hupaisesti viettää päivän kuumimmat hetket, kunnes iltaisin aina lähdettiin kävelemään isän ja äidin kanssa. Mutta Elsasta oli hauskempi etsiä kauneita paikkoja, kuin niissä oleskella, ja kun Ella istuutui pehmeälle mättäälle kuusen juurelle tai rinteen vihreälle nurmikolle ja odotti, että neiti Hellmer nyt vaan tulisi ja lukisi, tai kertoisi jonkun kauniin kertomuksen, silloin oli jo Elsa saanut päähänsä uuden tuuman, joka hänet ehdottomasti vei mukanaan. Sill'aikaa istuivat äiti ja isä majassa ja monta kertaa piti äidin paneutua lepäämäänkin, sillä hänen terveytensä oli hyvin heikontunut. Kun Elsa näki neiti Hellmerin astuvan ulos majasta kädessään iso kori, jossa käsityöt olivat, silloin vasta johtui hänen mieleensä monta kaunista paikkaa, jonne olisi voinut mennä ja ennenkun neiti Hellmer ennätti istuutuakkaan, selitti Elsa hänelle, että hänen piti pian joutua sisään isän luo, sillä hänellä oli paljo puhumista isälle. Hui vaan, niin oli hän majassa, kiepsahti isän polvelle ja teki hänelle koko joukon ehdotuksia, kuinka voisi kiivetä kuusten luo tuonne korkealle vuorelle ja katsella sieltä sitte kauas ympäristölle, tai kulkea kauas, kauas tuonne synkkään metsään niiden suurten lintujen luo, jotka monasti rääkyivät niin hirvittävästi. Isä kuunteli silloin mieltymyksellä noita rohkeita ehdoituksia, mutta arveli kuitenkin, että nyt pitäisi vielä tyytyä lyhyempiin kävelyihin ja että Elsan nyt pitäisi jo palata taas Ellan ja neiti Hellmerin luo.

Elsa oli juuri päässyt isän polvelle. Tänään oli hänellä taas tehtävä uusi ehdotus ja se oli hyvin kiireellinen.

"O, isä, pane nyt tuo kirja vaan hyvin pieneksi hetkeksi pois", pyysi hän, "minulla on sinulle vähän sanottavaa." Isä myöntyi ja kuunteli tarkkaavaisesti. "Katsoppas, isä", jatkoi Elsa, "eilen jo ja tänään taas on eräs pieni poika seisonut tuolla vastapäätä, majan edessä ja silmät suurina lakkaamatta katsellut tänne. Minun täytyy todellakin mennä sinne ja kysyä, minkä tähden hän niin tekee ja mikä hänen nimensä on."

Isä oli siinä hänen kanssaan yhtä mieltä ja Elsa läksi heti matkalleen. Siellä seisoi Samuli vielä aivan samalla paikalla, kuin hetki sitte ja katsoi tuonne toiselle puolen naapuritaloon, sillä aina siellä oli uutta ja ihmeellistä nähtävää, sitte kun nuo vieraat ihmiset viivat sinne tulleet. Kun Elsa oli saapunut hänen luokseen, asettui hän kädet selän takana seisomaan aivan hänen eteensä, niin kuin isä teki silloin, kun hän aikoi keskustella äidit: kanssa jostain tärkeästä asiasta.

"Mitä sinä olet tahtonut nähdä, kun olet alinomaa katsellut tuonne toiselle puolelle", kysyi hän.

"En mitään", vastasi Samuli.

Tämä vastaus ei näyttänyt oikein tyydyttävän Elsaa.

"Oletko tarkoittanut jotakin, meillä on myöskin pieni poika, ja oletko tahtonut nähdä, miltä hän näyttää", tutkisteli hän yhä.

"En", vastasi Samuli lyhyesti.

"Sinä olet nyt varmaankin unohtanut, mitä sinä tahdoit nähdä", sanoi nyt Elsa, selittäen siten asian sekä itselleen että Samulille. "Mikäs sinun nimesi on?"

"Samuli."

"Kuinka vanha olet?"

"En tiedä."

"Se pitää tietää. Tule, asetu minun viereeni, noin" -- ja Elsa asettui Samulia vasten selin ja katsoi häntä yli olkansa. Hän oli hiukan pienempi, mutta paljo tukevampi ruumiiltaan kuin Elsa.

"Sinä et ole vielä niin iso, kuin minä", sanoi hän, "sinä olet vielä jokseenkin pieni. Katsoppas, minä tulen seitsemän vuoden vanhaksi, sillä minä olen täyttänyt jo kuusi vuotta, juuri syntymäpäivänäni, sen minä tiedän aivan hyvin, sillä silloin sain minä hyvin paljo lahjoja. Sinä täytät ehkä vasta kuusi vuotta, koska sinä olet vielä noin pieni."

Samuli uskoi tämän selityksen, sillä hän ei tiennyt, että hän jonkun aikaa sitten oli täyttänyt seitsemän vuotta, ja että hän oli vaan lisääntynyt enemmän terveydelleen kuin pituudelleen.

"Mitä sinä toimitat kaiket päivät, Samuli", kysyi Elsa.

Samulin piti miettiä kauan. Vihdoin sanoi hän: "Minä tiedän, missä on punaisia kukkia."

Tämä oli Elsalle kuin sytykettä. Samassa silmänräpäyksessä oli hän näkevinään pensaan täynnä heloittaivia, punaisia kukkia jossakin paikassa tuolla metsässä ja koko sydämestään halusi hän noita punaisia kukkia.

"Missä, missä? Samuli, missä on niitä kukkia? Tule, mennään sinne pian!" Ja Elsa oli jo tarttunut Samulin käteen ja veti häntä muassaan. Samuli seurasi, mutta hitaasti.

"Tuolla", sanoi hän vihdoin ja osoitti sormellaan ylös metsikköön.

"Oi, tuonneko sitä mennään, tuohon suureen metsään", huudahti Elsa toimehikkaana, vetäen Samulia kaikin voimin eteenpäin.

"Sinne, ja sitte yhä eteenpäin", vastasi Samuli ajattelevasti ja kiirehtimättä askeleitaan; hänellä olikin jalassaan raskaat puukengät. Mutta Elsa veti Samulia yhä kovemmin. Hän oli näkevinään polun joka kulki synkän metsän läpi sekä nuo suuret punaset kukat loistaen ja heloittaan puiden takaa.

"Tule toki, Samuli, tule", huusi hän ja veti Samulia yhä kiivaammin eteenpäin.

Nyt kulkivat he Kasperin majan ohitse. Isä seisoi ovella. Hän oli tullut katsomaan, missä hänen pienokaisensa niin kauan viipyi, ja eikö tuo myönnetty vierailu jo ollut toimitettu. Juuri kun hän astui ulos, kulki tuo kummallinen pari ohitse, Elsa, vetäen Samulia kaikin voimin perässään.

"No, no! Ei nyt niin kiirettä ole, pikku heinäsirkka", huusi isä! "Minne sitä uutta ystävää nyt kuljetetaan?"

"Oi, isä", huusi Elsa innoissaan, "hän sanoo tuolla metsässä oleman niin kauniita, punaisia kukkia, me tahdomme hakea niitä."

"Ei, ei", sanoi isä, ottaen Elsaa kädestä, "ei se käy päinsä. Nyt me menemme kävelemään äidin kanssa ja tuo pikku ystävä saa joskus hakea ne kukkaset ja tuoda sinulle, sitten hän saa ison voileivän." Näin sanoen vei isä lapsensa mukanaan huoneeseen ja vähän ajan perästä tulivat he kaikki yhdessä, äiti ja isä, neiti Hellmer, Ella ja Elsa takaisin ulos ja kulkivat yhdessä päivänpaisteista polkua alas laaksoon. Samuli jäi seisomaan paikalleen, siksi kuin seuruetta ei ensinkään näkynyt, sitten vasta kääntyi hän ja meni takaisin mökkinsä ovelle.

Neljäs luku.

Hirmuyö.

Seuraavana päivänä, siihen aikaan, kun rouva Feland tavallisuuden mukaan oli lepäämässä, astui neiti Hellmer suurine vasuineen lähellä majaa olevalle kauniille varjopaikalle, viettääkseen siellä tuon hupaisen neulomis- ja lukuhetken. Ella istui jo levollisena sammalmättäällään; Elsa seisoi hänen edessään ja kertoi tulisella innostuksella eräästä metsässä olevasta pensaasta, jossa oli heloittavat punaiset kukat, jotka loistavat kauvas puiden välitse. Hänen silmänsä tulivat, hänen tätä kertoessaan, yhä suuremmiksi ja loistavammiksi, sillä, kuta enemmän hän siitä puhui, sitä selvemmin näki hän kaikki edessänsä ja olipa kuin olisi hän jo ollut tuolla tiellä metsän keskellä.

Neiti Hellmer asetti juuri suuren korinsa maahan ja sanoi: "Istuuduppa nyt, Elsa ja ole hiljaa, minulla on teille jotakin hauskaa luettavaa." Mutta Elsan mieli oli niin kiintynyt noihin kukkasiin ja metsään, että tuo kehoitus meni aivan hukkaan. "Minun täytyy juosta hyvin sukkelaan isän luo, minulla on niin paljo sanomista hänelle", vakuutti Elsa ja juoksi majaa kohti. Tämä temppu uudistui joka päivä: aina kun Elsan piti asettua jonnekin istumaan arveli hän, että hänellä oli jotakin aivan välttämätöntä puhumista isälle; mutta tänään hänellä kuitenkin oli vielä kiireempi kuin tavallista. Kun nyt jo oli kulunut hyvän aikaa, eikä lapsi palannutkaan takaisin, tuli neiti Hellmer levottomaksi ja sanoi: "Mene pian huoneeseen, Ella, ja huuda Elsaa sieltä pois, ettei hän herättäisi äitiä. Isä on varmaankin jo mennyt ulos, sanoihan hän aamiaispöydässä, että hän aikoi mennä pitkälle kävelylle." Ella juoksi sisään, mutta kun hän ei heti sieltä palannutkaan, meni neiti Hellmer häntä etsimään. Tuvassa ei näkynyt yhtään ihmistä, eikä keittiössäkään! Neiti nousi pieniä portaita ja avasi hiljaa lasten kamarin oven, sielläkään ei ollut ketään! Ovi vanhempien huoneeseen oli auki. Hän katsoi sinne, mutta sielläkään ei ollut muita kuin rouva Miller yksinänsä; hän makasi silmät kiini vuoteellaan.