Part 3

Samuli katseli Elsaa otsa rypyssä; oli niinkuin hänen sanansa olisivat hänessä eloon herättäneet jotakin, joka kovin painoi hänen mieltänsä. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: "Ei siitä ole mitään hyötyä."

"On siitä toki hyötyä", vastasi Elsa; "kun sinä löysit minut, niin sinä voit pyytää, mitä tahdot ja sinä saat sen; isä on sen sanonut. Ajattele nyt oikein tarkkaan ja sano sitte."

Vähitellen Samuli alkoi käsittää asiaa. Hän katsoi Elsaa vielä kerran tutkivasti; josko sitä todella oli tarkoitettu; sitten hän huokasi syvään ja sanoi: "Keltatupsuisen ruoskan."

"Ei, Samuli, sehän ei ole mitään", vastasi Elsa aivan pahoillaan, "ei sinun pidä pyytää sellaista. Ajattele nyt vielä kerta, mikä olisi kaikkein kauneinta, ja sitä sinun pitää pyytää."

Samuli totteli, mietti hetkisen, huokasi vielä kerran syvään ja sanoi: "Keltatupsuisen ruoskan."

Nyt astui herra Miller miesten kanssa ulos tuvasta; miehet läksivät pois kiitellen, Martti jäi seisomaan ovelle.

"Teille, Martti, minä en ole vielä tarjonnut mitään", sanoi herra Miller. "Teille minun olisi pitänyt ensiksi osottaa kiitollisuuttani ja sellaisella tavalla, että siitä olisi teille tosi-iloa. Sanokaa toivoisitteko jotain erityistä?"

Martti pyöritti lakkiaan käsissään, sitte hän sanoi hidastellen: "Johan minä olen kauankin toivonut erästä asiaa, mutta en minä sitä uskalla sanoa; senhän ei olisi pitänyt johtua nyt mieleenikään."

"Sanokaa vaan pois", kehoitti herra Miller, "kenties minä voin auttaa."

"Minä olen aina ajatellut", jatkoi Martti hitaasti, "että, jospa minäkin kerran pääsisin niin pitkälle, kuin naapurini tuolla vastapäätä, että uskaltaisin ruveta lehmän ostoa tuumaamaan. Minulla on jokseenkin paljon heiniä ja sitten me tulisimme huoletta toimeen."

"Se on hyvä, Martti", sanoi herra Miller, "me tapaamme pian toisemme." Sitten hän otti Elsaa kädestä ja lähti hänen kanssaan palausmatkalle.

"Ja mitä ystävämme Samuli sitte haluaa", kysyi hän.

"Oi, hän on tyhmä", huusi Elsa, "hän tahtoo vaan keltatupsuisen ruoskan! Sehän ei ole mitään."

"Onhan toki, onhan se jotakin", vakuutti isä. "Näetkö, jokaisella lapsella on omat ilonsa; Samulille tuottaa tuollainen ruoska aivan yhtä suuren ilon, kuin sinulle kaikkein komein nukkikamari."

Elsa tyytyi tähän selitykseen ja nyt hän tuskin malttoi odottaakaan, että tuo toivottu esine saapuisi.

Seuraavana päivänä herra Millerillä oli tehtävä matka alas laaksoon. Elsa tiesi kyllä syyn siihen ja hyppeli ilosta koko aamun. Mutta isä ei lähtenyt, ennen kuin hän oli oikein teroittanut pikku "heinäsirkkansa" mieleen, ettei hän saisi yksin mennä ainoatakaan askelta majasta ja neiti Hellmer sai ankaroita määräyksiä. Tämä oli tuona hirmuyönä ollut sellaisessa tuskassa, ettei noita neuvoja olisi tarvittukaan. Hän aikoi nyt päin vastoin niin vahtia Elsaa, ettei päästäisi häntä silmänräpäykseksikään näkyvistä, mutta se taisi kuitenkin käydä liian vaikeaksi.

Kaksi päivää sen jälkeen, juuri kun Martti perheineen oli istuutunut pöytään syömään höyryäviä perunoita, kajahti majan edessä kova ammunta -- ja vielä toisen kerran ja kolmannen.

"Kasperilta on varmaankin lehmä karannut", sanoi Martti ja nousi ylös mennäkseen sitä kiinni ottamaan. Sitäpä piti Samulinkin nähdä. Sukkelasti juoksi hän isän perästä, Martta, Otto ja Betty seurasivat häntä ja heidän perässään tuli äiti, noutaakseen heitä kaikkia takaisin.

Mutta ulkona seisoi Martti aivan liikkumattomana hämmästyksestä, ja kaikki muut seisoivat hänen ympärillään silmät selällänsä. Mutta äiti, joka nyt saapui paikalle, löi kätensä yhteen, eikä voinut ihmetyksestä saada sanaa suustaan. Seinään kiinnitettynä seisoi kiiltävän ruskea lehmä, niin iso ja komea, ettei sellaisia ollut kuin muutamilla rikkaimmilla talollisilla. Toiseen sarveen oli sidottu iso ruoska, jossa oli valkoinen, luja nahkahihna, paksu silkkitupsu päässä; sepä kimalteli kuin kulta auringon paisteessa!

Ruoskan varteen oli sidottu paperilappu, jossa seisoi suurilla kirjaimilla: "Samulille."

Martti irroitti ruoskan ja antoi sen pojalle. "Se on sinun", sanoi hän.

Samuli piti ruoskaa kädessään: mitä kauneinta ja ihaninta hän oli nähnyt, se oli nyt hänen omansa! Ja lisäksi oli tuossa vielä lehmä, jota voi ajaa laitumelle paukutellen ruoskalla niin kuin Janne ja Tanelikin.

Samuli tarttui loistavin silmin ruoskaansa, syleili sitä ja piti sitä niin lujasti kiini, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Ei mikään voima koko maailmassa voi minua tästä eroittaa!" Martti ja hänen vaimonsa eivät voineet kyllikseen katsella tuota komeaa eläintä; mutta, että se oli oleva heidän omansa, sepä heistä vasta ihme oli.

Vihdoin sanoi Martti: "Se ammuu, sen lähden, että se tahtoisi antaa maitoansa. Samuli, tuo maljoja, tänään tahdomme herkutella."

Kaksi suurta maljaa tuli täyteen vaahtoavaa, lämmintä maitoa ja ne vietiin pöydälle perunoiden viereen, sitte saattoivat kaikki riemukulussa "Ruunikkia" navettaan.

Vastapäätä, naapurimajan edustalla seisoi herra Miller lapsineen; he tahtoivat nähdä, miten "Ruunikkia" vastaanotettaisiin; Elsa tahtoi myöskin kaikella muotoa tietää minkä vaikutuksen tuo ruoska tekisi, jonka hän itse oli suurilla kirjaimilla merkinnyt annettavaksi Samulille.

Kun rouva Miller oli toipunut tuosta suuresta jännityksestä, kulki koko perhe ylös kalliojyrkänteen luo, kiittääkseen ja ylistääkseen vielä kerran sydämen pohjasta hyvää Jumalaa itse sillä paikalla, jossa Hän niin huomattavasti oli kädellään suojellut lasta.