Part 3

"Nähkääs, minun", sanoi Willfriede-rouva arasti, "minun itseni on myöskin täytynyt ensin oppia olemaan tyytyväinen. Minun vereni ei ole niin levollista kuin hänen, enkä minä myöskään ennen ollut niin hyvillä päivillä. Moni seikka koski minuun kipeästi. Elämä ei näyttänyt minulle juuri iloista puoltansa, kun olin lapsi. Silloin hän tuli ja tasoitti kuoppaiset tiet ja antoi minulle voimia kulkea eteenpäin. Minä avasin silmäni ja opin näkemään. Niin huomasin vähitellen, ettei maailma ole lainkaan niin huono, ja että ihmiset, jotka ovat yksitellen lurjuksia, kuten Montesquieu sanoo, kokonaisuutena kuitenkin ovat sangen siivoa väkeä."

"Luetteko Montesquieuta Johanneksen kanssa?"

Hän pudisti päätään. "Hänen, kuten niin monen muunkin teoksia, luin kerran ennen isäni kanssa. Johannes ei lue mielellään. Mutta älkää luulkokaan, että kuvittelisin mielessäni olevani hänen edellään jossakin asiassa pienen oppini johdosta. Tiedän aivan hyvin, kuinka äärettömän paljon ylempänä hän on monia lukeneita. Hän tekee työtä ja hyödyttää, toisten vain harkitessa ja pohtiessa. Näillä toisilla minä tietysti tarkoitan itseäni. En teitä, teillä on sellaista, mitä kadehdin, tietoja, henkevyyttä ja niin monia, monia lahjoja..."

"Lahjoja!" huudahti Paul, "tepä sen sanotte. Niin onkin asianlaita: minulla on lahjoja! Se ei merkitse kokonaista, todellista, ihmistä tykkänään täyttävää taitamista. Vain ituja ne ovat, heikkoja ja puolinaisia ituja, jotka eivät milloinkaan kypsy, kun yksi ehkäisee ja painaa toistaan. Niinpä sanovat maalaajat, että saan kiittää menestyksestäni kuvieni aatteita, mutta että en ymmärrä paljoa piirustuksesta ja väreistä; mutta kaikki he suuresti ylistävät erinomaisia lauluja. Musiikintuntijat taas eivät pidä sävellyksiäni kovinkaan lupaavina, mut taasen sijaan maalauksiani oivallisina. Ja kun Roomasta tullessani tapasin junassa erään nuoren kirjailijan, johti hän keskustelun paljon puhuttuun Paul Gordoniin. 'Tunnetteko häntä? Eriskummainen ihminen! maalaa kuvia, jotka ovat kuin elämä itse; keksii säveliä, joita on ilo kuulla; mutta sitten on sama mies hiljakkoin ruvennut kirjoittamaankin. Sen hän mieluummin saisi jättää sikseen. Sillä olkoon, että hänellä on värejä ja säveliä, — mutta ajatuksia? Niitä häneltä puuttuu. Niin epäsuotuisasti arvostelee jokainen sitä osaa työstäni, minkä hän ymmärtää. Mutta minä tiedän, että maalaaja, musiikkimies, kirjailija, kaikki he ovat oikeassa. Minä en osaa mitään kokonaisesti."

"Olette antanut tuon itserakkaan ihmisen masentaa mieltänne. Sitä teidän ei pitäisi antaa tehdä. Sillä jos hänen lörpötykseensä mielestänne sisältyisi hitunen totuutta, niin miksi ette voisi noudattaa hänen mielipidettään, rajoittautuavain yhdelle taiteen alalle?"

"Tehdä itseni ammattikuntalaiseksi? Asettaa itselleni silmälaput? Luuletteko, että se hyödyttäisi? Minä vilkuisin lävitse ja katsoisin syrjään ja näkisin vihreän niityn, joka olisi laitumeksi oiva ja jolle kaipaisin. Niille, joille luonto on antanut niin onnellisen mielen, että he voivat tyytyä, niille se olisi hyvä. Mutta niille, jotka sitä eivät voi... On olemassa kahdenlaisia ihmisiä, kuten kai tiedätte, rouva Willfriede, omien lahjojensa ylistäjiä — ja niiden halveksijoita. Yhtä taitoa kuitenkin nimitän omakseni. Se on kyky itse arvostella, tarkastaa ja, jos on tarpeen, säälimättömästi tuomita se, mitä olen luonut. Työssä istuessani elän tosin, kuten jokainen taiteellista työtä tekevä, kuumeessa, joka valtaa minut lamauttaa arvostelukykyni. Mutta sitten, kun tulee vastavaikutus, herääminen..."

"Silloin annatte liian pienen arvon taidollenne."

"Niinkö luulette? Willfriede-rouva, kuinkahan moni teokseni, maalaus yhtä hyvin kuin laulukaan, säilyy jälkimaailmalle?"

"Minun mielestäni ei luodessaan jotakin pitäisi välittää nyky- eikä jälkimaailmasta, vaan kuulla ainoastaan omaa omaatuntoaan ja pyrkiä seuraamaan sitä kokonaan ja puhtaasti."

"Tuo kuuluu aivan Johannekselta. Oletteko jo oppinut hänestä saarnaamaan minulle siveyttä?"

Nuori rouva punastui. "Luulen, että hänen on pakko niin ajatella. Hän ei tosin ole koskaan puhunut minun kanssani siitä eikä muutoin vakavista ja yleisluontoisista kysymyksistä. Hän pitää minua... herra Gordon" — hän nousi — "jottei Johanneksen huono ajatus, että minä olen kutakuinkin käyttökelvoton, näyttäytyisi aivan todeksi, niin sallikaa minun nyt mennä katsomaan taloa. Eihän minulla kyllä ole kovin paljoa sanottavaa täällä, neiti Dreesen hallitsee kuten ennenkin. Mutta tahtoisin kuitenkin tietää, onko huoneenne järjestyksessä."

"Älkää vaivautuko", sanoi Paul, "silmäsin jo sinne, sininen huone on yhä olemassa. Ja vuode ja tuoli ovat vanhalla paikallaan."

"Niin, mutta — olitteko tosiaankin siellä? Sittenhän näitte myöskin minun sekamelska-kulhoni? Oletteko vihainen minulle? Jos. Johannes tietäisi, että käytän sillä tavoin huonettanne, niin hän olisi kauhuissaan! Muutoin tottelen häntä aina! Mutta — ruusunlehtien täytyy saada olla suolalla ripoiteltuina aivan rauhassa viikkokausia, jotta ne antaisivat oikean tuoksun. Ja siitä minä pidän niin kovasti, kun se on ainoa tuoksu, jota isäni sieti ympärillään ja kun siihen liittyy muisto nuoresta äidistäni, jota en ole koskaan tuntenut: hän on valmistanut sitä ja jättänyt sitä jälkeensä kaikkiin tavaroihinsa, pitseihin, vaatteisiin. Ja huone oli käyttämättä, ettekä te tullut, ja..."

"Pyydän", huudahti Paul, "antakaa kulhojen olla, ne eivät häiritse minua. Minä voin asua toisessakin huoneessa, jos se soveltuu teille paremmin."

"Ei, ei, mahdotonta! Kuinka voitte niin sanoakaan! Se olisi onnettomuus. Johannes pitäisi jo sellaista ajatustakin majesteetinloukkauksena. Ja, eikö totta? — te ette anna minua ilmi hänelle? Kaikki onkin pian poissa. Odottakaahan vain yksi minuutti." — Hän riensi sieltä nopeasti.

Oliko tuo tosiaankin Johanneksen rouva? Vanhan, hyvän Johannes Heilwigin, joka sanoi itseään talonpojaksi? Tuo siro, solakka olento lepertelevine suineen, joka puhui iloista ja syvän vakavaa, Montesquieusta ja sekasotku-maljakoista yhtä kevyesti, ja jonka totisten harmaiden silmien edessä ehdottomasti täytyi paljastaa sisimpänsä?

Voimakas ja onnellinen saa kaikki osakseen, kallisarvoiset jumalten lahjat ei koskaan tule yksinään. Paul Gordon ei tosiaankaan ollut tullut tänne toivottaakseen onnea ystävälleen. Hänen tuiki omat, proosalliset asiansa ne olivat tuoneet hänet nyt äkkiä Heilwigshofiin vastoin kaikkia hänen päätelmiään. Mutta nyt jonkunlainen kärsimättömyys ajoi häntä huoneen lävitse; hän ei voinut odottaa silmänräpäystä, jolloin hän sanoisi vanhalle ystävälleen: Olit oikeassa, ja pyydän anteeksi, että puhuin sitä vastaan.

Ja nyt oltiin niin pitkällä. Alhaalta talosta kuului ääniä. Raskaita pontevia askelia portailla, ja ovi lennähti auki.

"Hän ei tiedä mitään", sanoi Willfriede nopeasti.

Ja miehelleen: "Katsohan, setä Johannes, tässä on sinulle yllätys."

Herra Johannes Heilwig seisoi hetkisen kuin lumottuna. Mutta sitten hän ojensi molemmat kätensä ystäväänsä kohti ja sieppasi hänet lähelleen ja puristi häntä voimakkailla käsivarsillaan niin lujasti, ettei hän kuullut eikä nähnyt mitään. "Paul, Paul, poikani, vihdoinkin taas täällä!" Useampia sanoja hän ei saanut suustansa.

Willfriede hiipi pois huoneesta. Kun Paul kuuli oven hiljaa käyvän, irtaantui hän Johanneksen syleilystä: "Kelpo ystäväni, kuinka voit olla noin hillitön! Se ei ole oikein, sen täytyy loukata häntä."

Johannes vain pudisti päätään. Hän ei puhunut paljoa. Hän kuuli, mitä Gordonilla oli sanottavaa tulonsa syistä, teki silloin tällöin lyhyen kysymyksen, joka osoitti hänen seuraavan asiaa, ja vain ohimennen hän pari kertaa silitti hellästi, aivan hiljaa, leveällä, isolla kädellään Paulin harmaantunutta päätä.

"Johannes", kysyi maalaaja häpeissään, "miksi sinä pidät minusta niin paljon?"

Heilwig otti itselleen tuolin, asettui aivan vastapäätä ystäväänsä ja katsoi häneen. "Niin", sanoi hän hitaasti, "tiedäthän, ettei ajattelu ole minun asiani. Jos tahdot päästä siitä itse selville, niin koeta itse; minä en voi sanoa sitä sinulle. Sen vain tiedän, että jotakin puuttuu täydellisestä mielihyvästä, jos sinä et ole luonani."

"Ja sinun rouvasi? Silloin minä olin kyllin hupsu neuvoakseni sinua olemaan menemättä naimisiin. Vasta tänään minä olen ymmärtänyt, kuinka onnellinen sinun täytyy olla. Tuo viisas, herttainen, terve nainen!"

Johannes nyökäytti päätään. "Näetkös, poikaseni, Friede on hyvä lapsi, ja hänen on nyt hyvä olla. Ja niin pitääkin."

"Mutta — sinähän rakastat häntä kuitenkin?" kysyi Paul, johon nuo levolliset sanat koskivat kylmentävästi.

"Rakastanko? Sitä sinä kysyit jo silloinkin. Minä pidän hänestä. Siihen tunteeseen, josta yhäti haaveksit, olen kai sentään liian vanha ja liian raskasliikkeinen. Kun painaa sata kiloa..."

"Mutta, sinä hirviö!" huudahti Paul, "sinähän rakastat minua ja enemmän kuin ansaitsen. Minun takiani voit kiivastua!"

"Niin, sinun" — maamies pudisti ajattelevaisena vaaleata päätänsä — "se on jotakin muuta. Jos minulla olisi poika, niin tuntisin kenties samalla tavoin. Mutta silloinkin minä olisin herra ja voisin käskeä, kuten yksinkertaisesti sanon Friedelle: Tee se — ja hän tekee sen. Sinuun nähden minulla ei ole mitään käskettävää, sinä et kuulu minulle. Ja riippuu omasta tahdostasi, mitä annat minulle. Minulla ei ole mitään oikeutta sinuun nähden. En voi vaatia mitään."

"Rakastatko siis minua senvuoksi, että minä olen ympäristössäsi ainoa ihminen, jonka ei täydy totella sinua?"

"Kenties; voi niin olla."

"Ystäväni", sanoi Paul ja nousi seisomaan, "toivoisin voivani sinua kerran oikein kiittää ja tehdä sellaista, mikä sinua oikein miellyttää".

IV.

Kaksi päivää tulonsa jälkeen Paul Gordon matkusti ystävänsä kanssa Hampuriin. Ja yhtä monella sanalla, kuin hän itse oli jo kirjoittanut siitä kirjeitä, saattoi Johannes varallisuusasian järjestykseen. Hän oli juuri talonpoika, kuten hän aina itsestään sanoi; hänen kehittynyttä oikeudentuntoansa etevämpi oli vain hänen vielä voimakkaampi itsepäisyytensä. Ja kun hän oli selvittänyt tuon sotkuisen asian käytännöllisemmin ja suotuisammin kuin yksikään tottunut asianajaja olisi voinut sitä selvittää, ja kun Paul yhä puhui kiitollisuudestaan, otti Heilwig taas todellisena talonpoikana oman etunsa huomioon: "Tuleppas siis minun kanssani takaisin ja jää kesäksi Heilwigshofiin."

Ja Paul Gordon suostui siihen.

Maaliskuun alussa ollutta tuiskua, joka oli ottanut hänet pohjolassa vastaan, oli seurannut vielä kylmiä päiviä, kolea huhtikuu, ynseä toukokuu; pitkälle kesäkuuhun oli rankkoja sateita. Mutta äkkiä taivas kirkastui; puhtaana, loistavana, sinisenä ja pilvettömänä se katsoi alas maahan, päivästä päivään hymyilevänä, päivästä päivään samanlaisena. Ja kasvit nousivat kukkien ja loistaen tuhansin värein niityillä ja puutarhassa, ja viljat kypsyivät keltaisiksi ja voimakkaiksi, ja linnut oksillaan visersivät viimeisen laulunsa ja vaikenivat sitten, yksi toisensa jälkeen, ja rupesivat rakentamaan pesiään. Kesä oli tullut, ennenkuin sitä oli odotettukaan, hiljaisine, polttavine hehkuineen, runsaine antimineen ja vielä runsaampine, kuumine täyttymättömän-kaipuineen.

Elämä Heilwigshofissa oli sillävälin kulkenut tavallista, miellyttävää hiljaista kulkua edelleen. Niiden vuosien aikana, jotka olivat kuluneet PauIin sieltä poissa ollessa, oli niin vähän muuttunut, että hän saattoi toisinaan unhottaa ainoan suuren muutoksen. Myöskin loputtomat sukupäivälliset jäykkine muodollisuuksineen olivat entisellään. Heilwigit ja Müllerit saapuivat vähentymättömin luvuin. Hän itse vei vieraana pöytään talon emännän. Kun he astuivat ruokahuoneeseen, seisoivat oven vasemmalla ja oikealla puolella molemmat työnjohtajat ja kaksi harjoittelijaa, mustiin hännystakkeihin ja valkoisiin kaulahuiveihin pyntättyinä, tekivät säädetyt kumarruksensa ja asettuivat vaiti ollen paikoilleen. Yksinpä nuorten herrain kasvotkin näyttivät hänestä samoilta kuin ennenkin: samat hohtavan valkoiset otsat, jotka olivat hämmästyttävänä vastakohtana ilman punertamille poskille. Talon isäntä istui, kuten ennenkin, pitkän pöydän päässä ja johti pöytäkeskustelua: hevosista, ilmoista ja uuden sadon toiveista.

Friede-rouva kaatoi kuppeihin kahvia aterian jälkeen, kun taas neiti Dreesen, hienosti kalistellen isoa avainnippuaan, kulki ulos ja sisään, vieden pois pöydältä leivoksia ja hedelmiä, joita hän säilytti lukon takana. Heilwig vei sukulaisensa katsomaan nuorinta varsaa, navettaan, jossa oli hiljakkoin Englannista tulleita, erittäin hienorotuisia lehmiä, maitotalousrakennukseen, missä aina oli ihmeteltävissä uusia, käytännöllisiä laitteita, jotka saattoivat tuon valkoisen, loistavan puhtaan huoneen näyttämään vielä valkeammalta, välkkyvämmältä. Jälkeen illallisen, jolle äänetön apulaisjoukko jälleen ilmaantui, pelattiin vielä erä biljardia, — Friede-rouva katseli —, ja kun sitten vieraat olivat menneet, istuivat Paul ja Johannes päivänpäättäjäissikaareineen vielä kauan kahdenkesken sinisessä huoneessa, entisen tapansa mukaan.

Mutta päivisin, kun ei ollut veljiä eikä kälyjä juhlittavina, pääsi nuori rouvakin oikeuksiinsa. Johannes oli mielissään, jos rouva keskusteli hänen ystävänsä kanssa. He puhuivat maalaustaiteesta ja historiasta, ihmisistä ja asioista, aivan kuinka sattui, mutta harvoin he olivat yhtä mieltä. Kerran, kun keskustelu oli taas kääntynyt Paulin elämään, huomautti Willfriede, kuten hänen ensimmäistä päivää siellä ollessaan, hänen haluttomuudestaan ja epäilyksistään itseensä nähden.

"Niin, mitäpä varten vaivautuisin", huudahti Gordon, "mitäpä aihetta ei olisi jo kertovaisissa runoelmissa, näytelmissä, romaaneissa käsitelty loppuun, mikä kuva jää vielä maalattavaksi tässä kaikkea tutkistelevassa, paljon tekevässä jäljittelijäin maailmassa?"

Silloin oli Johannes miellyttävästi vastannut: "Maalaahan siis Friede. Sitä ei ole vielä kukaan koettanut."

"Oh, ei", lausui siihen nuori rouva nopeasti, "ei sitä, minua teidän ei pidä maalata. Tehän itse sanoitte pitävänne minua... Ei, sitä te ette tee."

"Miksi ei?" kysyi hänen miehensä sitävastoin. "Luulenpa, että sinusta voisi saada varsin hyvän kuvan, vaikket sinä oikeastaan, kuten Paul sanoo, olekaan kaunis."

"Ei oikeastaan kaunis!"

Paul katsoi häneen, hänen istuessaan vastapäätä, pöydän toisella puolen. He olivat ruokasalissa, rouvan takaa loisti keskipäivän aurinko täydeltä terältään huoneeseen, valo ympäröi hänen päätään. Ja tämän hiukan alaspäin taivutetun pyöreän pikku pään muoto ja ruskeiden hiuksien väri ja molemmilla ohimoilla olevat punertavat suortuvat ja valkea nuori niska... — "Luulenpa itsekin", sanoi Paul Gordon, "että siitä voisi tulla hyvä kuva".

"Kukapa tietää", arveli Johannes, "ehkä tämä kuva taas innostuttaisi sinua taiteeseesi".

"Kenties...", sanoi Paul, "kenties minun onnistuu täällä sinun suojaavan kattosi alla luoda sellaista, jota ei koskaan ennen ole ollut olemassa. Kun sitten kaikki minun muut tuotteeni, taulut ja runot on unhotettu, nimeni häipynyt muistosta, niin löytää kai joskus joku obotriittiläinen taideoppinut teidän muotokuvanne, Willfriede-rouva. Ja hän tarkastaa sitä, tutkii sen alkuperää, laatii pitkiä kirjoituksia, joissa esittää olettamuksiaan taiteilijasta, jota hän ei tunne. Nimetön naisenpää perustaa maineen, joka voittaa kaikki, mitä uneksin, joka kestää halki vuosisatojen."

"Kaipaatteko sitten niin kovasti kuolemattomuutta?" kysyi Willfriede-rouva.

"Tietysti, mitäpä elämästä muutoin olisi? Joko onnea, aurinkoista, runsasta, käsittämätöntä, tai, jollei sitä kerta kaikkiaan voi saada, luonnonlaatunsa takia, ja jollei kohtalo sitä suo, niin sitten mainetta. Sillä eihän toki voi toivoa lähtevänsä manalaan ilman kumpaakin, aivan nimettömänä ja kaiuttomana, ilman valoa ja ilman varjoja, vain osana mobile vulgusta, yhtenä siitä, sellaisena, joka tomuksi muuttuu ja katoaa."

"Ei", sanoi Willfriede, "sitä ei toivo itselleen".

Erääseen yläkerran pohjoispuoliseen asumattomaan huoneeseen Paul sisusti ateljeerinsa. Valo oli hyvä, edullinen asento helppo keksiä, heti ensimäisestä luonnoksesta tuli hyvin näköinen. Mutta kun hän yhä kauemmin katseli noita vakavia nuoria kasvoja, edistyi hänen työnsä yhä hitaammin. Päivä päivältä tuntui hänestä vaikeammalta tavoittaa oikeata ilmettä. Willfriede-rouva pysyi hiljaa ja liikkumatta, hänen harmaat, syvät silmänsä eivät osoittaneet, mitä hän ajatteli; ollakseen häiritsemättä Paulia hän tuskin sanoi sanaakaan. Niin nuo molemmat viettivät puolia tuntejakin mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa. Usein Paul istui nojaten päätään käsiinsä, maalaamatta, ja katsoi malliaan.

"Se ei ole oikein", sanoi Willfriede-rouva kerran.

"Mikä? Ettäkö keskeytän työni?"

"Ei, vaan että niin paljon tutkitte minua ja etsitte minusta. Minä en ole niin syvä, kuin nyt arvelette. Maalatkaa te vain. Jos kuvasta tulee tarkka, niin se näyttää teille varsin jokapäiväisen ihmislapsen."

"Sepä se", vastasi Paul, "piirteet yksinään eivät sitä tee; siihen kuuluu vielä muutakin, siveltimellä saavuttamatonta, kuten ruusun tuoksu. Mieleeni on johtunut sävel, joka kenties kykenisi ilmaisemaan olentonne sen puolen, jota kuva ei tuo esiin."

Willfriede pudisti aivan säikähtyneenä päätänsä. "Maalatkaa. Se riittää. Jättäkää nyt muut taiteet sikseen."

Ja Paul ryhtyi jälleen työhön.

Mutta seuraavana aamuna pää tuskin eroittautui pohjaväristä, kaikki muu oli luonnosmaisen raakaa, valmiit olivat vain harmaat, kauaskatsovat silmät; — silloin hän äkkiä heitti siveltimen, värilastan, maaliputken syrjään: "Minä en voi, siitä ei tule mitään, se on kylmää, elotonta taidetta; se on sanomatta sitä, mitä sen pitäisi sanoa, antaa vain värejä, eikä mitään ajatuksia. Se, mitä tunnen, minun täytyy lausua sanoissa, selvästi, niin että jokainen ymmärtää."

Hän luki runosäkeet, jotka yöllä olivat hänen ajatuksissaan muodostuneet.

Willfriede-rouva katsoi häneen vakavasti, milt'eipä suruisesti.

"Mitä te moititte?" kysyi Paul, "eikö Rafael, eikö Michelangelo tehnyt sonetteja? Olemmeko me nykyään niin paljon rajoitetumpia, että osaamme ja saamme tehdä vain yhtä?"

"En tiedä", vastasi Willfriede-rouva nuorella, ujolla äänellään, "minusta tuntuu siltä, että heillä oli iloa kaikesta, mitä he loivat. Mutta teillä..."

"Ei mistään", lausui Paul töykeästi ja repäisi keskeltä halki paperin, jolle runo oli kirjoitettu.

Oli ilta; nuori rouva ja molemmat ystävykset olivat istuneet eteisen avoimessa ovessa, kun Johannes huudettiin pois. Väen keittiössä oli syntynyt tappelu, jossa oli haavoitettu muuatta renkiä. Willfriede nousi seuratakseen miestään. Mutta tämä pudisti hymyillen päätänsä.

"Sinäkö? Mitäpä sinä siellä melussa? Odota sievästi täällä, missä on viileätä ja hiljaista, ja pidä seuraa Paulille."

Willfriede istuutui taas. Kädet lujasti ristiin puserrettuina hän katsoi suoraan eteensä.

"Ei hän tahdo loukata teitä", sanoi Paul, ystäväänsä puolustellen, "ei hän edes aavista loukkaavansa teitä, tahtoo vain varjella teitä kaikelta raa'alta ja pahalta".

"Minä tiedän", mutisi Willfriede, "tiedän, kuinka hyvä hän on. Mutta minä nyt en kerta kaikkiaan kuulu häneen, en hyödytä häntä paljoakaan, en ole hänelle mitään. — Se ei sovi sinulle, — niin kuuluvat aina sanat. Ei tehdä työtä, ei huolehtia päiväläisistä, ei opettaa, ei hoitaa sairaita. Yhtä osaa opettaja paremmin, toista pastori, ja kolmatta tohtori. Ei ole hyvä rääpiä heidän ammatissaan, vähentää heidän arvovaltaansa. Mitä minun sitten pitää tehdä? Ollako vain hänen rouvansa eikä mitään muuta? Antaa maalata itseni, ollakseni seurana hänen vierailleen? Oi, se on monta kertaa hyvin, oi, hyvin vaikeata. Voisipa melkein toivoa, ettei olisi niin onnellinen..."

"Oletteko te sitten onnellinen?" kysyi Paul.

Mutta ennenkuin hän ennätti saada vastausta, kaikui pihalta tilanomistajan voimakas ääni: "Friede, oletko sinä vielä siellä ovella? Tahdotko nyt tulla kanssani, lapsi, katsomaan uutta ponihevosta? Sievä eläin, saat ratkaista, tahdotko sen vetämään korivaunujasi."

"Minä tulen", huusi Willfriede. Ja hiljaisemmin: "Herra Gordon, älkää sanoko hänelle mitään valituksistani. Sehän on niin hupsua, järjetöntä, minä tiedän sen. Ja sentään... Niin, Johannes, minä tulen jo."

Hän pani mustan pitsiliinan päähänsä ja astui portaitten harvat askeleet alas miestänsä vastaan. Tämä ojensi hänelle käsivartensa, auttaakseen häntä. Huolehtivasti hän vei vaimonsa lähellä oleviin talleihin, sovitti askeleensa hänen askeltensa mukaisiksi, taivutti pystyn päänsä hänen puoleensa. Kuu oli noussut ja kuvasi molemmat erilaiset varjot pihan valkoiselle pohjalle.

Ja Paul Gordon seisoi portailla talon edessä ja katsoi heidän jälkeensä.

V.

Seurasi päiviä, joiden aikana Willfriede tuskin puhui sanaakaan maalaajalle. Aikaisin aamulla tämä jätti talon ystävänsä kanssa, ratsasti pelloille hänen muassaan ja palasi kotiin vain yhteisille päivällisille. Tilanomistaja oli sitä tyytyväisempi, kuta useammin näki hänet rinnallaan. Hänestä tuntui hyvältä, että Paul oli huolissaan löytänyt tien takaisin hänen luoksensa ja oli nyt taas Heilwigshofissa kuin kotonaan. Hän piti suureksi osaksi taiteilijan viettämän epävakaisen matkustaja-elämän syynä sitä hivuttavaa, jäytävää alakuloisuutta, joka oli painostamassa hänen mielialaansa. Paulin parantamiseksi hän keksi sellaisen suunnitelman, että hän pitää hänet kiinteästi läheisyydessään ja, jos mahdollista, — naittaa hänet. Tavallisella pontevuudellaan hän alkoi heti toteuttaa tarkoitustaan, kysymättä sen mieltä, jota asia eniten koski. Hän tiesi jo nuoren tytönkin, joka oli Paulille niin sopiva kuin suinkin mahdollista, solakka, vaalea, sivistynyt, orpo, eikä varatonkaan, ja hänet hän nyt kutsui käymään Heilwigshofissa.

"No, kuinka teitä miellyttää ystävättäremme?" kysyi Willfriede-rouva maalaajalta. Talon isäntä oli mennyt neidin kanssa biljardihuoneeseen; sieltä kuului neidin kirkas nauru, kun hän taivuttautui pitkälle viheriän veran ylitse ja teki biljardikepillään siron, tottuneen työnnön.

"Oivallisesti", vastasi Paul vilpittömästi, "on hauska katsoa häntä".

"Se ilahduttaa minua", sanoi Friede-rouva hiljaa. "Ja eikö teitä haluttaisi, herra Gordon, maalata neiti Agathe? Luulen, että hän toivoo sitä."

"Maalata! Hänet kauniine väreineen ja korkealle kammattuine hiuksineen?"

"Eikö hän ole sievä?"

"Hyvin sievä."

"Ettekö te tahdo? Ja te olette kuitenkin alkanut maalata minuakin."

"Teitä!..."

Ensi kehtaa hän nyt käytti ystävänsä vaimoa kohtaan tuollaista äänensävyä, ensi kertaa katsoi häntä niin. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän sen teki, hän tiesi, ettei hän olisi saanut sitä tehdä. Ja kun hän näki veren hitaasti, hyvin hitaasti nousevan Willfrieden poskille, kaulan hentoihin verisuoniin, korviin, ohimoille, kunnes otsa ja niska olivat kokonaan punaiset ja Willfrieden täytyi suunnata katseensa alas, silloin hän kääntyi korollaan ympäri, meni ulos huoneesta ja pois koko talosta.

Agathe-neiti lähti illalla kotiinsa näkemättäkään sen enemmän maalaajaa, jota hän olisi niin mielellään tahtonut oppia tarkemmin tuntemaan.

Seuraavana päivänä asetti Heilwig ruokapöydässä ystävänsä vastattavaksi kysymyksen, miksi hän eilen oli pujahtanut pois ja pysynyt tänäänkin koko aamupäivän näkymättömissä. — "Ehkä sinä huomasit minun suunnitelmani ja tahdoit nopeasti tehdä sen tyhjäksi?"

"Ei", sanoi Paul lyhyesti, "tee sinä vain suunnitelmia, en minä tahdo sinua estää. Mutta minut karkoitti pois se sinun rouvasi tekemä ehdotus, että minun pitäisi maalata tuo nainen."

"Ole kerrankin rehellinen", sanoi Johannes, "ja myönnä, että et uskalla tehdä sitä, kun Agathe-neiti on niin kaunis, että pelkäsit varsinaisen aikomuksenikin ehdottomasti toteutuvan, jos hänet ensin maalaisit."

Ja taaskaan Paul ei voinut olla luomatta katsetta ystävänsä rouvaan. — "Ei", sanoi hän hitaasti, "sitä minä en pelkää".