Part 4

Niin usein kun Paul olikin tuottanut toisille mielipahaa ja tuskaa, niin usein kun hän elämässään olikin kärsinyt pettymyksiä ja petosta, ei hänen rakkaimman ystävänsä, ainoan, johon hän oli sydämestään kiintynyt, tarvitsisi kokea häneltä samanlaista. Sitä hän toisti itselleen päivästä päivään. Hän koetti seurustella Friede-rouvan kanssa levollisesti ja ystävällisesti, joko sitten Johannes oli läsnä tai he istuivat yksin avoimella kuistilla. Hän ei antanut nuorelle rouvalle kertaakaan tilaisuutta puhua miehestään niinkuin tämä kerran oli puhunut. Willfriede katsoi häneen monta kertaa kysyvästi, kun hän äkkiä jyrkästi katkaisi keskustelun-aiheen, joka näytti varsin viattomalta. Se, että Paul karttoi koskettelemasta mitään persoonallista ja vältti jäämästä yksin hänen kanssaan, teki nuoren rouvan levottomaksi, mutta vielä enemmän antoi levottomuuteen aihetta se, että Paul oli antanut hänen kuvansa olla jo viikkokausia puolivalmiina.

"Hän on aina sellainen", sanoi Johannes, "kukaan ei tiedä, mitä hänellä on mielessä, tänään on hän surullinen ja huomenna iloinen. Olen tuntenut hänet nyt kaksikymmentä vuotta; minulle, jos kenellekään hän on näyttänyt sisimpänsä. Mutta luuletko, että ymmärrän häntä, että milloinkaan saattaisin sanoa, kuinka hän tulee toimimaan? Mitä hän juuri äsken vielä on halveksinut ja mistä on sanonut pysyvänsä erossa, sen hän kenties tekee seuraavassa hetkessä. Ja vahingoittaako se vai hyödyttää hänen mainettaan, siitä hän ei välitä. Sillä hän pitää vain vähän kaikista ihmisistä. Mutta vähimmän yhdestä. Ja sen nimi on: Paul Gordon."

Mutta tämä selitys, joka esitti kaikki Paulin teot vain mielentilasta johtuviksi, ei voinut tyydyttää nuorta rouvaa. Tilanomistajalle riitti se ajatus, että hän ei ymmärtänyt taiteilijaa. Willfriede tahtoi ymmärtää häntä. Hän hiipi tyhjäksi jätettyyn pohjoissivustan huoneeseen, jossa vielä oli telineillä hänen puolivalmis kuvansa. Niin pitkälle se kuitenkin jo oli edistynyt, että saattoi nähdä, kuinka paljon se lupasi. Tyytymättömyys työhönsä ei voinut olla niitä syitä, jotka olivat aiheuttaneet Paulin äkkiä keskeyttämään sen. Tyytymättömyys malliinko? Mutta Paulhan oli antanut ymmärtää, ettei hän enää pitänyt häntä luotaan työntävänä. Ja niin päivänselvästi, että hän vieläkin, vain ajatellessaankin, kuinka taiteilijan katse oli etsinyt hänen katsettaan, tunsi kuuman veren virtaavan otsalleen, hiusmartoon saakka. Ja jollei hänen taitonsa, luonnoksen maalauksellisuuden puute, niin mikä sitten teki työn hänelle vastenmieliseksi?

Hänen täytyi alati ajatella sitä. Keskellä yötä hän heräsi tuskallisen tunteen vaivaamana. Hän oli uneksinut, että hän tiesi syyn. Häntä kammotti kauhea totuus. Vielä puolittain unenhorroksissa hän vapisten hypähti istualleen vuoteessaan. Valkoisten uutimien lävitse virtasi kuun valo sisälle ja loi ikkunan sekä siinä olevan puuristin kuvan selvänä ja suurena lattialle sekä kaappien pinnalle. Johannes nukkui hänen vieressään, levollisesti kuten aina. Hän olisi tahtonut herättää hänet ja sanoa, mitä oli uneksinut. Mutta kun hän ajatteli sitä, koetti pukea sen sanoiksi, ei hän taas enää itsekään tiennyt sitä. Mikä oli ollut syy, Paul Gordonin kummallisen käyttäytymisen salainen syy, joka oli säikähdyttänyt hänet hereille? Friede-rouva laskeutui taas maata. Hän mietiskeli, etsi eikä löytänyt, — yhtä vähän nyt kuin tähän saakka päivälläkään Mutta eipä unikaan enää tullut hänen silmiinsä.

Nähdessään hänet aamulla, aamiaisella Paul kysyi, miksi hän oli niin kalpea, tunsiko hän itsensä pahoinvoivaksi.

"Kalpea?" kysyi Johannes. "Oletko sinä kalpea, lapsonen? Ei, sinähän kukoistat kuin ruusu. Mitä se Paul tarkoittaa?"

Willfriede katsoi alas, vastaamatta mitään. Hän oli vihainen itselleen, kun oli niin punastunut yksinkertaisesta kysymyksestä. Ja jossakin aivojensa salaisessa syrjälokerossa — sillä jos hän olisi myöntänyt sen itselleen, niin olisi hänen oma järkensäkin tehnyt hänelle selväksi, kuinka hupsu hänen moitteensa oli — jossakin, ajatustensa taustalla, hän oli vihainen Johanneksellekin, kun tämä oli yöllä maannut niin levollisesti eikä nyt ollut se, joka oli huomannut hänen kärsivän ulkomuotonsa.

Jälleen hän istui pitkiä hetkiä ajatellen eikä löytänyt ajatuksilleen koskaan loppua. Monta kertaa hänestä tuntui siltä kuin voisi hän, jos hänellä vain olisi avain, kotiutua paljon pikemmin Paulin sokkeloiseen, synkkään sisäiseen maailmaan kuin tuntea ja ymmärtää Johanneksen säännönmukaisen, hitaasti työskentelevän kelpo sydämen tapahtumat. Setä Johannes — hän ei itsekään tiennyt, mistä johtui, että hän nyt taas useammin nimitti häntä siksi — oli niin paljon vanhempi ja parempi ja viisaampi kuin hän! Hän tunsi itsensä aivan kuin lapseksi hänen edessään ja olisi hävennyt kertoa hänelle kaikki pienet surunsa ja epäilyksensä.

Sitävastoin Paul... oi, jospa hän vain kerrankin, yhden ainoan kerran saisi uskoa hänelle, mikä hänen sydäntänsä painoi. Hän arveli, että hänen sitten tulisi helpompi olla. Ja hän piti Paulin kanssa pitkiä keskusteluja, jotka eivät koskaan voineet tulla ääneen esitetyiksi. Sillä jos ajatuksissaan tekee toisille ihmisille tunnustuksia, niin tämä on vaiti ja kuuntelee. Mutta lausua nämä syvälle salatut seikat kirkkaasti ja selkeästi todellisuudessa, kun toinen voi vastata, keskeyttää puhujan katseella ja sanalla, siihen tarvitaan enemmän rohkeutta ja voimaa, kuin Friede-rouvalla oli rauhattomasti ajattelevassa mielessään.

Ja kesä kului ja nuo kaksi, jotka aluksi olivat niin hyvin viihtyneet toistensa seurassa, näyttivät loittonevan yhä kauemmaksi. Kumpikaan ei tiennyt, mitä toinen hänestä ajatteli, kumpikaan ei käsittänyt, niitä toisen mielessä liikkui.

VI.

Oli muuan heinäkuun päivä. Willfriede-rouva kulki puutarhan lävitse. Friedrich-tyttö seurasi häntä isältään oppimassa jäykässä palvelijanasennossa.

Ulko-ovelta suoraan pieneen huvimajaan vievän suuren keskikäytävän molemmin puolin kukki yhtä pitkien välimatkojen päässä korkearunkoisia ruusuja ja niiden välissä siroja keltaisia, voimakastuoksuisia liljoja. Terävillä saksilla Friede-rouva eroitti täysin kukkineet ruusut oksista, kun taas tytön piti poimia pensaiden alta yksityiset, sinne pudonneet terälehdet. Ja kun yöllä oli ollut kylmä ja aamulla tiukka tuuli puhaltanut, ja kun nuori rouva niinä päivinä oli hiukan kai laiminlyönytkin keräystä, löysi Friedrich niin paljon lehtiä maasta, että nuo molemmat tuskin enää saattoivat korjata tuoksuvaa lehtipaljoutta. Willfriede nosti vaalean kesäpukunsa helmaa ja antoi tytön heittää siihen kaikki löytämänsä lehdet sekä lähetti hänet sitten takaisin taloon noutamaan astiaa.

Hän itse käveli, tyttöä odotellessaan, puistomajaa kohti. Mutta hän kulki hitaasti, vain askel askeleelta. Molemmilla käsillään hän kantoi pullollaan olevaa hamettaan eikä katsonut ylöspäin, vaan piti katsettaan heltiämättä suunnattuna vain aarteisiinsa, suojellen niitä, jotta ei vain ainoakaan lehti menisi hukkaan. Aurinko paistoi hänen paljaaseen päähänsä, ilma oli hehkuvaa, vavahtelevan kuumaa. Hän nousi rakennuksen molemmat portaat, hiukkasen huojuen, sillä hänen oli yhä vielä vaikea kulkea yksin ilman tukea. Niin hän astui polttavasta puolipäivän kirkkaudesta viileään, puolihämärään majaan. Hetkisen hän seisoi häikäistyneenä. Punaisia ja vihreitä pilkkuja pyöri hänen silmissään, hän ei nähnyt mitään, ja valoton hiljaisuus painosti häntä pelottavasti. Ehdottomasti hän rupesi kannattamaan hamettaan vain yhdellä kädellään, ojensi toista haparoiden eteenpäin ja etsien löysi —

Samassa hetkessä tiesi hän, mikä häntä oli painostanut. Hän Ei ollut yksin täällä. Vielä ennenkuin hän saattoi eroittaa, kuka siellä hämärässä oli hänen kanssansa, oli se toinen tarttunut hänen käteensä ja puristi häntä rintaansa vasten ja suuteli häntä suulle ja silmille, yhä uudelleen.

Eikö hän ollut tiennyt varjella itseään? Oliko hän antanut sen tapahtua? Hän huudahti hiljaa, välittävästi ja työnsi Paulin taaksepäin. Ja Paul vaipui hänen edessään polvilleen, kuin olisi Willfrieden säikähdys vienyt hänen omatkin voimansa. Mutta hameensa liepeet, joita Winfriede tähän saakka oli niin lujasti pitänyt kiinni, oli hän kuitenkin päästänyt kädestään. Hänen ruusunsa ja ruusunlehtensä olivat solisten kuin sade pudonneet Paulin päälle. Winfriede seisoi punaisten ja valkoisten lehtien peittämän permannon keskellä, molemmat kädet tuskaisesti rinnan yli ristissä, niinkuin täytyisi hänen suojella itseään. Hänen silmänsä olivat yhä vielä kuin häikäistyneet.

Paul kumartui syvään alas, painamaan otsaansa hänen hameensa liepeeseen. Silloin hän hätkähti ja väistyi pois. Nyt Paul pudisti ruusunlehdet hiuksistaan ja olkapäiltään, nousi, astui hänen luoksensa. Hän koetti välttää. — "Friede", sanoi Paul vain, "Friede!" — Hiljainen vavahdus puistatti nuoren rouvan vartaloa. — "Friede", pyysi Paul vielä kerran, "anna minulle anteeksi. En voinut muuta. Näin sinun tulevan, niin hitaasti, tietä pitkin. Aioin paeta, olla katsomatta sinua. Sinä tulit ja ojensit itse kätesi... Niin se tapahtui."

Hänen näin kuiskiessaan näytti Winfrieden jäykkyys sulavan. Hän katsoi Pauliin. Noista harmaista, syvistä tähdistä ei puhunut ainoastaan anteeksianto. Paul luki niistä enemmän, enemmän kuin oli odottanut, enemmän kuin saikaan, kenties enemmän kuin oli itse tahtonutkaan. Niin he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään, mykäksi tekevän kauhun valtaamina. Lyhyen hetkisen vain. Sitten Winfriede nosti käsivartensa ja kätki päänsä hänen olkapäälleen ja puristautui häneen kiinni, saadakseen suojaa itseään ja häntä vastaan.

Sitäkin kesti vain hetkisen. Sanaakaan sanomatta hän taas suoristautui ja pyyhkäisi hiukset pois itkettyneiltä silmiltään. Askeleet lähestyivät pitkin hiekkatietä, ylös portaita.

"Onko armollinen rouva täällä?" kysyi Friedrich ja astui majaan.

"Toitko korin?" kysyi nuori rouva hiljaa. "Miksi viivyit niin kauan? Nyt se on liian myöhäistä. Kaikki ruusuni putosivat ja ovat nyt tomussa. Tule, vie minut kotiin!"

Raskaasti nojaten palvelijattaren käsivarteen hän kulki epävakaista käyntiään, kuten ennenkin, kun hän vielä tarvitsi kainalosauvojaan, tietä pitkin kirkkaassa päivänpaisteessa. Ja molemmin puolin olevat ruusut ja liljat lähettivät tuoksujaan hänen jälkeensä.

VII.

Johannes seurasi illalla Paulia tapansa mukaisesti tämän huoneeseen. Ikkuna oli auki. Vanha viiniköynnös oli tänä vuonna kasvattanut tavallista aikaisempia ja isompia rypäleitä, tiheiden vihreiden lehtien ja köynnösten välitse tuskin näki ulos. Ikkunalaudalla oli lasi täynnä tummanpurppuranpunaisia aivan auenneita ruusuja. Ja jokainen ilmanväre, joka ulkoa puhalsi huoneeseen, toi mukanaan sisälle imelän, painostavan tuoksun. Ei talon isännälle. Hän oli heti istuutunut tavalliselle paikalleen pöydän ääreen, imeskeli mielihyvin piippuaan, eikä hänellä ollut niin hienoja aisteja, että hän olisi tuntenut hiljaisia ilmavirtojen liikahduksia. Mutta Paul Gordon, joka kulki edestakaisin pitkin askelin, pää taaksepäin taivutettuna, otsa syvissä rypyissä, veti jokaisella henkäyksellä itseensä huumaavaa tuoksua. Hän astui ikkunan ääreen, otti ruusut lasista ja viskasi ne pitkässä kaaressa ulos yöhön.

Sitten hän kääntyi ystäväänsä kohti: "Minun täytyy lähteä."

Johannes katsahti ylöspäin.

"Pyydän, että tilaat minulle huomen-aamuksi, aikaiseksi, vaunut ja hevoset."

Tilanomistaja vain pudisti päätään: "En voi, kaikki hevoset ovat pellolla", — ja poltti edelleen.

"Sitten menen jalkaisin."

"Sinäkö? Tässä kuumuudessa!"

"Johannes, minä pyydän, älä laske leikkiä. Äläkä tee sitä minulle vaikeammaksi."

"En aio tehdä sitä vaikeaksi, vaan kieltää sen sinulta."

"Sinulla ei ole mitään oikeutta pitää minua täällä."

"Entä antamasi lupaus, että jäät kesäksi minun luokseni? Eikö sinun sanasi merkitse mitään? Miksi tahdot rikkoa sen ja loukata minua? Taas naisia ja naisjuttuja! Olin toivonut, että nuoruudenhulluudet olisivat ohitse."

"Niin ovatkin. Liiaksikin."

"Mikä muu sinua vetää pois?"

"Vaaditko, että puhun, Johannes..."

"En" — Heilwig oli noussut ja ojensi kättään — "en, ei mitään rippiä. En ole velkoja, jolle sinun täytyisi säntilleen maksaa kaikki, mitä hän on sinulle antanut, en nainen, joka aina tyydyttämättömän uteliaana tutkii kaikkea, mistä pitäisi olla vaiti. Elämäni sinä tunnet, ja voit nähdä sen jokaisen sokkeloon. Mutta sinä olet saanut kärsiä iskuja ja työntöjä, oletpa saavuttanut myöskin herttaista onnea ja mainetta. Siinä on kai paljon sellaista, mitä vastahakoisesti ilmoittaisit, sellaista, mikä ei ole yksin sinun omaasi. Ja minun pitää luottaa sinuun, kerroitpa minulle salaisuutesi tai ei."

"Jos tietäisit", alkoi Paul käheästi, "jos voisin sanoa sen sinulle..."

Johannes keskeytti hänen lauseensa: "Veli veikkonen, ymmärtäkäämme toisiamme. Tahdotko tehdä minulle tämän tunnustuksen, joka ilmeisesti on sinulle vaikea, siksi että arvelet minun mahdollisesti saattavan keksiä sinulle neuvon, mikä saattaisi asian hyvään päätökseen?"

"En, en, mahdotonta..."

"Tahdot siis sen tehdä, jotta se ei olisi enää yksin kannettavanasi? Et siksikään? Vain siksi, että luulet oleviisi velvollinen sen tekemään minulle? No, Paul Gordon, niinpä vapautan sinut siitä. Sinä et ole minulle mitään velkaa. Minulla ei ole mitään oikeuksia sinun sisimpääsi nähden. Pidä omanasi, mikä on vain sinun, minä en siihen kajoa. Ja vielä yksi asia" — hän oli jo aikeessa mennä, mutta palasi takaisin ovelta: "puhuin äsken sinulle siinä väärässä luulossa, että sinun olisi parempi hiljaisuudessa täällä luonani kuin poissa täältä, kateuden ja rakkauden tyhjässä hälinässä. Jos ei niin ole, niin lähde, matkusta. Minä en estä sinua."

Johanneksen mentyä Paul Gordon lyyhistyi pöydän ääreen. Hän makasi otsa käsivarsiin painettuna, ja hänen vieressään olevan kynttilän liekki lepatti hänen raskaista henkäyksistään, jotka tulivat hänen rinnastaan työnnähdyksin, läähättävinä. Ikkunasta huokui leuto yöilma viininlehtien lomitse, tuoden hänelle ruusujen tuoksua. Hän työnsi kosteat hiukset otsaltaan ja nousi hitaasti.

Eihän kumpikaan heistä ollut sitä tahtonut, ei kumpikaan nähnyt sen tulevan. Ja nyt se oli tapahtunut, eikä mikään voima voinut saada sitä tekemättömäksi.

VIII.

Aamun tuskin hämärtäessä hän lähti sieltä, hiljaa kuin varas. Matkalaukkuunsa hän oli kiinnittänyt lapun, jossa pyysi, että se lähetettäisiin hänen jäljestään, ja hänellä oli vain reppu olkapäällä.

Kun hän kulki pihan lävitse, niin kukko kiekui, navetoissa heräsi elämä, ihmiset lähtivät työhön. Hän marssi puutarhan halki vievää oikotietä. Ensimmäisten aikaisten auringonsäteiden koskettamina ruusut ja liljat tuoksuivat niin, että hän asteli nopeammin, kun häntä miltei pyörrytti. Hän kulki puisto majan ohitse astumatta sisään, mutta palasi sitten kuitenkin takaisin.

Ulkona puutarhuri alkoi jo haravoida teitä. Täällä olivat kuihtuneet ruusunlehdet yhä levällään kuten eilenkin. Hän kumartui niitä kohden ja otti niitä kätensä täyteen sekä painoi huulensa ja silmänsä niitä vasten. Ne vilvoittivat, tekivät hänelle hyvää. Hän kätki ne rinnalleen. Mutta sitten hän nopeasti heitti nuo huumaavat lehdet taas pois, lähti sieltä kiiruusti ja kulki portaita alas. Heti puistomajan takana puiston rajana olevaan pensasaitaan tehdystä portista hän astui aukealle kedolle.

Rukiinleikkuu oli juuri eilen alkanut. Molemmin puolin kapeata polkua, jota pitäin hän käveli, oli korkeita, keltaisia, raskaina nuokkuvia tähkiä. Mutta kauempana kulkivat jo leikkaajat pitkinä riveinä, miehet valkoisin paidanhihoin, naiset oljesta palmikoituine leveine hattuineen, jotka olivat yhtä keltaisia kuin itse ruispelto. Kun he näkivät hänet etäältä, astui kaksi tyttöä esiin ketjusta, heitti maahan sirppinsä ja tuli salpaankaan hänen tietänsä. Hänkin pysähtyi. He sitoivat punaisen, vihreäkuvioisen, ryppyisen silkkinauhan hänen käsivartensa ympärille ja sanelivat lauselmansa.

Kun hänet viimeksi sidottiin viljanleikkuussa, oli hän suudellut tyttöjä ja juossut pois sieltä. Silloin — eihän siitä ollut niin kovin pitkä aika — hän oli ollut tilanomistajan ystävä. Ja nyt... Hän otti kukkaronsa ja osti itsensä vapaaksi vankeudesta. Tytöt seisoivat siinä pidellen kumpikin kiiltävää kultakappaletta, kymmentä vertaa enempää kuin vangittu häntä sidottaessa muutoin antoi vapautuksestaan. Mutta hänen poistuessaan he palasivat päätään pudistellen työhönsä ja kysyivät toisiltaan varsin painostunein mielin, mitä nuorelle herralle — siksi häntä yhä vielä tilalla sanottiin — lieneekään voinut tapahtua, kun hän oli tykkänään unohtanut, kuinka huokeasta hän muuten oli asiasta selviytynyt.

Hän oli saapunut leveämmälle, ajoon käytetylle peltotielle, eikä hänellä enää ollut pitkälti viertotielle, jota pitkin hän rupesi nopeammin kävelemään. Pari renkiä, jotka tunsivat hänet hyvin, toivottivat hänelle huutaen hyvää matkaa. Ja yksi, joka huomasi hänen käsilaukkunsa, astui hattu kädessä hänen luokseen ja kysyi, eikö hänellä olisi vielä jotakin asiaa herralle. Mies oli kerran Paul Gordonin lähtiessä saattanut häntä etäällä olevalle asemalle ja hänen oli täytynyt viedä mukanansa kotiin paljon lämpimiä terveisiä sekä hyvästelyjä. Nyt Paul kuuli kysymyksen, pysähtyi ja katsoi eteensä. "Tervehdi häntä", puhui hän hitaasti ja katsoi eteensä, "ja sano... Ei, älä sano hänelle mitään."

Maantie vie luotisuorana lähimpään kaupunkiin. Sitä näkee, kunnes se katoaa taivaanrantaan. Poppelit seisovat jäykkinä ja pystyinä, pitkässä, loppumattomassa rivissä, käyden yhä pienemmiksi. Maa on alavaa, molemmin puolin se laajenee kukkuloilta ja metsiltä autoilevaksi, keskeytymättömäksi viljavainioksi, joka on tässä keltainen ja kypsä, tuolla vihreämmän värinen, etäällä sinertäen päivänpaisteessa. Paul Gordon lähetti edeltäpäin katseensa, joka ulottui kauemmas ja kulki nopeammin kuin hänen pölystä ja kuumuudesta väsyneet jalkansa. Tuohon puuhun saakka, ja sitten vielä kolme, ja sitten vielä kappale matkaa, eikö Heilwigshof lopu siihen?

Hän arveli voivansa kävellä helpommin, kun pääsisi ensin sen ohitse. Pikku kaupungissa hän kenties myöskin, niin hän arveli, löytäisi jotkut ajopelit. Sillä ilma oli hehkuvan kuuma, aurinko nousi korkeammalle, sen säteet tulivat pystysuorempina, polttavampina, ja poppelit ja pellot olivat toistensa kaltaisia eivätkä loppuneet laisinkaan. Paul pysähtyi. Missä sitten raja oli? Hän näki erään poppelin juurella kiven ja meni sen luokse, lukeakseen siitä kirjoituksen:

_Tässä lapasin Paul Gordonin 6 p:nä marrask. 1850_.

Se oli muistopatsas, jonka Johannes oli pystyttänyt heidän ystävyytensä alkamiselle. Paulin täytyi nojautua poppeliin. Auringonpaiste pisti hänen silmiinsä. Yhdeksäntoista vuotta lujaa uskollisuutta. Ja tänään ohitse. Kiittämättä ja jäähyväisittä. Ihmiset olivat olleet oikeassa. Ei kelvannut mihinkään kulkuri, joka oli tässä poimittu tieltä. Ei sellainen sovellu puhtaaseen elämään, rehelliselle sydämelle. Johannes Heilwig joutui kärsimään vahinkoa. — Niin he puhuisivat.

Ei, niin he eivät saisi puhua. Ei yksikään ihminen, ei Johanneskaan saisi aavistaa, mikä häntä oli uhannut. Jos petos oli tapahtunut, saisi siitä kärsiä vain se, joka sen oli tehnyt. Mutta toinen, joka oli syytön ja luottavainen, ei saisi tuntea siitä tuskaa eikä häpeää.

Paul Gordon ponnahti pystyyn muistokiven luota. Yhden katseen hän loi vielä taaksepäin, suoralle, valkoiselle tielle, jota pitkin hän oli tullut. Sitten hän käänsi kasvonsa kaupunkia kohti ja kulki suoraan eteenpäin katsomatta enää ympärilleen. Ja Heilwigshof jäi kauas hänen taaksensa päivänpaisteeseen, peltojensa kultaisen rauhan ympäröimänä.

IX.

On kulunut pitkä aika. Sen kestäessä ei siellä ole paljonkaan muuttunut. Tilan elämä käypi vanhaa, säännönmukaista kulkuaan, asukkaat, kuten vieraatkin, ovat entiset. Sininen huone vain on koskemattomana. Sillä se, joka muutoin siinä asui, kuuluu vainajiin. Ja jos tilanomistaja tahtoo kunnioittaa jotakin vierastaan, vie hän hänet sinne sisälle ja kertoo ystävästä, joka oli hänen elämänsä suurin ylpeys, ja jonka menetys oli hänen ainoa tuskansa. Huoneen seinällä riippuu talon rouvan keskeneräinen muotokuva ja sitä vastapäätä toinen, valmis, jonka taiteilija oli maalannut Roomassa talvella senjälkeen kuin oli ollut viimeistä kertaa täällä. Siinä on sama kirkas olento, ruusuja siroittaen, ruusujen ympäröimänä, rakastettavana ja nuorena, kuten uneksitun, saavuttamattoman onnen ruumiillistumana. Sanotaan, että se on hänen paras teoksensa.

Mutta Friede-rouva, joka ei nyt enää ole nuori, ja joka on miltei puolisonsa kaltainen ilmeen ja olemuksen rauhallisessa hyvyydessä, katsoo kuvaan kuten kaukaisesta, kaukaisesta etäisyydestä katsellaan merta, jonka yli on myrskyssä kuljettu. Kun hän silloin koetti tunnustaa miehelleen, mikä oli saattanut tämän ystävän lähtemään sieltä, oli Johannes vain pudistanut päätään, eikä ollut tahtonut kuunnella häntä. "Anna olla, lapsi, älä kiusaa itseäsi. Minä tunnen sinut hyvin. Minä tunnen hänetkin. Vain hänen käytöstapansa se hämmennytti sinua. Hän on sisimmältään jalo, hänen sydämensä on uskollinen kuten sinunkin, se ei kykene pettämään eikä olemaan kiittämätön."

Niin oli Friede-rouvan sitten täytynyt olla vaiti. Ja mitä hänellä oli ollut kannettavanaan katumusta ja tuskaa, sen hän oli yksin kestänyt, yksin voittoisasti kärsinyt. Kun tieto Paul Gordonin kuolemasta vuoden kuluttua saapui Heilwigshofiin, saattoi hän surra häntä avoimesti, miehensä ja omana ystävänään.

Paul Gordonin kuolinpäivä on merkitty poppelin alle olevaan muistokiveen: 18 p. elokuuta 1870. Hän, joka aina oli halveksinut elämäänsä, kun se ei hyödyttänyt ainoatakaan ihmistä, kuoli auttaakseen toisia säilyttämään henkensä.

Hän kaatui Gravelotten taistelussa, haavoittuneiden kantajana.