Part 2

Vasemmalla ja oikealla oli vielä pitkältä Heilwigshofin viljavia peltoja. Jos joku mies tuli työstä, tervehti hän heitä kunnioittavasti. Lapset, jotka olivat käyneet aivan toisen värisiksi päivänpaisteisella kylätiellä, keskeyttivät leikkinsä ja seisoivat torppain ovien edessä kömpelösti ja hämillään. Paraikaa täysin sangoin lypsyltä palaavien maitovaunujen takana kulkevat tytöt astuivat syrjään, niiasivat somasti, aina parittain, niinkuin he parittain kävelivätkin. Ja nuori työnjohtaja ratsasti laukkaa vaunujen rinnalle tehdäkseen kysymyksen. Heilwig antoi lyhyitä, säntillisiä määräyksiä, mitä olisi tehtävä, mitä ei. Hän oli herra täällä, tottunut käskemään, tottunut pitämään sanaansa lakina ja näkemään, että kaikki ihmiset laajalla alalla pitivät häntä määrääjänä. Samanarvoisten maailmassa, jossa jokainen sopeutuu naapurinsa mukaan, jossa ei ole tilaa liikutella vapaasti kyynärpäitään, olisi hänen ollut vaikea tulla toimeen.

He ajoivat viertotietä tunnin ja hiukan kauemminkin. Sitten Johannes ohjasi kuoppaiseksi ajetulle tielle, joka poikkesi sivulle ja kiemurteli huonosti viljeltyjen peltojen välitse.

"Siis kuitenkin Markowien luokse?" kysyi Paul.

"Niin", sanoi Johannes. "Minä olen jo etukäteen kirjoittanut sisaruksille. Minusta se näyttää olevan oikein; tytölle se on avuksi, sinua se ei voi vahingoittaa, mitkäpä seikat puhuisivat sitä vastaan? Seiso sinä vain rinnallani pilkkaajia vastaan, jotka mahdollisesti panevat askeleeni pahakseen ikäni takia. Muuta minä en tarvitse. Ja niin — nyt me olemme perillä!"

Aatelistaan nykyinen omistaja, vanhan kreivi vainajan sukulainen, otti herrat vastaan, vei heidät talon lävitse avoimelle kuistille, joka oli kukkatarhaan päin, ja vaimonsa luokse. Kreivitär oli pieni, vilkas nainen, jolla oli kaupunkilaistavat ja suuren maailman kohteliaisuus. Hänellä oli heti tervetuliaisiksi paljon sanottavaa, kerrottavaa, kysyttävää. Että taustalla istui ruokokeinutuolissa pieni synkkään surupukuun puettu olento, lapsi sylissään, sitä Paul ei huomannut, ennenkuin poika huomautti nauramalla ja jokeltamalla nuorelle äidille läsnäolostaan. Silloin tämä juoksi sinne: "Ole toki hiljaa, Kuno; ah, minä unohdin, herra Gordon, esitellä teille esikoistamme. Ja tässä — rakas serkkumme, kreivitär Willfriede."

Hän ei ollut kaunis. Sen hän näki ensi silmäyksellä ja iloitsi siitä. Miksi, sitä hän olisi tuskin itsekään voinut sanoa. Mutta hänelle olisi tuottanut enemmän tuskaa, jos Johannes olisi mennyt loistavan keimailijan verkkoon. Tämä oli kalpea ja hintelä. Istuessaan tuoliinsa painautuneena, vaaleaverisen pojan nojautuessa häntä vasten, hän näytti vielä itsekin melkein lapselta. Ja lapsen tavoin hän kohotti suurten ruskeiden silmiensä avomielisen katseen miehiin.

"Hyvää päivää, Johannes-setä; hyvää päivää, herra Gordon. Nyt tutustun siis vihdoin teihinkin. Miksi ette ole tullut meille aikaisemmin isäni vielä eläessä?"

"Olen itse siitä pahoillani, kreivitär. Mutta moittikaa siitä Heilwigiä. Miksi hän ei ole tuonut minua tänne aikaisemmin!"

"Oh, setä Johannes", — taas hän katsoi häntä sellaisin ilmein kuin lapsi vanhaa sukulaistaan, josta paljon pitää; — "hän olisi kyllä tuonut teidät joskus, jos olisitte tahtonut. Hän on poikkeus „ ihmisistä, hän tekee ylen mielellään sitä, mikä ilahduttaa muita."

"Sanotteko häntä sedäksi?" kysyi Paul. — Hän oli ystävänsä tekemästä viittauksesta jäänyt istumaan tytön viereen, molempien muiden herrojen, Heilwigin ja nuoren kreivin, poistuessa hiljaa keskustellen. Talon emäntä oli ottanut väsyneen poikansa Willfrieden sylistä ja vei hänet pois. — "Miksi teette niin? Hän ei ole isänne veli, eikä hän näytä minusta niin ukkomaiseltakaan, ettei häntä voisi nimittää toisin."

Kreivitär katsoi häneen hämmästyneenä: "Setä Johannesko? Niin, miksi minun sitten pitäisi häntä nimittää? Ettekö siis tiedä, että kaikki sanovat häntä siksi, siitä lähtien kun hän, ollen vielä melkeinpä vain poika, luullakseni kuusitoistavuotias, otti haltuunsa isänsä silloin pienen tilan, rupesi pitämään huolta äidistä, sisarista, veljistä, nuoremmista niinkuin vanhemmistakin, ja tuli siten vähitellen veljien- ja sisartenlapsien, sukulaisten ja naapurien neuvonantajaksi ja auttajaksi? Se nimi on hänen luottamus- ja kunnianimensä. Te itse, herra Gordon, ettekö tekin ole hänelle kiitollisuudenvelassa, eikö teilläkin ole syytä kiittää häntä? Sanokaahan ainakin..."

"Että hän on korjannut minut maantieltä ja tehnyt minusta ihmisen."

Kreivitär nyökäytti päätään. "Jokseenkin niin. Joka tapauksessa hän on tehnyt teille vain hyvää ja auttanut teitä, niin että teistä on tullut jotakin kunnollista. Mutta — mikä te oikeastaan nyt olette?"

"Taidemaalaaja. Ettekö sitä tietänyt?"

"Olen kai sen kuullut. Mutta — eikö sanota myöskin, että te olette tehnyt oopperan?"

"Olen tehnyt sellaisenkin."

"Ja kirjoittanut useita nidoksia runoja?"

"Pidättekö sitä moitittavana?"

"Enpä tiedä oikein", — pikku neiti painautui syvemmälle avaraan istuimeensa ja katsoi häneen miettiväisenä; — "luulen, että jos voisin olla mies, niin tekisin vain yhtä, mutta sitä kokonaisesti".

"Sitten te olisitte onnellinen."

"Ettekö te ole onnellinen?"

"Kreivitär, me puhuimme Johanneksesta. Hän on maamies kaikesta sydämestään, häneen te kai olette tyytyväinen?"

Kreivitär nauroi; veitikkamainen ilme sopi ihmeteltävän hyvin hänen kapeille kasvoilleen. "Häneen minä olen tyytyväinen", sanoi hän, "hän ei koskaan jätä vastaamatta, kun kysyn häneltä jotakin".

Kaunis hän ei olut. Se ollakseen hän näytti liian hennolta, liian värittömältä raskaissa, mustissa vaatteissaan, jotka näyttivät melkein rutistavan hänen pienen olemuksensa kuoliaaksi. Mutta rupatella hän osasi. Hänen äänensä, oikea kirkas lapsen ääni, visertelevä ja soinnukas, antoi hänen viisaille sanoilleen ja kysymyksilleen omituisen sulon. Hän kertoi isästään, joka nuoruudessaan oli ollut suuri matkailija ja eleli sitten vaimonsa menetettyään maailmasta syrjään vetäytyneenä yksin täällä maatilalla, tutkien muinaisitalialaisia maalaajia. Hän oli auttanut isäänsä tämän töissä, lukenut ja opiskellut hänen johdollaan, ollut varhain ja myöhään kärsivän luona ja vain salaa sydämessään usein kaivannut ulos, kauas. Nyt, kun hän kenties saisi nähdä uneksimansa vieraat seudut, nyt ei hänen isänsä enää ollut hänelle niitä näyttämässä. Hän katsoi surumielisesti eteensä kertoessaan, ettei hän vielä tiennyt, miten hänen nyt kävisi. — "Mutta", lisäsi hän puoliääneen, "se ei tee mitään. Vaikka hyvää tuskin on odotettavissa."

Puutarhasta kuului siellä edestakaisin kävelevien miesten puhetta. Kreivitär tuli takaisin pojatta, istuutui Paulin ja Willfrieden luokse ja nousi jälleen, kun kreivi huusi häntä. Pikku kreivitär ei liikahtanutkaan nojatuolissaan.

"Eikö teidän tule ikävä istuessanne niin kärsivällisesti minun luonani?" kysyi hän. "Minä olen varma siitä, että menisitte paljoa mieluummin muiden mukana puutarhaan." — Ja kun Paul selitti, että hän jäi tänne hyvin mielellään, virkkoi hän: "Niin kyllä, setä Johanneshan teki teille äsken pienen merkin, että te ette seuraisi häntä."

"Näittekö sen?"

"Näin. Minä näen hyvin paljon. Minä en aina heti ymmärrä kaikkea. Mutta ei siitä vahinkoa. Ajan mittaan sen sitten kuitenkin käsittää. Ja minä olen kärsivällinen ja odotan, kunnes toiset sanovat minulle, mitä minun tarvitsee tietää. Miksipä kiusaisi itseään? Siitä ei mikään tule paremmaksi. Setä Johanneshan kyllä pitää huolen siitä, ettei minulle tapahdu mitään pahaa."

Hän oli nojannut päänsä käteensä ja katsoi suurilla, pitkänäköisillä silmillään eteensä puutarhan tihenevään pimeyteen. Paul tarkkasi häntä hiljaa. Hän tahtoi harkita ja punnita, oliko tämä nuori nainen sen kohtalon arvoinen, jota hänelle valmisteltiin. Se oli onni, jota hän, Paul, ei olisi voinut hänelle suoda. Mutta hänen katsellessaan pientä kärsivällistä olentoa hänet valtasi ikäänkuin sääli, sellainen, jollaista tuntee nähdessään kalan, joka vielä leikkii aivan huolettomana aalloissa, huomaamatta verkkoa, jossa se jo pulikoi. Seuraavassa silmänräpäyksessä silmut pingottuvat, nousevat, ja lohenmullo-parka potkia sätkyttelee kuivalla, kiinnisaatuna. Hän olisi mielellään ilmaissut tytölle, mikä tätä odotti, varoittanut häntä olemaan määräämättä elontietänsä, ennenkuin tuntisi itsensä.

Palvelija oli kattanut illallisen eteisen takana olevaan huoneeseen ja meni puutarhaan ilmoittamaan, että kaikki oli valmista. Kolme sielläolijaa näytti päättäneen neuvottelunsa. Talon emäntä pyysi, että Paul tarjoisi hänelle käsivartensa ja pidätti häntä sitten askeleen ajan, antaakseen toisen parin, Johannes Heilwigin ja kreivittären, mennä edellä. Nuori tyttö riippui painavasti ison, voimakkaan miehen käsivarressa; tämä tuki häntä, ja hän piti toisella kädellään kiinni kainalosauvastaan. Paul oli puolittain unohtanut, mitä Heilwigin lanko oli eilen sanonut hänelle. Nähdessään hänen horjuvan käyntinsä hän ehdottomasti hätkähti.

"Ettekö laisinkaan tiennyt sitä?" kysyi kreivitär hiljaa.

"Kyllä, mutta..."

"Mutta ette ajatellut sen olevan niin pahaa. Sitä se, ikävä kyllä, on. Ja kaksin verroin jaloa, kaksin verroin kaunista on, että ystävänne tahtoo ottaa hoiviinsa pikku sukulais-parkamme. Me itsehän pitäisimme hänet mielellämme, hyvin mielellämme. Mutta mekään emme ole rikkaita. Ja lapset, ja suuri maatila, jonka vanha, oppinut herra antoi niin rappeutua ja..."

He olivat ruokapöydän ääressä, eikä kreivitär voinut puhua enempää. Paul istui ystäväänsä vastapäätä. Tämä silmäili ympärilleen varmoin ja levollisin katsein, tyytyväisin vehnäjauhosakki-ilmein, kuten Paul sanoi. Nuori kreivi täytti lasit. — "Iloista yhteis-elämää!" lausui hän ja kohotti lasiaan Johannekselle.

Heilwig nousi. Hän astui tytön tuolin taakse. — "Friede", sanoi hän, "serkkusi toivoo, että me kaikki täällä olijat pysymme hyvinä naapureina yhdessä. Ja minäkin toivon, että voisimme pitää sinut täällä. Siihen on, rakas friede, yksi keino: sinä olet tosin vielä nuori — mutta — tahdotko siitä huolimatta tulla vaimokseni!"

Keskellä tarkoin ajateltua puhettaan hän oli joutunut tytön levollisena odottavan katseen edessä äkkiä pois tolaltaan, niin että hänen täytyi tehdä kysymyksensä ennen kuin oli aikonutkaan. Mutta tämä aivan outo epäilyntunne, joka oli hetkeksi saanut hänet valtaansa, katosi yhtä pian kuin oli syntynytkin.

Sillä tyttö, joka ensin oli tutkivaisesti katsellut häntä, silmiään räpäyttämättä, nousi tuolilta — kainalosauva putosi pöydän alle — tarttui häneen molemmin käsin. "Setä Johannes", ja taivutti hänen käsivartensa kaulalleen sekä nojautui häneen. "Setä Johannes, kuinka hyvä sinä oletkaan!" — —

"No", kysyi Heilwig, kun molemmat taas istuivat vaunuissa ja ajoivat kotia kohti, "no, pelkäätkö vielä nytkin, että tämä lapsi ottaisi minulta jotakin, mikä muutoin tulisi sinun osaksesi? Ja vieläkö ajattelet, että porvari ei saisi tuoda taloonsa sellaista aatelisneitoa, ja ettei jo vanhanpuoleinen mies saisi tehdä itseänsä naurettavaksi ottamalla kauniin nuoren rouvan? Ja kun olet käynyt tästä kaikesta levolliseksi, kun sinun on täytynyt käydä levolliseksi kaikki nähtyäsi, — niin oletko nyt kanssani yhtä mieltä, Paul?"

"Toivotan sinulle onnea", sanoi Gordon tuskallisin mielin, "ja luotan siihen, että osaat sen itsellesi rakentaa..."

"Mutta sinä pysyt kuitenkin aina entisenä pahaa pelkäävänä epäilijänä, joka ei mielly yhteenkään ihmiseen, ei mieheen eikä naiseen. Katsohan" — hän viittasi piiskallaan pimeyden halki erääseen tien varrella olevaan suoraan poppeliin — "tunnetko tuon puun? Etkö? Näyttävätkö ne sinusta kaikki kutakuinkin yhtäläisiltä? Minusta eivät, tuon minä tunnen tarkkaan. Piakkoin annan eroittaa sen tovereistaan asettamalla siihen taulun kirjoituksineen. Sillä tuon poppelin alla sinä istuit väsyneenä, nälkäisenä, risaisena, kun ohimennessäni näin sinut. Että otin nuoren oudon pojan kotiini, sitä moittivat varsin katkerasti kaikki ajattelevat ihmiset, veljet ja langot. Minä en ole sitä katunut. Niinpä luulen, että sekin, mitä tänään olen vastoin ystävän neuvoa tehnyt, on koituva parhaaksi."

"Toivokaamme niin", mutisi Paul.

III.

Herra Johannes Heilwigin, Heilwigshofin isännän, avioliitto pahoin velkaantuneen Markowin kreivin jälkeenjääneen tyttären kanssa herätti huomiota koko maassa. Pudistettiin päitä ja juoruttiin enemmän kuin tarpeeksi.

Mutta kaksi ihmistä oli, jotka eivät välittäneet ihmisten arvosteluista. Johannes, koska hänellä oli puhdas kunniantunto eikä hän yleensä sallinut kenenkään häiritä itseään tai ehkäistä tekemänsä päätöksen toimeenpanossa, ja Willfriede, joka, leikkien keinutuolissa kreivittären lasten kanssa, tuskin sai tietää mitään siitä, mitä ulkona maailmassa sattui ja tapahtui. Hänellä oli nyt vain yksi ajatus, se, kuinka hänen rakkaan isä-raukkansa kuolinhetki olisi käynyt helpommaksi, jos isä olisi aavistanut, että hänen lapsensa tulee niin turvatuksi, ja kuinka hänen, Willfrieden, pitäisi kiittää niitä, jotka niin hellästi pitivät hänestä huolta, kreiviä, serkkuaan, kreivitärtä, — mutta ennen kaikkea setä Johannesta.

Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, ettei hänen enää pitäisi nimittää Johannesta sedäksi. Kun Paul huomautti hänelle siitä, säikähti hän, sillä hän pelkäsi tehneensä jotakin sellaista, mikä ei osoittaisi kyllin suurta arvonantoa hänen parasta, rakkainta ystäväänsä kohtaan. Kuuliaisesti hän koetti nyt nimittää häntä hänen etunimellään. Mutta heti kun hän oli aivan luonnollinen, aivan oma itsensä, unohti hän sen taas ja rupesi käyttämään vanhaa entistä puhetapaansa. Ja viimeinen, joka siitä olisi hänelle suuttunut, oli Heilwig itse.

Häiden edellinen aika — tilanomistaja oli määrännyt häät pidettäväksi heti elonkorjuun jälkeen, sillä hän ei pitänyt siitä, että lykättiin tuonnemmaksi jokin asia, minkä piti tapahtua — nuo lyhyet viikot kuluivat tytöltä kuten niin monet päivät. Sitten tuli ero talosta, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, ja se tuntui hänestä raskaalta, kuten jokaisesta morsiamesta. Ja sitten, aivan äkkiä, oli hän uudessa elämässä, uutena ihmisenä.

Heti aluksi oli Johannes tuottanut hänelle rullatuolin. Nyt hän matkusti hänen kanssaan Berliiniin, neuvotteli useiden erikoistuntijain kanssa, antoi hänet asianmukaisesti hoidettavaksi ja valvoi itse tarmokkaan ankarasti, että hänelle tehtiin kaikki, mikä suinkin saattoi edistää hänen terveyttään. Hän, joka muutoin oli ollut haluton jättämään tilaansa pariksi päiväksikään, jäi kuukausimääriksi vaimonsa luokse kaupunkiin. Niin hän todella pääsikin siihen, että Willfrieden sairaus poistui miltei tykkänään ja että tämä kykeni kävelemään ilman kainalosauvoja.

Itse Paul Gordonin olisi tarvinnut iloita nuoresta rouvasta, jos hän vain olisi jälleen tullut käymään Heilwigshofissa. Ei tosiaankaan ollut Johanneksen syy, että hän pysyi poissa. Tämä ei lähettänyt ainoatakaan kirjettä, jossa ei olisi ollut pyyntöä: Tule, tule pian, minä tarvitsen sinua. — Myöskin Willfriede-rouvan oli täytynyt jo useammin kuin kerran kirjoittaa miehensä sanojen alle tervehdyksensä sekä pyyntö, että hän tulisi heidän luokseen. Siitä huolimatta maalaaja ei kuitenkaan päättänyt lähteä uudelleen niin pian pois etelästä. Hän oli juuri näihin aikoihin valmistanut pari kuvaa, jotka antoivat ihmisille puhumista ja aprikoimista niin, että hänen nimeään mainittiin paljon. Tuottiko se hänelle suurempaa tyydytystä, siitä ei ollut mitään hänen lyhyissä, varsin epäsäännöllisesti saapuvissa kirjeissään.

Niin kului joitakuita vuosia, kunnes hänet nähtiin uudelleen Heilwigshofissa.

Oli kylmä maaliskuun päivä. Lumi lensi pyörteinä yli pihan. Kun Paul nousi päärakennuksen edessä reestä, jonka hän oli vuokrannut kaupungista, seurasi voimakas tuulenhenkäys häntä ovesta sisälle, tuoden kosteita höytyviä keskelle eteistä hänen jäljessään. Hänet otti vastaan palvelijatar, joka pyysi hänen nimikorttiaan; hän kysyisi armolliselta rouvalta, ottaisiko tämä herran vastaan.

Paulin "hyvä vihamies" — niin hän aina oli nimittänyt vanhaa Friedrichiä, joka ei tosin ollut ottanut häntä vastaan erikoisen mieltäylentävin ilmein, mutta joka sitten tavallisesti piti hänestä isällistä huolta — ei ollut näkyvissä. Eteinen, joka muutoin oli kesäisin kaikkien talossa asujain ilmava mielipaikka, oli autio ja tyhjä. Häntä puistatti. Hän työnsi auki oikealla olevan oven, joka johti hänen huoneeseensa. Voimakas, outo tuoksu lehahti häntä vastaan. Huoneen keskellä oli pitkällä pöydällä useita kiinalaisia porsliinikulhoja, jotka olivat täynnä kuihtuneita viimekesäisiä ruusunlehtiä. Häiritsemättä ei siis saanut olla edes hänen rakas, vanha pesänsä, sininen huone, jota Johannes ei sitä ennen ollut suonut kenellekään muulle. Talon rouva käytti sitä hajuvesiensä valmistamishuoneena. Vierauden sinne kuulumattomin tunne, joka oli niin usein vallannut hänet suuressa maailmassa, juuri kun häntä oli juhlittu ja ihailtu, valtasi hänet täälläkin, jossa hän oli toivonut parantuvansa siitä.

Mutta ei ainoastaan tyytymättömyys elämäänsä ollut karkoittanut häntä äkkiä Roomasta tänne pohjolaan. Sen oli tehnyt aivan toisenlaatuinen huoli, yhtä painostava kuin uusikin tuolle hemmotellulle nautintoihmiselle, hänestä itsestään halpa-arvoinen, mutta sentään tarpeeksi vakava tehdäkseen hänet neuvottomaksi. Hänen isäpuolensa, joka oli yhä vielä hoitanut pojan omaisuutta, oli hiljakkoin kuollut, jättäen jälkeensä melkoiset velat. Paul oli äitinsä pyynnöstä selittänyt heti olevansa valmis, pelastaakseen isänsä vanhan liikkeen kunnian, jättämään rahansa vastaiseksikin liikkeeseen loitolla olevana osakkaana. Mutta turhaan. Oli täytynyt tehdä vararikko. Ja nyt saamamiehet ahdistivat häntä, tahtoen tehdä hänet vastuunalaiseksi paljon yli hänen voimiensa. Ainoa, jonka neuvoa hän saattoi kääntyä pyytämään, oli Johannes Heilwig. Mutta olisikohan tämä vielä, kuten ennen, valmis auttamaan?

Tyttö, joka äsken oli ottanut hänet vastaan — hänen päällään oli, kuten Paul nyt vasta huomasi, jonkinlainen liveri ja hän näytti merkilliseltä palvelijan ja kamarineidon välimuodolta — häiritsi Paulia hänen ajatuksissaan, jotka eivät olleet varsin iloisia. Hän katsoi kummastuneena vierasta, kun tämä oli uskaltanut itse tulla sisälle suljettuun huoneeseen. — "Armollinen rouva", ilmoitti hän sotilaallisen jäykässä asennossa, "pyytää tulemaan sisään; jos herra sallii, niin näytän teille tien yläkertaan". Mutta nopeammin kuin tyttö saattoi häntä seuratakaan, oli Paul jo eteisessä ja nousi leveitä, tuttuja portaita ylös Ja siellä seisoi, yksinkertaisessa puvussa, solakkana, suorana, käsivarret ojennettuina, nuori nainen. — "Kuinka iloiseksi Johannes tuleekaan! Mikä vahinko, että hän ei ole juuri nyt kotona, vaan on matkustanut ulkotilalle. Mutta kuinka hyvin, kuinka kiltisti teittekään, herra Gordon, kun tulitte niin odottamatta hämmästyttämään häntä. Sillä" — hänen harmaat lapsensilmänsä katsoivat tulijaa tällöin moittien — "sillä hän rakastaa teitä ja on kaivannut teitä".

Hän oli vienyt Paulin sisälle huoneeseen, osoittanut hänelle istuinpaikan vastapäätä itseään. Paul oli niin hämmästynyt hänen ilmennyksestään, hänen niin paljon vapaammasta, varmemmasta olennostaan, että hän tuskin löysi sanaakaan vastaukseksi.

"Niin, tietäkääpä sitten myöskin", jatkoi hän, "että olin jo salaa päättänyt matkustaa yksin pois joksikin aikaa, meren rannalle, tuttavien luokse, mihin tahansa, kunhan te vain tulisitte hänen luoksensa kuten ennenkin. Luulottelin nimittäin, että te... mutta nythän se on kaikeksi onneksi ohitse, nyt te olette täällä ja teidän täytyy jäädä." — Kun Paul ei heti vastannut, kohotti hän päätään ja näki Paulin katseen olevan suunnattuna häneen. Hän punastui. "Te ihmettelette", sanoi hän, "sitä, että olen muuttunut. Eikö totta, on harvinaista, että kasvaa vielä minun iälläni? Mutta tästä kaikesta, siitäkin, että tulin niin paljon voimakkaammaksi, ja voin kävellä, saan kiittää häntä. Sillä te ette lainkaan usko, kuinka hyvä hän on ja kuinka huolenpitävä ja kuinka hän hoitaa minua."

"Uskon kyllä. Mutta te ette ole muuttunut niin kovin paljon. Teidän kasvonne ovat pysyneet ennallaan."

"Niinkö? Oletteko todellakin sitä mieltä?" kysyi Willfriede vitkaan.

Hän meni pois Paulin luota ja huoneen lävitse. "Friedrich!" huusi hän kirkkaalla äänellä ulos ovesta. Hänen käyntinsä oli tuskin enää laahustavaa, siinä oli vain jonkinlaista keinuntaa, mikä antoi nuorelle, taipuisalle olennolle eräänkaltaista arvokkuutta. — Tyttö, joka oli ottanut vieraan vastaan, toi teetarjottimen. Paul kysyi vanhaa palvelijaa.

"Tämä on nyt meidän Friedrichimme", sanoi nuori rouva, "ettekö sitte näe sitä? Se oli Johanneksen päähänpisto. Vanhus kävi nimittäin sairaaksi ja heikoksi. Jotta nyt hänen perheensä ei menettäisi hyviä tuloja, ja kun hänen mielestään saattoi kenties minusta olla hauskempaa, että naispalvelija saattoi ja tuki minua, antoi Johannes tytölle, vanhuksen tyttärelle, saman paikan sekä liverinnapit että nimen."

"Se on hänen kaltaistaan."

"Mikä?"

"Se, ettei hän kammo mitään, ei mitään sellaistakaan, mitä me muut, jokapäiväiset ihmiset niin tuskallisesti kaihdamme, sellaista, mikä on naurettavaa, kun on kysymyksessä hyväntyön tekeminen."

"Oletteko sitä mieltä siksi, että hän nai minut, vaikka olen rampa ja ruma?"

Paul nousi ja astui hänen luoksensa hänen puuhatessaan teepöydän ääressä: "Mitä teillä äkkiä on minua vastaan?"

"Ei mitään." Hän pudisti päätään.

"Onhan. Te olette minulle vihainen, kun en äsken katsonut teidän niin paljon muuttuneen. Minä en tahdo pitää teitä muuttuneena. Sillä minä en tahdo, että te olette kaunis, Willfriede-rouva. Se ei ole hyvä, se ei kenellekään ole onneksi, Johannekselle ei varmaankaan. Ettekä te olekaan kaunis. Teidän profiilinne on epäklassillinen, nenä liian lyhyt. Mutta teidän päänne muoto — ja silmät..."

Willfriede-rouva tukki korvaansa käsillään, "Minähän tiedän itse, etten ole kaunis. En, en, todellakaan en. Olisin kyllä toivonut sitä. Mutta jos se teidän mielestänne ei olisi hyvä Johannekselle, vaikka en kyllä ymmärrä miksi, niin tahdon tuhat kertaa mieluummin olla kamalan ruma kuin kaunis."

"Ja miksi toivoitte itsellenne kauneutta?"

"Oi, olla kaunis, oikein kaunis", puhui hän hiljaa, "jotta jokaisen täytyisi minua ihailla ja kadehtia häntä ja sanoa se hänelle. Ja kaikki koettaisivat olla minulle mieliksi ja kaikki suosisivat minua ja katsoisivat ylös minuun. Mutta minä, minä antaisin kaikkien olla ja kuuluisin vain hänelle."

"Te olette lapsi."

"Niin hänkin on samaa mieltä ja nauraa minulle. Mutta te, — ettekö te sitten rakasta kauneutta?"

"En", vastasi Paul kovaa, "minä vihaan sitä".

Willfriede-rouva katsoi häneen kummastuneesti. Ensi kertaa hän huomasi Paulin kalpean värin, syvällä olevat, synkät silmät, ohimoiden harmaat hiukset. Paul ei tosiaankaan ollut kaunis. Eikä iloisen näköinen. Hän työnsi tuolin uunin ääreen, asetti pikku pöydän sen viereen ja sille kahvikupin, konjakkia, sikareja ja tulenteko neuvot.

"Oletteko Johanneksen seurassa harjaantunut siihen, miten elämä tehdään miehelle hauskaksi?" kysyi Paul, asettuen istumaan. "Kyllä hän on onnellinen mies, tuo vanha kelpo ystäväni, Kunpa voisi kerran päästä niin hyville päiville!" Willfriede-rouva oli käynyt aivan punaiseksi hänen puhuessaan, aivan kuin vain häntä olisi kiitetty. "Jos tahtoisitte", alkoi hän hiljaa, "se riippuu kaikki tahdosta".

"Mikä? Onnellisena oleminenko? Arveletteko, etten minä sitä tahtoisi?"

"Ei niin. Se pitää ensin nähdä hänestä. Hän on tyytyväinen kaikkeen, mitä on, ei vaadi mitään muuta, ei kaipaa mitään, ei ajattele koskaan taaksepäin..."

"Sanokaa jollekin toiselle", huusi Paul kiivaasti, "että hänen pitää se olla. Ei hänkään sitä osaa! Se vaatii levollista verta, lujan ruumiin, se vaatii terveet, voimakkaat jäsenet ja tervettä itsepäisyyttä, jollaista on rakkaalla ystävällämme, niin että hän kulkee niin varmana suoraan eteenpäin tietänsä, ei anna minkään vetää itseään oikealle eikä vasemmalle, ei tempaudu mukaan. Hän on onnellinen — ei siksi, että tahtoo sitä olla, ei siksi, että elämä on niin lempeästi häntä kohdellut, eikä siksikään, että te, hänen puolisonsa, rakastatte häntä. Hän on sitä siksi, että hän sitä on ja voi olla."

"Ja te?"

Paul oli vaiti.