Part 2

Jumala puhui Aatamille ja Eevalle "kun päivä viileäksi tuli". Viattomuuden tilassa tämä oli heille autuas hetki, mutta syntiinlankeemuksen jälkeen he piiloutuivat, sillä he pelkäsivät. Jumalan Henki puhuttelee meitäkin, kun päivä viileäksi tulee. Me voimme saattaa tämän pyhän Hengen murheelliseksi aamusella, me voimme olla välinpitämättömiä hänen varoituksillensa päivällä. Mutta väsymättömässä rakkaudessaan hän lähestyy meitä vielä, kun ilta tulee. Taivaallinen Isämme puhuttelee meitä silloin, ja meidän on vaikea piiloutua hänen silmistänsä.

Alice oli pitkin päivää valittanut yksinäisyyttään, mutta kun päivä laski ja kalpea kuu paistoi hänen huoneeseensa, silloin hän vasta todella tunsi olevansa yksin -- yksin Jumalan kanssa, ja hän rupesi pelkäämään.

Sykkivin sydämin näki Alice isänsä sulkevan ladon ja sitten tulevan kukkatarhaan.

"Isä", kuiskasi hän nojautuen ulos ikkunasta.

Isä vilkasi ylöspäin ja nyökäytti päätään. Kohta sen jälkeen kuuli Alice hänen nousevan rappusia ja juoksi häntä vastaan. Isä otti tyttärensä kädet omiinsa ja istui tuolille, ja Alice turvasi isäänsä, ikäänkuin peläten taasen jäävänsä yksin.

"Minä en ole unhottanut sinua", sanoi isä, -- "minä olen muistanut sinua usein tänä päivänä. Sano nyt mitä mieltä sinä olet minua kohtaan."

"En minä nyt enää ole vihoissani", vastasi Alice, "mutta minä sanon suoraan miten asia on: en ole paljoa ajatellut tänä päivänä, enkö ole vielä huomannut tehneeni aamulla väärin. Mutta kun tuli pimeä, rupesin pelkäämään."

Alice ei voinut nähdä isänsä kasvoja, mutta hän kuuli hänen huokaavan, ja vähän epäröiden hän jatkoi: "En ymmärrä miten Maryn hävytön käytös tekisi minun syntini suuremmaksi, niinkuin isä aamulla sanoi."

"Rakas lapseni, me saamme usein kuulla jalojen miesten ja naisten kärsimyksistä, jotka eivät ole tahtoneet säästää omaa henkeänsäkään, vaan lähteneet puhumaan Jumalasta pakanoille. Mitä sanoisimme, jos meille kerrottaisiin että nämä lähetyssaarnaajat, suuttuneina siihen ilkeään, oppimattomaan kansaan, jonka keskuudessa he asuvat, ovat tarttuneet aseisiin ja ryhtyneet väkivallalla valvomaan oikeuksiaan? Emme uskoisi sitä. Se olisi niin nurinkurista, sillä juuri sentähdenhän sinne mennäänkin, kun he ovat niin pahat ja tietämättömät. Sentähden hyvät ihmiset opettavat heille mikä on oikein ja hyvää. -- Tuleeko meidän siis sääliä pahoja ja tietämättömiä?"

"Kyllä", -- vastasi Alice, "kyllä _pakanamaissa_."

"Rakas lapseni", sanoi isä, "synti on sama kaikkialla. Kun Jumala lähetti isäsi ja äitisi semmoiseen paikkaan, missä ihmiset eivät pelkää eivätkä rakasta häntä, uskoi hän meille samallaisen työn kuin lähettiläillensä pakanamaissa. Saisiko heittää pientä lasta maantienojaan kuolemaan sentähden, että se olisi sairas ja ikävä hoitaa?"

"Ei, sitähän pitäisi hoitaa vielä hellemmästi, koska se on sairas."

"Aivan niin", sanoi isä. "Meidän syntivelkamme tulee suuremmaksi siitä, että me suutumme ihmisiin heidän pahuutensa tähden, kun meidän päinvastoin pitäisi auttaa ja sääliä heitä. Sinun isäsi ja äitisi ovat päättäneet koettaa mitä rakkauden laki voisi vaikuttaa naapuriimme. Mutta Alice on rikkonut tätä lakia vastaan ja siten tehnyt tehtävämme vaikeammaksi."

"Kyllä se oli väärin, en minä enää tee niin", sanoi Alice. "Olen pahoillani siitä, että teidän ja Wispien välit minun kauttani tulivat tukalammaksi."

Isä odotti hetkisen ja kysyi sitten: "Meidänkö tähtemme sinä olet pahoillasi, etkä mistään muusta syystä?"

"En mistään muusta syystä", vastasi Alice. "Jos ei minun tarvitsisi huolia isästä ja äidistä, viskaisin ilolla vieläkin vettä Maryn silmille."

Herra Liscome oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi: "Alice, minun täytyy jättää sinut yksin Jumalan kanssa."

"Ei, ei yksin", huusi Alice ja tarttui isänsä käsivarteen.

"Ei", sanoi isä, "ei _tänne_. Mutta ensin tahdon rukoilla, ettei Jumala jättäisi sinua, vaikka sinä yrität piiloutua hänen silmäinsä edestä."

Alice polvistui isänsä viereen ja seurasi häntä sitten muiden luo, vietettyänsä pitkän, ikävän ja hyödyttömän päivän.

Kuudes luku.

Seuraava päivä oli sateinen. Sadepäivä on toisille äärettömän ikävä, mutta toisille tervetullut sentähden että kaikki perheen jäsenet silloin tavallisesti kokoontuvat kotosalle yhteiseen toimeen ja seurusteluun.

"Tänään aikoo sadetta", virkkoi aamusella Ruben, katsellen ulos akkunasta.

"Siltä näyttää", sanoi isä, "mutta mietitään nyt mihin työhön tänään ryhtyisimme. Niko on taitavin puuseppä. Hän saa tehdä lisää hyllyjä äidin maitokamariin ja muutenkin laittaa sen hyvään kuntoon."

"Sehän sopii", sanoi siihen Niko.

Herra Liscome avasi oven käyttämättömään huoneeseen, johon oli koottu vanhoja laatikoita ja kaikennäköistä muuta romua.

"Tämä näkyy aina olleen romuhuoneena", sanoi hän. "Ihme etteivät tämän talon entiset omistajat ole huomanneet, että se on hauskin huone koko talossa. Järjestetäänpä se nyt mukavaksi asuinhuoneeksi. Pojat saavat kantaa pois kaiken roskan, tytöt tomuuttavat ja lakaisevat ja asettavat verhoja ikkunoihin. Kyllä minä korjaan särkyneet ruudut." Äiti ilmoitti, että hänellä on kaunista seinäpaperia, ja lupasi auttaa tyttöjä sen seiniin panemisessa.

Kaikki ryhtyivät työhön. Niko veisti hyllyjä, isä korjasi ikkunaruutuja, pojat kantoivat pois romut, tytöt tomuuttivat, pesivät kaikki paikat kiiltävän puhtaiksi ja ompelivat ikkunaverhoja. Pikku Poju oli mukana kaikkialla ja luuli olevansa hyväksikin avuksi. Kaiken päivää satoi rankasti, ja mustat pilvet heittivät synkän varjonsa yli seudun, mutta Liscomen perheessä ei ollut synkkämielisyyden merkkiäkään. Tämän onnellisen perhekunnan jäsenet ovat ahkerassa työssä, puhelevat iloisesti keskenään, ja vähän väliä kajahtaa hilpeä nauru lapsijoukosta. Isä alottaa laulun, äiti yhtyy siihen, ja Nikon sointuva bassoääni kaikuu mukaan työhuoneesta.

Tällä tavalla kuluu heiltä sateinen päivä. Mitenkä lienee laita Wispeillä! Jättäkäämme hyvästit Liscomen perheelle ja kulkekaamme varovasti vääräoksaisten omenapuiden alitse, joista sadevettä runsaasti tippuu, ja käykäämme taloon. Vanhan oven puusalpa on särkynyt; puolessa tunnissa se olisi korjattu, ja siten koko kolkko huoneusto tulisi mukavammaksi. Mutta mukavuus on outo vieras tässä talossa.

Sade tippuilee lahoneen laipion kautta lattialle ja muodostaa siihen likaisia lätäköitä. Vesipisaroita räiskähtelee kehtoonkin, jossa pieni, riutuva lapsi makaa karkean peiton alla.

Pöydän päässä istuva kalpea, mustapartainen mies on herra Wisp. Hän lukee paraillaan puolueensa sanomalehteä, jonka kiukkuiset kirjoitukset ovat sopusoinnussa hänen oman katkeran sydämensä kanssa. Huoneessa on hänen vaimonsakin, likainen, pörröpää nainen. Alituiset mielipahat, vastukset ja vaivat ovat tehneet hänet ennen aikojaan vanhaksi. -- Kaksi poikanulikkaa riitelee keskenään vastanyljetystä kissannahasta. Mary seisoo ikkunassa katsellen mielihyvin eilen tallattua kukkamaata. Pojat alkavat tukkanuottasille, herra Wisp karkaa heidän kimppuunsa ja lyödä läimäyttää heitä ympäri korvia. Kapalolapsi herää ja alkaa äännellä. Äiti käskee Maryn tuutimaan, mutta Mary ei tottele, vaan juoksee ulos sateeseen välttääksensä kuritusta.

"Pahankurisempia lapsia ei ole ikinä nähty", vihoittelee äiti.

"Ilkeämpää äitiä ei ole ikinä kuultu", ärjäsee Wisp.

Vaimon silmät iskevät tulta, mutta hän ei väitä vastaan, sillä hän tietää ennestään mikä siitä olisi seuraus.

Minkätähden tämä koti on niin kolkko, tämä perhe niin onneton? Keskinäinen rakkaus puuttuu, se on heidän onnettomuutensa. --

Ilta on jo tulossa, ja me palaamme hauskaan naapuritaloon.

"Tulkaa pojat tänne", sanoo herra Liscome, "ja sulkekaa ovi, että äiti ja tytöt saavat laittaa uuden huoneemme aivan valmiiksi."

Pojat istuivat kauniisti isän ja Nikon kanssa keittiössä. Aika kävi heille hirveän pitkäksi. Viimein vihdoin aukeni ovi, ja kirkas valo kajasti pimeään keittiöön.

"Nyt saatte tulla", sanoi äiti -- ja voi kuinka hauskalta näytti! Tuli paloi rautauunissa, joka vielä aamulla oli ollut tomun ja ruosteen peitossa, mutta nyt oli kirkkaana kuin seinällä riippuva peili. Isän ja äidin kuvat katselivat kehyksistään hymyillen lapsia. Vanhat, entisestä kodista tuodut nojatuolit olivat myös sieltä, ja siitä pojat erityisesti ihastuivat. Akkunoissa oli valkoiset verhot. Iso raamattu, isoisän perintö, oli pöydällä seinäpeilin alla. Lämmintä hehkuva uuni, paperoidut seinät, valkoiset ikkunaverhot, vanhanaikaiset tuolit, kotona kudottu kirjava matto, -- kaikki oli lapsista verratonta. Ja keskellä huonetta oli pöytä, jolle illallinen oli katettu, tavallista parempikin, kun lapsilla oli ollut kova työ ja päivä oli sateinen.

Illallisen jälkeen, kun kaikki istuivat lämmittelemässä rautauunin ympärillä, sanoi isä: "Tämä on nyt lasten oma huone. Se on teidän _lukuhuoneenne_, jossa saatte viettää hetken joka päivä. Me asumme kaukana koulusta, mutta ilman opetusta emme kuitenkaan saa jäädä. Meillä on omat kirjamme ja oma järkemme, ja me voimme täälläkin viisastua."

"Kuka tulee opettajaksi?" kysyä Ruben.

"Äiti on koulun johtaja, Ruben ja Lotty opettajat", vastasi herra Liscome.

Niko tarjoutui laulunopettajaksi ja saikin sen viran.

Isoisän perinnöstä luettiin sitten Johanneksen 14 luku, joka alkaa nain: "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun! Isäni kodissa on monta asuntoa. Jos ei niin olisi, olisin sanonut teille; minä menen valmistamaan teille sijaa, j.n.e."

Lapset kuuntelivat hartaasti, kun isä luki tämän kauniin luvun, ja sitten Antti sanoi: "Kyllä kai ne asunnot, joista tuossa puhutaan, ovat vielä paljoa kauniimmat kuin tämä huoneemme."

"Ovatpa tietysti", vastasi isä.

"Mutta", kysyi Yrjö, "kuinka voimme tietää, rakastammeko Jumalaa kylliksi päästäksemme hänen ihaniin asuntoihinsa?"

"Sen kyllä tiedämme", sanoi isä. "Jos rakastamme Jumalaa, rakastamme lähimäistämmekin. Kuinka voisimme rakastaa Jumalaa, jota emme näe, jos vihaamme lähimäistämme, jonka näemme?"

Nelly oli tällä välin vetänyt ikkunaverhoa vähän syrjään ja katseli tarkasti ulos puutarhaan. Sade oli tauonnut, ja täysikuu valaisi erästä oudonnäköistä esinettä, joka osaksi oli Wispin aidan varjossa. Kun isä huomasi, että Nelly oli rauhaton ja taukoamatta tuijotti ulos, sanoi hän: "Nelly tyttöseni!"

"Isä, saanko mennä katsomaan mikä tuolla Wispin aitavieressä on?" pyysi Nelly.

Isä antoi luvan, ja Nelly juoksi ulos, mutta palasi heti katkerasti itkien.

"Mikä sinun on?" kysyivät kaikki yht'aikaa, mutta Nelly painoi vain kasvot käsiinsä ja itki, itki.

"Nelly, tule tänne ja kerro mitä siellä ulkona näit", kehotti isä.

Nelly meni isänsä luo ja nyyhkyttäen ilmoitti, että Mirri oli nyletty.

"Mirri nyletty", huudahtivat kaikki lapset ja hypähtivät seisoalleen. Äiti viittasi heille, ja he istuutuivat taas paikoilleen.

"Oliko se Mirri?" kysyi Niko. "Jospa se olikin Wispin kissa".

"Ei, ei", valitti Nelly, "se on minun Mirrini. Sitä ei ole näkynyt koko päivänä, ja minä olen hakenut sitä. Jos Wispin kissasta nylettäisiin nahka, ei siitä raukasta jäisi mitään jälelle. Se on minun Mirrini, minun kaunis, lihava Mirrini!" Nelly hyrähti uuteen itkuun.

Herra Liscome meni ulos katsomaan kissaparkaa. Se oli Nellyn kissa. Sisään palattuaan otti isä Nellyn syliinsä ja sanoi: "Minun tulee sinua sääli, tyttöseni."

"Minä pidin niin paljon siitä", sanoi Nelly Nikolle, joka ei tietänyt sen vaiheita. "Se oli orpokissa. Sen emä kuoli, kun se oli vielä hyvin pieni, ja Maria täti antoi sen minulle. Minä nousin yölläkin lämmittämään sille maitoa." Ja Nelly alkoi itkeä uudelleen. Niko uhkasi ottaa pyssynsä ja ampua Wispin kissan, mutta Nelly kielsi.

"Rukoilemmeko heidän edestään?" kysyi isä. Siihen Nelly suostui, ja hänen mielensä rauhoittui isän rukoillessa heidän edestään, jotka olivat häntä vahingoittaneet.

Samana iltana lähti herra Wisp ulos tuvastaan. Ikävä päivä oli lopullaan. Katkerat sanat ja tyly käytös olivat suurentaneet sitä syntivelkaa, josta hänen ehkä piankin tuli vastata. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja salainen kuume kulutti hänen elinvoimiaan. Hän nojautui särkyneeseen aitaan; kuun valosta tunki joku säde puiden lehvien lomitse, ja tuulenpuuska leyhytteli hänen mustaa, takkuista tukkaansa. Hän kuuli Nellyn avaavan oven ja näki tytön lähestyvän ja silmät selällään tuijottavan nylettyyn kissaansa. Vihan riemu vilahti hänen mieleensä; hän toivoi saavansa kuulla kiukkua ja parkumista. Mutta hän erehtyi. Tytön punaiset posket kävivät vain kalpeiksi ja surun kyyneleet nousivat hänen kirkkaisiin silmiinsä.

Wisp odotti vielä ja näki isän tulevan ulos.

"Kunpa hän nyt suuttuisi", ajatteli Wisp. Mutta vieläkin hän pettyi. Herra Liscome oli tosin pahoillaan, sen näki selvästi. Mutta suutuksissaan hän ei ollut; sen näki vielä selvemmästi. -- Wisp odotti vieläkin. Hänellä oli raskas taakka hartioillaan. Hartaasti hän toivoi, että ovi uudelleen avautuisi ja asujaimet toruen ja uhaten ryntäisivät ulos. Mutta vaikka Wisp ison aikaa tarkasti kuunteli, ei hän naapuritalosta kuullut mitään muuta kuin hiljaista, rukouksen kaltaista puhetta.

Hän astui takaisin tupaansa. Mustassa takassa rätisi muutamia märkiä kuusenhalkoja. Pienen lampun himmeässä valossa paikkaili rouva Wisp vanhaa takkia ja heilautti jalallaan tuon tuostakin kehtoa, jossa valitteli sairas lapsi.

"Korjaa pois rääsysi!" ärjäsi Wisp, "ja nukuta lapsi. Minä tarvitsen lamppua, kun luen sanomalehteä." Hän yritti riitaa edes vaimonsa kanssa; mutta hänen ihmeekseen otti rouva Wisp lapsen syliinsä ja meni sanaakaan sanomatta toiseen huoneeseen.

Wisp tuijotti suljettuun oveen itsekseen mutisten: "Hyvä juttu! Ei tätä elämää kestä!"

Hän siirsi lampun pöydän toiseen päähän ja nojasi kasvojaan käsiinsä. Omantunnon hiljainen ääni alkoi puhua hänelle. Jättäkäämme hänet hetkeksi yksikseen.

Vaimo on nukuttanut lapsen. Hän istuu ikkunan ääressä ja itkee katkerasti. Mikä häntä vaivaa? Sitä hän ei itsekään tiedä. Vuosia on kulunut siitä kun hän on viimeksi itkenyt. Mutta hänessä on näinä päivinä syntynyt outo mieli. Se on tapahtunut vähin erin ja on jonkunlaisessa yhteydessä naapuriperheen kanssa.

Noutaessaan vettä kaivosta hän oli kuullut heidän keskusteluaan ja älynnyt, että rakkauden laki johtaa heidän puhettaan. Hän oli vilkaissut auki olevasta ovesta sisään ja ihmeekseen nähnyt, että rouva Liscome aina on puhdas ja siisti, vaikka hänellä onkin hoidettavanaan suurempi perhe kuin hänellä itsellään. Hän oudoksuu sitäkin, että naapurin lapset aina ovat eheissä vaatteissa, että koko talo on niin hauskan näköinen, ja varsinkin sitä, että emäntä itse on kotinsa kirkas päiväpaiste. Hän ei käsitä mistä salaisesta lähteestä rouva Liscome ammentaa niin paljon iloa ja tyytyväisyyttä.

"Hänellä on hyvä mies", ajattelee vaimoparka.

Seitsemäs luku.

"Kumma kun eivät korjaa tuota aukkoa aidassa", sanoi herra Wisp itsekseen. "Se on aina ennen ollut riidan alkuna. Saisihan sitten puhua suunsa puhtaaksi."

Monena päivänä vaivasi Wispiä ajatus: mikseivät korjaa aitaa? Viimein hän puhui siitä vaimollensakin ja lisäsi: "Kuulimmehan jo ennen herra Liscomen tuloa, että hän oli vannonut tappavansa minut."

"Ei kai hän koskaan vanno", vastasi rouva Wisp, "ja jos hän on sanonut jotakin semmoista, niin mitä lieneekään tarkoittanut."

"Vähät minä hänen tarkoituksistaan! Se minua vain pistelee, että hän on niin tuiki toisellainen kuin kaikki entiset naapurimme. Ei hän toru eikä vihoittele. Taluttaa hevoseni pois pellostansa niin varovasti kuin se olisi kultaa koko hevonen. Pojatkin häätävät lampaani heidän laitumeltaan ja kanani hernemaastaan heittämättä ainoatakaan kiveä. Hän ei tee muuta kuin --" Wisp ei jatkanut puhettaan.

Hän toivoi hartaasti, että hänen naapurinsa olisi enemmän torunut ja vähemmän rukoillut.

Naapuruksilla oli yhteinen metsäpalsta, jonka poikki kulki kapea noro. Syys- ja kevätsateilla oli tämä notko melkein pohjattomana rämeenä ja siis pahana esteenä halkojen y.m. ajossa. Aivan helposti olisi siihen voitu saada mukava kapulasilta, mutta se olisi ollut kumpaisenkin talon yhteinen tehtävä, ja kun herra Wisp jyrkästi kieltäytyi rupeamasta sen rakentamiseen, olivat Julionahon entiset omistajat mieluummin särkeneet rekensä ja kiusanneet vetojuhtiansa kuin yksin ryhtyneet työhön. Wisp näkyi miltei tahallansa tartuttavan kuormansa rämeikköön, jossa hän sitten tuntikaudet pieksi läähättäviä härkiänsä, näyttääksensä naapureilleen, minkä he kyllä vähemmälläkin tiesivät, että hän ei ollut kenenkään käskyläinen.

Eräänä päivänä pitkien sateiden jälkeen tarttui Nikon kuorma rämeeseen. Hän huomasi heti, että se oli lujassa kiinni, eikä tahtonut rääkätä juhtia ruoskalla. Kun hän näki, että Wispin härät seisoivat jouten karjapihassa, pani hän Rubenin pyytämään niitä avuksi. Ruben sanoi asiansa nöyrästi ja kohteliaasti, mutta Wisp vastasi:

"Sano isäsi rengille, että minun härilläni on tarpeeksi työtä kotonakin."

Kun Niko purkamalla kuormansa suurella vaivalla oli saanut sen ylös suosta, päästi hän väsyneet härät ikeestä ja käski Rubenin ajaa ne kotiin syömään.

Ei Niko eikä Ruben puhuneet kotona mitään asiasta, sillä he tiesivät, ettei kanteita tahdottu kuunnella.

Seuraavana päivänä olivat herra Liscome ja Niko peltoa kyntämässä. Lepuutellessaan he kuulivat hirveätä melua noromaan kohdalta.

"Taitaapa herra Wisp vuorostaan olla kiinni liejussa", tuumi Niko. "Minä olin eilen pulassa, ennenkuin sain kuormani siitä irti."

"Vai olit", virkkoi herra Liscome. "Otahan nyt härät ja mene apuun; Ei se meitä paljoa viivytä."

Herra Wisp näki Nikon härkineen tulevan mäkeä alas ja ärtyi siitä vielä enemmän. Hän huusi ja kiljuen ruoski härkiään hikipäissään, saadakseen kuormansa irti ennenkuin Niko ennättäisi paikalle; mutta turhaan.

"Uskaltakoonpa vain; kyllä minä sille opetan, etten ole hänen apunsa tarpeessa", tiuski Wisp itsekseen.

Mutta Niko ei kysynyt oliko Wisp avun tarpeessa vai ei. Hän asetti omat härkänsä entisten avuksi ja sanaakaan hiiskumatta ajoi kuorman kovalle tielle. Wisp meni noloksi. Hän otti lakin päästään ja pyyhkäsi isot hikiherneet kalpeilta kasvoiltaan. Viimein hän melkein kuiskaten sai sanotuksi: "Suur' kiitos."

"Ei kestä", sanoi Niko eikä ollut huomaavinaankaan kuinka lujassa kiitos oli. "Tuo on paha paikka, mutta kyllä me sen pian korjaamme." Ja sitten hän lähti takaisin omaan työhönsä.

Wisp seisoi hetkisen ääneti; sitten hän huusi Nikolle: "Milloinka te alatte?"

"Ensi viikolla maanantaina, jos eletään", vastasi Niko.

Kahdeksas luku.

Maanantaiaamuna ryhtyivät herra Liscome ja Niko kapulasillan tekoon. Ruben, Yrjö ja Antti saivat olla mukana apulaisina. Kun he päivällisen aikana tulivat kotiin, sanoi rouva Liscome. "Näyttääpä teillä olleen hyvinkin hauska työ siellä rapakossa; te olette kaikki niin hyvällä tuulella."

Pojat iskivät silmää toisilleen, ja isä vastasi, että eipä tuo mutahauta mitään erityistä iloa tuottanut.

Päivälliseltä päästyään hän sanoi vaimollensa: "Maria, käypä hiukan tänne." Ja eteisessä hän kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Oikeinko totta?" huudahti rouva Liscome iloisesti. "No hyvänen aika!"

"Niin on", sanoi herra Liscome. "Hän oli siellä aamulla samaan aikaan kuin mekin ja on ollut työssä koko aamupäivän."

"Mistä tämä nyt johtuu?"

"Ei minun tietääkseni muusta kuin että Jumala kuulee rukouksen ja siunaa lähettiläittensä pyrinnöt."

Rouva Liscome hymyili kyynelsilmin ja kysyi sydämessään Jumalalta mitä hän vielä voisi tehdä naapuriensa hyväksi. Hänen ei kauaa tarvinnutkaan odottaa vastausta.

Rouva Wisp kuuli suureksi ihmeekseen aamusella pojiltansa, että heidän isänsä oli kapulasillan teossa naapuriväen kanssa. Hän ei uskonut sitä todeksi, sillä hän oli moneen kertaan kuullut miehensä vannovan, ettei hän ikipäivinä pikkusormellaankaan kajoaisi siihen työhön. Saadakseen selkoa asiasta hiipi rouva Wisp mäen rinteelle ja näki poikain puhuneen totta. Se oli vaimoparalle iloinen näky. Jo pitkän aikaa sammuksissa ollut lemmen ja toivon kipinä alkoi uudelleen kyteä hänen sydämessään. Hän ajatteli: "Jos mieheni alkaa viihtyä naapuriemme seurassa, voin minäkin ehkä muuttua paremmaksi, niin että hän vielä voi rakastaa minua ja lapsiamme." Jo tämä ajatuskin ilahdutti häntä.

Kun herra Wisp tuli kotiin päivälliselle, ei hänen vaimonsa kysynyt missä hän oli ollut. Wisp ei itsekään maininnut siitä mitään, mutta hän oli vähemmän tyly, sillä hän oli tehnyt sen havainnon, että kodissa oli tavallista enemmän koetettu asettaa kaikki hänelle mieliksi.

Emme voi sanoa mikä oli muuttanut Wispin mielen. Me usein oudoksumme asioita, jotka Jumalan silmissä ovat aivan selvät.

Herra Wisp oli aamusella lähtenyt yksin työhön. Hänen poikansa olisivat olleet hyväksi avuksi, mutta häntä hävetti ottaa heidät mukaansa, kun hän kuitenkin teki sitä mitä ei ollut uhannut tehdä.

Hän teki koko aamupäivän työtä notkon toisessa päässä eikä vaihtanut sanaakaan naapuriensa kanssa.

"Entä jos minä tämän iltapäivän olisin Wispin apulaisena?" kysyi Antti isältään. "Meitä on niin monta, ja hän on ihan yksin."

"Menkää vaikka kumpikin, jos herra Wisp huolii teistä", vastasi isä.

Pojat juoksivat Wispin työmaalle ja tarjosivat apuaan.

"Eipä tuollaisten poikaviikarien työstä ole paljoakaan hyötyä", tuumi Wisp. "Onhan minulla Pekka ja Matti kotona, jos semmoista apua haluan."

Pojat eivät olleet töykeästä vastauksesta millänsäkään, vaan ryhtyivät tarmokkaasti työhön, laskivat leikkiä keskenään ja sanoivat aina väliin iloisen sanan Wispillekin. Aivankuin epähuomiossa rupesi hänkin puhumaan ja hämmästyi itse kuullessaan omaa nauruansa.

Seuraavana aamuna hän otti Pekan ja Matin mukaansa työhön. Kauan arveltuaan päätti rouva Wisp käydä naapuriemännän luona vieraissa. Hän käski Maryn pestä silmänsä ja panna paremman hameen päällensä. Itse hän teki samoin. Sitten hän otti nuorimman lapsensa käsivarrelleen, astui aidan aukosta naapurin pihaan ja seisahtui Maryn kanssa ovelle. Rouva Liscome tuli heitä vastaan tervehtien heitä ystävällisesti. Hän otti pienokaisen hellästi syliinsä ja kertoi rouva Wispille, että häneltä oli Connecticutissa kuollut samanikäinen lapsi. Hänen tätä kertoessaan nousivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän painoi pienokaista vasten rintaansa, ja rouva Wisp unhotti kaikki kauniit sanat, joita hän oli aikonut sanoa, ja rupesi vain huolestuneena puhumaan lapsen taudista, Alice ja Nelly veivät Maryn kouluhuoneeseen, joten rouva Wisp sai vapaasti keskustella ystävällisen naapurinsa kanssa. Lempeä kohtelu ja vilpitön myötätuntoisuus olivat ikäänkuin lämmin päiväpaiste vaimoparan rasittuneelle mielelle. Hänelle muistui mieleen entiset ajat, olo armaassa kodissa, äitivainajan ja siskojen rakkaus, ystävien iloiset seurat. Monivuotinen, väsyttävä mielenmasennus alkoi hellittyä, ja pian hän oli rouva Liscomelle kertonut kaikki elämänsä vaiheet. Hänen vanhempansa olivat olleet jumalisia ihmisiä, ja hänkin oli aikonut seurata heidän esimerkkiänsä, mutta sitten hän oli joutunut naimisiin. He olivat kärsineet köyhyyttä, ja hänen miehensä oli käynyt niin kummalliseksi -- alkanut vihata koko maailmaa. Eipä sillä että hän itsekään olisi tehnyt voitavaansa, ei ollut enää toivoa asiain paranemisesta. Hän tiesi jo vuosia olleensa kunnoton ihminen eikä jaksanut paremmaksi pyrkiäkään.

Näin hän kertoi. Nyt tuli rouva Liscomen vuoro puhua. Suurimmalla lempeydellä hän kehotti vaimoa uskomaan, ettei vielä ollut liian myöhäistä parantumiseen.

Kotiin tultua kertoi Mary äidilleen, että siellä oli kovasti hauskaa ja että tytöt olivat kutsuneet häntä heidän pyhäkouluunsa.

Seuraavana päivänä Lotty ja Nelly kävivät Wispillä ja uudelleen kehottivat Marya tulemaan kouluun. Rouva Wisp puolestaan olisi mielellään antanut hänelle luvan siihen, mutta ei uskaltanut puhua siitä miehellensä. Itse hän oli päättänyt ruveta toisellaiseksi ja koettaa olla lapsillensa rakas, hellä äiti.