Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen

HYVÄ NAAPURI

Täti kertoo XIII

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1913.

Ensimäinen luku.

Syyskuu oli vasta alullaan, mutta ilma oli koloa, joten lämmitteleminen takkavalkean ääressä ei suinkaan ollut tarpeetonta.

Kotka nimisen ravintolan emäntä ei kuitenkaan tahtonut ottaa paperikukilla koristettua närettä vierashuoneen takasta, sillä vaikka olikin kylmä, tiesi hän entisestään, ettei talvi vielä ollut tulossa; ja näyttiväthän nuo matkustavaiset olevan alhaista säätyä ja ehkä tyytyvät viettämään yönsä arkihuoneessa.

Muuttava perhe on aivan tavallinen näky Uudessa Englannissa, eivätkä nämäkään, jotka nyt saapuivat ravintolaan, herättäneet paljoa huomiota. Ei heillä ollut aasia, ei kamelia. Neljä lihavaa härkää veti heidän isoja vankkurejaan, jotka olivat täpösen täynnä kestäviä, siistinnäköisiä huonekaluja. Härät olivat hyvänsävyisen ja tyytyväisen näköisiä, ikäänkuin olisivat olleet hyvässä sovussa koko maailman kanssa. Ajajalla näkyi olevan veljenrakkaus heihin, ja vaikka hänellä oli kädessään pitkä ruoska, oli se nähtävästi vain jonkunlaisena viran merkkinä, eikä kidutusaseena. Perheen muut jäsenet istuivat isoilla nelipyöräisillä rattailla, puhtaan palttinaisen suojakatoksen alla. Rattaiden eteen oli valjastettu kaksi vankkaa hevosta, yhtä säyseitä kuin härätkin.

Palttinasuojuksen alta tuli näkyviin niin monta henkilöä, että ravintolan emäntä ihmeissään virkkoi: "Voi poloisia, joilla on tuommoinen lapsilauma!" Hän ei ymmärtänyt että taivaallinen isämme parhaiten tietää mikä virvoitus lapset ovat isän ja äidin sydämelle. Kiitos Jumalalle pienokaisista, samoin kuin kukkasistakin, vaikka eivät tee työtä eivätkä kehrää! Näin isä ja äiti ajattelivat tyytyväisinä seisoessaan vaunujen vieressä, kunnes kaikki lapset olivat laskeutuneet maahan.

Kun äiti huomasi, että emäntä oli vastahakoinen ottamaan närettä vierashuoneen takasta, ehdotti hän ystävällisesti, että lapset viettäisivät illan arkituvassa. Siihen emäntä heti suostui, mutta samassa hän kuiskasi palvelijalle, etteivät nuo ihmiset taitaneet olla suurtakaan sukua, koska olivat niin nöyriä.

Lapset asettuivat istumaan riviin pitkälle penkille lähelle loimuavata roihua. Siinä he keskenään puhelivat ja naureskelivat, kunnes nuorin, "Poju", hetkeksi häiritsi heidän iloansa.

Poju oli pieni poikanen, vasta toisella vuodellaan. Kun äiti lähti ulos noutamaan jotakin vaunuista, tuijotti Poju ensin vähän aikaa oveen, ja tultuaan siihen vakaumukseen, ettei äiti enää koskaan palajaisi, kävivät hänen pienet kasvonsa aivan tulipunaisiksi ja hän alkoi huutaa täyttä kurkkua. Sisaret koettivat lohdutella häntä, ja veljet vetivät esiin linkkuveitsiään ja muita aarteita taskuistaan, mutta Poju vain parkui yhä surkeammasti.

"Vait!" torui emäntä -- "olisitpa vain kolmeakaan minuuttia minun poikani."

"Suu kiinni!" tokasi palvelijatar.

Samassa äiti tuli sisään. Poju kurkotti pienet kätensä häntä kohti ja huusi: "Ota tyliin, ota tyliin!"

"Pieni selkäsauna olisi tarpeen tuolle nuorimmalle", ehdotti emäntä. Mutta äiti, joka tiesi että ruoka ja lepo olivat tarpeellisemmat, tilasi maitoa. Sulkien väsyneen lapsen syliinsä hän istui takan ääressä odottaen, kunnes maito tuotiin, ja Pojuparka nukahti niellessään viimeistä pisaraa.

Toinen lapsista, Nelly tyttönen, toi sitten vaunuista sisään Mirrinsä, sievän mustankirjavan kissan, jolla oli punainen nauha kaulassa. Mirri oli aikonut lähteä maailmalle oman onnensa nojaan, ja sentähden Nellyn täytyi pitää sitä vankina. Mutta harvalla vangilla on niin hyvät päivät kuin Mirrillä oli. Monesta talosta tienvarrella oli sille ostettu maitoa, ja nyt se koristaan noustessaan näytti niin katuvaiselta, että Nellyn täytyi moneen kertaan hyväillä sitä. Mutia Nellykin ja hänen siskonsa olivat väsyneet, Toimellinen äiti valmisti heille iltasen, ja sitten he kalkki seurasivat Pojua höyhensaariin. Kun lapset olivat levolla, rupesivat isä ja äiti talonväen kanssa iltaselle.

"Te olette siis Connecticutista", sanoi isäntä. "Aiotteko muuttaa asumaan näille tienoille?"

"Uuteen asuinpaikkaamme on tästä kolme peninkulmaa."

"No tekö olette ostaneet Julionahon?" kysyi emäntä.

Vieras nyökäytti päätään myöntävästi.

"Vai niin", virkkoi isäntä, "sitä paikkaa ei yksikään mies tältäpuolen Connecticut-virtaa olisi ottanut ilmaiseksikaan."

"Miksei?" kysyi vieras.

"Ei minkään muun vuoksi, minun tietääkseni, kuin lähimmän naapurin tähden", vastasi isäntä.

Vieras katsahti hymysuin vaimoonsa. Sen johdosta emäntä kysyi tunsivatko he Wispin perhettä ja tiesivätkö mihinkä kyykäärmeen pesään olivat menossa.

Vaimo sanoi kuulleensa heistä, mutta toivoi kuitenkin voivansa elää sovinnossa heidän kanssaan.

"Jos sen voitte", sanoi isäntä, "en eläissäni enää rupea ennustamaan mitään. Minä olin Wispin naapurina kuusi kuukautta ja viikon, ja se oli seitsemän päivää kauemmin kuin kukaan muu tähän asti on siellä kestänyt. Me riitelimme jok'ainoa päivä, yksin sunnuntaitkin. Samoin tekivät Jaakko herran ja Rovenerin perheet ja Morelyn leski. He ovat kaikki mitä rauhallisimpia ihmisiä, mutta vaikka olisivat jumalisiakin, eivät sittenkään voisi menestyä siellä. Pastori Page osti paikan ja päätti koettaa mitä kärsivällisyys vaikuttaisi."

"Se kai vaikutti hyvää", arveli vaimo.

"Mitä vielä!" vastasi isäntä. "Pastori vakuutti, ettei Jobinkaan kärsivällisyys olisi kestänyt siellä kauempaa kuin kuusi kuukautta. Siitä syystä minä sanoin, ettei kukaan tämän puolen mies ostaisi sitä paikkaa, ja teinä minä möisin sen ensimäiselle Connecticutin miehelle, jonka vain saisin käsiini. Te kyllä piankin muutatte pois sieltä. Ette jaksa sitä kärsiä."

"Ette _voi_ sitä kärsiä", jatkoi emäntä, -- "he tappavat teidät ennenkuin vuosi on kulunut umpeen."

Tähän vieras vastasi: "Entäpä jos me tapamme heidät ja pelastamme oman henkemme."

Isäntä vilkasi hämmästyneenä ensin mieheen, sitten hänen vaimoonsa, mutta kun ei kummankaan katse ilmaissut minkäänlaisia murhan aikeita, piti hän vieraan sanoja leikkipuheena. Mutta palvelijatar käsitti ne toisin ja kertoi heti rengille, että vieras oli uhannut heti perille päästyänsä tappaa Wispin ja koko hänen perheensä. Ja tuskin viikon kuluttua sai Wisp kuulla, että hänen uusi naapurinsa oli vannonut tappavansa hänet.

"H.H. Liscome" oli merkitty matkustajain kapineihin, ja heidän levolle mentyä lausui isäntä vaimolleen, että he luultavasti kuuluivat sen nimiseen perhekuntaan, joka asui rauhassa intiaanien keskellä, vaikka nämä hätyyttivät kaikkia muita asukkaita niillä seuduin.

Toinen luku.

Seuraavana aamuna lähtivät matkustajat taas levähtäneinä ja reippaina liikkeelle matkansa päämäärää kohti. Iltapäivällä kävi metsä, jonka läpi tie kulki, yhä harvemmaksi, ja puiden välistä pilkotti hauskasti heidän uusi kotinsa mäen rinteellä. Mutta ennenkuin he sinne saapuivat, täytyi heidän ajaa toisen talon sivu, joka oli aivan kiusallisen lähellä heidän omaansa. Se oli aivan ränsistynyt ja kaikin puolin hoidon puutteessa. Useat ikkunaruudut olivat rikki ja joko päreillä paikatut tai rääsyillä tukitut. Koko piha oli roskien vallassa, ja sen ulkoreunassa kasvavat puut painuivat väärinä ulospäin ikäänkuin välttääkseen pahoinpitelyä. Laiha takkukarva koira tuli haukkuen matkustavia vastaan ja alkoi näykkiä Rubenin "Jowleria", joka rauhallisesti kulki vaunujen perässä. Ensin Jowler ei ollut siitä millänsäkään, mutta kun koira ei jättänyt sitä rauhaan, pysähtyi se viimein häätääksensä sen hävyttömyyttä. "Jowler, Jowler!" huusi Ruben, "etkös halli häpeä; tuo koira on sinua pienempi." Jowler luppasi korvansa, pahoillaan siitä, ettei niin selvästä asiasta pidetty sen enempää väliä, sitten se käveli levollisena eteenpäin. Kaksi poikaa kiipesi aidalle ja alkoi kivittää tulijoiden hevosia ja härkiä. Pieni pörröpää tyttö, pitkä, resuinen hame yllään, kiikkui edestakaisin veräjässä. Laiha kissa tuli näkyviin, ja tyttö litisti sen hännän veräjän ja pielen väliin niin että se tuskissaan riuhtoili ja rääkyi. Sen nähdessään Nelly painoi päänsä käsiinsä ja muut lapset vaunuissa katsoivat toisaalle. Pihassa tallusteli Pojun kokoinen poika pistellen kanoja pitkällä kepillä ja uhaten nykkiä niistä kaikki höyhenet. Lapset katsoivat vanhempiinsa.

"Isä kulta", sanoi Nelly, "nuo lapset eivät ole kilttejä."

"Huomaatko nyt mitävarten Jumala lähetti sinut tänne?" kysyi isä. "Kun lapset ovat oppineet olemaan hyviä ja ystävällisiä, tulee heidän kehottaa muitakin olemaan samoin. Sillä tavalla ovat pienet pojat ja tytöt hyödyksi maailmassa ja saavat siunauksen Jumalalta."

Kolmas luku.

Oli ensimäiuen ilta uudessa kodissa. Aurinko oli laskenut, ja kuu valaisi heleästi kellahtavassa syyspuvussaan olevia puita. Isä ja Niko-renki olivat vielä hevosia ja härkiä ruokkimassa. Äidillä oli kyllä paljon tekemistä, mutta ensi työkseen hän kuitenkin antoi pienokaisille heidän illallisensa ja laittoi heidät nukkumaan ennenkuin nälkä ja väsymys olisivat saattaneet heidät levottomiksi. Jokainen lapsi luki iltarukouksen ja äiti rukoili kaikkein puolesta yhteisesti. Eipä ihmekään että he sitten nukkuivat niin rauhallisesti. Sillä tiesiväthän he, että heidän rukoiltuaan: "Sun haltuus', rakas Isäni, mä aina annan itseni", lähetti Jumala enkelinsä heitä vartioimaan ja heidän kotiansa suojaamaan.

"En huoli väsyttää itseäni liiaksi tänä iltana, etten näyttäisi rasittuneelta", ajatteli äiti. Hän istui tuolille avonaisen oven suuhun ja alkoi vertailla nykyistä kotia siihen kotiin, mistä hän oli lähtenyt. Täällä kartanolla kasvoi kaksi korkeata jalavaa, niinkuin entisessäkin kodissa. Niistä hän oli kiitollinen. Muuta yhdenkaltaisuutta hän ei löytänyt. Täällä oli kaikki kolkkoa. -- Yksin puissakin näkyi rakkauden puute: ne kasvoivat vinossa ja väärinä, ikäänkuin katsoisivat karsaasti toisiinsa. Köynnöskasvit potivat pahempaa vikaa kuin aikaisen hallan tuhoa. Revittyinä ja taittuneina ne itsekkäästi loikoivat toistensa tiellä katsoen jokainen vain omaa hyötyänsä. Tämä ei ollut entisen kodin kaltaista. Rouva Liscome oli kasvanut rakkaassa kodissa, missä kaikin tavoin tehtiin olo hauskaksi ja mieluisaksi. Puhtaan sydämen rakkaus ei rajoitu yksin ihmisiin. Me pidämme sitä jalona ihmisenä, joka rakastaa lähimäistään niinkuin itseänsä, ja monen mielestä tämä on kylliksi. Mutta sydämen rakkauden lähteestä virtaa monta hyvän tahdon puroa, jotka tarjoavat virvoitusta kaikille -- eläimillekin tuhansilla laitumilla ja lukemattomille kedon kukkasille. Siitä sydän rikastuu; se ikäänkuin uhkuaa lempeyttä, niin että halvimmatkin luodut saavat siitä osansa. Rakkaus vaatii meitä säälimään ja auttamaan köyhää, kärsivää lähimäistämme, mutta se ei tyydy tähänkään. Pieni lintu, hieno hyönteinen, tallattu kukka ja taittunut köynnös herättävät sääliämme ja vaativat rientämään apuun. -- Tällaisia neuvoja oli rouva Liscome saanut kodissaan, ja onnellinen on koti, jossa näin opetetaan ja eletään.

Mutta nyt hän oli kaukana tästä kodista. Hän oli ikäänkuin lämpöisestä, pehmeästä pesästään lähtenyt lintu. Hän hymyili kuitenkin näille aatoksilleen ja sanoi itsekseen: "Ovathan puolisoni ja lapseni täällä ja vielä suurempi ilo: Jumala on kanssamme. Rakkaus tekee tämänkin pesämme suloiseksi ja lämpöiseksi." -- Sitten hän sytytti kirkkaan roihun vanhaan isoon takkaan ja rupesi valmistamaan illallista.

Näissä toimissa ollessaan huomasi hän, että seiväs ulkoapäin työnnettiin rikkinäisen ruudun läpi akkunalaudalla olevaan kauniiseen kasviin. Hän meni ovelle ja näki pojan pujahtavan aidan aukosta Wispin puolelle, josta sitten alkoi kuulua naurun kikerrystä.

Rouva Liscome muutti kasvin toiseen paikkaan, sulki oven ja pani ruuan pöytään. Seipäästä ja kasvista hän ei puhunut sanaakaan, kun miehet tulivat ruualle. Syötyään he tapansa mukaan pitivät iltarukouksen. Siinä ei unhotettu Wispin perhettäkään, ja sekä rouva Liscome että Niko liittivät hartaasti amenensa tähän esirukoukseen.

Päivien ja viikkojen kuluessa tehtiin uusille asukkaille usein kaikellaista häiriötä, mutta siitä ei paljoa välitetty. Lasten ei sallittu puhua niistä keskenänsä, ja kun vihdoin talvi tuli lumineen, eivät Wispin lapset tarjenneet olla paljon ulkona vähissä vaatteissaan, ja heidän kujeensa jäivät melkein unohduksiin.

Neljäs luku.

"Jos me aina jaksamme olla ystävälliset Wispin lapsille ja sallimme heidän tehdä meille, mitä he ikänä tahtovat -- sekö on oikein, sekö on hyvä vai kuinka isä?" Näin kysyi pieni Alice, Nellyn sisar.

Alice oli erilainen kuin hänen muut siskonsa. Jumala oli kyllä antanut hänelle selvän järjen, ja hän tiesi paremmin kuin moni muu hänen ikäisensä lapsi mikä oli oikein tai väärin. Mutta hän ei aina hillinnyt luontoaan, vaan kiivastui pikemmin kuin Nelly, Lotty, tai Ruben, tai Jowlerkin, Rubenin koira. Ei Alice silti ollut suurempi syntinen kuin muutkaan lapset yleensä. Hän tahtoi olla hyvä ja olikin niille, jotka eivät kiusanneet häntä eivätkä vastustaneet hänen aikeitaan. Taivaallinen Isämme on laupias pahoillekin ja kiittämättömille, ja se, joka tahtoo olla hyvä, olkoon hänen kaltaisensa. Alicen vanhemmat olivat monesti muistuttaneet ja neuvoneet häntä, mutta hän ei vielä ollut oppinut tekemään hyvää niille, jotka häntä vihasivat, ja rukoilemaan niitten puolesta, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat.

Kevät tuli, lumi suli maasta, ja tyttöset tekivät itsellensä pieniä kukkasarkoja kosteaan maahan. Pienimmät veljekset, Yrjö ja Antti, joiden nimeä emme vielä ole maininneet, olivat lapioineen ja kuokkineen innokkaasti auttamassa tyttöjä.

"Tähän sopii istuttaa lemmikkejä, ja tuolle puolelle kieloja", ehdotti Nelly, -- "mutta mikähän sopisi tuonne Wispin aitaviereen?"

"Siihen sopii ruusut", kuiskasi Alice. "Ne kasvavat tiheäksi pensaikoksi ja varjelevat muita kukkiamme Wispin lasten kujeilta."

"Mutta kuulkaapas, sanoi Antti, jos Wispin lapset oppivat pitämään kukista, tulevat he varmaankin kilteiksi. Minusta olisi parempi istuttaa heidän aitaviereensä semmoisia kukkia, jotka kasvavat korkeiksi ja näkyvät heidän pihaansa". Siihen Lotty ja Nelly heti suostuivat ja ryhtyivät innokkaasti työhön.

Wispin aidassa oli iso aukko. Iltasella sanoi Niko: "Parasta on ensi työksemme korjata tuo aita." "Niin onkin", virkkoi herra Liscome, "voivathan naapurit kulkea kaivolla yhtä hyvin oman porttinsa kuin meidän kukkatarhamme kautta." Mutta rouva Liscome arveli tietä kukkatarhan kautta hiukan lyhyemmäksi.

Niko veti suunsa nauruun ja sanoi että vaikka se olisi puolta lyhyempi, olisi herra Liscomella oikeus korjata aita, eikä kukaan pystyisi moittimaan häntä siitä. Mutta herra Liscome vastasi vain: "Eipä heidän kulkemisestaan ole meille suurta haittaa."

"Ei ole", sanoi hänen vaimonsa, "ja ehkäpä siitä on heille hyötyä."

Aukko jäi tukkimatta, ja Wispin lapset kulkivat kaivolle kukkatarhan kautta, väistämättä kukkasarkoja, joista jo alkoi nousta kauniita taimia. Ihmeteltävän paljo vettä he tarvitsivatkin, vaikka sitä ei koskaan käytetty likaisten kasvojen ja vaatteiden pesemiseen.

Kaikilla Liscomen lapsilla, paitsi Alicella oli sama mieli kuin heidän vanhemmillaan: he olivat päättäneet voittaa Wispin perheen hyvyydellä. Alice yksin oli eri mieltä. Hänen oli kovin vaikea hillitä luontoaan nähdessään kukkiansa tallattavan. Äiti oli neuvonut häntä olemaan katsomatta Wispin lapsiin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hän ei malttanut olla kurkistamatta oven raosta tahi ikkunasta, nähdäkseen mitä he milloinkin tekivät, ja hän kävi yhä katkerammaksi tylyjä naapureitansa kohtaan. Kun hän näki Wispin Maryn tahallaan tallaavan hänen rakkaita taimiansa, olisi hän mielellään temmannut ryysyisen nutun Maryn hartioilta ja työntänyt hänet päistikkaa ulos aukosta.

Eräänä aamuna, kun Alice oli kukkiansa kastelemassa, tuli Mary sinne ja näkyi ihastuvan nähdessään Alicen olevan yksin. Mary oli kaikin tavoin yrittänyt päästä riitaan naapurin lasten kanssa, mutta turhaan. Alice oli ainoa, josta hänellä vielä oli toivoa. Alice ei tosin vielä ollut sanonut mitään, mutta Mary oli hänen silmissään huomannut kiukkua, joka tyrehdytti rakkauden lähdettä hänen sydämestään. Siitä syystä hän ihastui nähdessään Alicen yksinään kukkatarhassa ja useat kerrat hän poikkesi tieltään penkomaan jalallaan Alicen taimimaata.

Alice oli jo koko aamun tuskitellut vääryyttä, jota hänen muka täytyi kärsiä, ja melkein toivonut, että hänen isänsä ja äitinsä hetkenkään olisivat Wispien kaltaiset, jotta hän oikein kyllikseen saisi torua ja kynsiä ja tukistaa. Tätä juuri miettiessään huomasi hän Maryn hävyttömyyden ja vihaisesti käski hänen mennä tiehensä.

"Enpä menekään", tiuskasi Mary, "enkä piittaa sinusta vähääkään. Ei isäkään pidä teitä kuivan pesimenkään arvoisina, vaikka sinun isäsi on uhannut tappaa hänet."

Mary juoksi kaivolle. Palatessaan hän laski kiulunsa maahan ja rupesi taas kiusantekoon. Alice joutui vihan vimmaan, tempasi kiulun käteensä ja heitti siitä veden Maryn silmille. Mary raivostuneena karkasi hänen kimppuunsa ja paiskasi hänet maahan, ja nyt he tapellen vierivät mullassa. Herra Liscome, joka ladon ovelta oli nähnyt koko tapauksen, riensi paikalle, nosti Alicen maasta ja käski hänen mennä noutamaan uutta vettä kiuluun. Kun Alice näki isänsä, purskahti hän itkuun, ja Mary pyrki säikähtyneenä pakoon; mutta herra Liscome tarttui hänen käsivarteensa ja käski hänen odottaa, kunnes Alice toisi veden. Hän pyyhki Maryn kasvot nenäliinallaan ja puheli hänelle ystävällisesti: "Jos lapset eivät koskaan ole saaneet tietää, että riita ja toruminen ovat syntiä, ei heitä sovi rangaistakaan siitä. Alice tietää, että on väärin olla vihassa kenellekään, ja jos äitisi joskus lupaa sinun tulla meille, saat sinäkin oppia sitä, ja sitten et sinäkään enää tahdo riidellä etkä tapella."

Nyt Alice toi veden, mutta oli niin häpeissään, ettei voinut katsoa isäänsä silmiin. Isä ei nuhdellut häntä, käski hänen vain mennä ullakkokamariinsa ja olla siellä siksi kun hänet kutsuttaisiin alas.

Viides luku.

Puolipäivän aika läheni. Pieni Alice oli yksin -- aivan yksin. Hän istui kamarinsa ainoan akkunan ääressä. Ruben oli pellolla isän ja Nikon kanssa. Yrjö ja Antti työskentelivät puutarhassa, ja Poju oli heitä muka auttamassa. Nelly ja Lotty auttoivat äitiä kotiaskareissa. Alice ei tehnyt mitään. Eikö ihan mitään? Hän tosin itki, mutta se ei ollut hyvää itkua. Kyyneleet ovat toisinaan virkistäviä. Kun me kadumme ja suremme syntejämme, tuottavat ne sydämelle huojennuksen. Monesti on hyvä itkeä muidenkin ihmisten suruja ja syntejä.

Mutta eivät kaikki kyyneleet ole virkistäviä. Ne ovat silloin verrattavat tulivuoresta virtaavaan laavaan, joka kuumuudellaan turmelee viheriät nurmikot. Ne ovat katkeria, syntisiä kyyneleitä.

Pieni Alice parka! Isä oli lähettänyt hänet yksinäisyyteen _ajattelemaan_. Hän toivoi että Alicen mieleen johtuisi kuinka itsepäinen, kiittämätön ja tyytymätön hän oli, ja miten kärsivällinen hänen taivaallinen Isänsä aina oli ollut, kun Hän oli antanut hänelle hyvän kodin ja rakkaat vanhemmat ja siskot.

Mutta mitä Alice ajatteli? Ensin hän mietti, että oli hirveän ikävä istua näin yksinään. Sitten tuli hänen mieleensä että isä oli armoton mies, ettei hän enää eläissään pitäisi häntä isäkultanaan, ja ettei monellakaan tytöllä ollut niin kovia päiviä kuin hänellä, ja että Lottya ja Nellyä pidettiin häntä parempina. Sitten hän katsoi ulos ikkunasta kauniiseen kukkamaahansa, jonka Mary oli tallannut, ja kuumat vihan kyyneleet nousivat uudelleen hänen silmiinsä.

Minä en voinut olla viskaamatta vettä Maryn päälle, ajatteli hän, -- eikä isän olisi tarvinnut teljetä minua tänne sen tähden, että tein mitä minun täytyi tehdä.

Nyt hän näki isän tulevan päivälliselle, ja hän päätti itsekseen, ettei hän koko aterian aikana vilkaisisikaan isäänsä eikä puhuisi hänelle sanaakaan. Hän odotti hetken aikaa, mutta kun ei kukaan tullut kutsumaan häntä syömään, rupesi hän pelkäämään jäävänsä ilman ruokaa. Viimein kuuli hän liikettä rappusista. Nyt tulee kai Lotty tai Nelly, ajatteli hän, asetti muotonsa nyrpeäksi eikä aikonut ensi kutsusta lähteäkään. Mutta tulija olikin hänen isänsä. Silloin hän koetti äkkiä muuttaa ilmeensä kärsiväksi ja loukatuksi. Mutta kun hän katsoi isäänsä, kuiskasi omatunto, että juuri hän itse äsken oli loukannut isäänsä ja tehnyt hänet murheelliseksi.

"Oletko istunut täällä koko aamupäivän?" kysyi isä.

"Olen", vastasi Alice vesissä silmin,

"No, mitä olet miettinyt?"

Tyttönen ei aikonut vastata, mutta isä istuutui hänen viereensä ja sanoi: "Sinun täytyy kertoa minulle mitä tänä aamupäivänä olet miettinyt ja mitä nyt arvelet äskeisestä käytöksestäsi."

Alice tiesi, että hänen täytyi totella, ja kaikkine virheineen oli hän kuitenkin vilpitön lapsi. Hän ei enää kauempaa vitkastellut, vaan sanoi: "Minä olen miettinyt, että isä on liian ankara, kun panee minut tänne istumaan koko aamupäiväksi siitä syystä että viskasin vettä Maryn päälle."

"Onko mielestäsi mitätön asia, että olet hautonut vihaa sydämessäsi, kunnes se on purkautunut uhkaaviin sanoihin ja sopimattomaan tekoon?"

"Ei", vastasi Alice, "mutta Mary -- --" Isä keskeytti hänet: "Sinä kyllä tiedät, ettei Maryn käytös tee sinun virhettäsi pienemmäksi, vaan päinvastoin suuremmaksi. Minun tulee sinua sääli, kun olet turhaan viettänyt koko pitkän aamupäivän, mutta toivon kuitenkin, että Jumala armosta suo sinulle aikaa katumiseen. Rakas lapseni, käytä tämä iltapäivä oikein." Näin sanoen lahti isä huoneesta, ja uudelleen hyrähtäen itkuun heittäysi Alice vuoteellensa.

Nelly toi hänelle ruokaa, "En tahdo syödä", nyyhkytti Alice, "en maistakaan!"

"Syö nyt sentään", pyysi Nelly; "nouse ylös pesemään silmäsi, ne ovat aivan tulipunaiset. Vala ne kylmällä vedellä ja syö sitten. Isä päästää sinut pois täältä heti kun vain tulet kiltiksi."

"Siinähän se on", sanoi Alice. "Isä tahtoo minua katumaan sitä, että viskasin vettä Maryn päälle, mutta sitä en kadu vähääkään, enkä aio sitä koskaan katuakaan. Minusta on hyvä, että viskaan vettä semmoisten päälle, jotka ovat niin likaiset." Ja hän purskahti niin hillittömään nauruun, että Nelly pelkäsi sen kuuluvan alas asti. Hän sanoi: "En uskalla viipyä täällä enää. Minäkin voisin ruveta nauramaan sinun kanssasi, ja sinä tiedät, että on väärin nauraa sille, mitä Jumala vihaa."

Nellyn mentyä makasi Alice kauan vuoteellansa. Naurusta ei enää ollut jälkeäkään, ja kyyneleetkin olivat kuivuneet. Hänen sydämensä tuntui raskaalta kuin kivi; mutta silloin kuiskasi ääni, jota hän ei mielellään kuunnellut. Se oli omantunnon ääni. Se oli odottanut siksi, kunnes raivon myrsky tyveni. Nyt se alkoi puhua. Mutta Alice ei tahtonut kuunnella sen nuhdetta, vaan alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Silloin hän huomasi Mirrin, joka oli Nellyn mukana tullut huoneeseen, makaamassa nukuksissaan lattialla. "Voi iloa!" huudahti Alice, "nyt ei ole hätääkään." Hän otti pienen luupallon laatikosta ja vieritteli sitä lattialla. Mirri nosti päätänsä ja oikoili jäseniään. Alice vieritteli pallon sen käpälille, Mirri alkoi leikkiä ja siitäkös syntyi aika melu. Äiti avasi oven, ja samassa Mirri juoksi ulos.

"Voi äiti, nyt Mirri pääsi ulos, ja minä leikkisin niin mielelläni sen kanssa", valitti Alice.

"Tekeekö sinun nyt mielesi leikkiä?" kysyi äiti.

Alice ymmärsi mitä äiti tarkoitti, mutta hän vastasi vain: "Minusta tämä on liian kova rangaistus siitä, että viskasin vettä Maryn päälle."

Äidin ääni oli murheellinen hänen sanoessaan:

"Minä huomaan, että päivätyösi on vielä alkamatta, ja päivä on kohta lopussa. Minun täytyy jättää sinut yksin, rakas lapseni!" Äiti meni pois ja sulki oven.

"Minkähän tähden minun täytyy ajatella, vaikka en tahdo? Jota enemmän ajattelen, sitä ikävämmäksi aika käy." Näin miettien laskeusi Alice vuoteelleen ja nukahti. Hänen herätessään oli jo iltahämärä, ja hän näki ikkunasta Antin ajavan lehmiä laitumelta kotiin. Alakuloisena hän istuutui tuolille lähellä ikkunaa.