Part 3

Pekka, joka oli taipuvainen poika, oli jo päässyt ystävyyteen Yrjön ja Antin kanssa ja näki ihmeeksensä kuinka he rakastivat äitiänsä. -- "Kyllä minäkin pitäisin äidistäni, jos saisin. Mutta eihän äiti voi pitää minusta, kun aina olen ollut hänelle vastuksena." Näin Pekka kerran mietti astuessaan kotikynnyksen yli. Äiti oli väsyneen näköinen, mutta koetti kuitenkin huolellisesti siivota tupaa. Pikkulapsi itki, eikä Mary viitsinyt ruveta sitä hoitamaan. Pekka meni kehdolle ja aikoi ottaa lapsen syliinsä, mutta Mary sysäsi hänet syrjään, ja äiti, joka ei arvannut hänen aikomustaan, käski hänet ulos muiden tieltä.

"Ei rouva Liscome sano niin pojillensa, kuu ne tahtovat auttaa häntä", sanoi Pekka.

"Tahdoitko sinä auttaa?" kysyi äiti.

Pekka vastasi: "Antti ja Yrjö auttavat aina äitiänsä, vaikka hänellä on kolme tyttöä, jotka tekevät paljoa enemmän kotiaskareita kuin Mary meillä. Minäkin auttaisin, jos saisin."

Tämä oli suloista rouva Wispin kuulla. Kyyneleet nousivat hänelle silmiin; hän laski kätensä pojan hiuksille ja lupasi hänen auttaa milloin vain halutti. Luja ystävyys oli täten solmittu äidin ja pojan välille.

Yhdeksäs luku.

Herra Wispillä oli tapana joka ilta mennä ravintolaan, joka oli neljän tien haarassa noin kilometrin päässä hänen asunnostaan. Siellä hän ei puhunut sanaakaan, ei maistanut väkijuomia eikä tilannut muitakaan virvokkeita. Oven suussa oli vanha korkea penkki; siinä Wisp istui iltakaudet, kalpeana, väsyneenä, kuunnellen muiden puhetta.

Näin hän jo kauan oli tehnyt, miesparka, kuluttaakseen ikävää aikaansa. Vuosikausiin hän ei ollut yrittänytkään viettää hauskaa iltaa kotonaan. Ravintolassa kului aika jotensakin hupaisesti, siellä kun kaikellaiset valtiolliset ja yhteiskunnalliset asiat otettiin puheeksi ja päivän tapahtumista kiisteltiin. Kun sitten hänen vaimonsa oli muuttunut toisellaiseksi, hän vielä vähemmin viihtyi kodissa, siltä hänen katkera mielensä kaipasi entistä alituista toraa ja riitaa, joita nyt oli vaikea saada aikaan.

Naapuriemännän hyvän esimerkin ja ystävällisen ohjauksen vaikutuksesta rouva Wisp päivä päivältä edistyi pyrkimyksissään hyvään päin. Pekka ja Matti, luonnostaan iloiset ja hyväntahtoiset pojat, kävivät ahkeriksi ja kuuliaisiksi. Maryssakin heräsi halu tulla naapurin tyttöjen kaltaiseksi, vaikka hänen pahat tapansa kyllä olivat syvään juurtuneet. Alice otti Maryn erityisesti huostaansa, opetti häntä ompelemaan ja osti omalla rahallaan hänelle Uuden Testamentin. Heistä tuli ajan pitkään hyvät ystävykset.

Oli kylmä syysilta, Wispin sairas lapsi oli riutumistaan riutunut, -- oli jo loppu lähellä. Rouva Liscome valvoi kehdon ääressä itkevän äidin kanssa. Isä oli ravintolassa, lapset olivat nousseet vuoteiltansa katsomaan pikku veljen kuolemaa. Äkkiä aukenivat tuskasta kiinni pusertuneet pienet nyrkit, ja kärsimyksistä vääntyneet kasvot muuttuivat rauhallisiksi ja suloisiksi.

"Nyt veli hymyilee", sanoi Pekka.

Rouva Liscome painoi vainajan auki jääneet silmät umpeen ja kuiskasi äidille: "Nyt on lapsesi taivaassa", Pekka kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja sanoi: "Taivas on hyvä paikka, eikös ole, rouva Liscome? Siellä rakastetaan pieniä lapsia ja niitä hoidetaan siellä hyvästi, eikös hoideta?"

"Hoidetaan kyllä", vastasi rouva Liscome; "ei pikku veli siellä enää sairasta eikä opi mitään pahaa."

"Kuule äiti, eihän nyt ole hätääkään, kun veli on niin hyvässä talleissa", lohdutteli Pekka.

Herra Wisp oli usein toivonut pääsevänsä kituvasta lapsesta, mutta kun hän iltasella palasi kotiin varsin tyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan, hätkähti hän nähdessään lapsensa ruumiina. Ei hän kauaa sitä katsellut, vaan meni toiseen huoneeseen.

Rouva Liscome laittoi lapset levolle ja istui sitten loppuyön murheellisen äidin luona lohduttaen häntä ja neuvoen häntä rauhan tielle. Hän kuunteli nöyrästi ja halullisesti, ja aamun koittaessa oli rouva Liscomella suloinen toivo, että hänenkin sielunsa synkkä yö oli valkenemassa.

Tehdessään lähtöä kotiin hän Wispin makuuhuoneen raollaan olevasta ovesta näki, ettei Wisp maannutkaan, vaan istui ikkunan ääressä kasvot käsien nojassa. Muistaen äskeisen keskustelunsa rouva Wispin kanssa, hän säpsähti ensin vähäsen, mutta rauhottui ja heitti kaiken huolen Herralle, tietäen että Jumala voi hillitä miehen vihan.

Iltapäivällä pantiin ruumis pieneen arkkuunsa. Koko naapuriperhe kokoontui Wispille, ja äidin pyynnöstä puhui herra Liscome isän suostumuksella muutamia sanoja lapsille. Hän kertoi heille ihanasta maasta, johon pienokainen oli muuttanut, ja Herrasta Jeesuksesta, joka kerran oli täällä maan päällä ja rakasti lapsia ja kutsui heitä tykönsä. Tämä sama Jeesus on ylösnousemus ja elämä, ja jos hänen Henkensä pääsee asumaan meissä täällä, saamme mekin tulla asumaan siihen kirkkaaseen kotiin, jossa pikku veli nyt on. Sitten hän rukoili kaikkein heidän puolestaan. Äiti ja lapset itkivät katkerasti. Isä kääntyi toisaalle ja rukouksen päätyttyä hän painoi hattunsa syvään silmillensä. Hän oli kalman kalpea ja hänen kätensä vapisivat, kun hän nosti pienen arkun syliinsä, kantaakseen sen mäelle, pienen haudan partaalle. Oli auringonlaskun hetki, kun arkku laskettiin hautaan. Koko kyläkunta tiesi, että Wispiltä oli lapsi kuollut, mutta ei kukaan tullut saattamaan sitä hautaan. Wispit tiesivät sen kyllä ansainneensa, mutta samalla heidän kiitollisina täytyi tunnustaa, että Liscomen perhe oli heille uskollinen naapuri. Sydämemme ei ole luotu kovaksi, mutta me voimme itse tehdä sen kylmäksi ja kovaksi kuin jää. Mutta siihenkin Jumala tiesi apukeinon: rakkauden päivänpaiste voi sulattaa kovimmankin sydämen.

Vähäinen saattojoukko kiersi haudan ympäri, ja jokainen katsoi vielä kerran lapsukaisen viimeiseen asuntoon. Niko täytti haudan, peitti sen turpeilla ja asetti muutamia sileitä kiviä turpeiden päälle. Kivissä ei ollut nimeä, mutta siitä ei lukua. Enkelit vartioivat lasten hautoja, eikä yksikään lapsista joudu hukkaan.

Kymmenes luku.

Kuolemantapaus ja varsinkin isän puhe olivat syvästi vaikuttaneet Alicen mieleen. Alice rakasti isäänsä ja äitiänsä, ja riitansa jälkeen Maryn kanssa oli hän lujasti päättänyt, ettei hän koskaan enää tekisi heitä käytöksellään murheellisiksi. Samoinkuin muutkin perheen jäsenet alkoi hänkin noudattaa rakkauden lakia. Hän oli ystävällinen Wispin lapsille ja vältti joutumasta riitaan heidän kansaansa ja toivoi siten noudattavansa vanhempiensa mieltä. Ja hän teki siinä oikein, mutta kuitenkin oli hänen omatuntonsa rauhaton. Hän huomasi kyllä joka hetki, ettei Jumalan tahdon tekeminen ollut hänen päämääränänsä. Monesti hän pitkät ajat ajatuksiinsa vaipuneena mietti miten hän puolestaan kohtelisi tuollaista kelvotonta joukkoa, jos hän saisi tehdä oman mielensä mukaan. Mary Wisp oli tosin hyvin ystävällinen Alicelle siitä asti kun hän sai häneltä lahjaksi Uuden Testamentin, mutta Mary oli Alicesta niin siivoton, tyhmä tyttö, ettei hänen ystävyytensä ollut minkään arvoinen. Kuitenkin Alice kehotti häntä tulemaan heille ja opetti hänelle kärsivällisesti kaikellaisia hyviä tietoja.

Tästä itsensäkieltämisestä oli Alice kauan mielihyvillään. Mutta hautauspäivänä, kun hänen isänsä puhui Jeesuksen Hengestä, joka on asuva meissä, jos tahdomme elää hänen kanssansa, levisi uusi valo hänen mieleensä. Tässä valossa hän vasta näki kuinka petollinen ja turmeltunut hänen sydämensä oli. Siitä hän kävi sangen murheelliseksi, mutta ei moneen päivään ilmaissut kenellekään murhettansa.

Pieni hautakumpu oli nyt Alicen lempipaikka. Eräänä iltana hänen siinä istuessaan ja itkiessään tuli herra Wisp hautausmaalle. Hän oli aivan lähellä Alicea, kun he huomasivat toisensa. Alice säikähti kovasti. Wisp oli valju ja väsyneen näköinen. Hän kysyi ystävällisesti miksi Alice itki. Tyttö ei ensin uskaltanut avata suutansa, mutta hetken epäröityään hän sanoi: "Mietin tässä, että teidän lapsenne kerran saa herätä ijankaikkiseen elämään, mutta minulla ei ole Jeesuksen Henkeä. Minussa on niin paha sydän."

"Kuinka niin", kysyi Wisp. "Minä uskon, että te kaikki olette hyviä".

"Niin ne ovatkin kaikki muut. Mutta minä olen vihannut teitä ja koko perhettänne siitä asti kun me tänne tulimme. Meillä on ollut teistä niin paljon vastusta."

"Olihan sinulla syytä vihaasi."

"Eipä ollut", vastasi Alice. "Eipä kukaan muu meillä vihannut teitä. Heissä on Jeesuksen Henki, ja raamatusta olen lukenut, että ne, joilla ei sitä ole, nousevat haudoistansa ikuiseen häpeään."

"Sinähän olet Alice?" kysyi Wisp.

"Niin olen."

"Sanoohan Mary, että sinä olet hyvä hänelle. Annoithan hänelle Testamentin!"

"Annoin, ja olen opettanut hänelle paljon hyvää; mutta minä tein sen ollakseni isälle ja äidille mieliksi. En ole koskaan rukoillut teidän puolestanne enkä tahdo jaksaa kuunnella, kun isä sitä tekee. Tästä huomaatte että sydämeni on paha."

Nyt herra Wisp sanoi: "Minä olen jo kauan hautonut vihan tunteita sydämessäni, monin kerroin katkerampia kuin sinä. Minä olen vihannut kaikkia ihmisiä, ja itseäni enemmän kuin ketään muuta. Mutta pian täältä pääsen."

"Voi herra Wisp", virkkoi Alice, "haudan toisella puolen alkaa toinen elämä. Jumalan kirja sanoo niin. Teidän pikku poikanne nousee ylös haudastaan, ja jos te rupeatte hyväksi, saatte tekin elää hänen kanssansa taivaassa."

"Myöhäistä minun on enää ruveta miksikään", mumisi Wisp.

"Ei, ei ole myöhäistä; vielä on teilläkin aikaa", vakuutti Alice.

Muutamia päiviä tämän jälkeen sairastui Wisp kovaan tautiin. Yleisesti uskottiin, että se oli hänen kuolintautinsa. Siitä ei kukaan muu välittänyt mitään, paitsi hänen oma perheensä ja Liscomet. Omia ajatuksiaan hän ei ilmaissut kenellekään, ja vaikka hän näytti olevan täydessä tajussaan, ei hän välistä useaan päivään puhunut sanaakaan.

Näin kului monta viikkoa. Hänen vaimonsa hoiti häntä hellästi. Lapset koettivat olla hiljaa ja auttoivat äitiä minkä voivat. Herra Liscome ja Niko valvoivat vuorotellen sairaan luona, ja rouva Liscome tyttärineen auttoivat päivän aikana. Eräänä aamuna, kun rouva Wisp tuli sairaan huoneeseen, sanoi Niko hiljaa: "Hän on ollut tavallista rauhallisempi tänä yönä." Rouva Wisp kuiskasi: "Voi kuinka iloinen olisin, jos hän vielä paranisi. Tapahtukoon Herran tahto; mutta joka hengenvetoni on rukous hänen paranemisestaan."

Sairas näytti nukkuvan, mutta kuuli kuitenkin joka sanan.

Samana päivänä, kun Alice istui hänen vuoteensa vieressä, avasi hän silmänsä ja sanoi heikolla äänellä: "Joko Alice voi rukoilla minun puolestani?"

"Jo", vastasi tyttönen iloiten, "ja minä rakastankin teitä. Siitä minä huomaan että Jumala on antanut _minulle_ uuden sydämen."

Sairas makasi vähän aikaa silmät ummessa, sitten hän kysyi: "Mistähän minä tietäisin onko Jumala antanut minulla uuden sydämen?"

"Siitä te sen tietäisitte", vastasi Alice, "jos te voisitte antaa niille anteeksi, jotka ovat tehneet teille pahaa, ja olisitte ystävällinen kaikille ja rukoilisitte kaikkien puolesta."

"Lujalle ottaa ennenkuin voin sitä tehdä", kuiskasi Wisp.

"Jos te rukoilette Jumalaa, antaa hän teille uuden sydämen", sanoi Alice siihen. --

Tästä päivästä alkaen rupesi herra Wisp vähitellen paranemaan. Ennen pitkää hän jo jaksoi istua nojatuolissa hetken kerrallaan. Hänen omaisiensa vilpitön ilo liikutti hänen sydäntänsä enemmän kuin hän itsekään olisi suonut. Lapset olivat alituisesti hänen luonaan ja koettivat täyttää kaikki hänen toivomuksensa. Hänen vaimonsa istui hänen vieressään, silmässä kiitollisuuden kyynel. Hyvät naapurit ilmaisivat iloansa hänen parantumisestaan enemmän töillä kuin sanoilla. Vihdoin hänen sydämensä heltyi, katkeruus katosi. Kyynelten kuivunut lähde aukesi jälleen, ja hän tunnusti itkien, että hän oli mahdoton kaikkeen hänelle osoitettuun rakkauteen. Nöyrästi hän lupasi Jumalan avulla alottaa aivan uutta elämää. --

Tästä hetkestä on useita vuosia kulunut. Tuntisitkohan enää sitä mustaa rakennusta, joka ennen näkyi vääräoksaisten omenapuiden välistä! Siihen on rakennettu toinen kerros lisää, ja siistinä, valkoiseksi maalattuna se nyt kohoaa naapuritalon vieressä.

Keitä ovat nuo reippaat nuorukaiset, jotka astuvat maahan juuri saapuneilta rattailta? He ovat Yrjö ja Antti, Matti ja Pekka, jotka palaavat kotiin maanviljelysopistosta. Entä nuo sievät neitoset, jotka niin iloisesti tervehtivät tulijoita? Ne ovat Mary Wisp, Lotty, Nelly ja Alice Liscome, kaikki suloisia tyttöjä, kotinsa ilona ja apuna.

Tervehtimisen ensimäinen ilo on asettunut, nuoret ovat jo vilkkaassa toiminnassa; emännät istuvat sisällä puhellen ystävällisesti keskenään.

Kolme voimakasta keski-ikäistä miestä seisoo keskustellen pellon pientareella.

"Niinkö sinä Niko arvelet?" virkkaa yksi heistä. "Minä taas uskon niinkuin ystävä Liscome tässä, että ystävyys on paras keino saada vihollisensa pois hengiltä. Se keino minutkin tappoi ja jälleen eläväksi teki."

Puhuja on herra Wisp.