Part 8

"Puhuttelinko!" huudahti hän. "Totta totisesti tein sen! jos joku mies yleensä tietää, minkälainen hän on kiireestä kantapäähän saakka, ulkoa ja sisältä, sielunsa, ruumiinsa, nahkansa ja luittensa puolesta, sekä mitä hänellä on odotettavissa tässä ja tulevaisessa maailmassa, niin kyllä hän sen nyt varmaan tietää. Enkä minä kosketellut yksinomaan tämänpäiväistä tapausta. Minä tein hänelle selvää hänen käytöksestään aina siitä saakka, kun hän saarella murisi ruoka- ja asuntomaksua vastaan, ja minä selvitin hänelle hänen jok'ikisen syntinsä sen jälkeenkin. Nyt tunnen täyttäneeni velvollisuuteni, ja kun se nyt näin on tehty, voimme ruveta tuumimaan, mihin toimenpiteisiin meidän on ryhdyttävä."

Siihen olikin aika, sillä päivä alkoi jo olla lopussa.

Ensi hetkellä olin kyllä ajatellut, että kun mr Enderton ehtisi kulkea kappaleen matkaa lähtisimme me perässä. Vaan lähemmin asiaa ajateltuani ei se tuuma sentään ollut sopiva. Ruth oli liian heikko kulkemaan niin pitkää matkaa, ja mrs Aleshine taas moiseen vaivaan liian raskas ja lihava. Sitäpaitsi oli taivas tumma ja pilvinen, joten olisi ollut liian uskallettua jättää se suoja, minkä vaunut meille tarjosivat.

Kuten odottaakin sopi alkoivat mrs Lecks ja mrs Aleshine heti huolehtia seurueen mukavuudesta, ja ensin rupesivat he etsimään ruokaa. Onneksi meillä olikin mukanamme runsas muonasäkki.

Toisella puolen tietä oli metsää, ja maa puitten alla oli varsin kuivaa. Minä kokosin risuja ja tein räiskyävän tulen, joka olikin hyvin tarpeellinen, sillä ilma kylmeni kylmenemistään. Syötyämme verrattain hyviä kylmiä ruokia lämmittelimme perinpohjin ja nousimme sitten vaunuihin odottamaan toivomaamme pelastusta.

Meillä oli sangen mukavaa, sillä kullakin oli oma nurkkansa ja vaippoja ja peitteitä oli yllin kyllin.

Vastoin tapaansa puhuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine sangen vähän.

Aina tähän saakka kun he olivat joutuneet onnettomuustapausten uhreiksi, olivat he ottaneet sattumat sellaisina kuin ne olivat, ja koettivat parhaansa mukaan viihtyä siinä olotilassa, johon he kulloinkin olivat joutuneet. Mutta nyt oli aivan toista. Siinä nyt istuimme yksinäisellä, korkealla vuoririnteellä kylmänä, pimeänä iltana. Ja tähän asemaan oli meidät saattanut yksinomaan vihapäissä tehty teko — teko, jonka kylmäverisesti oli suorittanut mies, joka pelkäsi hevosia, eikä välittänyt maailmassa kenestäkään muusta kuin itsestään.

He olivat tällä hetkellä siinä mielentilassa, että jos he olisivat jotain sanoneet, olisi se ollut mitä kiivainta moittimista. Mutta he antoivat vaimoni tunteille niin suuren arvon, etteivät hiiskuneet sanaakaan. Koko ajan vaiti ollen he vihdoin nukahtivat.

Vähän ajan perästä seurasi Ruth heidän esimerkkiään, Minä kuuntelin alussa jännitettynä, kuuluisiko lähestyvien vaunujen pyöräin ratinaa, mutta vaivuin lopuksi uneen itsekin.

Kello lienee ollut kymmenen tai yksitoista kun minä heräsin siihen, että muutamat kylmät, kevyet hiutaleet hiipasivat poskiani. Aukaistuani silmäni en ensin hoksannut, mitä ne olivat, vaan pian pääsin niistä täysin selville. Olimme jättäneet vaunujen ikkunan hiukan raolleen, että raitis ilma pääsisi sisään, ja siitä nuo hiutaleet lensivät kasvoilleni. Minä katsoin ulos ikkunasta. Ei ollut varsin pimeä, vaikka taivas olikin pilvessä, joten näin jokseenkin selvästi, että ulkona satoi lunta, ja että maa jo oli aivan valkoinen.

Tämän havainnon tehdessäni seisahtui vereni silmänräpäykseksi, sillä minä tiesin, mitä merkitsevät lumimyrskyt vuoristossa ja mitä seurauksia tästä saattoi olla meille. Sillä hetkellä ei kuitenkaan voinut mitään toimia ja olisi ollut sekä turhaa että tarpeetonta herättää tämän vuoksi toisia.

Tulin sitäpaitsi ajatelleeksi, että ehk'ei asemamme sittenkään ollut niin huolestuttava kuin alussa näytti. Eihän vielä ollut talvi ja tämä lumentulo rajoittuisi ehkä hyvinkin vähään. Ja niin suljin ikkunan, vetäydyin takaisin nurkkaani, mutta kesti kauan ennen kuin oikein rauhoituin.

Herättyäni huomasin, että yöllä oli satanut paljon lunta ja satoi edelleen.

Kun Ruth näki lumen, pelästyi hän kovasti. Hän ei ollut koskaan saanut tottua sellaiseen.

Mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en teki tämä aamuinen näky vallan toisen vaikutuksen. He olivat sitäpaitsi jo tottuneet vastuksiin. Ja lumimyrskyjä he olivat nähneet usein. Nämä vastahakoisuudet vain terästivät heidän tahtoaan, ja sekin vaiteliaisuus, joka heidät oli vallannut edellisenä iltana, oli nyt kuin pois pyyhitty, ja he olivat jälleen reippaita, iloisia ja neuvokkaita naisia, jollaisina alunpitäen olin oppinut heidät tuntemaan.

"Ei, mutta todellakin", huudahti mrs Aleshine, silmäillessään ulos vaununikkuhasta, "siellähän on oikea kunnollinen, vanhanaikuinen lumisade!"

Suurempien puitten alla sekä sellaisilla paikoilla, missä oli taaja lehdikkö, oli lunta hyvin ohuelti — näkyipä vallan paljaitakin kohtia. Halusimme niin pian kuin mahdollista löytää sopivan paikan, johon tekisimme tulen, sillä vaikka olimme olleet huolellisesti vaippoihin kääriytyneinä, olimme kuitenkin kaikki vähän viluisia.

Vaunujen laatikosta löytämälläni kirveellä irroitin minä ajoneuvojen etupuolelta pienen laudan, josta veistin — joskin hyvin kömpelön näköisen — lapion. Sillä aukaisin vähässä ajassa kapean polun tien yli metsään. Sitten laitoin räiskyvän tulen, jonka ympärille kohta ihastuneina kokoonnuimme.

Tuuli oli ankara ja lumi alkoi kasaantua suuriksi kinoksiksi. Tosin valkea kyllä lämmitti, vaan viima oli siksi kirpeä, että palasimme vähän ajan perästä vaunuihimme takaisin ja nautimme aamiaista. Emmekä me syöneetkään paljasta kylmää ruokaa, sillä mrs Aleshine'lla oli mukanaan pieni teekattila, jonka minä täytin lumella ja joka asetettiin tulelle, joten saimme pian höyryävää, hyvälle maistuvaa teetä. Koko aamupäivän odotimme, että meitä tultaisiin noutamaan. Olimme kaikki verrattain hyvällä tuulella — Ruthkin, johon oli tarttunut vanhempain naisten iloisuus ja rohkeus. Hän oli varma siitä, että hänen isänsä oli ennättänyt rautatienasemalle ennen lumimyrskyn alkamista, joten hänessä ei herännyt senkään vuoksi levottomuutta. Lumen tuloa jatkui yhä, ja kinokset kävivät korkeammiksi. Varsinkin vaunujen ja erään ylenevän maankohdan välissä sillä puolen tietä, mikä oli meitä lähinnä, kohosi tavattoman korkea lumivalli.

Aina joka puolen tunnin perästä aukaisin minä aikaisemmin lapioimani polun metsään. Puitten välistä saattoi nähdä pitkän kappaleen maantietä, ja minä havaitsin, että tie useissa kohdin oli kokonaan kinosten peittämä. Niille, jotka saapuivat meitä hakemaan, koituisi todellakin hankala matka.

Tuskin ehtisi apu saapua ennen kuin seuraavana aamuna, vaan minun oli vaikeata edes ajatella niin pitkälle. Naisille en kuitenkaan huolistani mitään virkannut.

Vaippoihinsa kääriytyneinä juoksivat he aina silloin tällöin tulen luo lämmittelemään. Ainoastaan sillä keinoin saattoivat he pysyä lämpiminä, sillä sisällä vaunuissa oli kylmä istua, joskin siellä oli turvassa tuulelta. Alinomaisesta lumessa astelemisesta saimme jalkamme läpimäriksi.

Minun oli mielestäni keksittävä jokin muu keino, millä voisimme pitää itsemme lämpiminä, Ja syötyämme päivällistä kypsyi minussa uusi suunnitelma, jota heti ryhdyin toteuttamaan.

Vaunujen ja maakorokkeen välinen lumivalli oli jo korkeampi kuin ajoneuvomme, joita vasten se oli tiiviisti ajautunut. Hetken ahertamisen jälkeen olin laittanut niin korkean lokeron, että saatoin melkein seistä siinä. Lokero, tai paremmin sanoen luola, oli aivan vaunujen oven edessä, niin että vielä hiukan lunta luotuani yhdisti samainen ovi meidät tuohon komeroon, jonka kattoon puhkaisin pienen levyisen aukon. Aluksi tahtoi lumi tunkeutua sisään tuosta tekemästäni reiästä, vaan pienen lapioni avulla onnistui minun lopuksi muodostaa jonkinlainen mukiinmenevä savutorvi.

Sen jälkeen kiirehdin kokoamaan puita ja risuja, joista laitoin tulen tuohon merkilliseen lumilinnaamme.

Mrs Lecks, mrs Aleshine ja Ruth olivat suurella mielenkiinnolla seuranneet hommiani. Kun valkea sitten leimahti suuremmaksi ja savu nousi tekemäni torven kautta ilmaan, avasin minä vaunujen oven, että lämmin pääsi virtaamaan sisään.

"Tuopa oli todella nokkela keksintö!" huudahti mrs Aleshine. "Liesi keskellä lumikinoksia ja vielä oikein savupiippukin. Sellaista ei vain joka päivä nähdä!"

"Olkaamme kiitolliset keksijälle!" lausui mrs Lecks. "Vaan lienee parasta, että annatte meille lapionne, sillä saamme luultavasti kaivaa teidät esiin, jahka tuli on sulattanut pienen luolanne katon, ja se putoo alas ja hautaa teidät alleen."

"Lapion saatte kyllä, mutta luulenpa, ettei katto sentään putoo päälleni. Luonnollisesti sulattaa valkea sen, mutta ei siten, että se romahtaisi alas, vaan se aukaisee meille vähitellen aukon, mistä voimme hoitaa tulta."

"Voi rakkaani!" huudahti Ruth, "sinähän puhut aivan kuin meidän pitäisi viipyä täällä hyvinkin kauan. Mutta sitähän emme voi — mehän kuolemme nälkään."

"Sitä ei tarvitse pelätä", virkkoi mrs Aleshine. "Meillä on mukanamme kelpo säkillinen ruokaa. Kyllä se kestää siksi kuin meitä ehditään tulla noutamaan. Kun minä kerran varaan eväät, niin ne eivät lopukaan kesken. Ja tulta meidän tulee pitää yllä, sillä eipä olisi noutajillemme hauskaa löytää meidät kuoliaiksi jäätyneinä." Mrs Lecks hymyili.

"Sinä muistelet aina lähimmäisiäsi", virkkoi hän. "Sinun lämmin sydämesi estää sinut kyllä paleltumasta kuoliaaksi."

"Sen se on tehnyt ennenkin", vastasi mrs Aleshine ystävällisesti. Kuten olin odottanutkin alkoi luolani katosta pian tippua vettä, ja savuaukko kävi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Minä laitoin senvuoksi jonkunlaisen rännin tapaisen, jota myöten vesi juoksi vaunujen takana olevaan syvään kuoppaan. Ja kun hoidin tulta hyvin, eivät vesipisarat ja pienet lumikasat, joita putoili katosta, voineet sitä sammuttaa.

Lumiluola avartui avartumistaan, ja sillä aikaa kuin minä olin hakemassa risuja, putosi sen katto alas ja sammutti tulen. Minä ajoin lumen pois ja sytytin tulen uudelleen. Molemminpuolin kohoavat lumivallit suojelivat sitä tuulelta, joten ei ollut peljättävissä, että viima leiskahuttaisi liekit vaunuihin päin ja sytyttäisi ne.

Iltapäivällä herkesi lumentulo, ja kun minä aukaisin uudelleen vaunujen ja metsän välisen polun, hoitelivat naiset mielellään terveyttään kävelemällä siinä edestakaisin.

Heidän ollessaan ulkona ja minun parhaillaan lisätessäni risuja tuleen kuulin äkkiä rapinaa takanani. Kääntyessäni huomasin vaunuja vastapäätä olevasta lumivallista pistävän esiin — miehen pään. Pää oli paitsi kasvoja villavaatteella verhottu. Kasvot olivat noin viisikymmenvuotisen mieshenkilön. Ne olivat kalpeat, laihat ja parrattomat, joskin poskilla ja leuassa huomasi äsken kasvamaan päässyttä sänkeä.

Tämä ihmeellinen näky hämmästytti minua niin tavattomasti, etten voinut liikahtaa enkä lausua sanaakaan, Seisoin siinä kuin puusta pudonneena ja tuijotin tuohon päähän, jonka kasvoille levisi hymyilevä, hyväntahtoinen ilme.

"Voisitteko lainata minulle pataa?" kuului ääni.

Olin vähällä juosta tieheni. Näinkö minä unta? Tai kuinka oli mahdollista, että kinoksissa oli muitakin eläviä olennoita kuin me.

Jälleen hymyili naama sangen rakastettavasti.

"Älkää pelästykö!" sanoi se. "Huomasin, että te säikähditte, ja siksi mainitsin ensin niin jokapäiväisestä asiasta kuin padasta."

"Kuka taivaan nimessä te olette?" kysyin minä.

"Olen vain matkustaja", vastasi pää, "ja olen joutunut samallaiseen ikävään asemaan kuin tekin. Mutta minun on tässä asennossa vähän vaikea puhua. Voin arveluttavasti vilustua, jos makaan tässä kauan rinta kylmää lunta vasten. Voitteko mahdollisesti lainata minulle pataa?"

Näistä sanoistaan tulin vakuutetuksi, että se todellakin oli tavallinen ihmisolento ja senvuoksi sainkin takaisin rohkeuteni, joskin hämmästykseni olikin rajaton.

"Ennen kuin puhumme enempää padasta täytyy minun saada tietää, kuka te olette ja kuinka olette joutunut tänne kinosten keskelle."

"Minun on vaikeata päästä luoksenne näin pää edellä", vastasi hän. "Siksipä kömmin takaisin suojaani ja tämän aukon kautta voimme kyllä puhella."

"Voinko minä tulla luoksenne?" kysyin minä. "Voitte kyllä", kuului vastaus, "Te olette nuori ja nokkela, ja minun asumukseni täällä ei ole varsin syvällä. Minä ryömin ensin takaisin ja ojennan sitten teille tämän lampaannahkavaipan, jonka voitte asettaa allenne, ettei teidän tarvitse tänne päästäksenne mylleröidä paljaassa lumessa."

Minun oli jokseenkin työlästä rämpiä reiälle, vaan lopuksi kuitenkin onnistuin pääsemään, ja tuo vieras ojensi minulle sateenvarjollaan mainitsemansa lampaannahkavaipan.

Kohta löysin itseni jonkinlaisesta tunnelista, joka oli noin kuusi jalkaa pitkä sekä melkein yhtä leveä. Jouduttuani toiselle puolen huomasin olevani pienen puukatoksen alla, jonne pääsi hieman valoa pienestä, ovessa olevasta lasi-ikkunasta. Tunsin heti, että komero oli täynnä väkiviinahöyryä.

Olin samassa kuulevinani ikäänkuin naurua. Katseltuani ympärilleni havaitsin eräässä nurkassa käärön kaikellaisia vaatteita ja matkavaippoja sekä käärön toisessa päässä kaksi silmää. Vastapäätä olevassa nurkassa oli vielä hiukan isompi käärö, jolla myöskin oli silmät.

"Nämä kaksi naista ovat matkatovereitani", sanoi vieras, kääriytyen samassa huolellisesti suureen vaippaansa.

Hän oli pitkä ja laiha. Hänen äänensä kohtelias ja hieno. Käytöksensä todisti paikalla, että hän oli sivistynyt mies.

"Koska luulen, että olette utelias kuulemaan, miten olemme joutuneet tänne, niin kerron sen teille. Aikeissa päästä täältä muutaman penikulman päässä olevalle rautatienasemalle, lähdimme eilen matkalle vaunuilla. Saavuimme paikalle, josta erosi kaksi tietä, ja me valitsimme laaksotien, arvellen sen olevan mukavamman. Hevosemme olivat jotakuinkin huonot, ja lopuksi nääntyi niistä toinen vallan. Olimme silloin noin sadan kyynärän päässä tästä — —.

"Ajuri selitti, että oli parasta päästää nääntynyt hevonen irti, se kyllä hiljakseen kompuroisi kotitalliinsa. Itse ratsastaisi hän toisella hevosella rautatienasemalle, mistä hän hankkisi toiset hevoset ja saapuisi sitten meitä noutamaan. Olimme pakotetut suostumaan siihen ehdotukseen, sillä muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Hän sanoi, että ellemme tahtoisi jäädä vaunuihimme, voisimme kömpiä erään lähellä olevan katoksen suojaan, joka oli laitettu hevosten vaihtoa odottavia ajomiehiä varten. Vakuutettuaan, ettei hän viipyisi poissa kauempaa kuin korkeintaan kolme tuntia ratsasti hän pois — ja sen perästä emme ole kuulleet hänestä mitään. Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt menin minä etsimään hänen neuvomaansa kojua, jonka havaitsin verrattain sopivaksi ja mukavaksi, ja kun arvelin, että naiset viihtyisivät paremmin täällä kuin vaunuissa, missä oli ahdasta, johdatin heidät tänne. Iltapuolella tuli kylmä, ja minä päätin tehdä tulen-, mikä tietysti olisi ollut mahdotonta vaunuissa. Onneksi sattui olemaan mukanamme laatikollinen kalifornialaista konjakkia. Minä aukaisin laatikon kivellä ja toin tänne muutamia pulloja. Täältä kojusta löytyi tinapönttö, jonka täytin pullojen ympärillä olleilla oljilla, kaadoin niihin konjakkia ja sytytin ne palamaan. Siten tehdystä tulesta ei syntynyt savua, vaan se lämmitti kuitenkin aika paljon."

Nyt ymmärsin äsken tuntemani väkiviinan höyryt, ja minun täytyy tunnustaa, että se suuresti rauhoitti minua.

"Hämärän tultua", jatkoi vieras, "kannoin tänne eväskorimrne, ja me söimme kevyen iltasen."

"Huomattuani, että alkoi sataa lunta, arvelin, että lumi mahdollisesti estäisi meitä palaamasta vaunuihin, jonkavuoksi minä noudin tänne loputkin konjakit sekä kaikki vaippamme, huopamme ja tyynymme. En tosin luullut, että meidän pitäisi viettää täällä koko yö, vaan olihan parasta olla varovainen. Tänä aamuna sitten huomasin todella menetelleeni viisaasti. Kuten tiedätte, on tie nyt kokonaan lumivallien peittämä, joten on mahdotonta päästä vaunuille."

"Ettekö ole kärsineet kylmästä?" kysyin minä. "Ja onko teillä tarpeeksi ruokaa?"

"Olemme nähneet vilua aika lailla", vastasi hän, "vaan minä olen keksinyt keinon, miten aikaansain matkatoverieni olon jotenkin siedettäväksi. Olen käärinyt heidät huopiin ja vaippoihin, ja he saavat pitää kummassakin kädessään kuumaa, kovaksi keitettyä munaa. Katsoin paraaksi säilyttää munat lämmitysvälineiksi kuin syödä ne. Aina joka puolen tunnin perästä keitän minä munat uudelleen mukanamme olevassa, pienessä teepannussa. Munat säilyttävät lämmön aika hyvin, ja käsistä taas virtaa lämpö muuhunkin ruumiiseen."

Tämän sanottuaan kuului toisesta kääröstä hiljaista tirskumista, ja minä en tietysti voinut olla kääntymättä sinnepäin. Silmäiltyäni tuohon iloiseen kääröön vastasin, että munat tulevat kai siten aikaa myöten perin koviksi.

"Mukanani olevat naiset eivät ole tottuneita tällaiseen kylmyyteen, ja siksi olen kieltänyt heitä puhumasta, etteivät tulisi hengittäneeksi liikaa jäistä ilmaa. Tähän saakka ei meidän vielä ole tarvinnut kärsiä nälkää, joskaan ruoasta ei enää ole paljon tietoa. Päivällisen aikaan huomasin savua, jota tunkeutui tännekin. Minä aukaisin oven ja kahlasin vähän matkaa lumessa nähdäkseni, mistä se tuli. Samassa kuulin ääniä toiselta puolen tuota mahdottoman suurta kinosta, vaan en keksinyt mitään keinoa päästäkseni sen yli. Päätin kuitenkin, että jollain tavoin on koetettava päästä yhteyteen noitten vieraitten ihmisten kanssa, ja minä koetin huutaa. Vaan ääneni oli niin sortunut, ettette voineet sitä kuulla. Tuumin sitten jotain muuta mahdollisuutta — —. Tämän suojan takaseinässä olevasta pienestä ikkunasta huomasin, että lumi oli tiiviisti pakkautunut seinää vasten. Lumi ei kuitenkaan ollut kovaa ja minä arvelin, ettei olisi mahdotonta kaivaa pientä tunnelia sen läpi sitä kohti, mistä äänet kuuluivat. Ryhdyinkin työhön heti, sillä minä pelkäsin, että jos meidän täytyy viettää täällä vielä toinenkin yö, täytyisi meidän ehkä syödä nekin neljä kovaksi keitettyä munaa, joita naiset lämpimikseen pitivät käsissään, ja jotka minun taasen kohta on keitettävä uudelleen.

"Kuinka saatoitte kaivaa itsenne kinoksen läpi", kysyin, "onko teillä lapio?"

"Ei ole. Minä käytin tinapönttöä. Kaikki kävi varsin hyvin. Joka kerta kun pistin sen täyteen lunta, menin ja tyhjensin sen ovesta.

"Se on mahtanut olla pitkä-aikaista ja hankalaa työtä", sanoin minä.

"Onpa kylläkin. Sitä kesti useita tunteja. Mutta kun minä sitten näin teidät, raitiovaununne sekä tulen, tulivat vaivani palkituiksi. — Suokaa, sir, minun nyt puolestani kysyä, miten _te_ olette joutunut tänne kinoksiin?"

Selitin hänelle muutamin sanoin onnettomuutemme. Olin tuskin ehtinyt lopettaa, ennenkuin kuului ääntä tunnelin läpi. Se oli mrs Aleshinen ääni.

"Haloo!" huusi hän. "Oletteko te siellä? Ja onko mahdollista, että siellä lävessä on muitakin ihmisiä?"

Koska arvasin, että vaimoni ja molemmat toiset naiset olivat sangen levottomia, huusin minä heille, että minä pian palajan, sekä selitin senjälkeen vieraalle syyn, miksi en voinut viipyä kauempaa.

"Mutta sanokaa, ennenkuin jätän teidät", lausuin minä, "voinko tehdä mitään hyväksenne? Tahdotteko todellakin lainata pataa?"

"Katsokaas, meillä ei ole enää muuta kuin hiukan ruokavarojen jätteitä", vastasi hän, "ja matkatovereistani tuntuvat ne kovin vastenmielisiltä. Ajattelin senvuoksi valmistaa niistä jonkinlaista muhennosta, joka menisi helposti alas. Vaan älkää antako minun pidättää teitä kauempaa! Neuvon teitä ryömimään tunnelin läpi jalat edellä, sillä siten on teidän mukavampi siellä toisella puolen päästä alas."

Minä noudatinkin neuvoa ja hänen avuliaan pääsin holviin koivet edellä. Pian hyppäsin alas omalle puolellemme minua kärsimättöminä odotelleiden naisten keskelle.

Kuultuaan missä olin ollut ja mitä nähnyt oli heidän hämmästyksensä tavaton.

"Vai on meillä naapurikin!" huudahti Ruth. "Tämähän on merkillistä — ehkä tarkoitettua. Meidät mahdollisesti aiotaan ryövätä ja murhata!"

Nämä sanat kuultuaan kiirehti mrs Aleshine luokseni.

"Mr Craig", huusi hän, "jos ne ovat rosvoja, niin ryhtykää varovaisuuteen! Meidän ei pidä antaa niille aikaa hyökätä kimppuumme."

"Siunatkoon sinua, Barb'ra Aleshine!" huudahti mrs Lecks. "Luuletko sinä noita toisella puolen olevia ryöväreiksi! Jos niin olisi, niin silloin, mr Craig, on teidän oma appenne ollut mukana vehkeilemässä. Mutta siten ei nyt kuitenkaan liene. Meidän täytyy heti ruveta tuumimaan, mitä voimme tehdä noiden ihmisraukkojen hyväksi."

"Heillä on kyllä hiukan ruokaa jälellä, vaan ei paljon", sanoin minä, "ja sitäpaitsi kärsivät he vilua."

"Emmekö voisi heittää heille vähän risuja?" kysyi mrs Aleshine, jonka sotaiset tunteet jo olivat ehtineet vaihtua syväksi sääliksi. "Kyllä he ovat varmaan puolikuolleita, koska heillä ei ole muuta lämmityskeinoa kuin kovaksi keitetyt munat."

Minä selitin, ettei heidän suojassaan käynyt päinsä tehdä tulta, sekä esitin, että antaisimme heille vähän lämmintä teetä ja ruokaa.

"Sen me teemme!" huudahti mrs Aleshine. "Ja huutakaa heille tuon tunnelin läpi, että kierittäkööt vaan tänne munat, niin minä keitän ne kuumiksi kuinka usein tahansa."

"Yhden asian minä teille sanon", virkkoi mrs Lecks, samalla kun hän mrs Aleshinen kanssa otti ruokavaroja kovin laihaksi käyneestä säkistämme. "Ja se on, että nyt minä kuulen ensi kerran elämässäni ihmisten lämmittävän itseään kananmunilla ja konjakilla muullakin tavoin kuin kuin laittamalla niistä munatotia, — ja kummaa on, että he ovat jaksaneet kieltäytyä niitä sillä tavoin nauttimasta — vaan kylmä heillä silti taitaa olla. — Sanokaa, voimmeko heittää heille tämän korin ilman että pannu kaatuu?"

Minä huusin herralle, että me lähetämme heille korin, jonka sitten sateenvarjon avulla pistin tunnelin läpi.

Sydämellisiä kiitoksia huudettiin meille toiselta puolen. Ja kun kori ja pannu palautettiin laitoimme oman iltasemme.

"En käsitä", virkkoi mrs Lecks, "mitenkä me emme huomanneet tuota pientä katosta, vaikka se on niin lähellä."

"Sitähän minäkin ihmettelen", virkoin minä. "Mutta seikka on nähtävästi siten, että toinen tie, jonka varrella koppi on, on alempana kuin tämä, joten katto tuskin ollenkaan näkyy maavallin takaa, ja sitäpaitse kasvaa sen päällä ruohoa, joten meidän oli vaikeata eroittaa sitä maasta."

"Emmekä me osanneet ruveta mitään sellaista etsimäänkään", virkkoi mrs Lecks. "Ainakin minä puolestani en tullut ollenkaan tarkastelleeksi sinne päinkään."

"En minäkään", lausui mrs Aleshine. "Ja sen jälkeen kuin alkoi sataa lunta, emme tietysti enää voineet mitään havaita."

"No niin", sanoi mrs Lecks, lopettaen tämän keskustelun, "meidän ei ollut mahdollista löytää tuota kojua, joten voimme lohduttaa itseämme sillä, ettemme siinäkään suhteessa olleet aaseja."

Alkoi tulla pimeä ja tunnelin kautta ei vaihdettu montaa sanaa.

"Ennen kuin laskeudumme levolle", sanoi mrs Aleshine— "koska meillä ei ole kynttilöitä, emme siis voi valvoa — niin laittakaamme jonkinlainen vedettävä kelkkalaitos, jonka avulla voimme lähettää noille ihmisparoille senappitaikinaa ja pipariminttuja sille varalle, että he sattuvat yöllä sairastumaan."

Tähän varovaisuustoimenpiteeseen emme sentään lopen lopun katsoneet tarpeelliseksi ryhtyä. Ja sen jälkeen kuin toisella puolen oleva herra oli vakuuttanut voivansa siellä ylläpitää lämpöä toivotimme toisillemme hyvää yötä.

Minä lisäsin risuja tuleen ja nousin sitten vaunuihin, missä toiset jo olivat kömpineet kukin nurkkaansa. En kuitenkaan saattanut paljon levätä, sillä vähän väliä täytyi minun käydä vaalimassa tulta, ja sen lisäksi kiusasivat minua mitä tuskallisimmat huolet.

Ruokasäkkimme oli jo melkein tyhjä, ja ellei pelastus hyvin pian joutuisi, ei meillä olisi edessä muu kuin kuolema. Ja mielestäni oli apua yhtä vähän odotettavissa huomenna kuin edellisenäkään päivänä. Kuinka voisi kukaan päästä luoksemme monta penikulmaa ulottuvien lumikinosten läpi?

VIIDES LUKU.

Ihmeellinen tapaaminen.

Seuraavana aamuna nousin aikaisin ylös ja läksin metsään keräämään risuja. Silloin tein sen havainnon, että päällinen lumi oli muodostunut kovaksi hangeksi.

Myrskyn jälkeen oli aurinko alkanut paistaa ja sulattanut lumen pinnan. Yöllä oli ollut kylmä jälleen, ja lumen päällimmäinen kerros oli siten kovettunut.