Part 9

Huomattuani, että saatoin astella minne vain halusin, heräsi rohkeuteni ja minä lähdin tarkastelemaan asemaamme.

Maantie näkyi useissa kohdin olevan kokonaan kinosten peitossa. Menin sille paikalle missä tiet erosivat, sekä kiipesin pienelle kukkulalle, joka oli estänyt näköalan sinnepäin.

Sieltä näin, että vuori, jota olin luullut hyvin jyrkäksi ja epätasaiseksi, vähitellen ja loivasti viersi laaksoon päin ja oli kokonaan kovan, kirkkaan hangen peittämä, eikä pinnalle kohonnut puita eikä kallioita. Rinne oli noin penikulman pituinen, jonka jälkeen se vähitellen yhtyi viheriänruskeaan alankoon.

Alhaalla laaksossa olivat puut vielä lehtipuvussa ja siellä ja täällä näkyi helakan vihreitä paikkoja. Vuorilla ollut lumimyrsky oli aiheuttanut vesisateen laaksoon ja virkistyttänyt sen kasvullisuutta. Näytti aivan kuin olisi katsellut jotain toista maata.

Äkkiä huomasin hienon savun nousevan puitten välistä. Siellä asui siis ihmisiä! Saattoiko todellakin olla mahdollista, että olimme vain yhden tai parin engl. penikulman päässä ihmisasumuksista? Mutta mitä apua olisi heistä? Me emme pääsisi sinne, eivätkä he tänne, ja mitään tietoa emme saattaisi antaa sinne, sillä maantie kiersi useita penikulmia ennen kuin se tuli tasangolle.

Katsellessani siinä alaspäin tuntui minusta ikäänkuin olisin voinut lähteä liukumaan alas tuonne viheriäisille kentille! Tulin samalla ajatelleeksi niitä barbaariheimoja, joiden sotamiehet nähdessään Alppien korkeuksista Italian viljavat maat, pukeutuivat sotisopaansa ja liukuivat alas alangoille ryöstämään itselleen aarteita ja rikkauksia. Aivoihini iski ajatus, — ajatus, josta suuresti ilostuin. Ei olisi hukattava yhtään aikaa! Aurinko ei vielä ollut korkealla, vaan kauan ei kestäisi, ennen kuin sen säteet ehtisivät sulattaa kovan hankikerroksen ja pelastuksemme kävisi siten mahdottomaksi. Ei voinut ajatellakaan, että lumen ollessa pehmeätä voisimme lähteä vankeudestamme.

Riensin takaisin vaunuillemme ja näin siellä tulen ympärillä kolme vakavakatseista naista. He katselivat surullisena vähäisiä ruokajäännöksiämme.

"Tässä on kaikki mitä meillä on jäljellä", sanoi mrs Aleshine minulle, "ja kun lähetämme noille toisille raukoille osan — se meidän tietysti tulee tehdä — ei oma ateriamme ole paljon arvoinen. — Ellei kukaan saavu meitä pelastamaan on se meidän viimeinen ateriamme."

Tartuin Ruth paran käteen. Hän oli hyvin kalpea ja väsynyt.

"Rakkaat ystävät", sanoin minä, "kukaan ei voi päästä tänne vielä pitkään aikaan, ja ennen kuin apu ehtii, olemme me kuolleet. Mutta älkää olko peloissanne! Meidän ei ole tarpeellista jäädä tänne odottamaan. Lumen pinta on muodostunut kovaksi hangeksi, ja minä olen keksinyt keinon, mitenkä voimme liukua alas laaksoon. Siltä paikalta mistä tulen on vuoren rinne yhtä loivaa kuin tavallinen kelkkamäki. Muutamissa minuuteissa pääsemme siten pois täältä kinosten keskeltä lämpimään ja kukoistavaan laaksoon, missä myöskin asuu ihmisiä."

Ruth tarttui minua käsivarresta.

"Mutta eikö se ole hengenvaarallista?" huudahti hän.

"Sitä en luule", vastasin. "Missään tapauksessa ei se ole vaarallisempaa kuin jäädä tänne enää tunniksikaan, sillä jos hanki ehtii pehmetä, olemme hukassa."

"Mr Craig", virkkoi mrs Lecks, "mrs Aleshine ja minä emme paljon ymmärrä laskettelemisesta, sillä emme ole tehneet sitä sen jälkeen kuin olimme lyhythameisia pikkutyttöjä. Mutta te käsitätte sen asian paremmin kuin me, ja kun te kerran sanotte, että meidän on mahdollista liukua täältä alas, niin me sen teemme, kunhan te vaan menette edellä. Seurasimmehan me teitä valtamerenkin poikki, missä meillä ei ollut allamme muuta kuin muutama penikulma merivettä ja mahdollisesti minkälaisia kaloja tahansa. Älkää tekään olko levoton, mrs Ruth! En tiedä minkälaisilla esineillä meidän on lasketeltava, vaan minä ja mrs Aleshine otamme teidät väliimme, niin että jos ajamme jotain päin, loukkaannumme me, ettekä te."

Tulin hyvin iloiseksi siitä että ehdotukseni hyväksyttiin. Nautimme hätäpikaa aamiaista, lähetettyämme ensin osan ruoistamme onnettomuustovereillemme kinoksen toiselle puolelle.

Vieras herra huusi meille, että he kyllä muuten voivat hyvin, paitsi että ovat liikunnon puutteessa kylmästä aivan kohmettuneet, ja tuskallisella äänellä hän kysyi, olinko huomannut mitään pelastuksen toivoa.

Siihen vastasin minä, että olin keksinyt keinon pelastumiseksemme sekä että heti saapuisin hänen luokseen — minä kun nyt saatoin mennä sinne hangen yli.

Hän lausui, että minun sanani olivat antaneet hänelle uutta rohkeutta sekä että hänkin tekisi kaiken voitavansa minun suunnitelmani toteuttamiseksi.

Minä ryhdyin suurella innolla valmistuksiin. Kokosin kaikki vaunutyynymme — niitä oli neljä — ja kannoin ne sille kukkulalle, mistä olin ajatellut laskeumisemme tapahtuvaksi. Vein sinne myöskin jonkun verran nuoraa, jota aikaisemmin olin löytänyt eräästä vaununlaatikosta. Sen jälkeen kiiruhdin alempaa tietä pitkin naapurimme luokse. Saavuttuani sinne havaitsin, että ystäväni oli lapioinnut lumen pois ovi-aukon edestä. Hän tuli minua vastaan ja tarttui käteeni.

"Jos teillä on joku ehdotus", virkkoi hän, "niin sanokaa se heti! Meidän tilamme on todella vaarallinen. Kohta paleltuvat mukanani olevat naiset kokonaan, ja niin käynee teidänkin naistenne kanssa — joskaan heidän äänistään ei oikein siltä tunnu."

Minä vastasin, että minun naistoverini olivat tähän saakka kestäneet hyvin kaikki vastukset, ja hukkaamatta aikaa tein hänelle heti selvää suunnitelmastani.

Kuultuaan siitä tuli hän sangen totiseksi.

"Se tuntuu minusta uhkarohkealta", lausui hän, "vaan ehkä se on ainoa pelastuskeino. Olkaa siis hyvä ja näyttäkää minulle se paikka, mistä olette ajatellut meidän lähtevän liikkeelle."

"Kiiruhtakaamme siis", sanoin minä. "Aurinko nousee yhä korkeammalle ja pian ehkä hankikerros sulaa. Tällä hetkellä meillä kuitenkin vielä on talvi."

Me riensimme sille paikalle, jonne jo olin vienyt vaunutyynyt ja köyttä. Sanaakaan lausumatta tuijotti hän ensin lumen umpeen kinostamalle maantielle sekä sitten jyrkännettä alas laaksoon, jonka vehreys kirkastuvan päivän valossa kävi entistä helakammaksi.

"Hm", virkkoi hän, "meillä ei ole muuta valittavissa kuin joko seurata neuvoanne tai jäädä tänne kuolemaan."

"Tuokaa siis tänne kaikki vaunutyynynne ja auttakaa minua laittamaan kuntoon varustuksemme."

Kun tyynyt oli tuotu asetimme me ne hangelle perätysten, niin että ne muodostivat pitkän jonon. Senjälkeen sidoimme me yhteen, ja minun apumieheni osoitti kaikessa siinä suurta taitoa ja näppäryyttä.

Kun patjamme oli valmis pyysin minä häntä menemään noutamaan matkatoverinsa, ja minä puolestani lähdin hakemaan omiani.

"Mitä tulee meidän laittaa kuntoon otettavaksi mukaamme?" kysyi mrs Aleshine.

"Me emme ota mukaamme yhtään mitään muuta kuin rahamme taskuumme sekä huopamme ja peitteemme. Kaikki muut tavaramme jätämme vaunuihin. Ne saamme periä sitten kun vaunut saadaan kiskotuiksi täältä pois."

Huovat ja peitteet käsivarsillamme lähdimme nyt liikkeelle ja alemmalla tiellä tapasimme toisen seurueen. Molemmat naiset olivat käärityt vaatteisiin aivan huppukuuruun, vaan saatoimme kuitenkin huomata, että toinen heistä asteli keveästi, kun taas toinen pääsi vain vaivalloisesti eteenpäin, ja täytyi heidän miehisen toverinsa heitä alinomaa auttaa.

"Jos minun täytyy ruveta laskettelemaan", lausui mrs Aleshine, "teen sen yhtä mielelläni vieraitten kuin ystävien seurassa — varsinkin jos olen pakotettu katkaisemaan käteni tai koipeni. Mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tutustua noihin naisiin, ennen kuin yhdessä istumme kelkkaan" — samalla huomasi hän patjamme — "ei suinkaan ole tarkoitus, että me lähtisimme liikkeelle tuommoisella?"

"Barb'ra Aleshine", sanoi mrs Lecks suuren villahuivinsa takaa, "ei suinkaan sinulla ole tarkoitus vilustuttaa keuhkojasi, koska tuolla tavalla lörpöttelet. Hieno käytös on kyllä hyvä asia, vaan odottakaamme siksi kuin pääsemme alas."

Tästä huolimatta kiirehtivät mrs Lecks ja mrs Aleshine heti tienmutkaan päästyämme noita vieraita naisia vastaan ja puristivat heidän käsiään. Mrs Lecks lausui sen jälkeen julki toivomuksensa, että me kaikki tulisimme onnellisesti alas.

Minä työnsin patjamme aivan jyrkänteen reunalle ja pyysin kaikkia istuutumaan sille.

Epäilyksittä istuivat mrs Aleshine ja mrs Lecks heti ja ottivat kuten olivat luvanneet, Ruthin väliinsä.

Nuori vaimoni oli kyllä peloissaan, vaan molempien vanhempien naisten tyyni käytös, sekä minun vakaa uskoni, että kaikesta suoriudumme onnellisesti, antoi hänelle rohkeutta.

Toisista naisista heittäytyi nuorempi heti reippaasti tyynylle, kun taas toinen heistä äkkiä vetäytyi taaksepäin. Hänen seuralaisensa sanoi hänelle, että hänen oli välttämätöntä laskeutua patjalle, sillä se olisi meidän ainoa pelastuksen toivomme, ja vielä vakuutettuaan, että me aivan varmaan tulisimme onnellisesti perille, painoi hän hänet ystävällisesti istumaan.

Nyt vasta huomasin, että hänellä oli mukanaan suuri paketti, jonka vuoksi sanoin hänelle:

"Kukaan ei saa ottaa mukaansa muuta kuin mitä välttämättömästä tarvitsee. Kaikki muut tavarat ovat jätettävät tänne, ja minä luulen, ettei ole pelkoa, että ne varastettaisiin. Ja vaikka olisikin, emme voi siltikään ottaa mitään mukaan."

"Hyvä herrani", vastasi hän vakavasti, "tiedän yhtä hyvin kuin te, minkälaiseen vaaraan me nyt antaudumme. Senvuoksi olemmekin jättäneet kaikki tavaramme vaunuihimme. Mutta siitä mikä minulla on tässä paketissa en eroa. Jos te siitä syystä kiellätte minua tulemasta mukaan, jään kyllä, sekä etsin jonkinlaisen laudan, jolla voin yrittää liukua alas."

Hän lausui tämän sangen kohteliaasti, vaan niin varmalla äänellä, että minä katsoin turhaksi puhua sen enempää. Sitäpaitsi ei meillä enää ollut aikaa keskusteluihin, ja omaksi asiakseenhan jäi, tahtoiko hän pitää molemmat, vaiko vain yhden kätensä vapaana.

Pyysin häntä senvuoksi tekemään hyvin ja istumaan. Sitten asetettiin aina kaksi selkä toisiaan vastaan, ja minä kompuroin lopuksi itse ohjaajan paikalle. Sitten kiedoimme itsemme yhteen kainaloiden alla kulkevalla peitteellä. Ajattelin nimittäin ensimäisen vaaran olevan siinä, että joku meistä tipahtaisi matkalle.

Kun kaikki oli kunnossa, pyysin miespuolista toveriamme, joka istui vanhemman naisen kanssa takana lähinnä minua, auttamaan minua saamaan patjamme liikkeelle, polkaisemalla jyrkänteen reunaan.

Oli jonkun verran vaikeata päästä alkuun, vaan muutaman minuutin perästä olimme keikahtaneet jyrkänteen reunan yli ja alkaneet liukua alaspäin.

Aluksi kuljimme hitaasti, mutta vähitellen vauhti huimeni, ja minä kuulin kirkaisun, josta en tietänyt kenen suusta se lähti, vaan ei ainakaan kenenkään minun joukkooni kuuluvasta.

Olin toivonut voivani käyttää mukaan ottamaani lapiota ohjaamiseen, vaan pian huomasin, että se oli mahdotonta. Me kuljimme nyt siis alas vuoren hankista rinnettä, eikä suuntaamme ohjannut muu kuin jyrkänne. Vauhtimme kasvoi joka minuutti ja pian alkoi patjamme kieppua ympäri, niin että väliin olin etu- väliin takapuolella. Kerran kiidimme alaspäin niin ankaraa vauhtia, että meidän kaikkien jalkamme ponnahtivat ilmaan ja kova hanki repi kasvojamme, vaan mitään huutoja ei kuulunut. Kaikki tartuimme kiinni patjaamme ja alasmenon nopeus melkein pidätti meiltä hengityksen.

Liukumisemme oli kuin linnun lentoa. Minusta tuntui kuin olisimme kulkeneet penikulmamääriä. Väliin oli kasvoni käännettyinä laaksoon päin ja minä silmäilin alas kuin suureen pohjattomuuteen; väliin taas ne olivat tähdätyt ylös, ja edessäni oli mahtava vuoren rinne, jota pitkin olimme kauan ja huimasti luikuneet alas, ja joka kohosi takanamme mahdottoman korkeana.

Vähitellen kävi kulkumme hitaammaksi, vaan vaivalloisemmaksi. Lumi oli alempana ohuempaa ja sen päällä oli tuskin ollenkaan hankikerrosta. Niinpä jouduimme aivan ruohoisellekin paikalle, jonka yli kyllä pääsimme, vaan emme kolhimatta itseämme kiviä vastaan. Tulimme sitten jälleen lumikentälle, sekä sen jälkeen uudelleen paljaalle maalle, joka kuitenkin oli niin liukasta, että pääsimme helposti liukumaan sen yli.

Minä olisin nyt toivonut, että meidän merkillinen kelkkamme olisi pysähtynyt, mutta vaikka mitenkä olisin lapiollani harannut vastaan, en saanut sittenkään sitä seisahtumaan. Alaspäin me vain riensimme, kieppuen, tanssien ja milloin mitäkin päin töytäten.

Nahkaköytemme, joka varmaankin oli kovin hankaantunut ja kulunut, katkesi useista kohden, ja minä pelkäsin, millä silmänräpäyksellä meidän patjamme hajoisi yhtä moneen osaan kuin se oli alkujaankin ollut.

Kun me nyt olimme entistä suuremmassa vaarassa, lujasti toisiimme kun olimme kiedotut, päästin yht'äkkiä siteemme solmun irti — ja sekunti sen jälkeen tunsin, että meidät viskattiin erilleen toisistamme..

Me olimme nyt aivan rinteen alla, mikä seikka olikin hyvä, sillä muutamat meistä kierisivät alas ilman mitään tyynyjä, kun taas toiset suonenvedon tapaisesti olivat niihin takertuneet. Itse sain tehdä sellaisen keikahduksen, että jouduin jaloilleni ja sain lopun matkaa juosta. Olin juuri päässyt pysähtymään, kun toiset, kukin eri tavalla, vierivät rinnettä alas.

Nyt kuului eräästä mäen alle päässeestä kääröstä huuto:

"Oi voi, Albert Dusante! Missä sinä olet? Lucille? Lucille!"

Samassa silmänräpäyksessä nousi mrs Aleshine toiselle jalalleen — toinen oli takertunut kiinni huopiin ja peitteisiin. Hänen hattunsa oli aivan rutistunut ja pudonnut alas silmille. Vasemmalla kädellään liuhutti hän keltaista kankaan palasta, jonka hän oli tullut reväisseeksi jostain mrs Lecks'in persoonaan kuuluvasta vaatteesta ja toisessa kädessään oli tukko paksua, kuihtunutta ruohoa, jonka hän sivumennen oli temmaissut juurineen maasta. Hänen päällystakkinsa oli selästä läpi kulunut, sekä hänen pyöreässä selässään näkyi ruohonkorsia ja multaa.

Mutta kaiken tämän hävityksen keskellä loistivat hänen kasvonsa ihastuksesta. Toisella jalallaan hypäten ja toisella laahustaen perässään tyynyjä ja peitteitä kirkui hän: "Nehän ovat Dusantet! Dusantet!"

Ja hän putosi polvilleen noiden kahden naisen eteen ja huusi: "Voi, kumpiko teistä on Emily ja kumpiko Lucille?"

Minä olin rientänyt Ruthin luokse, joka istui eräällä tyynyllä. Samalla hetkellä nousi mrs Lecks aivan hänen vierestään. Hän oli toisella jalallaan pistänyt puhki hattunsa, joka nyt retkotti siinä ja hänen vaatteissaan näkyivät kyllä selvät jäljet siitä, miten rajusti mrs Aleshine oli häneen tarttunut, mutta hänen katseensa oli arvokas ja ryhtinsä kunnioitusta herättävä.

"Barb'ra Aleshine!" huusi hän. "Vaikka Dusantet ovatkin äkkiä taivaasta pudonneet eteesi, niin etkö voi suoda heille siunaamaa hetkeä tunnustella kylkiluitaan ja tarkastella, ovatko heidän jalkansa tai kätensä katkenneet."

Nuorempi naisista kääntyi mrs Aleshinen puoleen ja virkkoi: "Minä olen Lucille."

Sekunti sen jälkeen oli tuo ystävällinen rouva kietonut käsivartensa hänen kaulaansa.

"Teistä kahdesta olette te aina ollut lähinnä sydäntäni", kuiskasi hän tuon hämmästyneen nuoren naisen korvaan.

Tultuani vakuutetuksi, ettei Ruth ollut vahingoittunut, riensin auttamaan muita. Mies parka oli juuri noussut ylös tyynyltään, jolle hän oli joutunut selälleen makaamaan suuri pakettinsa edelleen kainalossaan. Minä autoin häntä nostamaan maasta vanhempaa naista. Tämä oli hyvin likainen sekä saanut useita kelpo kolauksia ja näytti perin pelästyneeltä, mutta loukkaantunut hän ei ollut.

Minä menin lähellä olevalle purolle ja noudin sieltä vettä taskupullollani, ja saapuessani takaisin löysin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n seisomassa matkatovereittemme edessä. Kaikki he tarkastelivat toinen toisiaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

"Nimeni on Dusante", lausui vieras herra, "mutta miksi kysytte sitä nyt juuri tällä hetkellä? Miksi herättää se niin tavattomasti teidän huomiotanne?"

"Miksikö?" huudahti mrs Lecks. "Sanon sen kyllä teille. Minä olen mrs Lecks ja tämä tässä on mrs Aleshine, ja jos te todellakin olette sama mr Dusante, joka omistatte tuon sievän huvilan pienellä valtameren saarella, niin sanon teille, että tämä tässä on mrs Craig, joka siellä vihittiin avioliittoon, ja tuo vesipulloa kantava herra on mr Craig, joka kirjoitti teille sen kirjeen, jonka toivottavasti olette saanut. Ja ellei kaiken tämän johdosta ole syytä kysyä, oletteko te mr Dusante, niin tahtoisinpa tietää minkä johdosta..."

"Ovathan ne Dusantet! Tietysti he ovat Dusantet!" huusi mrs Aleshine. "Laskiessamme mäkeä alas tunsin kyllä, että te olitte meitä jollain tavoin lähellä ja meille jollain tavoin rakkaat, vaikk'en käsittänyt, kuinka ja miksi. Ja tämä neiti on sanonut olevansa Lucille, joten siis tämän toisen täytyy olla Emily, olkootpa he sukua millä tavoin tahansa — —"

"Onko se todellakin mahdollista", keskeytti tuo vieras herra ja tarkasteli mielenkiintoisesti meistä jokaista "että te olette niitä kelpo ihmisiä, jotka ovat asuneet talossani valtameren saarella?"

"Niitä juuri olemme", huudahti mrs Aleshine. "Mutta missä sukulaisuussuhteessa te olette Emilyyn? Ja mitä sukua on Lucille hänelle?"

Mr Dusante astui nyt pari askelta taaksepäin ja laski pois kainalossaan pitämänsä paketin, rientäen sitten ojennetuin käsivarsin minua kohti, ja kyyneleet silmissään huudahti hän:

"Te siis todellakin olette mr Craig, jota minun on niin paljosta kiittäminen'!"

"Kiittäminen _minua_!" lausuin hämmästyneenä. "Meidän on päinvastoin kiittäminen teitä siitä, että pelastuimme kuolemasta keskellä valtamerta!"

"Älkää sanoko niin!" virkkoi hän, surullinen ilme kasvoillaan. "Te ette ole minulle mitään kiitollisuuden velkaa. Kiittäisin Jumalaa, jos niin olisi. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä — —. Ja tämä siis on mrs Craig", jatkoi hän, tarttuen Ruthin käteen, "se nuori nainen, jonka häät vietettiin minun talossani — ja tässä mrs Lecks — ja mrs Aleshine —!" Samalla puristi hän heidänkin käsiään. "Mitenkä minä olen halunnut tavata teitä! Ajattelin teitä jok'ainoa päivä sen jälkeen kuin olimme palanneet saareen ja huomanneet, että te olitte siellä olleet — toivoisinpa voivani sanoa: vierainani. Vaan missä on pappi ja ne kolme merimiestä? Heille ei suinkaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta!"

"Ei ole", vastasi mrs Aleshine, "he ovat tosin meidät jättäneet, vaan heillä on luullakseni hyvä olla. Mutta olkaa nyt niin kiltti ja sanokaa, missä sukulaisuussuhteessa olette Emilyyn ja Lucilleen?"

"Barb'ra!" huudahti mrs Lecks ja hypähti ystävättärensä luokse. "Etkö voi antaa vieraalle aikaa edes hengähtää? Etkö huomaa hänen olevan tästä kaikesta niin liikutetun, että hän tuskin muistaa, kuka hän on? Jos nämä vieraat naiset siinä silmiesi edessä kuolisivat väsymyksestä tai nälästä, olisi se sinulle paremmin kuin oikein! Parasta on, että nyt ensin otamme selkoa, miten heidän laitansa on ja mitä voimme tehdä heidän hyväksensä."

Nuorempi naisista riensi kiireesti luoksemme. "Voi, mrs Craig, mrs Lecks ja mrs Aleshine!" huudahti hän. "Minä aivan joudun suunniltani odotuksesta saada kuulla teistä kaikki!"

"Me olemme suunniltamme samasta syystä!" lausui mrs Aleshine riemukkaasti.

"Ajatelkaa, että me olemme kohdanneet juuri täällä!" jatkoi tyttö.

Enemmän kuin kukaan muu halusin minä tietää kaikki Dusanteista, mutta minä huomasin, että Ruth oli kalpea ja kovin väsynyt, ja että toinen Dusanten naisista istuutui jälleen maahan, ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä seisaallaan, jonka vuoksi tulin kaksinkerroin iloiseksi siitä keskeytyksestä, minkä aiheutti kaksi meitä kohti nelistäen ratsastavaa miestä.

He tulivat siitä talosta, jonka olin aikaisemmin huomannut, ja toinen heistä oli nähnyt meidän mäenlaskumme, jonka vuoksi hän toverinsa kera kiirehti luoksemme niin nopeasti kuin mahdollista.

Kuultuaan seikkailumme hämmästyivät he kovasti, vaan kun muutamat meistä olivat suuresti ravinnon ja levon tarpeessa, jäivät kysymykset ja selittelyt hyvin lyhyiksi.

Miehet astuivat alas hevosten selästä. Toisen hevosen selkään asetettiin vanhempi Dusanten naisista, jota toinen miehistä piteli siinä toisen taluttaissa hevosta. Ruth nostettiin toisen hevosen selkään ja minä ryhdyin häntä tukemaan. Toiset tulivat jalkaisin perässä.

Matkaa kesti noin engl. penikulman verran, ja tie oli useissa kohdin hyvin epätasaista. Olimmekin senvuoksi sangen tyytyväiset vihdoinkin ehdittyämme siihen pieneen taloon, joka oli matkamme päämaali.

Tämän maatalon omistivat nuo kaksi miestä. Toinen miehistä oli naimisissa, ja hänen vaimonsa ryhtyi heti parhaansa mukaan pitämään meistä huolta. Hänen kotinsa oli hyvin pieni ja kaapissaan oli vain mitä yksinkertaisimpia ruokavaroja, vaan kaikki asetti hän meidän käytettäväksemme. Hän luovutti oman sänkynsä vanhemmalle Dusanten naiselle, joka laskeutuikin heti makuulle. Ja me toiset nautimme suurella halulla kelpo aterian, johon kuului paistettua sianlihaa, maissileipää ja kahvia.

Ennen levolle menoani pyysin kuitenkin toista miehistä lähtemään ratsain rautatieasemalle ottamaan selvää mr Endertonista ja kertomaan hänelle meidän pelastuksestamme.

Kukaan meistä ei ollut kunnollisesti nukkunut kahteen vuorokauteen, joten me lepäsimme makeasti aina siihen saakka kun tuli pimeä, jolloin meidät herätettiin illalliselle. Ja niin asetuimme jälleen pöydän ääreen kaikki muut paitsi vanhempi Dusanten naisista, joka jäi vuoteeseensa.

Aterioituamme sytytettiin takkavalkea. Sen sekä kahden kynttilän ja lampun valossa muuttui huone kerrassaan iloiseksi ja hauskaksi. Ilta oli kylmä, jonka vuoksi me kaikki keräännyimme istumaan valkean ääreen.

Tuskin olimme istuutuneet, kun mrs Aleshine huudahti: "Nyt, mr Dusante, ei enää kuolevainen ihminen — kaikkein vähemmän nainen — jaksa odottaa saadakseen tietää, missä sukulaisuussuhteissa Lucille on Emilyhyn ja mitä sukua te olette heille, sekä kaikkea saarella olevaa taloanne koskevia seikkoja. Minua ei ollenkaan ihmetytä, jos tänä aamuna olisin pelkästä uteliaisuudesta räjähtänyt kappaleiksi.

"Minun laitani on samoin", virkkoi mrs Lecks, "ja vaikka kyllä tiedän, että kaikella on aikansa sekä ettei väsyneitä ihmisiä ole vaivattava kysymyksillä, niin luulempa, että jos tänne tullessamme tie olisi ollut tasainen, olisin varmasti pyytänyt teitä kertomaan kaikki! Mutta teillä on pitkät jalat, ja niitä taas ei ole mrs Aleshinella, enkä minä voinut jättää häntä jälkeen."

"En olisi jäänyt jälkeen, olkoonpa koipeni pitkät tai lyhyet!" tokasi mrs Aleshine.

Ruth ja minä pyysimme myöskin mr Dusantea kertomaan, ja kunnon isäntämme sekä hänen emäntänsä sanoivat, että jos ruvetaan kertomaan juttuja, ovat hekin mielellään kuulijoina. Siihen hupiin he olivat hyvin mieltyneet. Ja he istuutuivat keskellemme kahden puulaatikon päälle.

Nuorempi Dusanten naisista, joka nyt, peitteistä ja liinoista vapautuneena näyttäytyi kauniiksi, tummasilmäiseksi tytöksi, lausui, että hänen aikomuksensa oli ollut ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa pyytää meitä kertomaan historiamme, vaan kun me nyt olimme ensiksi ehtineet tehdä pyyntömme, täytyi luonnollisesti meidän ensin saada tyydyttää uteliaisuutemme.

"En tahdo", virkkoi mr Dusante, "antaa teidän enää silmänräpäystäkään odottaa kertomustani itsestäni ja perheestäni."

"Nimeni on Albert Dusante. Teitä ehkä huvittaa tietää, että isäni oli ranskalainen ja äitini amerikalainen. Minä olen syntynyt Ranskassa, vaan en ole siellä paljon oleskellut. Suurimman osan elämääni olen asunut Honolulussa — kauppamiehenä. Viime vuosina on minun onnistunut koko paljon vapautua liike-elämän huolista ja ja olen senvuoksi nauttinut vapaan elämän tarjoamista hommista ja iloista. En ole koskaan ollut naimisissa. Tämä nuori neiti on minun sisareni."

"Mutta mitä sukua te olette — — —?" tokasi mrs Aleshine.

Samassa silmänräpäyksessä sysäsi mrs Lecks häntä polveen ja sai hänet keskeyttämään kysymyksensä. Ja mr Dusante jatkoi:

"Vanhempamme kuolivat, kun Lucille vielä oli pieni lapsi, eikä meillä ole ketään läheisiä sukulaisia."

Näiden sanojen jälkeen levisi mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen kasvoille sellainen ilme, ikäänkuin he olisivat saaneet oudolla käsialalla kirjoitetun kirjeen ja olisivat jääneet ihmettelemään, mistä maailmasta se oli lähetetty.