Part 7

"Mr Craig, jos kukaan on holhoojan tarpeessa niin juuri te", lausui hän. "Minä sanon nyt teille kerta kaikkiaan, ettei ole luottamista mr Endertoniin kauempaa kuin hän on näkyvissä. Hän antaa, miss Ruthin mielellään teille nyt, kun hän vielä luulee, että te olette tämän huvilan omistaja ja kun hän kuvittelee, miten mukavata hänelle tulee sen jälkeen kuin hänen tyttärestään tulee taion valtijatar. Vaan joutuupa hän täältä pois ja löytää jonkun toisen mieleisensä nuoren miehen, joka on halukas ottamaan hänet taloonsa ja antaa hänelle ruokaa ja kirjastonsa käytettäväksi ilmaiseksi, niin saattaapa olla mahdollista, että hän suo teidän menevän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Ja miss Ruth taas ei ole sellainen tyttö, joka menee naimisiin vasten hänen tahtoaan, kun hän vain avaa raamatun ja laskettelee sieltä hänelle epistoloita. Niin, sen sanon teille, että jos teidän tienne silloin kuin täältä lähdemme käyvät eri tahoille, niin ei kukaan ihminen tiedä, milloin ne jälleen yhtyvät, sillä jumala ties, minne hän tytön kuljettaa. Hän on mies joka yht'äkkiä päättää matkansa ja olonsa oman mukavuutensa perusteella."

"Tietysti olen minä halukas menemään hänen kanssansa naimisiin niin pian kuin suinkin", sanoin minä, "vaan luulenpa, etteivät Ruth ja hänen isänsä pidä sellaisesta kiireestä."

"Älkää totutelko uskomaan asioita, joista teillä ei ole varmuutta. Se aiheuttaa vain esteitä. Menkää hänen isänsä luokse ja jutelkaa asiasta, ja jos te vain saatte hänet suostumaan, on helppoa taivuttaa tyttö. Minä kyllä vakuutan, että tästä kaikesta tulee hyvä. Parasta on, että esitätte vihkimisen tapahtuvaksi huomenna, siliä voihan tapahtua, että me lähdemme täältä hyvin pian, ja sitä ennen täytyy meidän tehdä suursiivous, meidän täytyy leipoa ja laittaa ruokaa."

Minä noudatin hänen neuvoansa ja esitin asian mr Endertonille.

"Sir", lausui hän, laskien pois kädestään kirjan "teidän ehdotuksenne on merkillinen, hyvin merkillinen, se täytyy minun sanoa. Vaan lähemmin ajateltuani ei se kuitenkaan ole sen merkillisempi kuin monet muutkaan seikat, joita olen maailman varrella nähnyt. Uskonlahkoihin ja eri kirkkokuntiin kuuluvain kansain keskuudessa olen nähnyt yhtä merkillisiä, aivan yhtä merkillisiä tapahtumia. Ja myönnänpä, että tällaisissa asioissa vihkimisen vissi kiirehtiminen on hyväkin sekä morsiamelle että sulhaselle. Minusta on sitäpaitsi tuntunut hyvin ikävältä, että tyttärelläni on pienessä kodissamme muita naisia alempi asema, niin ettei hän saa järjestää taloudellisia seikkoja minun hyväkseni ja mukavuudekseni. — No niin — mielestäni on sopivaa, että vihkiminen tapahtuu huomenna. Vaikka sataisikin, ei tilaisuutta silti ole tarvis lykätä tuonnemmas."

Ehdotus häiden viettämisestä seuraavana päivänä ei oikein miellyttänyt Ruthia. Hän ei ollut ollenkaan valmistunut niin pikaiseen avioliittoon. Lopuksi antoi hän kumminkin perää — tosin enemmän mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n vaikutuksesta.

Koko jälelläolevan päivän olivat merimiehet täydessä touhussa. He kantoivat sisään viheriäisiä puunoksia, joilla koristivat etusalin. Mrs Aleshine johti valmistuksia.

Molemmat naiset olivat kokonaan antautuneet juhlatouhuun. Niinpä paistettiin suuret määrät torttuja ja muita leivoksia senkin seitsemät lajit.

Sitäpaitsi auttoivat he Ruthia laittamaan pukuansa edes jonkun verran morsiamen asuksi sopivaksi. Muutamia kauniita koristeita lainattiin Emilyltä tai Lucillelta — oli vaikeata tietää kummaltako —, ja kun ne oli silitetyt ja poimutetut kiinnitti Ruth ne pukuunsa sellaisella aistilla ja maulla, että hää-aamuna oli hän mielestäni ihanin morsian mitä ikänä olin nähnyt.

Matruusit olivat pesseet vaatteensa ja esiintyivät harjattuina ja kammattuina.

Mrs Aleshine ja mrs Lecks pukeutuivat niin hienosti kuin suinkin ja mr Endertonin kasvot saivat kaikkein papillisimman muodon, kun, hän etusalissa astui pöydän taakse, vihkien Ruthin ja minut.

"Kaikki nämä laitelmat ovat kiitettävän maukkaita", virkkoi mr Enderton istuttuamme juhlapöytään. "Muuten, rakas Ruth tyttäreni, minusta tuntuu, että avioliittosi vaikutus on jo alkanut, sillä minulla on ollut kerrassaan hyvä ruokahalu ja minusta on tuntunut miellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ennen."

"Siinä ei ole ihmettelemistä", kuiskasi mrs Aleshine minulle, "sillä heti kuin saimme tietää kihlauksestanne, lisäsimme me hänen lasiinsa kokonaisen lusikallisen teetä ja lopetimme myös oitis kirjastohuoneen siivoamisen."

Kahtena seuraavana päivänä tehtiin saarella ahkerasti työtä.

Mrs Lecks ja mrs Aleshine tahtoivat lähtiessään saaresta jättää huvilan mitä parhaimpaan kuntoon ja järjestykseen, etteivät Dusantet kotiin saapuessaan olisi tyytymättömiä. Molemmat rouvat halusivat tietysti myöskin jättää hyvän käsityksen itsestään panemalla kaikki vielä parempaan kuntoon kuin mitä alunpitäen oli ollutkaan.

Mr Enderton ihmetteli suuresti näitä matkavalmistuksia. Hän oli hyvin tyytyväinen oloonsa saarella ja oli valmistautunut oleskelemaan siellä kauan, varsinkin nyt, kun hän oli luullut kiltin ja tottelevaisen tyttärensä astuvan mrs Lecks'in paikalle ylijohtoon.

Vaikka olimmekin hänelle selvästi ja perinpohjaisesti selittäneet, että ruokavaramme olivat lopussa, joten meidän oli lähdettävä soutamaan jollekin asutulle saarelle, luuli hän varmasti meidän muodostaneen salaliiton häntä vastaan, ja tuli senvuoksi kovin pahatuuliseksi.

Tämä hänen mielenmuutoksensa sai minut huomaamaan, miten oikea käsitys mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla oli ollut hänestä. Jos minä olisin lykännyt avioliiton solmimisen Ruthin kanssa tuonnemmas olisi minun onneni joutunut kokonaan hänen oikkujensa valtaan.

Eräänä kauniina aamuhetkenä alotimme sitten Ruth ja minä häämatkamme avonaisella soutuveneellä.

Mr Endertonille laitettiin mukava paikka perässä ja Ruth sijoittui häntä lähelle. Mrs Lecks ja mrs Aleshine istuivat vastapäätä toisiaan, kummallakin ruskea paperikäärö kainalossaan, — ne olivat hengenpelastusvyöt, joiden varassa he olivat tulleet saareen. He aikoivat säilyttää ne rakkaina muistoina.

Mrs Aleshine oli varustanut mukaan suuren ruokasäkin, ja kaikki olimme iloisia ja tyytyväisiä — mr Endertonia lukuunottamatta, jonka ei oltu annettu ottaa mukaansa muutamia mr Dusanten kirjoja.

"Kunpa jauhot vaan olisivat riittäneet", sanoi mrs Aleshine, "en olisi tahtonut jättää saarta ennen kuin olisin saanut näyttää Emilylle ja Lucillella — kumpi heistä mahtaakin hoitaa taloutta? — mitä kaikkea me olimme tehneet ja mitenkä heidän omaisuuttaan hoitaneet. Vaan kun he palaavat", lisäsi hän, "ja saavat lukea sen kirjeen, jonka mr Craig heille kirjotti ja jätti sinne, kun he saavat tietää, mitä kaikkea heidän huvilassaan on heidän poissaollessaan tapahtunut, ja kun he lukevat, miten onnellisiksi kaksi meidän joukostamme on siellä tullut ja että kaksi muuta — tarkoitan mrs Lecks'ia ja itseäni — olemme luopuneet Japanin matkastamme ja päättäneet sensijaan kirjottaa pojalleni, että hän tulisi kotiin Amerikaan sekä jäisi sinne synnyinmaahansa elämään ja olemaan — niin, elleivät Dusantet ole kaikkeen tähän tyytyväiset, niin ei kenenkään ihmisten ikänä tarvitse nähdä vaivaa koettaa tehdä heitä tyytyväisiksi."

"Se on totta se", vahvisti mrs Lecks. "Hääkortti on etusalin pöydällä, eikä missään näy tomuhiventäkään, ja sitäpaitsi on inkivääriruukussa maksu ruoasta ja asunnosta."

NELJÄS LUKU.

Lumimyrskyssä.

Otettuamme jäähyväiset tuolta Tyynen Valtameren keskellä sijaitsevalta pikku saarelta, missä olimme viettäneet niin monta onnellista päivää sekä solmineet rakkaita ystävyysliittoja, ja missä minä olin oppinut tuntemaan Ruthin, josta oli tullut minun vaimoni, soudimme ulapalle taivaan siintäessä helakan sinisenä ja meren hiljaa, rauhallisesti lainehtiessa. Meitä hyväili lämmin, leppoisa tuuli.

Aluksemme oli mukava ja hyvin varustettu. Siinä oli sitäpaitsi niin runsaasti tilaa, että mr Enderton saattoi vetää makean aamupäivä-unen. Annoimme hänen käyttää hyväkseen kaikkia mahdollisia etuja, sillä tiesimme hyvin, että hänen ollessaan tyytyväinen me parhaiten tulimme toimeen hänen kanssaan.

Pian nosti veneen päällikkö purjeenkin, jonka avulla me saavuimme vähän ennen yötä sille suurelle saarelle, joka oli matkamme päämaali ja jonka suunnan olimme osanneet määritellä merimiesten taskukompassin avulla.

Saapumisemme saareen, jossa asui muutamia valkoihoisia kauppamiehiä ja käsityöläisiä sekä pieni joukko alkuasukkaita, herätti suurta hämmästystä, sillä kun haaksirikkoon joutuneen laivamme miehistö ja matkustajat olivat saapuneet tälle saarelle, oli huomattu, että mrs Lecks, mrs Aleshine ja minä puutuimme joukosta, ja he olivat paljon puhuneet siitä surullisesta kohtalosta, joka kaikesta päättäen oli tullut meidän osaksemme.

Kaikki onnettomuustoverimme olivat noin viikon saarella oltuaan päässeet jatkamaan matkaansa länteen eräällä purjelaivalla.

Meillä oli sitävastoin huono onni, sillä me olimme pakoitetut viipymään siellä kokonaisen kuukauden.

Sinä aikana käväisi siellä vain yksi laiva, mutta sen matka kävi länteen. Ja meillä, jotka olimme päättäneet palata Amerikaan, ei ollut siitä mitään hyötyä. Kuten sanottu, olivat mrs Aleshine ja mrs Lecks luopuneet Japanin matkastaan ja halusivat nyt innokkaasti päästä kotiin, sekä Ruth rakkaani ja minä toivoimme niin pian kuin mahdollista saada perustaa maallisen onnelamme jollekin kauniille paikalle Atlannin rannalla.

Mr Endertonin matkasuunnitelmasta emme kukaan tienneet. Hän oli ollut matkalla Yhdysvaltoihin, ja tuntui siltä, kuin eivät matkalla sattuneet ikävyydet olisi saaneet häntä luopumaan tuosta aikaisemmasta päämaalistaan.

Mrs Aleshine sai kuitenkin tilaisuuden lähettää länteen menevän laivan mukana kirjeen pojalleen.

Me asuimme sangen mukavasti erään kauppiaan omistamassa talossa. Mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla ei nyt ollut taloushommia, vaan tekivät he sen sijaan käsitöitä ja kuluttivat aikansa innokkaasti keskustellen.

Merimiehillämme oli nyt aina piiput täynnä tupakkaa ja he nauttivat täysin siemauksin levosta ja rauhasta. Ainoastaan mr Enderton oli tyytymätön pitkä-aikaiseen oleiluumme saarella. Hän riiteli, mörisi ja murisi sekä tuomitsi ankarasti höyrylaiva-yhtiöitä ja kaikkien purjealusten omistajia sillä, etteivät nämä olleet määränneet jokaisen laivansa poikkeamaan tälle saarelle, sillä voihan sattua, että sinne usein joutuu eteviä, oppineita ja huomattuja henkilöitä.

Lopuksi kuitenkin onnistui meidän päästä eräälle kolmimastoiselle kuunarille, jonka matkan määrä oli San Francisco, jonne saavuimme hyvissä ajoin ja kelpo kunnossa.

Kauan emme kuitenkaan viipyneet mainitussa kaupungissa, vaan jatkoimme pian matkaamme mantereelle. Merimiehemme jäivät kuitenkin tänne päästäkseen matruuseiksi johonkin laivaan. He eivät saaneet mitään tietoja entisestä laivastaan, joka kuitenkin lienee päässyt Honoluluun, missä se tyhjennettiin ja miehistö hajaantui.

Koska vaimoni ja appeni olivat olleet pakoitetut jättämään suurimman osan matkavarustuksiaan laivaan, toivoin minä, että mr Enderton jäisi San Franciscoon huolehtimaan niiden takaisin saamisesta, tai että hän mahdollisesti matkustaisi Honoluluun itse niitä noutamaan. Tässä arvelussani erehdyin. Hän ei näkynyt välittävän mitään matkatavaroistaan, vaan tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä jatkamaan matkaa itään.

Minä kirjoitin Honoluluun ja pyysin, että matkatavarat, jos ne olivat sinne saapuneet, viipymättä lähetettäisiin sieltä edelleen. Vähän sen jälkeen lähdimme kaikki viisi matkalle itävaltioita kohti.

Nyt oli syksy, ja vaikka halusimmekin saapua päämaaliimme ennen talven tuloa, katsoimme kuitenkin itsellämme olevan tarpeeksi aikaa jäädä ihailemaan muutamia Kalifornian luonnonkauniita seutuja. Ja huolimatta mr Endertonin vastustelemisesta teimme me useita pieniä, hauskoja huvimatkoja eri paikoille.

Eräältä tällaiselta matkalta palasimme raitiotiellä, jonka ainoat matkustajat me olimme. Ajoimme eräälle rautatienasemalle, missä meidän piti astua junaan. Matkalla pysähdyimme hetkiseksi erään vuoriryhmän juurelle hevosia vaihtaaksemme.

Tässä oli meillä valittavana kaksi tietä, toinen, joka oli muutaman engl: penikulman pituinen ja nousi ensin vuoren huipulle, sitten jälleen laskeutuen alas, siksi kun se joutui samalle korkeudelle kuin rautatienasema oli, sekä toinen, joka ensin kulki pitkän matkaa laaksoa pitkin, yhdistyen sitten jyrkän nousun jälkeen edelliseen tiehen.

Alkoi olla kylmä ja sekä pilvistä että tuulesta saattoi aavistaa rajuilman olevan tulossa. Ja koska ylätietä sellaisessa ilmassa katsottiin sopivammaksi, päätti ajomiehemme valita sen.

Neljän hevosen sijaan valjastettiin vaunujen eteen nyt kuusi, ja koska kaksi niistä oli nuorta ja virmaa, joten niitä oli vaikea ohjata vaunuista, istui ajomiehemme toisen ja muuan pienempi poika toisen selkään.

Mr Enderton, joka yleensä kovasti pelkäsi käyttää hevosia, vastusti noiden vauhkojen varsojen valjastamista vaunujen eteen. Mutta kun ei ollut toisia niiden sijaan, ei hänen vastustelujaan otettu huomioon.

Vaimoni ja minä istuimme perässä. Mrs Aleshine ja mrs Lecks tahtoivat nimittäin välttämättömästi, että me ottaisimme parhaat paikat. He olivat ikäänkuin muodostaneet komitean vaimoni ja minunkin huoltamiseksi. He kuvittelivat, että hän muka olisi hyvin heikko, joten häntä piti hemmotella. Vaikka hänellä olisi ollut kaksi äitiä, ei hän heiltä olisi saanut osakseen parempaa huolenpitoa kuin näiltä kahdelta lämminsydämiseltä naiselta.

He istuivat keskipenkillä ja mr Enderton istu! aivan heitä vastapäätä. Hän oli kuitenkin niin peloissaan ja hermostunut, että hän yhtämittaa kääntyi katsomaan hevosia ja vilkuili, olisiko tiellä vaarallisia paikkoja. Mrs Lecks'ilia ja mrs Aleshine'lla oli senvuoksi hyvin vastahakoista istua häntä vastapäätä. Ja kun heidän istuimensa saattoi kääntää, muuttivatkin he istumaan vastapäätä vaimoani ja minua.

Matka vuorta pitkin oli hankalaa ja edistyi hitaasti, joten oli jo vallan iltapäivä, ennen kuin saavuimme korkeimmalle kohdalle.

Senjälkeen aloimme ajaa aika vauhtia alaspäin, ja mr Enderton joutui vallan suunniltaan pelosta. Hän aukasi ikkunan ja huusi ajomiehille, että nämä ajaisivat hiljempaa, vaan mrs Lecks veti hänen nutunliepeestä istumaan jälleen.

"Tahdotteko, että tyttärenne saa kuolemantaudin vilustumisesta, kun noin avaatte ikkunan?" Näin sanoen sulki hän ikkunan jälleen. "Luulen ajomiestemme ymmärtävän hoitaa asiansa ilman teidän neuvojanne. Eivät he kulje ensi kertaa tätä matkaa."

"Enkö minä siis teidän mielestänne saisi antaa määräyksiä ajomiehilleni?", kivahti mr Enderton.

Tähän kysymykseen ei mrs Lecks vastannut mitään — istua kökötti vaan vaiti, selkä häneen päin. Viime aikoina oli hänen välinsä mr Endertonin' kanssa ollut hyvin kireä, eikä hän näyttänyt pienimpiäkään oireita tämän "epäkohdan" parantamiseen.

Mr Endertonin mielentila oli kerrassaan säälittävä, sillä hän kärsi tavattomasti nopeasta ajosta ja vaunun heittelehtimisestä. Minä kyllä selitin hänelle, että tällainen kulku raitiotiellä on sangen tavallista.

Vähän ajan perästä tulimme tasaiselle tielle ja valjakkomme pysähtyi. Mr Enderton nousi heti vaunuista puhutellakseen ajomiestä.

"Näitä hevosia ei vähällä hillitse", sanoi tämä, "ja minun mielestäni on parempi antaa niiden juosta kuin asettaa pyöriin jarrut. Ellei mikään paikka säry, ei ole vaaraa."

Mr Enderton katsoi sopivaksi itse tarkastaa vaunujen pyörät ja. akseiit, olivatko ne tyydyttävässä kunnossa. Hän tutkisteli joka paikan hyvin tarkkaan, mikä seikka suuresti näytti huvittavan ajomiestä, joka virkkoi minulle, että tuskin mr Enderton tarkastuksensa jälkeen oli asiain tilasta hullua harmaampi.

Minä puolestani ihmettelin, ettei appeni sen jälkeen enään kiusannut ajomiestä. Ainoa mitä hän tahtoi, oli että hän lopun matkaa halusi istua tyhjäksi jääneellä kuskipenkillä. Sitä ei ollut vastaan kukaan, ja niin kapusi hän pukille.

Ajoimme jälleen alamäkeä, mutta nyt oli kulkumme niin epätasaista jyskytystä, että se vallan kauhisti. Äkkiä tuntuivat vaunut muuttavan suuntaa, ja samalla kun ne äkkiä kääntyen kallistuivat toiselle syrjälleen, törmäsivät ne jotain päin ja pysähtyivät.

Kuulin ulkoa kovan huudon, ja akkunasta näin kuusivaljakkomme ryntäävän eteenpäin hurjaa vauhtia, vaikka kahden hevosen selässä istuvat ajajat voimainsa takaa kiristivät ohjaksia.

Ruth, joka heilahti suoraan mrs Aleshine'n syliin, pelästyi kovasti ja huusi isäänsä. Minä jouduin törmäämään mrs Lecks'iin, mutta sain kuitenkin pian takaisin mielenmalttini, havaittuani, ettei kukaan vaunussaolijoista ollut vahingoittunut. Samassa hyppäsin ulos vaunuista. Keskellä tietä seisoi mr Enderton aivan vahingoittumattomana, onnellinen ilme kasvoillaan ja suuri sateenvarjonsa kainalossaan.

"Mitä on tapahtunut?" huusin minä. Samassa huomasin, että väliaisa oli katkennut.

"Mitään ei ole tapahtunut", vastasi mr Enderton. "Paremmin keksittyä menettelyä kuin mitä nyt on tapahtunut, tuskin koskaan sattuu. Me olemme pelastuneet murskautumasta moniksi kappaleiksi, ja voin lisätä, että sen on saanut aikaan minun nopea ja päättäväinen tekoni."

Tuijotin häneen ylen hämmästyneenä.

"Mitä tarkoitatte?" kysyin minä. "Mitä tekemistä teillä on ollut tämän onnettomuustapahtuman kanssa?"

"Suvaitkaa minun ilmoittaa, ettei tämä ole mikään onnettomuustapaus", virkkoi mr Enderton. "Heti kun ala-mäki taas alkoi, huomasin minä meidän olevan mitä suurimmassa vaarassa. Ajomies oli liian uskalias, poika täysin kelvoton ja hevosia oli muutenkin mahdoton ohjata. Kun ei mies totellut minun määräyksiäni, ettekä tekään tahtoneet auttaa minua saamaan häntä ajamaan hiljempaa, päätin hoitaa koko asian yksinäni. Vaunut olivat mielestäni saatava irroitetuksi aisoista. Niin kauan kuin olimme pakoitetut seuraamaan hevosia olimme auttamattomassa vaarassa. Minä ymmärsin kohta, mitä meidän oli tehtävä. Hevoset täytyi saada irroitetuiksi vaunuista, — olen lukenut laitteista, jotka varta vasten ovat tehdyt siihen tarkoitukseen. Tarkastellessani vaunujen pyöriä ja akseleita tein myös tarkat huomiot siitä, miten valjaat olivat kiinni vaunuissa. Huomasin silloin liikkuvan tangon, johon aisat olivat kiinnitetyt, ja jota taas piti kiinni vaunuissa kaksi hihnaa sekä suuri ruuvi, minkä toisessa päässä oli rengas ja toisessa rautamutteri, ja sillä aikaa kun te juttelitte ajomiehen kanssa, ettekä panneet mitään huomiota minuun — joka olin ainoa ken vaaran todella aavisti — kiristin minä hihnoja, ja ilman minkäänlaisia työkaluja väänsin voimakkailla sormillani mutterin irti ruuvista. Sitten istuuduin kuskipenkille ja tunsin, että pelastuksemme oli minun käsissäni. Kun olimme jälleen lähteneet liikkeelle ja hevoset näkyivät käyvän entistä vauhkoimmiksi, kumarruin eteenpäin, pistin sateenvarjoni ruuvin renkaaseen ja sain sen suurella voimanponnistuksella kiskotuksi irti. Myönnän kyllä, etten tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että toisten hevosten valjaat olivat kiinni tangon toisessa päässä, mutta olen usein havainnut, että kun suunnittelu muuten on viisas ja toiminta nopea, on onnikin mukana. Niinpä oli nyt onni minullakin. Kun takimmaiset hevoset tunsivat päässeensä vapaiksi ryntäsivät ne suin päin etumaisten päälle, niin että valjaat menivät vallan sekaisin, mikä seikka taas pelästytti hevosia niin kovasti, että ne hypähtivät sivulle, tanko taittui ja ajajien oli mahdotonta hillitä niitä syöksymästä eteenpäin. Katsoessani niiden jälkeen tunsin jonkinlaista ylpeydentunnetta sen johdosta, että minun oli onnistunut pelastaa itseni, tyttäreni ja matkatoverini uhkaavasta vaarasta."

Hän vaikeni, hymyillen tyytyväisenä.

Ensi hetkessä en voinut lausua hänelle sanaakaan — niin suuttunut minä olin. Vaan jos olisin jotain sanonutkin, olisi minut kuitenkin keskeyttänyt mrs Lecks, sillä siinä samassa saapui hän luokseni ja tarttui minua käsivarresta. Hän oli hyvin ankaran näköinen ja kasvoissaan saattoi huomata kovan, teräksisen sävyn.

"Olen kuullut mitä hän kertoi", lausui hän, "ja senvuoksi haluan vaihtaa sen miehen kanssa muutaman sanan. Vaimonne on tuolla mrs Aleshinen kanssa. Tahdotteko olla hyvä ja kävellä sinne. Voitte viipyä poissa neljännestunnin."

"Hyvä rouva", virkkoi mr Enderton, "minulla ei ole laisinkaan halua puhua teidän kanssanne."

"En ole kysynyt, onko teillä halua vai eikö", lausui mrs Lecks, "Mr Craig, viekää vaimonne niin kauas kuin mahdollista!"

Minä vedin Ruthin käsivarren kainalooni ja lähdin kävelemään hänen kanssaan tietä eteenpäin.

Hän oli hyvin iloinen siitä että tulin hänen luokseen ja tahtoi nyt innokkaasti tietää, mitä oli tapahtunut.

Minä kerroin hänelle kaikki, käyttäen mahdollisimman lieviä sanoja siitä mitä hänen isänsä oli tehnyt. Ruth parka purskahti itkuun.

"Tahtoisin, että isä matkustaisi yksin!" huudahti hän. "Hän on niin hermostunut ja säikähtää niin pian, että olisi parasta, kun hän saisi itse pitää huolen itsestään, ja mekin olisimme onnellisemmat ilman häntä."

Olin täydestä sydämestäni samaa mieltä, mutta en sentään virkannut hänelle mitään.

Ruth kysyi nyt, mitenkä arvelin tämän seikkailun päättyvän.

"Ellei ajomiehelle ja pojalle satu mitään onnettomuutta", vastasin minä, "luulen heidän ratsastavan siksi kunnes tulevat sille asemalle, minne mekin aioimme, ja siellä hankkivat he särkyneen tangon sijaan uuden — tai tuovat he meille toiset vaunut. Ei hyödytä mitään, jos he palaavat ilman muuta."

"Mitenkä pian luulet heidän olevan täällä jälleen?" kysyi hän.

"Siihen kyllä kestää useita tunteja", vastasin minä. "Ajomies mainitsi, ettei ennen asemaa ole yhtään taloa."

Ruth ja minä kävelimme erääseen mutkaan saakka, mistä näimme pitkän kappaleen vuorenrinnettä alas puikkelehtivaa maantietä. Mutta emme huomanneet hevosiamme, emmekä muitakaan eläviä olentoja.

Palattuamme takaisin seisoi mr Enderton yksinään tiellä. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja koko hänen ruumiinsa tärisi mielenliikutuksesta. Minusta näytti kuin hän olisi pudonnut alas joltain vuorenhuipulta ja säikähtänyt pahanpäiväisesti. Havaitsin helposti mistä oli kysymys, samoin kuin senkin, että hän olisi mieluummin ottanut kelpo selkäsaunan kuin kuullut ne rehelliset, mutta kiivaat sanat, jotka mrs Lecks oli syytänyt hänelle vasten naamaa.

"Isä, mitä on tapahtunut?" huudahti Ruth. "Oletko sinä vahingoittunut?"

Mr Enderton tuijotti tyttäreensä tylsin, sekavin katsein ja kesti muutamia minuutteja, ennen kuin hän näytti oivaltavan, mitä häneltä kysyttiin.

"Vahingoittunutko? En. En ole vahingoittunut vähääkään. Tuumin tässä vain muuatta seikkaa. Minä aion kulkea jalan siihen kylään tai kaupunkiin, jonne meidän oli määrä saapua. Sinne ei voi olla enempää kuin seitsemän tai kahdeksan engl. penikulmaa, tuskin niinkään paljon. Tiehän viertää alaspäin ja minä ehdin saapua sinne ennen iltaa. Siellä voin toimittaa, että te pääsette täältä pelastumaan. Minä huolehdin, että teitä heti lähdetään noutamaan toisilla vaunuilla. Eihän niihin tyhmiin ajomiehiin voi luottaa. Ei", jatkoi hän, tehden kädellään torjuvan liikkeen, "älkää koettakokaan estää minua tekemästä sitä! Teidän ja toistenkin onni ja menestys on aina minulla likinnä sydäntäni. Vastoinkäymiset eivät minua masenna."

Sanaakaan sen enempää lausumatta alkoi hän astella tietä eteenpäin.

Nähdessäni hänen loittonevan tunsin suurta iloa. Hänen läsnäolonsa vaikutti minuun aina epämiellyttävästi, ja äskeinen tapahtuma oli ollut omiansa lisäämään vastenmielisyyttäni häntä kohtaan. Hän käveli yleensä hyvin nopeasti, ja helpostihan hän voisi asemalla toimittaa jotain meidän hyödyksemme.

Mrs Lecks istui tien vieressä. Hänen kasvonsa olivat vielä kovat ja ankarat, vaan niissä saattoi huomata nyt myöskin tyytyväisyyttä.

Ruth lähti noutamaan vaunuista vaippaansa, ja minä sanoin mrs Lecks'ille:

"No, te puhuttelitte mr Endertonia?"