Part 3

"En luule", lausuin minä vastaukseksi mrs Lecks'in kysymykseen, "että se on se saari, johon kapteeni aikoi meidät viedä, mutta olkoonpa se mikä tahansa, on se jokatapauksessa maata, ja meidän tulee koettaa päästä sinne niin nopeasti kuin mahdollista."

"Se on totta", sanoi mrs Aleshine, "mieluummin haluan jalkojeni alle maata kuin kuusi penikulmaa vettä, ja ellemme siellä löydäkään mitään syödäksemme tai paikkaa maataksemme ei siellä kuitenkaan voi olla epämukavampaa kuin siinä tilassa missä nyt olemme."

"Sinä olet aivan liian tarkka mukavuuksistasi, Barb'ra Aleshine", lausui mrs Lecks. "Jos sinun mielestäsi on liian kovaa panna lepäämään maan päälle, niin voithan kiinnittää vyötäisillesi pelastusvyön ja laskeutua veteen nukkumaan."

"Niin voinkin", vastasi mrs Aleshine, "ja jos edessämme oleva paikka on korallisaari, jollaisia tällä merellä olen kuullut löytyvän, ja jos ne ovat niin täynnä pieniä piikkiä kuin ne muutamat korallit mitkä minulla on kotona, olet sangen iloinen, jos saat makuusijan minun vieressäni."

Minä neuvoin molempia naisia seuraamaan minua niin nopeasti kuin mahdollista, jonka jälkeen me kaikki uusiutunein innoin aioimme ponnistella eteenpäin.

Päästyämme niin lähelle saarta, että näimme millainen se todellisuudessa oli, huomasimme sen olevan hyvin alavan, kukoistavan kasvillisuuden peittämän, ja niin pitkälle kuin silmämme kantoivat ympäröivät sitä karisärkät, joita vasten korkeat kuohut tyrskyivät. Minulla oli jonkunverran tietoisuutta näiden korallisaarten luonnosta voidakseni otaksua, että niiden edessä oli tyyntä vettä, jonne helposti pääsee riuttojen välitse.

Edessämme kohisivat valkovaahtoiset hyökyaallot, ja me uimme senvuoksi oikealle, toivoen löytävämme särkkien välitse sopivan tien saareen.

Me uimme sinne ja tänne, mutta joka paikassa näimme hyökyaaltojen lyövän kallioita vasten. Pian olimme niin lähellä saarta, että minä päätin, jos tarpeellista olisi, uida sen ympäri ennen kuin yrittäisin naisten kera luotojen välitse maihin.

Lopuksi huomasimme jokseenkin lähellä itseämme paikan, missä eivät hyökyaallot vaahtoilleet, ja kun ennätimme sinne, huomasimme suureksi ihastukseksemme veden virtaavan siellä kallioiden välissä aivan tyynenä. Täällä olivat kalliot korkeat ja särkkäkin näytti sangen leveältä, niin ettemme me ennen kuin olimme aivan lähellä aukkoa huomanneet, että se äkkiä kapeni ja tie kääntyi vasemmalle. Tämä aiheutti, ettemme voineet siitä nähdä sen pitemmälti eteenpäin.

Minä uin edellä tyyneeseen uomaan ja perässäni seurasivat mrs Lecks ja mrs Aleshine, joille kuitenkin pian kävi mahdottomaksi käytellä airoja, sillä tiemme luotojen välitse oli sangen ahdas. He jättivätkin senvuoksi nyt nuo tähän saakka niin hyödylliset apuvälineensä ja koettivat käsillään soutaen tulla perässä niin hyvin kuin taisivat.

Jouduttuamme erääseen mutkaan hämmästyivät he yhtä paljon kuin minäkin, syystä että huomasimme paksun rautatangon, joka oli asetettu ahtaan kulkuväylän poikitse, noin kahdeksan, kymmenen tuuman korkeudelle veden pinnasta. Hiukan kauempana näimme toisen rautatangon, joka myöskin oli asetettu toisesta kallioseinästä toiseen, noin kahden tai kolmen jalan korkeudelle vedestä.

Sanaakaan lausumatta aloin minä tutkia pitempää tankoa ja näin sen olevan suurella riippulukolla kiinnitetyn mahdottomaan sinkilään, joka oli työnnetty kalliolle. Tämä riippulukko oli huolellisesti kiedottu johonkin, mikä näytti tervatulta kankaalta. Tangon toisessa päässä oli rengas, joka myöskin oli kiinnitetty vastakkaisella puolella olevaan sinkilään.

"Nämä rautatangot ovat asetetut tähän estämään veneitä pääsemästä tänne sekä nousu- että laskuveden aikana", huudahdin minä.

"Katsokaahan — niitä ei voi siirtää tieltä riippulukkoja aukaisematta,"

"Mutta meitä ne eivät ainakaan estä", virkkoi mrs Lecks, "sillä me pääsemme niiden alitse vain hieman päätämme kumartaen. Se joka on ne siihen asettanut ei ole tietystikään tullut ajatelleeksi, että joku voisi saapua tänne hengenpelastusvöillä."

TOINEN LUKU.

Hylätty saari.

Minä noudatin mrs Lecks'in neuvoa, kumarruin ja uin rautatangon alitse.

Sen jälkeen seurasi mrs Lecks vaikeudetta minun esimerkkiäni, vaan mrs Aleshine'n, joka lihavuutensa vuoksi kellui korkeammalla vedessä kuin minä ja hänen ystävättärensä, näytti olevan kerrassaan mahdotonta päästä tangon alitse. Sillä koettipa hän mitä keinoa tahansa, törmäsi hän joko päällään tai olkapäillään tankoa vasten, joten hän ei päässyt siitä sen edemmäs.

"Kuulehan, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, joka tarkkaan oli seurannut hänen onnistumattomia yrityksiään, "jos sinä toivot joskus pääseväsi ylös tästä suolaisesta merivedestä, niin saat nyt luvan kärsiä sitä jonkun verran suussasi ja silmissäsi, ellet nimittäin katso sopivaksi sulkea niitä. Pyripä nyt niin lähelle tankoa kuin mahdollista, niin minä tulen ja painan sinut sen alitse."

Tämän sanottuaan palasi mrs Lecks takaisin tangon toiselle puolen ja asetti kätensä ystävättärensä leveille harteille sekä painoi hänet niin syvälle veteen kuin jaksoi. Mrs Aleshine katosi melkein kokonaan pinnan alle, vaan ilmestyi jälleen pian näkyviin toisella puolen tankoa, päristellen ja puhkuen.

"Tämäpä vasta peliä!" huudahti mrs Aleshine ja kuivasi märkiä kasvojaan vieläkin märemmällä röijynsä hihalla. "En olisi koskaan luullut, että pakanat keksisivät moisia esteitä kunniallisten ihmisten tielle."

Minä olin pysähtynyt auttamaan heitä ja huomasin samalla vielä kolmannen rautatangon, joka oli asetettu veden alle. Huomautettuani molemmille naisille, etteivät he loukkaisi siihen jalkojaan, uimme me eteenpäin ja saavuimme vihdoin avoimeen veteen, joka, eroittaen saaren kallioriutoista, lepäsi aivan tyynenä ja kirkkaana. Kaikkein ensimäiseksi herätti huomiotamme pieni kaji eli venevalkama, joka oli rakennettu ranta-äyräälle aivan meitä vastapäätä.

"Niin totta kuin tässä seison", huudahti mrs Lecks, joka tuntui unohtaneen sen asennon missä hän oli, "tällä saarella asuu ihmisiä!"

"Ja mikään korallisaari ei tämä myöskään ole", lisäsi mrs Aleshine, "sillä tämä santa on mitä hienointa."

"Asukoonpa täällä keitä tahansa, niin täytyy meidän saada suojaa heidän luonansa", virkkoi mrs Lecks, "ja sitä parempi mitä pikemmin pääsemme perille."

Mrs Aleshine katui nyt sitä että oli jättänyt aironsa ajelulle ja pyysi, että jompikumpi meistä, jotka kykenimme helposti puikkelehtimaan rautatankojen alitse, toisi sen hänelle. Vaan mrs Lecks ei sellaisesta pyynnöstä välittänyt.

"Anna airojen ajelehtia tiehensä", virkkoi hän, "me emme niitä enää tarvitse."

Minä sanoin nyt naisille, että minä helposti voin hinata heidät tämän pienen veden yli, antaen samalla mrs Lecks'in tarttua takin liepeeseeni ja mrs Aleshine puolestaan kävi kiinni ystävättärensä hameesta. Sen jälkeen aloin minä hiljalleen uida rantaa kohti.

"Siunatkoon!" huudahti mrs Aleshine äkkiä, "näettekö kaloja?"

Vesi oli aivan kirkasta, niin että saattoi nähdä sen läpi pohjaan saakka, ja me eroitimme kaloja, pieniä sekä suuria, jotka tihein laumoin uivat ympärillämme. Ja vedenalainen santapohja näytti ikäänkuin kimmeltävän auringon säteissä.

"No, älä nyt revi hamettani kalojen vuoksi?" virkkoi mrs Lecks. "Ehkä niitä oli yhtä paljon ulapallakin, vaikk'emme niitä huomanneet. Mutta se minun täytyy sanoa, että tämä vesi on kuin keitettyä ja siivilöityä."

Jospa joku saaren asukkaista olisi sillä hetkellä seisonut rannalla, olisi hän saanut nähdä sangen ihmeellisen näyn — vetisellä ja rypistyneellä olkihatulla peitetyn miehen pään, jonka jälkeen tuli kaksi muuta päätä, liottuneilla, rutistuneilla naishatuilla verhottua, sekä kirkkaassa vedessä näihin päihin kuuluvat vartalot, jotka olivat puetut sellaisiin verhoihin, millaisia yleensä käytetään kuivalla maalla.

Uidessani eteenpäin en voinut nähdä saarella muuta kuin joukon pitkiä, troopillisen reheviä kasveja sekä joitakuita palmuja ynnä muita puita, jotka kohosivat edessämme.

Minä uin pienelle maihinnousupaikalle, mistä rappuset johtivat alas mereen. Päästyämme niiden luo kiipesimme me kaikki nopeasti ylös. Vettä tippuvina seisoimme me nyt rannalla, tömistelimme jalkojamme sekä pudistelimme läpimärkiä vaatteitamme.

"Näettekö tuota taloa?" kysyi mrs Lecks. "Siellä ne asuvat. Ihmettelenpä tuota tietä, jota meidän on sinne kuljettava."

Paikalla missä seisoimme saatoin todellakin nähdä osan rakennuksen kattoa, joka oli puitten latvojen tasalla.

Heti kun olin huomannut rautatangot olin tullut vakuutetuksi siitä, etteivät tämän saaren asukkaat olleet villejä, ja nyt kun olin nähnyt maallenousupaikan sekä rakennuksen katon, pääsin yhä suurempaan varmuuteen siitä, että olimme joutuneet paikkaan, missä asuu sivistyneitä ihmisiä. Saattoi kyllä varsin hyvin olla mahdollista, että ne olivat merirosvoja tai muita pahantekijöitä, vaan villejä tai ihmissyöjiä eivät he missään tapauksessa voineet olla.

Me huomasimme pian pensaiden välitse johtavan tien ja muutaman minuutin kuluttua olimme avonaisella paikalla, missä kohosi kaunis nykyaikainen rakennus. Se oli rakennettu samaan muotoon kuin europalaisten rakennukset yleensä troopillisissa maissa. Alue oli kauttaaltaan huolellisesti järjestetty ja istutettu ja lähettyvillä oli aitaus, jonka sisäpuolella varmaankin oli puutarha.

"Sen minä sanon", virkkoi mrs Aleshine, "että tahtoisinpa olla hiukan vähemmän märkä astuessani sisään tervehtimään hienoja ihmisiä."

"Hienoja ihmisiä!" huudahti mrs Lecks. "Jos olet liian ylpeä käydäksesi sisään sellaisena kuin olet, Barb'ra Aleshine, niin voithan istua auringonpaisteessa siksi kuin kuivut. Minä puolestani ainakin astun sisään ja kysyn talon rouvaa, ja jollei hän katso sopivaksi kohdella minua ystävällisesti, niin nostakoon vaan nokkansa pystyyn, kun hän vaan antaa minulle jotain syödäkseni ja kuivan sängyn maatakseni."

Minä olin niin hämmästynyt ja ihmeissäni, etten voinut lausua sanaakaan, vaan seuralaiseni pitivät tätä kaikkea aivan luonnollisena asiana. He olivat odottaneet näkevänsä suuressa, avarassa maailmassa ihmeellisiä asioita, ja kun he nyt joutuivat sellaisia näkemään, eivät he olleet lainkaan kummastuksissaan.

Minä puolestani pidin sitä tuiki käsittämättömänä, että pieni saari keskellä valtamerta oli tällä tavoin asuttu. Vaan eipä hyödyttänyt mitään ruveta selvittämään tätä merkillistä ilmiötä, enkä sitäpaitsi saanut siihen aikaakaan, sillä mrs Lecks meni suoraan ovelle ja jyskytti sitä. Heti sen jälkeen astui hän muutaman askeleen taaksepäin, ettei vaatteistaan tippuva vesi kovin paljon kastelisi verannan lattiaa.

"Kun he tulevat aukaisemaan", virkkoi hän, "täytyy meidän pyytää heitä päästämään meidät sisään keittiön oven kautta, ettemme tuhraa heidän vieraseteistään."

Me odotimme nyt parin minuutin ajan, jonka jälkeen minä, josta tippuili vettä vähiten, menin ja koputin uudelleen.

"He luullakseni eivät ole kotona", sanoi mrs Lecks hetken aikaa odoteltuamme, "vaan ehkä sentään palvelijoita on sisällä." Hän lähti samassa rakennuksen toiselle puolelle ja me seurasimme häntä.

Mennessämme päädyn ohitse huomasin, että ikkunaluukut olivat suljetut, ja kolkutettuamme useita kertoja takaportille saamatta mitään vastausta, tulin vakuutetuksi siitä, mitä viimeisten minuuttien aikana olin alkanut epäillä, että rakennus tällä haavaa oli asumaton.

"He ovat kaikki ulkona, se on aivan varmaa", sanoi mrs Lecks.

"Niin kai, ja sulkivat mennessään rautatangoilla tien saareen" lisäsin minä.

"Eiköhän täällä ole toisia taloja", tuumaili mrs Aleshine.

"Luulenpa, ettei tämä seutu ole varsin tiheään asuttu", vastasin minä. "Vaan jos odotatte tässä muutaman minuutin, juoksen tuonne muurin liepeelle ja silmäilen, mitä mahdollisesti on olemassa toisella puolen. Ehkä siellä näkyy alkuasukkaiden tai työväen majoja."

Minä astelin puutarhan muurin vieritse kulkevaa jalkakäytävää, vaan kun ehdin aitauksen vastakkaiselle puolelle, en nähnyt muuta kuin metsää ja pensaita, joiden välissä kierteli eri suunnille pieniä, kapeita polkuja. Minä seurasin erästä polkua ja jouduin avonaiselle hietikkorannalle, jonka edustalla näkyi kareja ja riuttoja.

Rannan ja kalliosärkkien muodosta sekä monesta muustakin seikasta vedin sen johtopäätöksen, että saari, jonne olimme joutuneet oli hyvin pieni sekä ettei siellä ollut muita asumuksia kuin se yksi, jonka olimme nähneet. Minä palasin nyt takaisin onnettomuustovereitteni luo ja lausuin heille mielipiteeni.

Kun nyt mrs Aleshine'sta katosi pelko täytyä esiintyä hienolle väelle niin vettä vuotavassa ja epäsiistissä tilassa, muuttui hänen mielentilansa hyvin huomattavasti.

"Olkoonpa herrasväki lähtenyt kaupunkiin tai minne muualle tahansa", virkkoi hän, "niin tahdon minä joka tapauksessa päästä sisään tuohon taloon niin pian kuin mahdollista. Ehkä löydämme sieltä jotain syötävää. Ainakin saamme hieman kuivata vaatteitamme ja laskeutua edes vähäksi aikaa lepäämään, sillä eihän kukaan meistä ole nukkunut viime yönä."

"Jos te voisitte kiivetä noiden yläkerroksen ikkunain tasalle, niin pääsisitte ehkä jostain niistä sisään", virkkoi mrs Lecks. "Sitten tulette alas ja avaatte meille oven. Sattuuhan hyvin usein, että yläkerroksen ikkunoista aina joku unohdetaan pistää säppiin. On kyllä sangen sopimatonta tunkeutua sillä tavoin vierasten ihmisten asuntoon, vaan muutakaan neuvoa ei tässä nyt ole."

Minä olin hänen kanssaan täydellisesti samaa mielipidettä. Ja niin riisuin minä yltäni takin ja kengät sekä kiipesin yhtä verannan pylvästä myöten sen katolle. Tämä veranta käsitti melkein kokonaan kaksi rakennuksen sivua. Minä kuljin nyt ikkunasta ikkunaan ja koetin kiskoa auki milloin yhtä milloin toista luukkua, ja pian löysinkin yhden, jonka säppi oli höltynyt. Minä sain pistetyksi käteni sisäpuolelle ja aukaisin toiset haat. Ikkuna, joka oli laitettu ylös ja alas vedettävä, oli lukittu aivan tavallisella lailla, mutta minä voin varsin helposti taskuveitselläni työntää säpin syrjään, jonka jälkeen minä tunkeuduin sisään.

Huomasin olevani pienessä käytävässä, mistä rappuset johtivat alaa. Niitä myöten kiirehdin, puolipimeässä kompuroiden, alempaan kerroksen. tullen lopuksi taka-ovelle, jonka lukon ja pönkän ripeästi avasin. Sen jälkeen astuin ulos ja huusin mrs Lecks'iä ja mrs Aleshinea.

"Voi rakkaani!" huudahti viimemainittu. "Tuntuu niin tavattoman suloiselta päästä sisään! Me olemme puristaneet pois vaatteistamme pahimman veden, joten emme nyt tee ainakaan kovin rumaa siivoa."

Nyt astuimme me sisälle, ja minä avasin yhden ikkunaluukun.

"Käykäämme heti keittiöön ja tehkäämme tuli", lausui mrs Lecks "siihen toimenpiteeseen on aina ensiksi ryhdyttävä."

Mrs Lecks huomasi kuitenkin pian, ettei tämä rakennus ollut laisinkaan samanlainen kuin tavalliset maalaistalot siellä kotona Amerikassa. Sekä ulkomuodoltaan että niin paljon kuin olin ehtinyt havaita, myöskin sisustukseltaan muistutti se muutamia englantilaisten rakentamia taloja, joita olin nähnyt Länsi-Intiassa. Rakennus oli muuten sangen nykyaikainen ja viimeisten vaatimusten mukainen, vaan sopi yksinomaan troopillisessa ilmapiirissä asuttavaksi. Keittiötä ei ollut laisinkaan, yhtä vähän kuin mihinkään maakerrokseen johtavia rappujakaan.

Mentyäni jälleen ulos havaitsin pian talon toisella puolen pienen savupiipulla varustetun rakennuksen. Senkin ovi sekä ikkunaluukut olivat suljetut, vaan ennenkuin ryhdyin niitä aukaisemaan menin takaisin sisälle kertomaan havainnoistani seuralaisilleni.

"Vai niin, ovi oli lukossa!" virkkoi mrs Aleshine. "Odottakaa hetkinen!"

Siinä samassa kiirehti hän ulos, mutta palasi pian, kantaen suurta avainkimppua.

"Niin on aina tapana tehdä", jatkoi hän, lähtiessämme kaikki tuolle pienelle rakennukselle. "Aina kun talo lukitaan ja jätetään tyhjäksi, kätketään avaimet johonkin koloon eteisen päässä ja mukaan otetaan vain pää-oven avain. Siksi tiesin minä hyvin, mistä niitä oli etsittävä."

"Parasta on olla huudahtamatta hei ennenkuin on päästy ojan yli", lausui mrs Lecks, "Koetellaan ensin, sopiiko noista avaimista mikään."

Mrs Aleshinen suureksi ihastukseksi onnistui minun aukaista lukko toisella tai kolmannella avaimella joita koettelin. Astuttuamme, sisään huomasimme olevamme suuressa uunilla varustetussa keittiössä. Pienen oven kautta pääsimme vähäiseen suojukseen, missä oli halkoja ja kuivia risuja.

"Nyt me teemme tulen heti paikalla", virkkoi mrs Lecks, "sillä sen jälkeen kuin tulimme sisään on minua viluttanut kiireestä kantapäihin saakka."

"Niin minuakin", sanoi mrs Aleshine, "ja nyt minä ymmärrän, miksi kalan on hyvä olla vedessä, vaan että se maalle jouduttuaan varmaankin tuntee olonsa hyvin ilkeältä ja kiusalliselta."

Minä kannoin sisään sylillisen halkoja ja risuja ja löydettyäni eräästä komerosta tulitikkuja tein tulen. Vaivani palkaksi leimahtikin kohta rätisevä takkavalkea.

Käännyttyäni hämmästyin aika tavalla huomatessani mitä mrs Lecks ja mrs Aleshine hommailivat. Olin odottanut heidän seisovan takanani ja vilusta väristen odottelevan tulen syttymistä, vaan sen sijaan juoksentelivat he nyt edestakaisin sanaakaan lausumatta. Yhtä varmasti kuin ajokoira seuraa jäniksen jälkiä tutkivat he epäilyksittä kaikki ruokakaapit ja komerot. Vieraasta olotilastaan ja oudoista kokemuksistaan olivat nämä naiset nyt päässeet sellaiseen ympäristöön, missä he tunsivat olevansa täysin kotonaan.

Keittiö missä olimme ei tosin ollut aivan samallainen jollaisessa he olivat tottuneet hääräilemään, mutta se oli hyvin varustettu, ja terävät silmänsä ja monivuotinen kokemuksensa saivat heidät hyvin pian tajuamaan, mistä he löytäisivät kaiken haluamansa. Minä katselin heitä todellisella nautinnolla kun toinen heistä eräässä keittiön nurkassa täytti kattilaa pienellä pumpulla, johon tuli vesi lähelläolevasta säiliöstä, sekä toinen palasi ruokakonttorista kädessään teepaketti ja suuri tinalaatikko täynnä korppuja.

"Kas näin", virkkoi mrs Lecks ripustaessaan kattilan pieneen rautakoukkuun tulen yläpuolelle sekä veti tuolin sen ääreen, "samassa kun ehdimme kuivaa kiehuu vesikin kattilassa ja silloin saamme maistella kuumaa teetä. Sen jälkeen on meidän viisainta käydä lepäämään."

"Syökäämme myöskin muutama pala", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minä en ole koskaan tuntenut itseäni niin nälkäiseksi kuin nyt. Tässä on laatikollinen korppuja ja tässä sardiineja täysinäinen rasia, jonka te helposti voitte avata veitsellänne, mr Craig."

Minä lisäsin puita takkaan ja me istuuduimme kaikki suloisesti lämmittävän tulen ympärille. Auringonsäteetkin paistoivat lämpöisesti ulkoa, vaan sentään tuntui meistä takkavalkean helle miellyttävämmältä.

Heti kun vesi kattilassa alkoi porista hypähti mrs Aleshine tuoliltaan ja asetti pöydälle muutamia kuppeja sekä sokeri-astian, Ja niin joimme me teetä, söimme korppuja ja sardiineja ja tunsimme itsemme vahvistuneiksi ja iloisiksi.

"Eihän tämä nyt ole varsin voimakas ateria", virkkoi mrs Aleshine ikäänkuin anteeksipyydellen, "vaan nyt ei ole aikaa laittaa muutakaan, sillä on viisainta niin nopeaan kuin mahdollista riisua märät vaatteet yltään ja etsiä vuoteet levähtääksemme."

"Jos vaan löydän vuoteen, niin toivon, ettei herrasväki häiritse minua ennen kuin olen ehtinyt ottaa oikein kelpo unen. Sen jälkeen voi herrasväki toimittaa mitä haluaa."

Me menimme nyt takaisin isoon rakennukseen sekä kiipesimme rappuja myöten yläkäytävään.

"Älkäämme tunkeutuko etupuoleisiin huoneisiin", virkkoi mrs Lecks, "sillä jättäkäämme jylläämättä enempää kuin on välttämätöntä. Jospa takapuolella löydämme vaikka vaatimattomatkin makuupaikat, niin tyytykäämme niihin!"

Ensimäinen huone johon tulimme oli tilava ja miellyttävästi kalustettu ja siellä näimme myös sängyn patjoineen ja tyynyineen.

Mrs Lecks avasi erään vaatesäiliön ja huudahti:

"Tämä on herrainhuone, mr Craig! Ottakaa te haltuunne tämä, katsokaa, täällä riippuu housuja ja takkeja! Peitettä ja lakanaa näyttää puuttuvan, mutta minä katselen jos voisin sellaiset löytää jostain."

Muutaman minuutin perästä tuli hän takaisin mukanaan peite ja lakana. Mrs Aleshine ja mrs Lecks laittoivat nyt minulle vuoteen kuntoon kerrassaan ihmeteltävällä taidolla ja nopeasti. Parin minuutin penistä oli kunnossa mitä sievin ja houkuttelevin vuode.

Mrs Lecks silmäili nyt ympärilleen huolellisen emännän katseella.

"Teillä tulee täällä hyvä olla, mr Craig", lausui hän, "ja minä neuvon teitä nukkumaan niin paljon kuin vaan unta riittää. Me otamme haltuumme toisella puolen käytävää olevan huoneen, mutta minä pistäydyn sitä ennen katsomassa, ettei keittiöön jää tulenvaaraa ja lukitsen ovet."

Minä tarjouduin toimittamaan ne asiat, vaan hän tahtoi mennä itse.

"Kun on kysymys soutamisesta tai uimisesta niin saatte te kyllä hoitaa ne seikat, vaan kun on katsottava tulen perään ja lukittava ovet, silloin minä, sen sanon nyt teille, tahdon suorittaa ne tehtävät itse."

Kelloni oli seisahtunut, vaan minä arvelin maatapannessani olevan iltapäivän, ja minä nukuin keskeymättä seuraavaan aamuun muutamia tunteja yli auringonnousun. Kuuluva naputus oveen herätti minut.

"On jo aika nousta!" huusi mrs Lecks. "Ja elleivät teidän vaatteenne vielä ole täysin kuivat, niin katsahtakaa kaappiin, eiköhän sieltä löydä jotain päällepantavaa. Hetken perästä teen minä keittiöön suuren valkean ja kuivaan kaikki vaatteemme perin pohjin."

Minä huomasinkin, että vaatteeni olivat vielä sangen nihkeät, mutta kaapista löysin sekä liinavaatteita että vaalean kesäpuvun, joka sopi ylleni verrattain hyviä. Myöskin sukat ja kengät sain käsiini.

Avattuani keittiön oven siristin silmiäni hämmästyksestä ja purskahdin sitten makeaan nauruun, Edessäni oli valkealla liinalla peitetty pöytä, jolle oli asetettu astioita ja lautasia aivan niinkuin on tapana järjestää ateriat. Pöydän toisessa päässä teekannu sekä toisessa kupposellinen lämmintä liharuokaa. Ja mrs Aleshine veti parhaillaan esiin uunista peltiä, jolla oli kasa äsken leivottuja vehnäsiä.

"Enpä ihmettele sitä että nauratte", virkkoi mrs Lecks, "mutta meidän vaatteemme olivat vielä niin märät, että olimme pakotetut pukemaan yllemme mitä vaan satuimme löytämään. Minun tapani ei tosiaankaan ole käydä päivällä sinisillä nauhoilla kirjaillussa, valkoisessa musliini-aamunutussa, ja mitä mrs Aleshineen tulee, emme aluksi tahtoneet löytää mitään hänen ylleen sopivaa, vaan katsokaa, täällä on täytynyt olla ainakin _yksi_ lihava naishenkilö, sillä tuo mustilla napeilla varustettu keltainen leninki ei istu niinkään huonosti, joskin se on vähän liian lyhyt."

"En olisi koskaan voinut aavistaa", virkkoi mrs Aleshine istuutuessaan teekannun viereen, "että villeillä pakanoilla olisi näin mukavat laitokset — kaikkein vähiten leivospulveria ja hollantilaisia paistinuuneja. Olen luullut, etteivät he lainkaan paistaisi ruokaansa."

"Uskotko sinä, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, tirkistäen häneen häränlihakimpaleen takaa, "että tätä saarta hallitsevat tavalliset pakanat? Minä arvelen, että useimmat näillä saarilla asuvat pakanat ovat lähetyssaarnaajain käännyttämät, mutta kyllä heidän on varmasti tarvinnut moneen kertaan päntätä niiden päähän tekstiä Mooseksen ensimäisestä kirjasta Johanneksen ilmestyskirjaan saakka ennen kuin he ovat saaneet ne niin pitkälle, että ne ovat hankkineet itselleen painopumput ja sänkyihinsä resooripatjat. Mikäli minä voin päättää näyttävät tämän talon ihmiset olevan synnynnäisiä kristittyjä, joko katoolilaisia tai episkopaaleja."

"Niin päättelet varmaankin sen ristin johdosta, jonka näimme huoneesemme uunin syrjällä", virkkoi mrs Aleshine. "Vaan miten lieneekään — olkoonpa heillä joko epäjumalankuvia tai rukouskirjoja on heillä ainakin upea asunto, se on varma, ja kun ottaa huomioon, miten pitkä matka heillä täältä on kauppapuoteihin, niin on heidän ruokasäiliössään paljon enemmän tavaraa kuin missä talossa tahansa, mistä perhe on matkoilla."

"Minä puolestani luulen", sanoin minä, "että tämän talon omistaa joku rikas henkilö, mahdollisesti amerikalainen tai europalainen kauppias, joka asustaa jollain suuremmalla saarella jonkun matkan päässä täältä, ja joka käyttää tätä saarta vain kesähuvittelupaikkanaan."

"Minä olin luullut, että tässä osassa maailmaa olisi aina kesä", lausui mrs Lecks.