Part 2

Me olimme perin väsyneitä. Niinpä mrs Lecks'kin, joka koko ajan oli hoputtanut meitä ahkerasti tekemään työtä ja kieltänyt meitä puhumasta edes hengenvedon aikaa, myönsi nyt olevan aivan turhaa koettaa saada vettä ammennetuksi pois veneestä.

Oli jo kulunut useita tunteja siitä kuin olin herennyt soutamasta, enkä minä voinut tietää, olimmeko ajautuneet edemmäs vaiko pysytelleet paikallamme. Vaan se oli saman tekevää. Vene vaipui joka tapauksessa, joten oli samaa, missä kohden joutuisimme meren pohjaan.

Minä istuuduin ja rupesin vaivaamaan aivojani keksiäkseni jonkun keinon pelastua tästä kamalasta tilasta. Veden ammentaminen oli aivan turhaa — mutta mitä muuta oli tehtävä?

"Milloin täytyy meidän varustautua pelastusvöillä?" kysyi mrs Lecks. "Silloinko kun vesi on kohonnut päällyspohjaan saakka — sanokaa!"

Minä vastasin hänelle, ettei pitäisi ainakaan sen kauempaa viivytellä, vaan itsekseni tuumailin, ettei niistä itse asiassa olisi mitään hyötyä. Miksi koettaisimme pidentää elämäämme muutaman tunnin kestävällä tuloksettomalla ajelehtimisella valtameren aalloilla?

"Minä pidän silmällä veden kohoamista", virkkoi mrs Lecks. "Yksi noista laatikoista oli täynnä hummereita, vaan koska niitä syömällä olisimme tulleet vain pahoinvointisiksi — siitä olen varma — heitin minä ne mereen. Mutta toisessa astiassa on herneitä, ja hyödyllisintä mitä tällä hetkellä voimme tehdä on nauttia niitä vähäisen erän. Ne ovat hyvin ravitsevia ja auttavat meitä säilyttämään voimamme. Ja tehän mainitsitte, että mukanamme on myös pieni astiallinen vettä, jota siis voimme ryypätä muutaman kulauksen. Sen perästä tunnemme itsemme taas ihmisiksi, saattepas nähdä! Herneitä saatte noukkia sormillanne, sillä veitsiä ja haarukoita ei meillä tietysti ole."

Mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat molemmat kömpineet istumaan niin korkealle kuin mahdollista, joten ei vesi ylettynyt heihin.

Päivä alkoi vähitellen valjeta, ja me eroitimme selvästi kaikki ympärillämme.

Ennenkuin mrs Aleshine ojensi kätensä vastaanottamaan herneitä, pesi hän ne veneessä olevassa vedessä, lausuen samalla, että sitä oli nyt käytettävä parhaan mukaan, koska sitä kerran oli siellä olemassa. Kun hän sen jälkeen oli kuivannut kätensä johonkin pukunsa poimuun, täytti mrs Lecks ne herneillä, tarjoten niitä minulle.

Minun oli todellakin hyvin nälkä, ja syötyäni vakuutin molemmille naisille, että herneet olivat oikein hyviä, joskin ne kieltämättä olisivat voissa paistettuina, peparoituna ja suolattuina maistuneet paljon paremmilta.

Sen jälkeen ojensivat he minulle toisen tyhjistä astioista ja mrs Lecks pyysi minun pesemään sen niin puhtaaksi kuin mahdollista, jonka perästä me kaikki ahmimme siitä virkistävää vettä.

"Kylmät säilyke-herneet paljaan veden kanssa eivät tosin ole mitään juhlaruokaa", virkkoi mrs Lecks, "vaan on olemassa monta köyhää raukkaa, jotka tulisivat iloisiksi saadessaan syödä niitäkin."

Minä puolestani en osannut kuvitella, että joku köyhä raukka tulisi iloiseksi saadessaan syödä niitä sellaisessa olotilassa kuin me sillä hetkellä olimme, vaan en sentään virkannut mitään.

"Nyt on vesi enää vain sormenlevyn verran päällyspohjasta", sanoi mrs Lecks, joka oli kumartunut mittaamaan veden korkeutta, "joten on aika kiinnittää vyötäisillemme pelastusvyöt."

"Kiinnittäkäämme siis", lausui mrs Aleshine. "Ojennapa minulle omani!"

Kaikki kolme kääriydyimme pelastusvöihin, ja minä nousin tuhdolle silmäilläkseni ympärilleni.

Oli jo aivan valoisaa, ja minä eroitin kauas merelle, jonka pinta aaltoili hiljaa ja kepeästi. Erään aallon venettämme kohottaissa näin minä merellä mustan pilkun kaukana, melkein näköpiirin rajalla.

"Onkohan se höyrylaivamme?" ajattelin itsekseni. "Ehkei se siis olekaan vielä uponnut!"

Samassa syttyi minussa pieni toivon kipinä. Jos laiva vielä on veden päällä, on sitä varmasti suojellut sen vettä pitävä laipio ja se ei niinmuodoin vajoisikaan syvemmälle. Olisimme niin ollen pelastetut, jos vain pääsisimme takaisin laivalle. Mutta miten me sinne pääsisimme? Paljon, hyvin paljon ennen kuin minä ehtisin soutaa sinne vajoisi veneemme syvyyteen.

Minä kerroin onnettomuustovereilleni havainnostani, ja mrs Aleshine koetti silloin nousta tuhdolle myöskin nähdäkseen saman mustan pilkun. Mutta mrs Lecks esti häntä.

"Älä tee tilaasi tukalammaksi kuin se on putoamalla mereen Barb'ra Aleshine!" virkkoi hän. "Jos meidän täytyy heittäytyä veteen niin tehkäämme se taiten ja järjestyksessä sekä sopivalla tavalla! Entä jos havaitsemanne pilkku, mr Craig, on laivamme, luuletteko meidän jollain tavoin voivan päästä sinne?"

Minä vastasin, että henkilö, joka osaa uida, mahdollisesti voisi pelastusvyön avulla päästä sinne.

"Mutta kumpikaan meistä ei osaa uida", sanoi mrs Lecks, "sillä me olemme aina asuneet sellaisella seudulla, missä ei vesi koskaan kohoa korttelia korkeammalle, muulloinkuin tulvan aikana, ja silloin taas eivät voi uida ihmiset eivätkä elukatkaan. Vaan kunhan me ensin näemme teidän uivan, niin ehkä me sitten osaamme tehdä samalla tavalla. Meidän täytyy ainakin koettaa niin hyvin kuin voimme. Se on ainoa pelastuksemme."

"Nyt on vesi jo melkein minun istuinsijani tasalla", keskeytti hänet mrs Aleshine, "joten minun joka tapauksessa on noustava seisomaan, putoanpa sitten mereen tai en."

"No niin", sanoi mrs Lecks, "on siis parasta, että nousemme seisaallemme jok'ainoa ja annamme veneen vajota allemme. Siten pääsemme ainakin hyppäämästä laidan yli, joka ei missään tapauksessa olisi hauskaa."

"Voi hyvä ystävä!" huudahti Aleshine. "Sinä puhut tavalla, joka saattaa ostronit kömpimään pitkin selkäpiitäni. Ensin kuvailit sinä, miten laiva vajoaa allamme ja nyt taas selität, kuinka vene tuossa paikassa uppoo syvyyteen. Minä omasta puolestani hyppään mieluummin mereen kuin odotan sitä hetkeä."

"No no, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "nousehan nyt seisaallesi, äläkä höpise niin paljon! On paljon mukavampaa joutua veteen vähitellen kuin heittäytyä sinne yht'äkkiä, jotta loiskahtaa."

"Ehkä on niin", myönteli mrs Aleshine. "Taitanee sitten niinmuodoin tuntua siedettävämmältä vajota mereen tuuma tuumalta, mutta sen minä sanon, että mieluummin minä nyt olisin kotona."

Minä itse puolestani olisin puoltanut mereen hyppäämistä sen sijaan kuin asettua kylmäverisesti odottavalle kannalle, vaan en tahtonut mielipidettäni lausumalla peloittaa naisia, jotka olivat todellakin tähän saakka säilyttäneet mielenmalttinsa. Senvuoksi katsoinkin olevan parasta noudattaa mrs Lecks'in neuvoa, kunhan vain pääsisimme veteen mihinkään takertumatta.

Me nousimme senvuoksi kaikki seisomaan, mrs Lecks perään, minä keulaan sekä mrs Aleshine välillämme olevalle tuhdolle. Viimeksimainittu ei näyttänyt saavan oikein tarpeeksi tilaa itselleen voidakseen seisoa horjumatta, mutta — kuten hän itse sanoi — se ei ollenkaan haitannut, sillä eihän sitä seisomista kuitenkaan enää kauan kestäisi.

Olen tottunut uimari, enkä ole koskaan epäillyt hypätä veteen, vaan minun täytyy tunnustaa, että tuntui sangen hermoja kiduttavalta tällä tavoin seisoa hiljaa ja odottaa veneen vajoamista. Miltä se tuntui naisista, sitä en tiedä. He eivät lausuneet sanaakaan, vaan heidän kasvojen eleistään saattoi kyllä havaita, että jotain epämiellyttävää oli tapahtumassa, ja että oli sen parempi mitä vähemmän siitä puhuttiin.

Tultuani vakuutetuksi siitä, ettei veneessä ollut köysiä eikä mitään muutakaan, johon voisimme takertua kiinni, aloin kärsivällisesti odottaa mitä tuleman piti. Veneen perällä ja keulalla näytti olevan suuri kantokyky, sillä kesti hirvittävän kauan ennen kuin vene vajosi syvyyteen. Tätä odotusta riitti niin pitkälti, että olisin mielelläni tahtonut astua toisella jalallani veneen syrjälle ja kaataa sen, siten tehdäkseni pikemmin lopun kärsimyksistämme. Sitä en kuitenkaan tehnyt, sillä silloin olisivat naiset varmasti menettäneet kaiken mielenmalttinsa sekä kaatuneet ja loukanneet itsensä veneen tuhtoihin.

Viimein näkyivät aallot kummallakin puolen venettä ylenemistään ylenevän ja vesi alkoi hiljaa virrata sisään.

"Pitäkää varanne!" huusin minä.

Ja sillä samalla hetkellä sain kokea tunteen, joka varmaan oli samallainen kuin rikoksentekijä tuntee mestaustilaisuudessa silloin kun hän huomaa tappoterää pidättävän laudan kiskaistavan irti. Kauhistuttava painuminen alas, tyrske ja aaltojen pauhu — ja sen jälkeen tuntui minusta ikäänkuin valtameri, jonka pintaa äsken olin veneestä katsellut, olisi kohonnut ja niellyt minut.

Muutaman sekunnin perästä oli pääni kuitenkin jälleen veden pinnan yläpuolella ja silmätessäni kiireesti ympärilleni huomasin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n päät ja olkavarret aivan lähellä minua. Viimeksimainittu räpytteli ankarasti silmiään ja purskutti merivettä suustaan, vaan heti kun hän näki minut, huusi hän:

"Sehän tapahtui paljon äkkinäisemmin kuin olin osannut kuvitellakaan."

"Oletteko molemmat vahingoittumattomia?"

"Ainakin luulen itse olevani", vastasi mrs Aleshine; "mutta sitä en olisi uskonut, että ihminen, jonka ympärille on kiinnitetty pelastusvyö, voisi hetkeksikään kokonaan vaipua veden pinnan alle."

"Vaan nyt kun voit hengittää taas saatat olla tyytyväinen", virkkoi siihen mrs Lecks. "Sanokaapa", lausui hän minun puoleeni kääntyen, "mille suunnalle meidän nyt on yritettävä uida? Ja onko meillä mukanamme kaikki mitä tarvitsemme?"

"Sitä mitä meillä ei ole, emme myöskään voi saada", huomautti mrs Aleshine, "ja mitä uimiseen tulee, niin luulen sen ainakin minulta käyvän hyvin huonosti."

Minussa asui toivo, joka ei kuitenkaan ollut kylliksi vahva ilmoittaakseni sen onnettomuustovereilleni, että _arvelin_ molempien naisten pelastusvöittensä avulla voivan jollain tavoin läiskytellä itseään eteenpäin, ja että minä vuoroin auttaen kumpaakin saisin heidät hinatuksi laivalle. Vaan ettei se onnistuisi, se oli kuitenkin yhtä luultavaa, mutta sitä en nyt tahtonut ajatella.

Minä aloin uida heidän edessään ja koetin parhaani mukaan opettaa heitä tekemään liikkeitä käsivarsillaan. Ja jos he oppisivat, toivoin voivani saada heidät oppimaan myöskin jaloin edistämään uintiaan.

Sen jälkeen kuin mrs Lecks oli tarkkaavaisesti seurannut opetustani onnistui hän pääsemään jonkun verran eteenpäin, mutta mrs Aleshine parka ei osannut muuta kuin kovasti pärskytellä vettä.

"Kunpa saisi pidellä jostain kiinni", virkkoi hän, "voisin ehkä vähän päästä eteenpäin, mutta tällä tavalla on minun mahdotonta tehdä liikkeitä vedessä. — Vaan katsokaahan!" huudahti hän iloisemmin. "Eikö tuossa olekin airo? Jos voitte tuoda sen minulle pääsen ehkä minäkin vähän eteenpäin."

Tuo ajatus tuntui kyllä minusta hieman omituiselta, vaan joka tapauksessa uin airon luo ja toin sen hänelle, tahtoen samalla neuvoa häntä, miten hän parhaiten käyttäisi sitä avukseen, vaan siinä asiassa hän ei tahtonut saada mitään opastusta.

"Jos minä sillä jotain teen niin menettelen omalla tavallani", sanoi hän.

Sen jälkeen tarttui hän voimakkailla käsillään airoon ja alkoi rajusti liikutella sitä edestakaisin, melkein samalla tavalla kuin hän olisi luudalla lakaissut. Aluksi pisti hän aina airon lehden liian syvälle, vaan ei kestänyt kauan, ennen kuin hänen onnistui hitaasti, mutta varmasti päästä eteenpäin.

"Erinomaista!" huudahdin minä. "Sehän käy teiltä vallan mainiosti!"

"Kuka tahansa, joka elämässään on lakaissut niin monta huonetta kuin minäkin, osaa käytellä esinettä, jonka kanssa on meneteltävä samalla tavalla kuin luudan", lausui hän.

"Eikö ole toista airoa?" huudahti mrs Lecks, joka nyt jäi jälkeen. "Jos vain näette niin tuokaa minulle."

Minä katselin ympärille ja näin todellakin toisen airon, jonka heti vein mrs Lecks'ille. Sitten kun hän oli pidellyt sitä monella eri tavalla, "keksiäkseen parhaimman keinon", kuten hän sanoi, alkoi hän lopuksi käytellä sitä yhtä taitavasti kuin ystävättärensäkin.

Minä asetuin nyt heidän edellensä, ja hitaasti kun uin, saattoivat he helposti seurata minua.

Mrs Aleshine, joka oli hyvin lihava, ui paljon korkeammalla vedessä kuin mrs Lecks ja minä, ja senvuoksi voi hän käytellä airoaankin hyvin keveästi. Väliin hän kiskaisi niin voimakkaasti, että hän melkein pyörähti ympäri vedessä, vaan hetken aikaa harjoitettuaan oppi hän välttämään sellaisia tarpeettomia voimanponnistuksia.

Minä en ollut täysin varma siitä, uimmeko me oikeaan suuntaan, sillä makaavan asentoni vuoksi en voinut nähdä pitkälle meren pintaa, mutta tulin samassa muistaneeksi, että veneessä ollessani oli aurinko juuri alkanut nousta aivan edessäni ja minä huomasin tumman pilkun meressä vasemmalla puolen. Kun siis määrittelin kulkumme auringon mukaan — se ei ollut vielä ehtinyt korkealle — voin tehdä sen johtopäätöksen, että me uimme pohjoiseen päin ja niinmuodoin oikeaan suuntaan.. Sitä en voinut tietää, miten kaukana laiva oli, sillä en ollut tottunut arvostelemaan välimatkoja merellä, mutta minä arvelin, että jos säästämme voimiamme, ja jos merenkäynti edelleenkin pysyisi yhtä tasaisena kuin nytkin, olisi meille kyllä mahdollista päästä laivalle — edellyttäen, ettei se ollut uponnut.

"Kun tähän vedessä olemiseen oikein tottuu", sanoi mrs Aleshine, samalla kun hän lakaisi itseään eteenpäin, "niin se ei todellakaan ole niin epämiellyttää kuin aluksi luulin. Ajatelkaa vaan, ettei vesi yhtään tunnu suolaiselta, vaikka — sehän on luonnollista — kovin suolaiselta maistui se silloin kun ensin veteen jouduin."

"Ethän toki luullut sitä pelkäksi suolavedeksi", virkkoi mrs Lecks, "sillä jos se sitä olisi, voisimme melkein istuvillamme soutaa eteenpäin."

"Ja mitä kylmyyteen tulee", jatkoi mrs Aleshine, "niin tuntuu vähemmältä ja epämiellyttävältä siinä osassa ruumista, joka on veden pinnan alla kuin siinä, joka on päällä."

"Muuan seikka minua nyt peloittaisi, ellemme olisi varustautuneet sitäkin vaaraa vastaan", virkkoi mrs Lecks. "Tarkoitan haikaloja."

"Varustautuneet?" huudahdin minä. "Mitenkä ihmeessä te olette voineet varustautua haikaloja vastaan?"

"Hm, se oli helposti tehty", vastasi mrs Lecks. "Mentyämme hyttiimme laittamaan itseämme kuntoon matkaa varten, vedimme molemmat jalkoihimme mustat sukat. Kas, minä olen lukenut, etteivät hait koskaan pure neekerejä, vaan huomatessaan vedessä valko-ihoisen, nielasevat ne sen yhdellä ainoalla henkäyksellä, ja mustat sukat olivat ainoat, joitten avulla saatoimme tehdä itsemme neekerien näköisiksi. Otimme nimittäin huomioon, että me mahdollisesti ennen matkan loputtua voimme joutua mereenkin."

"Tämä tällainen turvallisuus on kovin rauhoittavaa", virkkoi mrs Aleshine. "Ja minä olen perin iloinen, että sinä tulit tämän seikan muistaneeksi. Tämän jälkeen tulkoon yleiseksi säännöksi: mustat sukat haikaloja vastaan."

"Minä luulen", sanoi mrs Lecks minulle, "että mustat housunne ovat teille samallaisina suojelusvälineinä."

Siihen minä puolestani vastasin syvästi toivovani, että asian laita niin olisi.

"Muuan toinen seikka, josta myös olen onnellinen", jatkoi mrs Aleshine, "on se, että tulin panneeksi päälleni flanellihameen."

"Mitähän hyötyä siitä on?" hymähti mrs Lecks, "sehän on joka tapauksessa läpimärkä."

"Flanelli on aina flanellia", vastasi hänen ystävättärensä, "olkoon se kuivaa tai märkää. Ja olisipa sinulla ollut yhtä vaikea reumatismi kuin minulla, niin ymmärtäisit tämänkin varokeinon."

Tähän vastasi mrs Lecks vain ähkimällä, kysyen sitten minulta: "kuinka pitkän ajan perästä luulisin voivamme nähdä laivan, että tietäisimme, olimmeko valinneet oikean suunnan; ja jos meidän täytyisi palata takaisin" — lisäsi hän — "tuntuisi se tavattoman kiusalliselta."

Olisin todellakin ollut iloinen, jos olisin voinut vastata hänen kysymykseensä lohduttavasti. Joka kerta kun aalto kohotti minut harjalleen, heitin minä nopean silmäyksen joka puolelle, ja vihdoinkin noin neljännestuntia mrs Lecks'in kysymyksen jälkeen — eroitin suureksi riemukseni sen saman tumman pilkun, jonka aikaisemmin olin huomannut veneestä, aivan samalla kohdalla, missä se oli ollutkin.

Heti paikalla ilmoitin tämän iloisen uutisen molemmille naisille, heti kun aalto jälleen meidät kohotti, katselivat he jännitetyin silmäluomin osoittamalleni taholle. Molemmat näkivät tuon pilkun ja tulivat tavattoman tyytyväisiksi.

"Nyt voimme työskennellä täydessä toivossa", huudahti mrs Aleshine ja alkoi kaksinkertaisella innolla lakaista airollaan.

"Jos aiot lopen väsyttää itsesi, Barb'ra Aleshine, ennen kuin pääsemme edes laivan lähettyville", virkkoi mrs Lecks, "niin voit kyllä menetellä tuolla tavoin. Mutta minä ehdotan, että me sen sijaan hieman levähtäisimme ja nauttisimme jotain ruokaa, sillä sitä tarvitsemme, jos mielimme pitää yllä voimiamme."

"Syödä!" ihmettelin minä. "Mitä te sitten söisitte? Luuletteko ehkä, että voimme tässä ryhtyä kalastamaan?"

"Entä mitä olisi syödä raakaa kalaa?" sanoi mrs Lecks. "Oho, olkaa te vaan rauhallisia! Luuletteko, mr Craig, että mrs Aleshine ja minä olisimme lähteneet laivasta ottamatta mukaamme ruokavaroja? Pysähtykäämme tähän vähäksi aikaa kellumaan, niin katsomme mitä meillä on suuhun pantavaa. Mutta kuulehan, Barb'ra Aleshine, jos sinä päästät airon käsistäsi, on parasta että kiinnität sen hattunauhaasi, muutoin se voi ajelehtia tiehensä ja sinä jäät siihen avuttomaksi."

Lausuttuaan tämän pisti mrs Lecks oikean kätensä veden pinnan alle, hapuillen edestakaisin, nähtävästi etsien taskuaan.

Minä en voinut muuta kuin hymyillä, ajatellessani minkälaista mahtaa olla sellainen ruoka, joka yli tunnin ajan on ollut merivedessä. Mutta siinä samassa sain minä asiasta vallan toisen käsityksen, nähdessäni, miten mrs Lecks veti esiin kaksi makkaraa ja pudisti niistä pois suolaiset vesipisarat.

"Merihädässä ja muissa tuskallisissa tilaisuuksissa ei mikään ole sen parempaa kuin makkara, Se on hyvin ravitsevaa ja vesikään ei pääse sen paksun nahan läpi sitä turmelemaan. En ottanut näitä vielä esiin veneessä, koska meillä siellä oli herneitä, joita myöskin varsin hyvin voimme syödä. Onko teillä mukananne veistä, mr Craig?"

Minä etsin esiin taskuveitseni ja heiluteltuani sitä jonkun aikaa ilmassa, että se kuivuisi, ojensin sen mrs Lecks'ille, joka heti alkoi sillä leikellä toista makkaraa, annettuaan ensin minulle siksi aikaa pidettäväksi toisen.

"Makkaraako ilman leipää, siitähän saa vatsakatarria!" sanoi mrs Aleshine, joka samalla myöskin alkoi koetella veden alaisia taskujaan.

"Luulenpa, että sinun leipäsi ovat vallan läpimärkiä", vastasi mrs Lecks.

Tähän tuumasi hänen ystävättärensä, että parasta on ensin katsoa, jonka jälkeen hän pitkällisen loiskuttelemisen ja läiskyttelemisen perästä sai esiin pienen lasisen säilykepurkin.

"Tämän näin tirkistäessäni laivan ruokahuoneeseen. Astia oli silloin aivan tyhjä, ja minä ahdoin sen täyteen pehmeitä korppuja. Sen pohjalla oli kuitenkin hiukan marmelaatiliuosta, joten se, kenen osaksi joutuvat alimmaiset korput, saa ne syödä jonkun verran makealla höystettyinä. Kas nyt", jatkoi hän voitokkaalla äänensävyllä mrs Lecks'ille, saatuaan kannen irroitetuksi, "tämä kuttaperkka on säilyttänyt ne kuitenkin kuin kuin nuuskan. Olen tavattomasti iloinen kaikesta tästä, sillä minun oli sangen vaikeata saada tämä purkki tungetuksi taskuuni ja yhtä vaikeata on jälleen ollut saada se sieltä pois."

Me nautimme nyt oikein hyvän pienen aterian, joka käsitti makkaroita ja pehmeitä korppuja. Koko ajan kelluimme hiljaa vedessä, pidellen käsin ja jaloin itseämme pinnalla.

"Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, kun hänen ystävättärensä alkoi leikata toista makkaraa, "käytettyäsi älä heitä veistä pois samoin kuin airoa, sillä jos sen teet uppoaa se kuuden penikulman [tarkoitetaan engl. penik.] syvyyteen, Olen nimittäin lukenut, että meri useissa paikoin on niin syvää."

"Voi, hyvä ystävä!" huudahti mrs Aleshine. "Toivoakseni emme me kuitenkaan ole niin syvällä kohdalla."

"Kukapa sen tietää", lausui mrs Lecks. "Vaan jos tuntuu rauhallisemmalta ajatella, että satumme olemaan matalammalla paikalla, niin kuvitelkaamme siis niin. Ja nyt", jatkoi hän, "lopettakaamme tämä ateria pienellä 'hampaanparannuksella'. Minä en tosin yleensä käytä väkeviä juomia, vaan en koskaan matkusta ilman ettei mukanani olisi hiukan whiskysekoitusta tarpeen varalle."

Tämän sanottuaan veti hän esiin toisesta taskustaan hyvin kiinteällä tulpalla varustetun whiskypullon, josta me kukin otimme kelpo kulauksen. Mrs Aleshine huomautti samalla, että tällainen juoma tuskin koskaan muulloin tekee parempaa vaikutusta kuin tällaisessa tapauksessa sekä ehkä mahdollisesti myös vilustumisessa ja vatsataudissa.

Kun me nyt näin olimme virkistäneet ja vahvistaneet itseämme tarttuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine jälleen airoihinsa, ja minä aloin kuten ennenkin uida heidän edellänsä. Tällä tavoin, väliin katkonaisesti keskustellen, väliin jonkun verran levähtäen, olimme uineet ja lakaisseet eteenpäin noin tunnin ajan, kun mrs Lecks äkkiä huudahti:

"Nyt minä näen pilkun paljon selvemmin, mutta minä luulen, ettei se olekaan laiva, sillä olen eroittavinani ikäänkuin pensaita."

Noin kymmenen minuutin ajan tarkastelin minäkin tuota samaa tummaa pilkkua, joka nyt melkein koko ajan pysyi näkyvissä. Sen merkillisinä hahmoittavat ääriviivat herättivät minussa sen kauhistavan ajatuksen, että laiva makasi meressä köli taivasta kohden, vaikkakin toiselta puolen tunsin siksi paljon merenkulkua, ettei sellainen mahdollisuus ollut otaksuttavissa.

Minä en ole kaukonäköinen, ja vasta sitten kun mrs Lecks oli maininnut pensaista, rupesin minäkin tarkastelemaan tuota etäistä kappaletta aivan toisin ajatuksin ja pian tulinkin vakuutetuksi siitä, ettei se ollut mikään oikein- tai väärinpuolin kelluva laiva, vaan luultavasti saari! Tämän otaksumani kerroin seuralaisillenikin, jonka jälkeen me kaikki kolme aloimme kaksinkertaisin voimin ponnistella eteenpäin tullaksemme niin lähelle, että pääsisimme varmuuteen asiasta.

"Niin totta kuin tässä pulikoin", lausui mrs Lecks, joka oli sangen kaukonäköinen, vaikkei hän nähnyt lukea ilman silmälaseja, "ovat ne mitä näen puita ja pensaita, vaikka ne mielestäni kasvavat ikäänkuin suoraan vedestä."

"Kyllä niiden alla on saari, siitä voitte olla varmat!" huudahdin minä. "Onpa se totta totisesti paljon parempi kuin uppoava laiva!"

"Se ei ole sanottu", virkkoi mrs Aleshine. "Minä olen tottunut oleskelemaan laivalla ja viihtyisin siellä paremmin niin kauan kuin se pysyy veden pinnalla. Siellä on hyvää ruokaa ja hyvät vuoteet ja joutua sinne on toista kuin tuollaiselle pienelle, pensaita kasvavalle paikalle kuin se mikä on edessämme. Tosin voi kyllä laiva äkkiä vajota syvyyteen ruokavaroineen ja vuoteineen."

"Luuletteko, että se on sama saari, jonne toisetkin veneet ovat joutuneet?" kysyi mrs Lecks.

Sen kysymyksen olin jo ehtinyt ratkaista itsekseni. Minulle oli sanottu, että se saari, jonne kapteeni aikoi johtaa veneet, oli noin kolmekymmentä engl. penikulmaa etelään siltä paikalta minne jätimme laivamme. Ja minä olin aivan varma siitä, ettemme suinkaan olleet uineet kolmeakymmentä penikulmaa. Sitäpaitsi oli minulla aihetta otaksua, että me olimme kulkeneet pohjoiseen päin.

Luultavaa oli, ettei tämäkään saari ollut kapteenillemme tuntematon. Mutta kaikesta päättäen ei hän ollut katsonut sopivaksi saattaa matkustajia sinne, ja hänen mielipidettään olivat voineet tukea monet seikat. Saarihan voi olla aivan autio ja hedelmätön — siellä voi myöskin oleilla sotaisia alkuasukkaita — ja pahinta kaikesta, sinne eivät luultavasti laivat milloinkaan poikkea.

Mutta mitä varjopuolia siinä olikin, sain kuitenkin tavattoman innon pyrkiä sinne, ehkä suuremman kuin minua seuraavat naiset.

Minä en tarkoita sillä, ettei heillä olisi ollut käsitystä vaarasta ja etteivät he olisi halunneet väistää sitä, vaan he ehkä olivat kokeneet elämässään moniakin vaikeuksia, ja kun he nyt kerran olivat jättäneet ahtaan, yksinkertaisen maalaiselämänsä alistuivat he rautatahdoin ja ikäänkuin luonnollisesta välttämättömyydestä niihin onnettomuuksiin, jotka voivat kohdata kaikkia suureen, avaraan maailmaan lähteneitä ihmisiä.