Part 7

Sen jälkeen ovat vuodet vierineet, ajat seuranneet toisiansa loppumattomassa jonossa kuin ulapan tasaiset aallot. Olen kyttyräselkä vanhus. Olen jo aikaa sitten saavuttanut sen vallan, maineen ja rikkauden, jota silloin pidin välttämättömänä. Olenhan ministeri. Mutta yhä kuolee minulta nykyhetki, kuolee kuolemistaan, iankaikkisesti... Olen enemmistöjen orja, lapsikin voi vapaammin seurata tahtoansa kuin minä, mitkään rikkaudet eivät auta minua, ja mitä maineeseen eli toisten ajatuksissa olemiseen tulee, niin kannattaahan minua vallassa oleva puolue, mutta sen sijaan kaikki muut puolueet, toisin sanoen: kansalaisteni suuri enemmistö — pitää isänmaan onnena sitä päivää, jona ministeristöni kaatuu. Kammottavinta kaikesta on suuri salaisuuteni, jota ei edes vallitseva puolue saa aavistaa, se nimittäin, että olen jo alkanut tuntea ei ainoastaan ruumiillisten vaan henkistenkin voimieni vähenemistä, — salaisuus, joka tietysti ennemmin tai myöhemmin on tuleva ilmi. Tämä on vaikuttanut, että viime aikoina yhä useammin ja keskellä valtakunnallisten asiain ratkaisuakin olen tavannut itseni syrjäisiin mietteisiin vaipuneena, suoraan sanoen, olen ruvennut haudantakaisia ajattelemaan, niin että jätän joskus kuulematta tärkeitä kohtia esittelijäsihteerin lausunnoista. Olenpa mennyt niinkin pitkälle, että olen kaivanut esille vanhan viisaustieteellisen kurssikirjan.

Mitään selvyyttä en ole saavuttanut.

Varma olen vain yhdestä ainoasta asiasta, siitä, että jos taivas on, niin ensimmäisenä, minkä siellä saan nähdä, on oleva omenapuu ja tuulessa heilahtelevat leinikot.

KÄRPÄNEN JA IHMINEN

Kärpänen lyö päättömästi itsensä lampun tulikuumaa lasia vasten. Se pyrkii valoon, ei usko muuta, ei tahdo muuta. Vaikka polttaa, vaikka siivet ovat pahasti kärventyneet ja se on jo usean kerran pudonnut seljälleen työpöydän viheriälle veralle surisemaan tai voimattomana jalkojansa liikuttelemaan, niin aina se hetken levättyään taas tointuu, ja toivoton, hurja lento alkaa uudelleen. Lamppuja puhdistaessa poimii niitä usein viisi-kuusi hauraiksi kokkareiksi kärventynyttä lasin ja sydänkourun välistä. Tiedän, että niin on käyvä tämänkin, ja lystikseni nostan sen hyppysissäni varovasti ylös ja pudotan pimeään pöydän ja seinän väliin. Pysyköön siellä, jos elää mielii. Mutta eipä aikaakaan, jo matelee kärpänen jälleen esille lähteäkseen toivottomissa ympyröissä vinhasti kiertämään turmiontuottavaa liekkiä, ja taas jo sätkättää kuumassa pätsissä lasin ja kuvun välissä, jalkainsa, siipiensä kustannuksella ja koko elämänsä uhalla.

Tapanko sen raukan? Sillä eihän sen elämästä tuollaisena siipirikkona kuitenkaan enää mitään tule. Ihminen on tuon kärpäsen jumala, jonka vallassa on sen henki. Korkeassa asemassani minä istun ja punnitsen, mikä olisi tuolle raukalle parempi, jättääkö elämään vai siirtää ikuisuuteen.

Kaunis jumala! Eikö ihminen ole muka itse koskaan polttanut siipiänsä? Enkö ole pyrkinyt väärää valoa kohden, vieläpä hyvin tietäen sen vääräksi? Enkö ole ollut siinä tilassa, että joku olisi voinut sanoa: tappaisinko sen raukan, sillä eihän sen elämästä kumminkaan enää mitään tule!

Voi sinä kärpänen, jospa vähillä jääneillä voimillasi vielä ymmärtäisit kömpiä takaisin tuonne pimeään, ummistaisit silmäsi ja unohtaisit öisen lampun, jonka minä, jumalasi, kaikissa tapauksissa kohta sammutan. Siellä koettaisit olla ajattelematta sitä, mikä sinua vetää luoksensa, mutta tuottaa sinulle turmiota. Tyyntyisit edes hetkeksi, muutamiksi tunneiksi, niin saisit pian nähdä, kuinka esineet ympärilläsi alkaisivat selvitä ja valaistua, näkisit, kuinka vähitellen koko huone astuisi esiin hämärästä ja vihdoin uuden aamun kirkas valo tulvisi ikkunasta ja paistaisi valkoisille seinille. Ja sinä pääsisit siihen oikeaan, valoisaan vapauteesi, johon olet luotu ja joka on sinun elämäsi.

Ja ihminen itki, itki itkemistänsä, ei kärpästä, vaan omaa itseänsä.

ELÄIN JA IHMINEN

Västäräkki rupesi lentämään lahden yli ja kummallisesti laskeutui ennen vastaista rantaa. Tulin ajatelleeksi, että se hengästyi ja tuskin jaksoi päästä perille. Nekin hengästyvät ja väsyvät ja niiden pienet rinnat läpättävät. Liikuttava oli erittäinkin ajatus: "aikoi, eikä onnistunut!" Mutta ei yksikään västäräkeistä olisi huomannut, että joku heistä lakkasi olemasta. Ja minäkin tulin vain ihan sattumalta tunteneeksi tätä sääliä. Tottapa se rakastaisi ihmistä, jos tämä olisi sitä vastassa ja se näkisi, että ihminen sydän kurkussa odottaa sitä ja sitten ottaisi sen lämpimään käteensä, järjestäisi sen höyhenet, lohduttaisi, lepuuttaisi ja laskisi lentoon. Mutta nyt se ei usko, että on semmoista olentoa olemassa, joka ajattelee sitä säälien, sillä se ei näe häntä silmillänsä eikä kuule sen lohdutusta korvillansa. Ihmisellä, joka myöskin väsyy ja rasittuu eikä pääse tarkoitustensa perille, on semmoinen usko, että on olemassa jokin, joka näkee hänen surunsa ja nyökyttää hänelle päätänsä ja kutsuu lepäämään ja opettaa hellästi mistä syystä yritys ei onnistunut. Ja hän tuntee aina virvoitusta siitä uskostansa. Hän ymmärtää, ettei tämä olento voi olla hänelle silmin näkyvä eikä korvin kuultava, koska sen täytyy ennättää samaan aikaan kaikkialle. Kuitenkin on tämä olento istuttanut ihmisiin rakkauden toisiinsa, että he voisivat häntä silminkin nähdä ja korvin kuulla, ja nähdä ja kuulla niin paljon kuin itse tahtovat.

KOHTALO

Pikku lintu alkoi laittaa pesäänsä ikkunamme edessä olevan koivun kylkeen ja ihan alhaalle. Riemukkaasti, täynnä ihastuttavan tulevaisuuden toiveita se lenteli valitulle paikalleen nokassa mitä ihmeellisimpiä rakennustarpeita. Mutta tietäen kissamme tavat me katsoimme linnulle paraaksi poistaa sen tekeillä oleva rakennus, jotta se pesisi uudestaan jonnekin turvallisempaan paikkaan.

Irroitettu pesän tekele oli liikuttava nähdä ja käsissä pidellä. Millä vaivalla, millä taidolla, millä sanomattomalla kärsivällisyydellä siinä olikaan jos jonkinlaisia hienoja pikku korsia koottu ja nivottu omituisiin, harmaisiin kivisammaleihin, jotka sekä rakenteeltaan että väriltään pettävästi muistuttivat koivunrungon harmaasammaleista alaosaa ja tasaisena verkkona ympäröivät laitteen ulkopuolta! Sisäpuolella taas oli hienoja untuvaisia, oli valkean koiramme karvasia ja muuta kaikkein hienointa ja pehmeintä mitä suinkin oli avarasta maailmasta löydetty ja nokassa tulemaan saatu.

Voipa kuvitella linturaukan epätoivoa, kun se näki ihmisen menettelyn! "Olin juuri saamassa kotini valmiiksi, ja tuo tulee ja rikkoo kaiken" — se ajatteli, ja olisi voinut ajatella vielä näin:

"Tokkopa tuo ihminen onkaan mikään eläimiä korkeampi olento! Onko tämän perästä yleensä enää mitään oikeutta olemassa?! Ja mikä järjellinen tarkoitus voi olla elämällä, kun se noin hävittää juuri sen minkä itse on linnun tehtäväksi pannut!"

Samoin ajattelee ihminen, kun kohtalon kova koura häntä lyö, ja harva jokaisessa tapauksessa jaksaa uskoa, että mitä kohtalo tehneekin se on vain hellää pesän nostelua pahan katin tieltä.

KEVÄT

Taas sama ihana kevät! Taas sen vinhat tuulet ovat alkaneet. Havupuut ovat oksiltaan pudottaneet lumipainot ja suhisevat latvojaan iloisesti heitellen. Järven valkoisilla jääkentillä juoksevat hattarain siniset varjot. Auringon säteet lämmittävät seiniä, räystäät tihkuvat vettä, jääpuikot putoelevat, peltojen talviset multakasat paljastuvat, kiurut visertelevät suvenpuoleisten pälvien päällä. Tuuli tyyntyy ja purojen ja lätäkköjen pinnat menevät riitteeseen. Pohjoispuolisten kallioseinäin lumimättäillä vivahtelevat kylmenevän iltataivaan punavärit, rannat täyttää teerien soidin, ilmat kaikki lauhkea metsänhaju ja keväistä vettä ahnehtien paljaspuiset niemet kuvastuvat taivaanrantoineen jäärailoihin ja rantasuliin. Taivas seestyy, ohentuu, vihertyy ja sen kalpeuteen syttyy vaaleanvihreä tähti tuikkimaan pakastuvassa avaruudessa. Mutta niin suuri on kuoleman kammo elämään heränneessä luonnossa, että yökin liittoutuu sen kanssa ja värähtelee valon kajastusta pimeimmänkin hetkensä ylitse, kunnes uuden aamun airut säteensä taivaanlaelle heittelee ja kiurut jälleen viserryksiinsä viriävät.

Me tunnemme kevään aina samaksi mutta kevät ei tunne meitä.

Vanhukselle se sanoo: Kuinka? Näinhän sinut viimeksi reippaana ja vielä nuorteana eikä sinun ollut mikään vaiva ojentua suoraksi ja itsellesi ja muille vakuuttaa, että käyräisyytesi on vain satunnaista luuvaloa. Nyt olet harmaantunut ja ojentuminen tuntuu sinusta vaivalta. — Vanhus vastaa ihmiskärsimyksistä tietämättömälle, hymyilevälle, aina samalle keväälle: Talvi on ollut välillä.

Ja miehelle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi omin käsin kauraa kylvävän, kevyesti ojaa luovan ja ilomiellä peltoasi äestävän. Nyt käyt kainalosauvoin, kunniaristi rinnallasi, toinen jalka poikki polven alta. Vieras kyntää peltoasi ja alakuloisena kuuntelet sinä kiurujeni taivaista viserrystä. — Mies vastaa huoaten: Talvi on ollut välillä.

Ja neitoselle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi punaposkin juoksentelevan vuokkoja poimimassa, näin naurusuussa keltakukkaseppelettä sitovan. Nyt olen tullut tuhat kertaa raikkaammin tuulin ja hehkuvammin sätein ja sinun poskesi on kalpea, huulesi veretön. Hajamielisenä katsot olemattomuuteen, kauas, kauas, kukkiani näkemättä, tuuliani tuntematta. — Ja neitokin tahtoisi vastata iki-ihanalle, aina samalle keväälle, mutta sana katkeaa ja hän hyrskähtää itkuun ja itkee kesken päivän paistetta, kiurujenkin visertäessä, purojen soidessa ja tuhansien aurinkojen hyppiessä kevätkosken iloisissa pyörteissä... Talvi on ollut välillä.

SATU

Elipä muinaisina aikoina kaukana Egyptin erämaassa buddalainen erakko, ja hänen oli joskus käytävä Aleksandrian suuressa kaupungissa niitä sairaitansa lohduttelemassa, jotka eivät voineet hänen luoksensa erämaahan tulla. Silloin hän, kaupungin hälinässä kulkiessaan ja päästäkseen kuulemasta sen vietteleviä ääniä, laulunloilotuksia ja tanssin säveliä, tukki korvansa tappuroilla. Hän myös ummisti suunsa kaiken herkullisen ravinnon tarjouksilta, jopa painoi silmäluomensa alas ollakseen himoitsematta meloneja, ananasseja ja harvinaisia viinirypäleitä, jotka houkuttelevina pullistuivat kauppiaiden koreista, roikkuen yli reunain. Ja hän työnsi pumpulia sieraimiinsa, kun oli kulkeminen ravintolain ohitse rasvaisten liharuokain höyryssä, tai milloin tunsi ilmassa katunaisten tekotuoksuja. Mutta jos joku sulotar ohimennäkseen lähestyi häntä, kiristyivät erakon ummistuneet silmäluomet yhteen mykkyrään kulmakarvain kanssa, ja oli vain ryppyistä nahkaa, silmiä ei ollenkaan.

Kaupunkilaiset nauroivat häntä ja katupojat matkien kulkivat hänen kintereillään, tappurapumpulit muka korvissa, ilvehtien ja pilkkasanoja huudellen.

Mutta tuskaiset, vaivaiset, maailman murjomat, jotka vain kynnelle kykenivät, hiipivät salaa hänen luoksensa erämaahan, taivaista lohdutusta kuullakseen hänen huuliltaan. Ja siellä ei hänen korvansa ollut tukittu, vaan auki valituksille, hänen silmänsä eivät olleet ummessa, vaan katsoivat kirkkaasti ihmismielen syvyyksiin, ja hänen suunsa osasi ihmisten kanssa sekä nauraa että itkeä, jopa maistella toisinaan melonejakin tai mitä muuta vaeltajat hänelle kulloinkin kantoivat.

Niinpä kerran taas kaupungille mennessään, varhaisena aamuna, kreikkalaisen ylimystön vielä nukkuessa meluisan Apollojuhlansa jälkeen, hän oli juuri tulemassa tulliportin luona olevan ulkoravintolan ohi, jota he sanoivat Jumalatarten Kylpyläksi. Se oli kallioluolaan rakennettu ja sen kaareutuva holviaukko oli riippuvissa viinilehväin köynnöksissä. Sammaltuneita kääpiökuusen ja karahkatammen juuria kiemurteli louhikkoseinän rakosissa, mutta edustalla oli taivasalla sileä tekotanner hiottuja kivilaattoja, jonka äärillä, lehmusten varjostossa, jumal-impiä marmorista. — Silloin tulvahti luolan pimeästä aukosta, soitellen ja meluten, joukko nuoria öitsijoitä, kukkasseppeleet päässä, kaulatuksin juopuneiden naistensa kanssa.

Erakko loi silmänsä alas maahan, ja kitarankielten sätkytyksen vuoksi otti taskustansa tappuratukot korviin.

Mutta nousevan päivän punertaessa, kirkkaan aamukasteen tippuessa köynnösten lehdiltä, lehmusten tuoksuessa, jatkuvan mellastamisen halu virkosi öitsijöissä. Vallattomina he ottivat erakon kiinni ja väkisin taluttivat tantereelle. Ja he huusivat luolaan:

— Fryyne, Fryyne, tule jo! Sinä et sano vielä milloinkaan nähneesi miestä, joka olisi voinut suloasi vastustaa, mutta täällä on yksi, joka ei sinullekaan silmiänsä avaa, joka ei tahdo kuulla mesiääntäsi ja on ihosi ihanilta tuoksuilta kaikki aistimensa sulkenut.

Silloin Fryyne, hetääreistä ihanin, valkoiseen vaippaan kääriyneenä, tuli ulos luolan suulle ja leikkiin valmiina käski ottaa tappurat erakon korvista ja sieraimista.

He tekivät niin.

Ja Fryyne antoi vaippansa solua maahan.

Mutta erakon silmät pysyivät ummistuneina.

Fryyne naurahti. Hän helisti helojansa, jotka olivat hänen ranteisiinsa ja jalkanilkkoihinsa kiinnitetyt. Ja kohta soittajat istuivat maahan puolipiiriin hänen ympärillensä. Ja erakon korvissa alkoivat öitsijäin huilut soida, kitarankielet laulaa, ja sormikalistinten näppäillessä tanssin sykähtävää poljentoa alaston jalka kevyesti lipsahteli hiotuilla kivilaatoilla.

Mutta erakon ajatukset menivät ajastaikojen taakse. Hänen ummistuneiden silmäinsä yössä syttyivät palamaan taivaan kynttilät, joita tähtitarhain tuhannet haltijahenget kannattelivat, toisten soitellessa ylistys- ja riemusäveliä Budda jumalan syntymisen johdosta. Ja nuori, kuninkaallinen äiti ilmestyi keskeltä taivasta, kuulakkaiden höyhenpilvien sisästä, rinnat paljaina, sillä hän oli juuri päässyt imettämästä jumalan poikaa. Silloin koko taivas helisi riemusta ja täynnä pyhää ihastusta erakko huusi suurella äänellä:

— Oi pyhä äiti, ihanaa on lapsen sinun rintojasi imeä, mutta vielä ihanampi on rikollisen miehen sinun viattomilta huuliltasi armoa kuulla!

Nämät ihmeelliset, naisen äidillisyyttä jumaloivat sanat satuttivat Fryyneä, sillä ne häpäisivät hänen aiheetonta alastomuuttansa, ja äimistyneenä hän hetkeksi pysähtyi. Mutta öitsijäin nauru ja mahdollisen tappion häpeä yllyttivät hänet vielä intohimoisempaan tanssiin. Ja hypellessään hän lähestymistään lähestyi erakkoa, kieputteli tuoksuavia huntujansa hänen päänsä ympärillä, sieppasi vihdoin maljan kuohuvaa viiniä ja koko ruumiillaan painautuen häntä vastaan nosti viinin hänen suullensa, kiehtovalla äänellään hänen korvaansa puhuen: — "Juo!"

Ja hänen äänensä oli suloinen kuin vuodatettu öljy.

Soitto vaikeni. Jännittyneinä, polvillansa nelinryömin soittajat lähestyivät, nähdäksensä kumpi voittaa.

Mutta erakon huulet pysyivät ummistuneina, ja Fryynen kallistaessa pikaria hänen siitä juodakseen, vuoti viinin punainen mehu miehen leualle ja maahan.

Nyt eivät öitsijät enää voineet himojansa hillitä, vaan kilpaillen ryntäsivät Fryynen käsiä ja jalkoja suutelemaan, ja yksi heistä huusi erakolle:

— Ellet ihanaa Fryyneä nähdäksesi ole tahtonut silmiäsi avata, älkööt ne ikinä enää mitään muutakaan nähkö!

Ja temmaten tupesta tikarinsa hän aikoi iskeä erakolta silmät puhki.

Mutta Fryyne sai inhon rakastajiinsa. Suojellen erakkoa hän raivokkaana työnsi heidät syrjään ja huusi:

— Ei pojat, säästäkää hänen silmänsä, tämä mies miellyttää minua paremmin kuin yksikään teistä, ja niinkauan kuin hänen kätensä eivät ojennu minua ottaaksensa, älköön teistäkään kukaan ikinä minuun koskeko!

Näin sanottuaan Fryyne kääriytyi vaippaansa, hunnutti kasvonsa ja pakeni heidän seurastaan.

Senjälkeen eräänä päivänä paimenet näkivät mustiin puetun naisen vaeltavan kaupungista erämaan hietikoille ja edetessään pienenemistään pienenevän, kunnes oli kadonnut näkymättömiin.

Mutta erämaassa oli erakolla tapana istua keitaan palmujen alla opettamassa uskolaisiansa, jotka istuivat piirissä hänen edessään maassa, jalat ristikkäin, selkä suorana, hartioilla valkoiset mekot, valkoinen vyö kallon ympäri käärittynä, tarkasti kuunnellen ja mieleensä painaen hänen selostuksiansa Nirvanan ihanasta olotilasta, jonka saavutettuansa ihminen vihdoin pääsee lihan himoista, vallan ja rikkauden pyyteistä kaikkien ajatustensa herraksi. Ja taaempana seisoi vaivaisten ja katuvaisten joukko esille pääsyä odotellen, että pyhä erakkoprofeetta, oppilaansa päästettyään, panisi kätensä heidän päällensä ja vapauttaisi keitä ruumiillisista vaivoista, keitä henkisen tilan ahdingoista.

Ja tapahtui, että näiden katuvien joukkoon oli ilmestynyt mustiin hunnutettu nainen, joka vuoronsa tultua nöyrästi lähestyi erakkoa ja syvään häntä kumarrettuaan paljasti kasvonsa.

Miehet joka suunnalta kurottautuivat esille tuon naisen häikäisevää ihanuutta nähdäksensä likempää.

Mutta erakko sanoi ankaralla äänellä:

— Kuka olet, nainen, ja mitä sinulta on kaupungissasi puuttunut, jota olet tullut erämaasta hakemaan? Mene pois minun kasvojeni edestä!

Silloin Fryyne kävi polvillensa ja kumartaen otsansa maahan sanoi:

— Sinua olen tullut palvelemaan, pyhä mies. Älä aja minua luotasi, vaan laske siunaava kätesi minun päälaelleni, että tulisin ansiokkaaksi sinun väsyneitä jalkojasi pesemään ja sinun kituvaista ruumistasi öljyillä voitelemaan.

Ja erakko ajatteli: missä olenkaan tämän äänen ennen kuullut?

Ja suuri vavistus tuli erakon kaikkiin jäseniin, sillä tästä äänestä, joka oli suloinen kuin vuodatettu öljy, hän tunsi naisen Fryyneksi, ja kun Fryynen kumartaessa vaipan rintauurros höltyi alas, ei hän ollut edes Buddan äidilläkään nähnyt mitään ihanampaa.

Erakon pää vaipui raukeasti taaksepäin. Kasvot taivasta kohden hän hiljaa ummisti silmänsä ja huoattuaan sanoi vaivoin kuuluvasti:

— En kaipaa palvelijaa, joka itse olen kaikkien palvelija.

Mutta miesten joukossa nousi nurina näiden sanojen johdosta, ja he puhuivat keskenään: sopineeko pyhän miehen ajaa luotaan katuvaista?

Ja koko seurakunta vaatimalla vaati Fryynen jäämistä.

Kunnes erimielisyyden ja pahennuksen välttämiseksi erakko vihdoin salli Fryynen jäädä koetteeksi keitaalle, itse puolestansa vain kaikin voimin koettaen karttaa Fryynen näkemistä, jopa ajattelemistakin. Mutta silmänsä jos voikin sulkea, korvansa ja nenänsä jos voikin tappuroilla tukkoa, aivoihinsa ei voi sentään saada tappuroita. Pian Fryyne osasi tekeytyä kaikille tarpeelliseksi. Hän kulki keitaalla kaikissa ovissa, tuli ja meni mielin määrin, ja kun yöllä ei enää kulkenut, kulki sentäänkin erakon ajatuksissa, ja kaikki hunnut vaipuivat maahan, kaikki soljet irtautuivat, kaikki vaipat aukesivat, Fryynen alastonna astuskellessa niille niityille, joita hurskaus oli luonut, noustessa pyhyyden vuorille vapaasti kuin sumupilven hajottua valkoinen karitsalauma nousee tuoreelle nurmelle.

Ja herättyänsä erakko ajatteli: jos toimittaisin Fryynen takaisin kaupunkiin, eikö se synti painaisi toki vain hiekkamurusena pahennuksen rinnalla, minkä minulle tuottaa Fryynen näkeminen?

Ja niinpä erakko, Fryynen koetusajan kuluttua, päätti toimittaa hänet takaisin kaupunkiin, ja ilmoitti päätöksensä miehille.

Mutta miehet sanoivat:

— Jos sinä Fryynen ajat luotasi, aja sitten meidät ensin, sillä tämä Fryyne ei ole suinkaan meitä huonompi hurskauden harjoituksissa.

Ja koko seurakunta huusi: jos Fryyne menee, me menemme kaikki!

Silloin erakko, päästäksensä Fryyneä joka päivä näkemästä, päätti rakennuttaa hänelle korkean majan erillensä muusta keitaasta ja osoitti miehille vuoren, jolle maja oli pystytettävä, mutta itse ei mennyt asumusta katsomaan, eikä edes sen valmistuttua käynyt sitä suitsutuksilla ja pyhien vesien priiskoituksilla siunaamassa.

Kului aikaa puoli vuotta. Jo tulee Fryyne alas vuorelta erakon luo, valittaen ja näin sanoen:

— Sinä olet minulle majan rakennuttanut ja hyvä on minun vuorella kilejä paimentaa, mutta öisin kuulen hiipiviä askeleita asumukseni ympärillä ja sydämeni on täynnä pelkoa miesten himon tähden, sillä päivällä he laaksossa rukoilevat sinun armoasi, mutta yöllä he nousevat vuorelle minun armoani rukoilemaan.

Erakko käski Fryynen mennä takaisin vuorelle, mutta miesten hän käski rakentaa korkea kivipatsas kivenheittämän päähän majasta, ja kutsuttuaan puheillensa uskollisimman miehistänsä, joka oli taitava jousen käyttäjä, antoi hänelle tikapuut, näin sanoen:

— Sinun on kiivettävä patsaan päähän ja sieltä ammuttava jokainen, joka öiseen aikaan Fryynen majaa lähestyy.

Ja nyt ei erakko luullut tarvitsevansa sen koommin enää Fryyneä puhutella. Sillä Fryynen ääni vietteli häntä vielä enemmän kuin näkö.

Mutta aamulla Fryyne tuli jälleen laaksoon ja kumarrettuaan erakolle, sanoi:

— Sinun miehesi osaa tikapuita käyttää yhtä ovelasti kaikkialla, sillä viime yönä, kuun paistaessa ikkunaristikkoni takaa, näin hänen päänsä varjon permannolla.

Silloin erakko näytti Fryynelle toisen miehen, joka oli saanut myrkyllistä nokea silmiinsä ja kadottanut näkönsä. Ja erakko sanoi:

— Tämän sokean miehen lähetän yöksi majasi eteen, sillä hän on tarkkakuuloinen kuin metsäkauris ja hän on sekä oveasi että ikkunatasi vartioiva.

Mutta Fryyne katsahti mieheen ja sanoi:

— Hän tietää majani katolla vielä nokisen savuluukunkin, jota en ole ylettynyt yöksi sulkemaan.

Ja erakko kutsui luoksensa taitavan keihästäjän, joka tultuansa tervehti heitä vasemmalla kädellä, pitäen oikeaa kättänsä vaipan alla.

— Tämä uskollinen mies — sanoi erakko — lävistäköön keihäällänsä jokaisen, joka yöllä kolkuttaa ovellesi, tai kurkottaa ikkunaasi, tai kiipeää majasi katolle savuaukkoa mittaamaan.

Mutta Fryyne näytti erakolle sormuksen, sanoen:

— Voineeko mies vasemmalla kädellä keihästä käyttää, sillä minä hyppäsin eräänä yönä vuoteeltani permannon luukulle, kun luulin kellarista rotan nousevan, mutta rotalla oli tämä sormus kaulassansa. Epäluotettavat ovat kaikki sinun miehesi ja sopineeko pyhän lähettääkään uskollisiansa näin koville koetuksille? Mutta jos itse nousisit vuorelle, ei sinun tarvitsisi patsaan päässä vahtia, vaan antaisin sinulle vaikka oman vuoteeni ja itse nukkuisin nurkassa.

Erakko kauhistuen perääntyi ja sanaakaan suustansa saamatta vain käsin torjui Fryynen pöyristyttäviä ehdotuksia.

Mutta Fryyne lankesi polvilleen ja molemmat kätensä häntä kohden ojentaen rukoili:

— Jos vain yhdeksikin yöksi tulisit luokseni, pyhittyisi vuoreni ja majani ja vuoteeni, sillä he pitävät pyhänä sen maan, jolle jalkasi astuu, ja pyhänä vuoteen aluksen, jolle sinä pääsi kallistat, eikä kukaan enää ikinä uskaltaisi untani häiritä. Oi sinä kaikkien palvelija, miksi minua et tahdo palvella, vaan jätät turvattomaksi yökulkijain käsiin! Katso, päivä on jo lännen puolella ja minä palaan itkien majalleni.

Ja sydämen säälin repimänä, mutta päätänsä kovin pudistellen erakko meni uskollistensa luo ja kerrottuaan heille Fryynen mahdottoman vaatimuksen käski heidän valita itse keskuudestansa mies, joka ottaisi noustakseen patsaalle vahtimaan. Mutta yöksi olisivat tikapuut tuotavat laaksoon ja vasta aamuisin mies päästettävä patsaalta.

Miehet vetäytyivät syrjemmäksi arkaluontoista vaalia keskuudessansa toimittamaan, mutta eivät voineet päästä mihinkään päätökseen. Ja kauan neuvoteltuansa he vihdoin tulivat erakolle sanomaan:

— Ellet sinä voi Fryynen pyyntöä täyttää, emme sinua enää uskokaan pyhäksi, sillä ihmiselle se tosin olisi mahdotonta, mutta pyhälle on kaikki mahdollista.

Nämä sanat kuultuansa erakko painui vain yhä syvemmäksi laaksoon, ja löydettyänsä vanhan roviopaikan hän heittäysi siihen suullensa ja tahri itseänsä tuhkaan ja ripotteli sitä päähänsä ja vaikerteli haikeasti, näin sanoen:

— Oi, miksi, miksi ihmiset vaativat pyhiltänsä enemmän kuin pyhät itse! Oi Fryyne, Fryyne, kuinka voipi se mies, joka on Buddan unohtanut, puhdistaa sielusi Buddan temppeliksi! Oi uskolliset mieheni, kuinka johdan teidät ajatusten herruuteen ja kuinka himonne sammutan, kun omat ajatukseni tulessa palavat!