Part 6

Kiitän teitä sydämellisesti, että olette suostuvainen kirjevaihtoon ja lupaatte minua kuulla. Asemani on todellakin kamala. Se on niin kammottava, että jos ajattelisimme merimiehen roikkuvan korkealla myrskyn huojuttamassa mastossa, alaspäin, ainoastaan toisella jalkaterällä enää riippuen maston ylimmässä tangossa ja tuntien, kuinka varpaiden voimat yhä vähenevät ja hän kohta syöksyy syysmyrskyn pimeihin aaltoihin, niin sellainen tilanne olisi paratiisi minun asemaani verraten.

Kuten tiedätte, minä en ole kuitenkaan missään laivassa enkä millään merellä. Ei myöskään nyt ole pimeä syksy, vaan mitä tuoksuvin ja runollisin kevät.

Ei minulla liioin ole minkäännäköisiä taloudellisia huolia, ei velkakuormaa eikä konkurssiuhkaa. Elämme, vaimoni ja minä, iloisessa kesähuvilassa, leveän, vuolaan virran varrella. Kaikki on hyvin, olemme onnelliset, tuhannet ihmiset voivat tavoitella sellaista asemaa, missä me ulkonaisesti olemme. Terveyteni on myöskin mitä paras; syön, juon, uin aamusin raikkaassa virran vedessä...

Mutta sielussani on armoton intohimo, joka vie minua kadotukseni jyrkännettä kohden, niin, se vie minua kohden kadotusta, kukkia tielleni sirotellen, kirkkaan kevään ihanuuksissa, helkkyvässä päivänpaisteessa, käkien kukahdellessa, sinivirien läikkyessä joen sileällä pinnalla.

Niinkuin ukonpilven sähköinen salama leimahtaa kenenkään aavistamatta missä ja milloin, niin syttyy rakkaus naiseen keneltäkään hetkeä kysymättä. Se sattuu vanhaan niinkuin nuoreen, rikas rakastuu köyhään, korkea alhaiseen, niin valitsematta, niin "sopimattomasti", että koko heimo nousee haarniskaan, kiroten kehnon häpäisijänsä. Mutta rakkaus kukoistaa sittenkin, kuin viattomin kevätvuokko se kukoistaa ruskean talvijättörouhikon seassa, ja runoilijat vielä vuosisatoja heidän tarinansa jälkeen, kun koko suku ja sen ylpeys on unohtunut, heille kahdelle vain ylistyslaulujansa virittävät, heille kahdelle, jotka toisilleen uskollisina sylityksin sortuivat heimovihan jalkoihin.

Mutta minun rakkauteni — voi minua! — se ei runoilijoille kelpaa. Sillä minun rakkauttani vastaan ei ole köyhyys eikä alhaisuus, ei suku eikä heimo, vaan minä itse.

Kuinka voi olla itse omaa rakkauttansa vastaan? Eikö rakkaus ole elämän luoja, jonka tieltä kaikki inhimilliset arveluttavuudet ja sopimattomuuksien syyt väistykööt? Vai mitkä porvarilliset laitokset tai kirkolliset tai sovinnais-siveelliset avioliitot voisivat asettua jumalallisen rakkauden rajoittajiksi, tekeytyä sitä ylemmiksi voimiksi?

Tuo kaikki saattaa olla oikein, enkä minä tahdo asettua tätä ajan uutta käsitystapaa vastaan. Mutta se käsitys ei auta minua nimeksikään. Ymmärtäkäähän minua: minä itse en tahdo olla rakastunut. Ymmärtäkää, että syy tähän tahtooni ei ole mikään rikoksenteon tai moraalinloukkauksen pelko, vaan yksistään minä itse, no ylpeyteni, jos niin tahdotte, sanalla sanoen yksistään vain oma tahtoni, eikä mikään muu. Jos intohimoni johtaa minut siihen, mihin se aivan varmaan lopulta johtaa minut, niin minä hirttäydyn. Tämä merkitsee, että minä varmasti kerran hirttäydyn. Minä en voi vastustaa, minä hukun, minä hukun! Ketään neuvojaa ei ole nykyaikaisissa opettajissa, jotka kaikki pitävät rakkautta korkeimpana. He eivät ymmärrä, että minä itse en tahdo. Käännyn nyt teidän puoleenne viimeisen pelastuksen toivossa. Te olette — suokaa anteeksi — vanhanaikainen. Sanokaa siis minulle miten vanhaan aikaan meneteltiin, kun tahdottiin päästä "luvattoman" rakkauden kahleista? Minä lupaan koettaa seurata neuvoanne, sillä olen valmis kaikkeen, ennenkuin tulee välttämättömäksi lopettaa elämäni... Auttakaa! Minä en tahdo vielä kuolla, tahdon vielä nauttia auringosta, en tahdo, en voi, en saa rikkoa suhdetta vaimooni ... en tahdo, että vaimoni edes koskaan saisi tietää!... Voi minua, voi minua! Olin vähällä polttaa tämän kirjeeni!

II.

Rakas, rakas setäni!

Vastauksenne oli minulle mitä suurin yllätys. Olin niin varma siitä, mitä te minulle tulisitte neuvomaan, että jo ennenkuin olin vastauskirjeenne saanut, rupesin otaksuttua neuvoanne toteuttamaan: en koko aikana kertaakaan tavannut häntä ja ponnistin kaikki henkiset voimat ollakseni häntä edes ajattelematta. Sellaista jättiläistaistelua en ole vielä eläissäni käynyt. Taistelin epätoivon vimmassa ollakseni menemättä häntä näkemään, ja mitä enemmän taistelin, sitä hurmaavammaksi kävi minulle ajatus, että kohta joudun kuitenkin tappiolle, että kohta lankean, että kohta puristan häntä rintaani vasten... Ja taistelin taas tätä ajatusta vastaan ja sitten ajatuksen vielä hurmaavampaa etuajatusta vastaan ja sitten etuajatusten etuajatuksia vastaan... Kun aukasematon kirjeenne oli vihdoin kädessäni, olin teihin melkein vihamielisellä kannalla. Helppo on teidän, ajattelin, vanhan ukon, jaella neuvoja, kun ette enää muista miehuuden veren kuohuntaa.

Mutta avasin kirjeenne — ja sanomaton hämmästys valtasi minut, hämmästys, ilo, sydämen sykähtävä tykintä, helpotuksen ihana huokaus. Hurmaantuneena luin sananne: heittäkää turha taistelu, älkää vaatiko itseltänne mitään muuta kuin että rakkaudessanne ette vahingoita häntä, että palvelette häntä parhaimmalla mitä teissä on, lähestykää häntä lähemmäksi kuin olette milloinkaan ennen lähestynyt, vielä lähemmäksi kuin pelkkä ruumiillinen hyväily, menkää aivan häneen itseensä...

Niin, niin juuri häneen itseensä! Mitä muuta olin koskaan toivonut, mitä muuta uneksinut, kuin mennä häneen itseensä, olla yksi olento hänen kanssaan, erottamattomasti, iankaikkisesti! Te lupasitte sen minulle, te avasitte minulle elämän portit...

Juoksin metsäpolkua myöten rannalle, sillä minulle sanottiin hänen olevan jonkun matkan päässä pyykin pesulla. Hiivin rantaa myöten, kävin kumarassa vanhojen, vettä kohden kallistuvien jalavain alitse. Sydän sykki kuin olisi ollut kourassani. Aivan oikein. Jo kaukaa näin hänet. Hän seisoi alushameisillaan ja paitahihasillaan rantakivellä huuhtoen vaatteita, ja hänen mellastuksestaan tyyni joenpinta läksi lainehtimaan ympyräkehinä pitkin vettä, hajotti vastarannan suuren kylän ja metsät häälyviksi viiruiksi. Ei hän huomannut minua, vaikka olin jo niin lähellä, että tavallinen puhe olisi kuulunut. Pienet paidanhihat eivät ylettyneet edes kyynäspäihin, josta asti kädet muuttuivat yhä punertavimmaksi hänen läikytellessään kylmää vettä. Märkä jalkaterä, sekin punertavana, kipertyi luisun kiven kylkeen niin että varpaiden nivelnystyrät kalpenivat...

Juosta esiin, ottaa hänet syliini, kantaa jonnekin pois — — valtoinaan sykkivässä rinnassani ei tällä hetkellä ollut mitään muuta mielihalua. Minua pidätti vielä vain vaistomainen pelko, että meidät nähtäisiin. Mutta vastarannasta ei silmä olisi erottanut, tällä puolella taas ei ollut ketään, ei ketään kuin me kaksi. Näin sopivaa tilaisuutta ei ollut minulle tarjoutunut vielä milloinkaan. Rohkea aikeeni jo edeltäpäin hurmasi minut sanomattomalla onnenriemulla, ja olin jo huutaa hänen nimensä, jotta hän olisi kääntynyt, hämmästynyt, punastunut, sitten ojentanut käsivartensa minua kohden ja ottanut minut vastaan.

Mutta samassa välähti minussa — kirjeenne vaikutuksesta — outo ajatus, minä tein itselleni kysymyksen: palvelenko sinua huutamalla nimesi ja ottamalla sinut syliini?

— Tietysti palvelen! — olin heti vastaamassa, — sillä tahdothan sinäkin yhtä palavasti juuri sitä samaa.

— Mutta tahdotkohan? — ajattelin minä ikäänkuin muka epäillen tätä päivänselvää asiaa ja rupesin sen todistamiseksi nopeasti luettelemaan mielessäni tuhansia tapauksia, jotka kaikki todistivat hänen olevan minuun hullaantunut yhtä mielettömästi kuin minä olin häneen.

Kuitenkin — luetellessani näitä todistuksia ja jokaista tapausta siten elävästi ajatuksissani toistaen en voinut olla panematta merkille erästä havaintoa, jonka olin itseltäni nähtävästi tahallani tyystin salannut ja josta nyt ensi kerran todella tulin tietoiseksi, siitä nimittäin, että hän kyllä tahtoi, mutta myöskin — ei tahtonut.

Ja kenties vielä aivan samassa merkityksessä kuin minä itsekin, sekä tahdoin, että en tahtonut. Sillä tahdoinhan minä, tahdoin intohimoisemmin kuin mitään muuta maailmassa, mutta millä hinnalla? Hirsinuoran hinnalla. Niin juuri, — hirsinuoran! Se on: minä tahdoin niin palavasti, että itsemurhankaan lähestyvä aave ei voinut minua hillitä.

Entäpä jos hänkin samalla tavalla sekä palavasti toivoi että kammosi! Jospa hänkin, raukka, minun tavallani taisteli ylivoimaista taistelua! Ja miksi ajattelisin, ettei hän taistellut? Miksi ajattelisin, että hänessä oli vain intohimoa, minussa sitävastoin paitsi intohimoa myöskin jokin toinen tahto? Eikö hänenkin ollut syytä kauhistua sitä mikä välttämättä oli tuleva? Miten kuvaili hän väliemme järjestyvän sitten kun se oli tapahtunut?! Suunnitteliko hän ehkä meidän hänen kanssaan karkaavan Amerikkaan ... että hänkin jättää iäksi maansa ja kotinsa, särkee koko entisen elämänkuvansa ... tai ehkä hän suunnitteli — mennä virtaan...

Kun olin tähän asti ajatellut, tapasi minut sellainen lamaus, että tuntui kuin olisivat kaikki jäseneni katkenneet ja kaikki hermojänteet luopuneet käskyvallastani. Ymmärsin yhdessä hetkessä, että ainoa tosipalvelus häntä kohtaan oli nyt hiipiä hänen huomaamattaan pois, erota hänestä ja olla enää hänelle näyttäytymättä.

Mutta rakas, rakas setäni, siksihän kysyin neuvoanne, etten minä voinut erota hänestä! Ja te neuvoittekin lähestymään häntä. Mitä on semmoinen lähestyminen, joka tapahtuu siten, että etenee toisesta? Ja etenee vielä ikipäiviksi! Se olisi pelkkää sanasaivarrusta teidän puoleltanne. Ei, te lupasitte, te lupasitte. Tuossa hän on täyttänyt saavin märillä vaatteilla, hän koettaa, mutta ei jaksa nostaa saavia vedestä. Minä autan häntä, minä palvelen häntä, minun täytyy — täytyy saada lähestyä häntä...

Silloin lausuin minä kiihkeästi hänen nimensä.

Hän laski äkkiä saavin käsistään, ojentautui, katsoi ympärilleen. Ensimmäinen vaikutus oli kuin olikin kauhistus. Minä sen huomasin, vaikka se kesti vain tuhannen osan sekuntia. Hän vilkaisi vielä kerran ympärilleen ja samassa levisi hänen kasvoihinsa autuuden ilme, nousi voimakkaan verevä ruusunpuna, suu, silmät hymyilivät ja rinta kohoili niinkuin rajusti hengästyneen.

Mutta mitä huolin minä siitä, kun olin kerran sen kauhistuksen nähnyt! Sillä se oli siinä, se oli siinä, se oli siinä! Nyt en enää voinut milloinkaan olla siitä kahdenvaiheilla.

Ja vaikka hän siis olisi hymyillyt vieläkin ruusuisemmilla huulilla, — vaikka hänen povensa olisi vieläkin tulisemmin kohoillut, — vaikka hän olisi ojentanut kätensä syleilyyn, oli minun rakkauteni ikipäiviksi haavoittunut — haavoittunut tuon ainoan, tuhannennen osan sekuntia välähtäneen kauhistuksen tähden.

Elämän käännekohdissa voivat monimutkaiset ajatus- ja päätelmäsarjat tapahtua silmänräpäyksen kestävässä tuokiossa. Niinpä minä nytkin, sinä lyhyenä tuokiona, kun sanaakaan sanomatta katsoimme toisiimme, koetin järjen sitovilla todistuksilla pelastaa rakkauteni: olisinhan voinut minäkin ensi hetkessä ilmaista kauhistusta, jos hän olisi odottamatta minut yllättänyt! Kuinka en olisikaan sitä osottanut minä, joka niin epätoivoisin ponnistuksin taistelin rakkauttani vastaan, — joka olin lisäksi varma hirttonuorasta! Mutta tämä ajatus ei auttanut minua. Hänen kauhistuksensa osotti, että hänkin siis todella taisteli rakkauttansa vastaan, ja se oli minulle kylläksi. Tunsin selvästi, että te olitte voittanut, rakas setä. Minä olin päässyt rakkaudestani. Minua jo melkein iletti, että hän noin huohotti, sillä jos kerran taistelee, niin miksi ei myös voita. Koetin vielä ajatella, että itse en ollut voittanut muuten kuin teidän avullanne, — että hän raukka oli yksin, mutta se ajatus vain pahensi asiaa. Sanalla sanoen, aivan helposti, ihan rauhallisesti virkoin hänelle, tullen hänen luoksensa viereiselle kivelle:

— Kuulehan, minä autan sinua.

Kävimme kumpikin saavinkorvaan ja kannoimme rantaan, sitten toisen saavin, sitten kolmannen.

Kun senjälkeen ensikerran katsahdin häneen, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneleitä. Mutta ei ollenkaan loukkaantumisen kyyneleitä, vaan päinvastoin onnesta hymyilevän kiitollisuuden. Naisen herkällä vaistolla hän oli kohta tuntenut, että "minä tahdoin lähestyä häntä lähemmäksi kuin pelkkä hyväily oli", ja oli minulle rajattoman kiitollinen. Mitä te olitte minulle, se minä olin hänelle.

Juuri tämä hänen kiitollisuutensa, joka ilmeisimmin todisti minulle, että hän todella tahtoi päästä rakkaudestansa minuun, kylmensi minut lopullisesti.

Emme näe enää koskaan toisiamme. Jäljellä on vain rajaton, toistensa pelastaneiden ystävyys, joka ei riipu näkemisestä, ei etäisyydestä, ei ajasta.

OMENAPUU

(Ministerin Päiväkirjasta)

Omituista ajatella: olen vallan ja maineen huipulla, mutta valtaa minulla on niin vähän, etten mitenkään voi hankkia itselleni tilaisuutta edes yhdeksi päiväksi poistua maalle nähdäkseni miten omenapuut kukkivat, — joka aina on ollut minun suurimpia halujani. Olen tähän humisevaan suurkaupunkiin sidottu aivan yhtä lähtemättömästi kuin sen kivimuurit maaperäänsä. Enkö milloinkaan, enkö siis milloinkaan enää saa nähdä sitä, mikä niin viehätti minua nuoruudessani!

Muistan oleskelleeni nuorena muutamia kevätpäiviä maalla juuri ennen viimeisiä yliopistotutkintoja.

Luin kodikkaassa ullakkohuoneessa jotakin viisaudenkirjaa, joka tahtoi vastata ikuisiin kysymyksiin mitä elämä on, mitä kuolema, mitä varten minä, mitä varten maailma. Kirja kuului kurssiin. Mikään kurssikirja ei saa koskaan pakottaa syventymään itseensä. Johan nyt! Silloinhan mieli sekoisi pois tasapainosta, joka on välttämätön kaikkien muistettavien koossa pitämiseksi, suunnitelmat rikkoontuisivat ja edeltäpäin kullekin aineelle ja kirjalle lasketut aikajaksot, kunakin päivänä ja tuntina luettavat sivumäärät tulisivat laiminlyödyiksi ja seuraus saattaisi olla perin arveluttava. Mutta tämä vähäpätöinen kurssikirja, jonka sivumennen sanoen moni juristi jätti kokonaan lukematta, tahtoi väkisinkin pakottaa vaipumaan ajatuksiin, joka on sama kuin ampua aukkoja linnoituksen arimpiin muureihin. Saatoin vaipua niin syviin mietteisiin, että herätessä kapasin päähäni niinkuin junassa istuja, joka on unohtanut minne matkustaa ja äkkiä tarttuu matkalaukkuunsa. Pahinta oli, että joskus tuntui kuin lukuni olisivat olleet tarpeettomat. Mitä varten kaikki tutkinnot! Veri kohosi päähäni ja tuskan hiki nousi otsalleni. Ja kun vielä katsahdin kelloon ja huomasin hukanneeni toista tuntia, niin viskasin pois koko viisaudenkirjan, — ja avasin kansantalouden.

Mutta silmäni kohta omituisesti väsyivät muistutusten pieniin kirjaimiin, tai oikeastaan siihen, että viisauskirjan ihmeelliset kysymykset kummittelivat yhä kansantalouden rivien välissä. Olin lukevinani arvoja, mutta, ajattelin elämän ja kuoleman kysymystä. Voiko mikään harmittaa ja väsyttää enemmän! En tahdo, en tahdo, en saa! Mutta ajatukset tulevat sittenkin!

Kärpäset surisivat lasilla, löytämättä ikkunan avatulle puoliskolle. Ulkoa huokui tukahduttavan tyyntä ukonilman kuumuutta.

— Ei, — minä ajattelin, — täytyyhän ihmisen levähtääkin. Ja menköön siis tunti tai pari laskuistani. Läksin ulos. Ajattelin, että hetkinen ruohikossa viruminen ja sinitaivaaseen katseleminen kyllä haihduttaa epämiellyttävän ajatusten häiriön.

Jalkani toivat minut metsistyneeseen puutarhaan, jossa kasvoi vanha omenapuu niittyleinikköjen ympäröimänä.

Se kukki parhaallansa. Pitkälläni ollessa silmät alkoivat levähtäin katsella puun ihanuutta, mutta ajatukset — en tiedä milloin — pääsivät taaskin livahtamaan viisaustieteen aloille. Huomasin pian, että omenapuu oli kauttaaltansa kietoutunut sen verkkoihin.

Juuretko kukkia varten vai kukat juuria varten, ajattelin.

Nuoko vankat, vuosikymmenien kasvattamat juuret, joiden näen voimakkaina iskeytyvän maakamaraan? —

Nuoko näkymättömät, tuhatverkkoiset, pimeyksien haraajat, joita ajatuksissani seuraan maanalaisiin kosteuksiin, kolea vilun väristys ruumiissani?

— Tuoko vuoden vaiheissa karaistunut runko sammaltuneine emähaaroinensa? —

Tai nuoko oikullisen kulmikkaat oksat, jotka nähtävästi ovat joskus nousseet suorina vesoina pystyyn vanhasta, raskauttaan painuneesta päähaarasta, mutta jo ensimmäisten hedelmäinsä taakasta kallistuneet alas, ja sitten vuosittain yhä runsaampia hedelmiä kantaen kovettuneet käyräisyyteensä, kunnes kannattivat vuorostaan omia pystykkäitään ja nyt kannattavat jo pystykkäittensäkin pystykkäitä? —

Määräämättömätkö vuodet, pitkälliset syvyyksien valtaukset, loppumattomat taistelut pakkasta, routaa, kuivuutta vastaan, myrskyissä taittumiset ja vaivaloiset uudestaan eheytymiset? —

Nekö kaikki vain noita hennon keveitä valkokukkia varten, jotka tänään kukoistavat ja huomenna lakastuvat?!

Katsoin ympärilleni täynnä outoa ihmetystä. Olin joutunut kuin keskelle suurta taikanäyttämöä, jossa kaikki on lumoavan ihanaa ja ilma väreilee salaperäistä jännitystä.

Mikä syvä hiljaisuus! Toinen puoli taivasta painuneena varjoihin. Mustat pilvet liikkumattomina, muodoiltansa uhkaavina. Ei äännähdä yksikään lintu. Ei mitään mehiläisten surinaa. Ovat myrskyn enteitä vainuten lentäneet pesiinsä. Mutta omenapuuni se yhä vain helkkää auringon paisteessa. Tuoksuvana, valkopunervana harsona sen kukat yltä yleensä hunnuttavat sammaltuneen rungon, niin ettei lehväin viheriätäkään ollenkaan pääse näkyviin, ja vain parista kohden alhaalta emähaarain välistä saattaa nähdä puun takaa toisia omenapuita. Näkyy myös osa sinervävarjoista koivikkoa. Mutta latvan puolella on kaikki valkean kukkavaahdon peitossa, joka piirtäytyy mustan pilven päälle kuin kuohuihinsa pysähtynyt koski.

En tiedä, en tiedä kukatko juuria varten vai juuret kukkia varten. En tahdo ajatella. Ihailen tätä luonnon pyhää vastaamattomuutta. Ihailen auringon hitautta, kun se liikkumattomana viipyy paikallaan, vaikka vielä tänään pitäisi ehtiä kiertää taivaanlaki, ennättää tuonne lännen maille, suureta, punertua ja painua tummain, kosteain saarten taa. Ihmettelen ja ihailen teitä, jotka voitte rajumyrskyn edellä seisoa liikkumattomina, voitte niin kokonaan unohtaa entisyyden kokemukset, että tämmöisenä hetkenä hymyilette rauhanne onnesta, nauratte, nautitte suuren luonnon sylissä, elätte niinkuin olisitte aina eläneet juuri tätä nykyhetkeä varten, niinkuin jokainen elämänne elävistä sykähdyksistä olisi juuri sitä mitä olitte tavoittaneet ja mitä ylempää ette mitään tiedä.

Ummistin silmäni ja luulin todellakin olevani mitään ajattelematta.

Itse asiassa kiihtyivät ajatukseni kiihtymistään.

— Miksi minulla — ajattelin — ei ole milloinkaan noin kiireetöntä, ihanaa pysähtymystä, vaan tulevaisten tapahtumain odotus järkyttää mieltäni ja oman kohtaloni arvoitus tekee nykyisyyden minulle vain astinlaudaksi, jolta tulevaisuuttani katselen.

Karkotin ajatuksen ja aloin silmät ummessa hengittää hurmaavaa tuoksua.

Muistan jo lapsuudestani, että aina kun äiti vei meidät maalle ja minä jouduin luonnon välittömään helmaan, minusta tuntui kuin se olisi väitellyt kanssani, toisin sanoen: se kutsui minua valtoinani antautumaan siihen samaan huolettomaan vapauden elämään, jota se itse elää, ja minä taas — vaikka hyvin ymmärsin miten sellainen elämä olisi ihmisellekin mahdollinen — aloin todistella kuinka mahdoton se oli äitini ja isäni ja sisarusteni ja koulunkäyntini ja lukemattomien muiden seikkain vuoksi, jotka sitoivat minua. Muistan myös ylioppilasvuosiltani, kuinka toverien humusta palattuani sama voimakas kutsu tulvahti minua vastaan, kun huoneeni ikkunasta yläkerrasta näin kuun loisteen bulevardilehmusten latvoissa. Ensi tuokiossa, hurmaantuneena siitä hurjasta rohkeudesta, jota askel minulta olisi vaatinut, minä todellakin ajattelin: Jospa teen sen kuin teenkin! Ja nyt ihan paikalla! Ajat hajotkoot liitoksistaan, kaikki menköön nurinniskoin ja tulkoon minulle tuo tuntematon, hurmaava, uhmaava, autuaan sykähyttävä vapaus! — Mutta jo seuraavana hetkenä hymähdin itselleni. En ruvennut edes todistelemaan tämmöisen askeleen mahdottomuutta. Mitä olivat lapsuuden äidit, isät, koulunkäynnit niiden monilukuisten ja monimutkaisten seikkain rinnalla, jotka minua ylioppilaana sitoivat! Olin varma, ettei moinen kutsu, tunnelma — miksi sitä sanoisinkaan — enää liikahda minussa, joka tahdoin tuntea itseni vihdoinkin aikaihmiseksi. Mutta että nyt, täällä puutarhassa, täysikäisenä miehenä joutuisin samaan satimeen, se hämmästytti minua. Olinhan jo suorittamassa korkeinta lainopillista tutkintoa, siirtyäkseni sitten ministeriöön, jossa minulle suunniteltiin mitä loistavinta tulevaisuutta. Tutkinnoistani puuttui vain pieni osa valtiotaloutta ja jonkinlainen apututkinto viisaus-tieteessä. Matkustin näitä lukemaan maalle setäni, tilanomistajan luo. Sain siellä käytettäväkseni ullakkokamarin, josta näkyi vanha metsistynyt puutarha. Tunsin lukuihin hetkeksi väsähtyväni. Menin levähtämään puutarhaan. Paneusin pitkäkseni kukkivan omenapuun eteen. Tahdoin olla mitään ajattelematta. Ummistin silmäni, hengitin vain omenakukkain hurmaavaa tuoksua...

Avaan silmäni — ja katso ihmettä! Eivätkö nuo valkoiset oksat selvästi kutsu minua! Eivätkö ihan näkyvästi ojennu minua kohden kuin tahtoisivat ottaa syliinsä! Ja samassa sadat keltaleinikot heilahtavat ensi tuulessa ja alkavat sikin sokin iloisesti maanitella minua luoksensa! "Tule, tule! Älä omaa autuuttasi vaihda tulevaisuuden harhakuvaan! Nykyisyys on iankaikkinen! Nykyisyydessä ei ole huolia, ei orjuutta, ei pelkoa! Nykyisyys on Jumalan elämä! Tule, lankea polvillesi, älä pelkää!"

Tämä jo melkein raivostutti minua. Ei, minä en tahdo noiden kohtausten enää uudistuvan, sillä ne lamauttavat voimani ja herpaisevat minua juuri silloin kuin enintä tarmoani kysytään. Mutta kun pelkällä olkain kohautuksella ja ajattelematta olemisella en voinut siitä päästä, päätin kerrankin täysin tietoisesti ja järjen koko terävyydellä osottaa omenapuun kannan ilmeisen mahdottomuuden.

— Kaikki tuo ihanuutenne — sanoin omenapuulle — koko rauhanne ja nykyisyydessä elämisenne on teille mahdollinen siksi, että te olette vailla järkeä, että te ette voi nähdä tulevaisuuteen, ette tiedä mitään ukkospilvestä, joka teitä uhkaa. Mutta ihminen näkee tulevaisuuteen ja minulla on omat laskelmani: jos tahdon vapautta, niin hankin itselleni valtaa, — jos tahdon tehdä mitä kulloinkin mieleen juolahtaa, niin kokoon rikkautta, jos tahdon merkitä enemmän kuin hitunen miljaardien hitusten joukossa, niin kohoan maineeseen, joka saattaa minut kaikkien ajatuksen esineeksi. Ihminen luo onnensa tulevaisuudella. Mutta jos ilman huolta huomisesta nyt paikalla antautuisin siihen mihin te minua kutsutte, niin kaikki minut kohta unohtaisivat, ruunun hakumies möisi tavarani ja koko nykyisyyteni olisi loppujen lopuksi pelkkää maantienkiertäjän onnea!

Näitä ajatellen poistuin omenapuun luota. Tunsin nolanneeni sen naurettavuuteen asti.