Part 5

Ja sykintäsi kohottua melkein rajuun jyskyntään, juuri sinä hetkenä kun jo luulin vaatteen väliltämme repeytyvän, tai maan ja taivaan yhteen sortuvan, tai aurinkojen syöksyvän vastakkain, tunsin että minut temmaistaan jälleen päivän valoon. Samat vapisevat kädet, jotka olivat minut ottaneet, tunnustelevat minua, kääntelevät, ja nyt ... vapisten ... vapisten painavat liipasintani...

Pamaus... Tuli räiskähtää putkestani... Ja luoti lentää sydämestäni hänen sydämeensä... Tunnen kuuman veren pulpahtelevan huuhdellen lyijyistä kylmyyttäni. Menen tainnuksiin äärettömän tyydytyksen väreily koko olennossani...

Mutta sinun sykintäsi? Miksi se hiljenee? Tuk ... tuk ... tuk ... yhä hitaammin — yhä heikommin...

Kaikki pysähtyy...

Pari raukeavaa sykähdystä vielä, ja me hiljenemme ainiaaksi. Me kylmenemme ... me jäädymme ... painumme nurmen alle ... maan poveen ... takaisin soraiseen, kosteaan, kylmään pimeyteen...

KYNTÄJÄ

Olipa kerran kaksi veljestä, molemmat yhtä rotevat, yhtä kauniit katsella ja elämässään yhtä hurskaat. He olivat rakastuneet samaan tyttöön, joka vain ei tiennyt kumman heistä valitsisi. Autuasta oli tytön ajatella päänsä painamista toisen tyyntä, leveätä maanviljelijän rintaa vasten, mutta yhtä ihanaa oli kuvitella toisen seuraamista tämän rohkeille seikkailuretkille. Eikä tyttö vain voinut mitenkään päättää. Mutta veljekset puolestaan rakastivat häntä yhtä palavasti kumpikin. Niin syttyi suuri sota.

Toinen veljeksistä ihastui sotasanoman kuultuansa, sillä hänen mielensä oli aina palanut urotöihin.

Mutta toisella oli lapsuudesta asti ollut sellainen luonnon vika, ettei hän kärsinyt nähdä verta. Hän ei saattanut elukkaa teurastaa, eipä olisi suotta tappanut hyttystäkään. Ja kun nyt vain ajattelikin näkevänsä veriin haavoittuneita ihmisiä, saati itse upottavansa rautapistimen pehmeään lihaan, niin olisi ennen vaikka elävältä hautautunut kuin rintamaan lähtenyt.

Ja tämän vastahakoisuuden nähtyään sanoi sotaan lähtevä:

— Jää sinä kotiin ja ota tyttö vaimoksesi, emmehän me molemmat kumminkaan voi häntä saada.

Ja läksi laulellen vainon maille ja sotaveikkojen parissa pian unohti kotisurunsa.

Mutta kun kotiin jäänyt katsahti tyttöönsä, oli tämä surullinen. Sillä eron hetkestä asti oli tytön sydän ollut lähteneeseen kiintynyt, eikä häntä enää yhtään viehättänyt kotiinjääneen turvallinen rauhallisuus ja leveä rinta.

Ja tämä itsekin tunsi joutuneensa ikäänkuin alakynteen veljensä rinnalla, sekä koetti puolestaan parantaa asiaa niin hyvin kuin taisi. Hän meni kyntämään.

Auran rautainen vetoruoti päättyy moniläpiseen laattaan vetorenkaan ylentämistä tai alentamista varten. Jos tämä alennetaan, kyntää aura matalaan; jos ylennetään, syöpyy se syvempään. Hän nosti tapin paria pykälää ylemmäs, missä ei näkynyt yhtään sen entisiä jälkiä, ja käänsi hevoset vaolle.

Mutta neitonen ei paljoakaan maanviljelyksestä ymmärtänyt ja vähän välitti oliko kynnös syvää vai matalaa, höyrysivätkö hevoset vai olivat höyryämättä. Hajamielisenä hän katseli kiitäviin pilviin ja ajatukset olivat kaukana, kaukana. Eikä mennyt pitkääkään aikaa ennenkuin häipyi koko seudulta — sen toisen veljen palaamista odottamaan.

Ja kyntäjä jäi yksin auroinensa.

Kädet vaipuivat raukeina auran kurjelta ja suuri suru alkoi runnella hänen sydäntänsä. Mieli musteni, kapinaan pyrki Luojaa vastaan, joka oli hänelle verta kammoovan sydämen antanut. Mitä hänen nyt oli tekeminen voittaakseen rakastetun puolelleen, vieläpä omissakin silmissä miehestä käydäkseen?

Eikö taivas itse ollut kieltänyt veritöitä? — hän ajatteli. — Eikö ollut käskenyt rakastamaan lähimmäistä ja kieltänyt tekemästä toiselle mitä ihminen ei itsellensä toivonut? Ja miksi ne sotaherrat eivät jo tulleet ottamaan häntä kiinni ja rangaistukseksi tottelemattomuudesta polttaneet häntä roviolla, jotta hän olisi osottanut voimaansa ja hymyillyt liekkien keskeltä? Sen sijaan he sanoivat: antaa hänen olla, hän on urhon mieltä vailla. Niinkuin varmaan tyttökin oli ajatellut. Ja nyt näytti päälliseksi taivaskin hänet jättäneen, koskapa pimitti hänen järkensä niin ettei osottanut hänelle mitään tietä.

Ja asiansa ymmärrykseen pääsemättä suuri mies jyskytti nyrkillä pääkalloansa kuin kolhiakseen sieltä esille selvää ihmisjärkeä. Kotkina ja haukkoina ja voimakkaina ilmapetoina huuhtoivat hänen kuumat ajatuksensa halki maiden ja taivaiden hakien sitä työtä, joka olisi voinut olla veljen työn veroinen ja kuitenkin veretön. Mutta hänen ajatuksensa eivät voineet mitään keksiä. Tulivat alas siipisatoina.

Mutta pelastuakseen järkeänsä kadottamasta ja jokeen hyppäämästä hän ei lopultakaan osannut muuta kuin vain jälleen käydä kyntämään. Raivopäissään hän nyt sentään asetti tapin ihan ylimpään läpeen ja lyyhistyen kumaraan, ruumiinsa painolla hevosia auttaen työnteli auraa yhä syvemmälle. Vetohihnat pingoittuivat, pullistuivat hevosten takareisien jänteet, selät alenivat, päät kaartuivat maata kohden. Kivet kiljuivat, teräs tulta iski, ryskyen katkeilivat auran tieltä piennar leppäin vankat juuret. Ja vaosta kiertyivät esille maan mustat mujut, jotka eivät ikinä ennen olleet päivän valoa nähneet, nousivat kosteasta pimeästään auringon paisteeseen jankon sitkeät savet, paneutuen rauhallisesti toinen toisensa viereen höyryämään ja lohkeilemaan.

Näin hän kynti päivän, kynti toisen, kynti kolmannen, ja yhä rajummin ponnisti voimiansa, niinkuin olisi pyrkinyt yhä syvemmälle omaan itseensä, niillä sanomattomilla ponnistuksillaan kitkeäkseen itsestään tuon kalvavan ala-arvoisuuden tunnon. Mutta se ei lähtenyt. Vieri viikkoja, se vain ei lähtenyt. Mitä syvemmäksi hän kynti, sitä selvemmäksi hänen sielunsa syvyyksissä erittyi sama kalvava sykkyrä.

Olisi kyntänyt enemmänkin, mutta pellot loppuivat. Silloin hän alkoi kaivaa ojia. Kaivoi ne koko lapionmitan syviksi, ja mitä oli vielä palamatonta lantaa kylän tunkioissa ajoi kaiken pelloille, hajoitti, äesti maahan ja alkoi kyntää vielä kertaalleen kaikki sarat.

Mutta mitään helpotusta hänen mielelleen ei vain lähtenyt. Eikä kaukaisimpanakaan aavistuksena hänelle ollut selvinnyt, mihin sankaritekoihin hänen olisi pitänyt ryhtyä.

Oli jo syksykin tullut, ja aamuisin maa oli joskus niin kovassa jäässä, että pinta kokkareina lohkeili auranterän edestä. Ja kun hän auraansa ravisteltuaan taas vain kohotti piiskansa pannakseen parin käyntiin, horjuivat hevoset ja olivat väsymyksestä kaatua. Hän antoi niiden seista ja retvahti vihdoin itsekin pellon pientareelle levähtämään.

Mutta silloin puhalsi syksyn kolea viima pohjoisesta, sivellen hänen ohimojansa ja jäähdytellen hiestyneitä selkälapoja. Ja kun hän siinä kotvan istuttuaan ja aina vain samaa mietittyään aikoi jälleen nousta kyntämään, oli ruumiissa sellainen raukeus, että hän tuskin pääsi pystyyn ja tuskin sai hevoset talliin. Ja kuume kaasi hänet kohta vuoteeseen.

Yöllä hän houraili ja luuli maanneensa jo toista vuorokautta. Kuvitteli hevosten nälissä ja janoissa kalvavan pilttuun tolppia, kun ei ollut apettajaa eikä juottajaa. Hän tahtoi nousta, mutta pyörtyi aina makuulle takaisin. Ja uneksi, että häntä itseänsä oli hoitavinaan valkopukuinen pitsimyssy sairaanhoitajatar, joka ei ollut kukaan muu kuin hänen rakastettunsa — kaikessa suloudessaan ja ihanuudessaan. Tämäpä neiti se ei päästänytkään häntä nousemaan, vaan painoi aina alas, kiven kovaan kieltäen menemästä ulkosalle vilustumaan. Naisväki ei ymmärrä hevoshoitoa eikä käsitä, että mies, joka ei enää pysty sitä tekemään, on jo mennyttä kalua, sama vaikka kuolisi. Sentähden ei auttanut tässä muu kuin sysätä neiti syrjään ja nousta väkisin. Tyttö suuttui ja meni nyreissään ikkunalle, istuutuen selin häneen. Mutta hän heräsi valveille vasta ulos tultuaan, kun jäätävä tuuli lehahti ovessa vastaan. Ja ulos mennessään hän oli kovin hyvillään, ettei siis ollutkaan muuten kuin unissa rakastettunsa mieltä pahoittanut. Tallissa ei ollut hätääkään. Rauhallisesti hevoset rouskuttelivat pilttuissansa. Mutta pihalla pyrytteli pohjatuulen mukana hienon kirpelää lumenvitiä, ja hänen kuumeensa muuttui tallista palatessa kylmän puistatukseksi. Tupaan päästyänsä hän alkoi hakea lyhtyä mennäkseen halkoja pilkkomaan ja pannakseen uuniin lämmintä. Tuuli ulisi kaameasti piipussa. Lyhtyä ei pimeässä löytynyt. Ja niin vietteli raukea väsymys paiskautumaan jälleen vuoteeseen peitteen alta lämmintä hakien. Tupa jäi pimeäksi ja kylmäksi.

Ja hän vaipui sikeän sikeään uneen, josta ei herännyt ennenkuin kaikki oli lopussa, vaivat päättyneet, tilit ruumiin kanssa tehdyt ja ero elämästä tapahtunut.

Tätä viimeistä heräämistään hän oli oikeastaan ruvennut tekemään sen johdosta, että oli nukkuessa ollut kuulevinaan oudonlaista kopinaa, niinkuin jotakin puupalikkaa olisi jyskytelty maata vasten. Toisen kerran oli kuin jokin olisi äkkiä hurahtanut hänen luotaan liikkeelle. Joskus taas kuului niinkuin jokin olisi suhisten lentänyt hänen päänsä yllä. Mutta sitten herättyä hän oli täydellisessä hiljaisuudessa, vaivattomana, ja vapaana kaikesta ruumiinsa tuntemisesta.

Silloin hän kohta ymmärsi olleensa jo aikoja sitten kirkkomaahan haudattuna.

Ja hän kohta myös tiesi, että se suhina oli ollut kevättuulen, joka oli lehahtanut maanpinnan ylitse, ja että hurina oli ollut pyyparven, joka oli hänen hautansa päältä lentoon pyrähtänyt. Hän ei silmin nähnyt eikä korvin kuullut mitään, ja kuitenkin näki ja kuuli mitä ikinä tahtoi.

Mieluimmin hän olisi aluksi lähtenyt lentoon pyyparven mukana, riemuitakseen heidän kevätriemuansa. Nähdä kaiken maan allansa, niittyineen, päilyvine vesineen, kylineen, kaupunkineen, ja voida olla missä ikinä tahtoo, — onko mitään suurempaa onnea?

Mutta oli jotakin, mikä pidätti häntä aivan kohta lähtemästä. Tuo outo kopina näet, jonka hän muisti myös kuulleensa, sehän johtui siitä, että hänen veljensä, palattuaan jalkapuolena sodasta, harjoitteli kävelemistä oikeaan polveen kiinnitetyn puujalan avulla. Kovin kävi sääliksi tuo veli parka, ennen niin komea, niin reipas, liikkuvainen, nyt raajarikkona, kotinurkissa vain koluava. Ja niinkuin nyt kaikki oli näkyvää mihin ikinä vain katsoi, niin näkyivät veljen ajatukset hänelle yhtä selvään kuin näkyy aamun koitossa hämähäkinverkko, aidanseipäiden väliin kudottu. Veli ajatteli: "En ikinä, en ikinä voi jalattomana raajarikkona häntä vaimokseni saada. Elämäni on tähän päättynyt, kaikki toiveeni ovat sammuneet!"

Eihän tuollaista raukkaa mitenkään raskinut jättää, ja lentää pyyparven mukana, sillä tyttökin näytti todella päättäneen hylätä hänet. Kuljeskeli alakuloisena yksinäisiä metsäpolkuja tietämättä mitä tehdä mihin ryhtyä, sureskeli, istahteli mättäille itkemään. Tulipa kauan harhailtuansa kerran väsyneenä siihenkin paikkaan, missä oli katsellut sen vainajan kynnöstä, ja istahti pellonpientareelle itkemään. Ja nyt kun tytönkin ajatuksiin saattoi suoraan katsoa niinkuin lähteen pohjaan, ei ollut epäilemistäkään, ketä veljeksistä hän nyt oli ruvennut suremaan. Ja sentähden hienotuntoisuus esti vainajaa kauan katsomasta.

Silloin kulki siitä piennarpolkua myöten vanha vaimo, ja vainajan henki meni kohta vaimoon. Ja niinkuin ihmismieli joskus syyttä aiheetta läikähtää iloiseksi, niin katsahti vaimo kohta ilostuen sivulleen, huomasi tytön, pysähtyi ja sanoi: "Mitä sinä siinä turhia suret. Ja mistä sinä luulet tähän maailman aikaan parempaakaan miestä saavasi, kaikkihan ne ovat raajarikkoja, muutamissa kylissä ei ole ainoatakaan työhön pystyvää eloon jäänyt. Ja katsoppas heidän vaivaisia maitansa! Pellot kyntämättä, kylvämättä, köyhyyttä kaikkialla! Mutta oletko kuullut mitä vanhat ihmiset sanovat? Nämä tämän talon maat — he sanovat — ovat tulleet niin syvään kynnetyiksi, etteivät ainoastaan lapset vaan vieläpä lastenkin lapset voisivat siinä leipämurheista huolettomina elää ja ilakoida!" Nykäsi kylkeen ja meni menojaan.

Mutta vaimon sanoista kummallinen ajatus heräsi tytön mieleen: "Jos miehet ovatkin raajarikkoina, — ajatteli hän, — niin ehjiksihän sentään lapset ja lastenlapset syntyvät!"

Tyttö pyyhki kyyneleet silmistänsä ja alkoi jo vähän nähdä ympärillensä.

Ja tapahtui, että hän äkkiä rupesi ikäänkuin ymmärtämään maanviljelystä ja osasi aivan hyvin tehdä vertauksia huonosti ja hyvästi kynnettyjen peltojen välillä. Tuolla kaukana näkyivät harmaina ja hyljättyinä muun kylän sodan aikuiset kyntämättömät, kylvämättömät pellot. Mutta tässä, aivan hänen jalkainsa luota, alkoi vihanta kauramaa, sinnempänä oli ohraa, välillä musta kesanto, viimeisimpänä rukiin oras, niin helakasti vihertävä, ettei hän muistanut ennen milloinkaan nähneensä. Kohta se siitä vaalenee ja alkaa lainehtia. Ehkä on siinä jo ruiskukkiakin.

Mutta kesannolla oli lukemattomia kiuruja maata nyppimässä. Ja vainajan henki meni kiurujen rintaan, ja nämä kohosivat kohta korkeuksiin ja alkoivat visertää niin riemukkaasti, että tytön mieli kokonansa ilahtui. Hän nousi, meni taloon raajarikkoisen luo, otti häntä kaulasta, painoi päänsä hänen olkaansa vasten, ja vielä toisella kädellä hänen poskeansa silitellen sanoi: "En jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan!"

Ja kiurut visertelivät ja pääskyt syöksähtelivät ilmoissa, valkoisten kevätpilvien lentäissä kilpaa tuulen mukana, toinen toistaan ylempänä, sinitaivas ylimpänä.

MAGDA JA DOROTEA

Magda ja Dorotea olivat kumpikin leskiä. He elivät naapuruksina flaamilaisessa kylässä Belgiassa. Mutta Dorotean täytyi pian myydä pieni asumuksensa ja ainoa lehmänsäkin niiden suurten onnettomuuksien vuoksi, jotka häntä kohtasivat. Hänellä oli näet ollut kaksi poikaa, joista nuorempi, hänen lempipoikansa, vietiin sotaan kohta sodan puhjettua, eikä mennyt kuin kuukauden päivät, niin vanhempi pojista, se, jonka oli määrä jäädä kotiin äitiä elättämään, kuoli kuumeeseen. Dorotea oli toivonut sodan pian päättyvän ja silloin hänen lempipoikansa palaavan kotiin, ja hän oli ponnistanut kaikki voimansa jaksaakseen siihen ilonpäivään asti olla asumustaan ja lehmäänsä myymättä. Mutta pian tuli tieto, että poika oli kaatunut, ja kun rykmentin haavoittuneita tuotiin kylään hoidettavaksi, nämä kertoivat onnettomalle äidille tarkalleen kaiken minkä tiesivät, sanoivat päivämäärän, nimittivät taistelukentän, ja osoittivat mistä kohdin oli haavoittunut.

Dorotea möi mökkinsä ja lehmänsä, ja köyhtymistä välttääkseen rupesi karjakoksi naapurinsa Magdan luo.

Magda oli myöskin leski. Hän eli pienessä, varakkaassa kotitalossa nuoren poikansa kera, joka ainoana lapsena oli sotapalveluksesta vapaa ja jo innokkaasti isännöitsi aikamiesten töissä.

Dorotea oli tullut Magdan taloon itkien, ja milloin hyvänsä hänet nyt navetassa näki lehmää lypsämässä taikka sontaa luomassa, hänen kasvonsa olivat aina itkusta turpeina, silmät punaisina ja vetisinä, eikä hänen suustaan saanut muuta sanaa kuin minkä juuri työssä tarvitsi.

Magda vei hänet eräänä pyhänä kirkkoon, toivoen hänen mielensä siellä vähänkin rauhoittuvan. Mutta heidän seisoessaan muun väen mukana valkoiset sidemyssyt päässä kirkkomäellä kuunnellen kaukaista jymyä, jota toiset pitivät ukkosena ja toiset väittivät kanuunain paukkeeksi, Dorotea ei voinutkaan hillitä mieltään, vaan liinaansa silmiin tukkien purskahti taas itkuun.

Silloin Magda nuhteli häntä kaikkien kuullen ja sanoi:

— Aina sinä ruikutat; toinen ylpeilisi, kun oma poika maan ja kuninkaan edestä kaatui!

Ja kaikki katsahtivat toisiinsa ja rupesivat ihailemaan Magdan ylevää mieltä. Ja hänen kauniit sanansa joutuivat myös vallassäätyisten kuuluviin ja levisivät levenemistään, ja muuttuivat kaiken urhouden ja uhrautuvaisuuden leimasanoiksi yli koko maan.

Mutta sota jatkui jatkumistaan, viljavainiot jäivät korjaamatta, pellot kyntämättä, tantereet monin kerroin peittyivät kaatuneiden ruumiilla, ja yhä oli tuoretta väkeä vieminen harveneviin rintamiin. Sen vuoksi olivat kaikki vapautukset, etuoikeudet ja ikärajat lakkautettavat ja sotaan otettava ukkojakin, jotka vain jaksoivat vielä kivääriä ja konttia kantaa. Nuorista otettiin vihdoin 16-ikäisetkin. Ja suuren innostuksen hetkenä päättivät kansanedustajat, Magdan kuuluisiin sanoihin vedoten, lakkauttaa senkin lain, joka sotapalveluksesta vapautti leskien ainoat pojat.

Magdan poika oli silloin juuri kuusitoista täyttänyt, vaikkei Magda ollut vielä oppinut häntä muuna kuin lapsena kohtelemaan. Ei ollut antanut hänen vielä ojia kaivaa eikä liioin suuren kääntöauran takana käydä, kun ranteet vielä näyttivät heikoilta.

Kun uusi sotalaki julistettiin, alkoivat kaikki kyläläiset uteliaina tutkia Magdan silmistä, mitä hän nyt sanoo, kun hänen oma poikansa sotaan viedään. Mutta Magda ei näyttänyt olevan millänsäkään. Ei näkynyt kyyneltä, ei kuulunut vähintäkään huokausta. Pää tuntui olevan entistäkin pystympänä. Tosin hän oli ruvennut sairastamaan jotakin silmäin turvotusta, jonka joku väitti tulevan itkemisestä, mutta kukaan ei voinut uskoa hänen itkeneen, koska päinvastoin hänen suupielissään oli aina sama ylpeä uhman hymy hänen sanattomana liikkuessaan osaaottavien vieraiden seassa. Eivät myös mitkään hänen toimensa minkäänlaista mielenmasennusta todistaneet.

Kun aika lähestyi, pani Magda toimeen suuret läksiäisjuhlat poikansa kunniaksi.

Silloin vallasväen nuoret herrat ja neitoset tulivat ja koristivat hänen tupansa köynnöksillä ja valkoisilla ja sinisillä kukilla, ja muuan hieno-kätinen nuorukainen piti puheen, kertoen muinaiskreikkalaisesta äidistä, joka oli kaikki poikansa isänmaalliseen sotaan lähettänyt ja sitten heidän sankarillisen kaatumisensa sanoman suurimpana ilonaan ja kunnianaan vastaanottanut. Ja yksi valkopukuisista neitosista tuli takaa Magdan luo ja pani laakerin lehvistä sidotun seppeleen hänen päähänsä pyytäen, ettei sitä koko päivänä ottaisi.

Ja niin Magda seisoi heidän keskellänsä ihmeelliset lehvät päässä, huulet jähmettyneessä hymyssä, poskilla hyytynyt puna. Silmät tuijottivat liikkumattomina katonrajaan, niinkuin kiveen veistetyssä kuvassa.

Vain joskus harvoin hän ikäänkuin kavahti alemmas ympärilleen katsomaan, niinkuin olisi etsinyt jotakin. Ei hänen katseensa hakenut lähinnä olevaa vallassäätyisten piiriä, vaan niitä kylän vaimoja, joita hän vallassäätyisten tähden ei voinut nähdä ja joiden kuitenkin tiesi seisovan näiden takana seinävierillä ovensuussa sankkana, matalana, köyryselkäisenä joukkona, joiden katse oli tänä ratkaisevana päivänä aamusta asti ollut haukkana häneen tähdättynä, herkeämättä, kysyvänä, urkkivana, ja odottavana. Hän ei nähnyt heitä ja kuitenkin tunsi heidän katseensa kuin tuhansien neulain pistämät sairastuneessa ruumiissa. Tunsi ja tiesi heidän vain odottavan hetkeä, milloin hänen voimansa pettävät ja hän kaikkien nähden purskahtaa itkuun, siten osottaen olevansa samanlainen ihminen kuin hekin, sillä heistä ei yksikään vallassäätyisten lailla uskonut, että muka jumalan luoma saattaa antaa ainoan lapsensa surman suuhun ja vielä pitää peijaisia, — kerrottiinpa kreikkalaisissa saduissa mitä tahansa.

Ja Magdan kuumeisessa mielessä tuntui yhä ihmeellisemmältä. Niinkuin hänen sydämessään olisi ollut käymässä hurja taistelu noiden hänen kyläläistensä ja vallassäätyisten välillä. Ihmeellisintä oli, että hän oli tuossa taistelussa olevinaan ikäänkuin vallassäätyisten johtajana omia kyläläisiään vastaan, joiden puolella hän kuitenkin kaikesta sydämestä oli, vaikka kyllä salaa, ja jotka ikäänkuin koettivat häneltä varjella ja suojella hänen omaa poika raukkaansa, jota hän muka tahtoi tappaa, jotta vallassäätyläiset olisivat sitten voittaneet maan vihollisen. Hänen järkensä tahtoi mennä ihan sekaisin tällaisten mielikuvitusten tähden ja hänen täytyi senvuoksi tuon tuostakin katsahtaa ympärilleen, että todella kaikki seisoivat rauhallisina hänen ympärillään, mitenkään taistelematta. Eikö edes Dorotea taistellut? Eikö hänellä juuri äsken ollut hiilihanko kädessä, jolla oli huitonut, silmät raivokkaan veristyneinä, koettaen osua Magdaan, jonka luuli olevan pääsyyllisen poikansa kaatumiseen? Ei, Doroteaa ei edes näkynyt. Mutta Dorotea se tässä juuri olikin voitettava! — Ja Magda hakemistaan haki Doroteaa katseillaan, näyttääkseen hänelle voittoisan uhmahymynsä.

Mutta Doroteaa ei näkynyt missään. Hän oli kumma kyllä koko ajan pysytellyt syrjässä ja milloin he talousasioissa olivat toisensa kohdanneet, hän oli välttänyt Magdan silmiin katsomasta, ikäänkuin olisi vain säälistä tahtonut säästää Magdaa katseensa ankaralta tuomiolta, uskomatta, että Magda rohkenisi uhmaansa hänellekin näyttää.

Magda ajatteli:

— Menenpähän läävään katsomaan, sielläkö se Dorotea on vai missä.

Ja meni läävään ja näki Dorotean nousevan lehmää lypsämästä, ja sanoi kohta:

— Dorotea hoi, teurastappa se parhain rotuporsaamme illalliseksi vieraille, muuten pitoruoka loppuu kesken.

Ja hän todella suuresti ihmetteli, ettei Dorotea hyökännyt hänen kimppuunsa, vaan nytkin Magdan katsetta välttäen tottelevaisesti nousi ja sanaakaan sanomatta otti käteensä teurasveitsen ja sen terää tarkastellen meni lihavinta porsasta tavottamaan. Silmillään hän kaiken tämän rauhan näki, mutta todellisuudessa oli käymässä hirvittävä taistelu. Todellisuudessa he niinkuin kaksi vimmastunutta petoa raatelivat toinen toistansa, ja juuri nyt tällä hetkellä hirvittävämmin kuin koskaan.

Vai oliko hän, Magda, jo järkensä kadottanut, kun noin sekoitti todellisuuden ja mielikuvituksen toisiinsa? Tuossahan on todellisuus: Dorotea menee aivan rauhallisena porsasta hakemaan. Miksi Magda tahallaan kiusasi häntä, joka noin nöyrästi ja hiljaisesti hänen käskyänsä noudatti? Magdan kävi häntä vähän sääliksi, sillä Magda tiesi, että juuri se porsas, joka oli nyt tuomittu teurastettavaksi, oli Dorotean mielikki, jota hän oli aamusin sangossa peseskellyt ja lämpimäksi harjaillut, varmaan toiveen elätiksi jätettävän. Ja Magda ei tahtonut enää kiusata häntä, vaan puhui hänelle ystävällisesti, niinkuin olisi ollut elukan tähden huolissaan, ja käski pistämään kuoliaaksi äkkiä ja lopettamaan tuskattomasti, niinkuin teurastuslaitoksessa tehtiin.

Siihen sanoi Dorotea, ensi kerran katsahtaen Magdaan:

— Kas kun elukkaa armahdatte.

Ja juuri se seikka, että Dorotea hiukan korosti elukka-sanaa ja katsahti häneen, sai Magdan heti ymmärtämään pistoksen. Dorotea tarkoitti, että elukkaa käskette tappamaan tuskattomasti, mutta oman poikanne lähetitte sinne missä ei ihmiselle suinkaan tuskatonta loppua suoda. Eikö tämä ole taistelua! Taistelua elämästä ja kuolemasta! Vimmatuinta raatelua!

Ja Magda huomasi hakevansa jotakin rautaesinettä, jolla olisi lyönyt Dorotean hengettömäksi tuohon paikkaan.

Mutta vielä hän hillitsi mielensä ja ivallinen uhmahymy jälleen huulilla kysyi ikäänkuin vastaukseksi Dorotean sanoihin:

— Niin, niin, kuinka se kuolikaan sinun poikasi, enhän ole sinulta itseltäsi vielä kuullutkaan?

Dorotea kertoi nyt Magdalle mitä oli sotahaavureilta saanut tietää lapsensa kuolemasta. Pomminsiru oli osunut rintaan ja repinyt ruumiin auki alavatsaan asti. Poika oli kuitenkin elänyt kuusi tuntia, viruen kentällä päivänpaisteessa kärpästen ruokana. Siellä hän oli vielä vaikerrellut ja huutanut äitiä, kun he hänet löysivät ruumiiden seasta. Oli vasta paareille nostettuna pyörtynyt ja heittänyt henkensä.

Sen sanottuaan Dorotea pisti veitsen teuraselukan kurkkuun, josta kohta pulpahti lämmin verivirta, eikä hän voinut porsaan hirmuiselta kiljumiselta kotvaan jatkaa kertomustaan. Hän vuodatti veren kiviastiaan, jota kädellään kannatteli haavan alla, ja mitään kiirettä pitämättä pisti porsaan kuoliaaksi vasta kun veri oli kuiviin vuotanut.

Porsaan vaijettua Dorotea aikoi vielä jotakin sanoa, mutta se oli myöhäistä, sillä sinä hetkenä Magda oli kadottanut järkensä.

Alkoi raivokkaasti huutaa ja lyödä päätänsä seinään ja läävän pylväisiin. Täytyi huutaa miehiä häntä pitelemään. Ja kun hänet vihdoin saatiin vuoteeseen ja rauhoittui, hymyili hän raukeasti, mutta ei tajunnut mitään, ei tuntenut ketään eikä ymmärtänyt sotaan lähtevälle pojalleen edes hyvästiä sanoa.

KAKSI KIRJETTÄ

I.

Rakas Setä!