Part 4
PAAVOLA (tulee kumppaniensa kanssa): No, joko Taneli on laulun teille opettanut? Laali-tulilaa — eikös se ollut niin?
AKU ja IIVARI (tervehdittyään): La-la-laa...
JUUSO: Heretkää veikkoset. Päin seiniä.
TANELI: Eikä muorikaan kärsi nyt kuulla.
(Kaikki hiljenevät).
JUUSO: Perin väärästä päästä laulettu. Istukaahan, puhutaan asiasta, meinaten siitä kaupasta.
IIVARI: No annan minä kaksisataa ja viisikymmentä.
TANELI: Kolmesataa on ennen tarjottu.
AKU: Eikä liikoja vielä olekaan tarjottu. Viisikymmentä lisätään.
JUUSO: Sanoo, kolmesataa viisikymmentä. Ei alle viidensadan. — Muori hoi. Keitähän kahvit. (Antaa Paavolan tuomat kahvivehkeet tupaan).
TANELI: Olkoon sitten viisisataa, jos kaksi saa jäädä syksyyn.
PAAVOLA: Joutaisi minulta tuo summa vaikka kohtakin. (Ottaa esille rahat).
TANELI: Kah, no ota sinä sitten, en minä hänestä suuria välitä.
AKU: Joutaa mennä minunkin puolestani.
IIVARI (yhtaikaa): Olkoon tupa siis Paavolan.
PAAVOLA (antaa rahat Juusolle).
JUUSO: Ja menköön yksin tein nyt kohta elukatkin, lehmä ja hevonen. Muori, lehmäsi on huudon päällä.
LOVIISA (tulee sortuneena): Olkoon, olkoon. Muutan kaupunkiin sisareni luo, kaupungin katuja lakasemaan.
JUUSO (liikutustaan peittäen): Taas se kissakin pujahti karsinaan! (Tuo kissan karsinasta ja vie oikealle): Nyt minä sentäänkin sen pakanan tapan!
(Kaukaa kuuluu raikas tytön laulu).
(Kaikki kivettyvät paikoilleen).
(Auringonpaiste).
JUUSO (pudottaa kissan). Mikäs se oli?!
PAAVOLA: Auringonnousu se on.
PARVI TYTTÖJÄ (juoksussa oikealta vasemmalle, iloisessa mellakassa, liinoja huiskuttaen ja hurraata huutaen): Aino on tullut! Aino on tullut! Tulkaa! Tulkaa!
JUUSO: Aino on tullut! |
MUUT: Aino lauloi! | yhtaikaa
TANELI: Sanoinhan sen! |
LOVIISA: Älkää, älkää ... Vaijetkaa, hyvät ihmiset!
(Laulu kuuluu uudestaan ja lähempää).
LOVIISA (parahtaa ja pyörtyy).
JUUSO (tukee häntä kaatumasta): Näätsen tuota eukkoa! Nytkö sitä nukkumaan ruvetaan, kun Aino kotia tulee!
PAAVOLA: Anna hänen juoda.
TANELI: Kastahan otsaa, tässä on vettä.
PAAVOLA: Johan se aukasee silmänsä.
JUUSO: (Loviisalle): Ei Aino ole tullut, älä pelkää ... no, no...
LOVIISA (surullisena): Eikö olekaan tullut?
JUUSO (neuvotonna): Mitä minä sanon hänelle? Kestä nyt ilot kun olet surutkin kestänyt.
LOVIISA (kuulee laulun): Se on Aino! Se on Aino!
JUUSO: Ei se ole Aino. Mikä lie tyttö huitukka, maantien kulkija.
LOVIISA: Mutta se ora Aino, sanon minä!
JUUSO: No on, on, hyh kun säikytti vanhan miehen! Aino se on.
TYTÖT ja POJAT (ilakoiden sisään perältä): Täällä hän tulee! Hurraa! Täällä hän tulee!
AINO (juoksee kädet ojona Loviisan kaulaan): Äiti, Äiti!
LOVIISA (saamatta sanaa suustansa ilosta itkien syleilee Ainoa).
MUUT (nauravat, meluavat ja puhuvat yhtaikaa):
POJAT: Onpa se siellä Ameriikassa nätistynyt!
TYTÖT: Vieläköhän tuo tulee kanssamme tanssiin?
PAAVOLA: Jo minä sen kohta laulusta tunsin...
AKU: No nyt se Juusonkin elämä taas alkaa mennä.
IIVARI: Turhia hätäilivät, ihan turhia...
TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan minä...
JUUSO (Ainolle): No päivää, päivää, oletko merenpohjassa käynytkään?
AINO (nauraa kohti kurkkua): Onhan niitä muitakin laivoja... Ja päivää, Paavola, ja Iivari ja Aku... Entäs Taneli! Voi millaiseksi patruunaksi olet käynyt! Terve, terve kaikille!
LOVIISA (toimeliaana): Nyt vain kahvia kiireesti... Älkää kukaan pois menkö, riittää nyt kahvia kaikille. (Menee tupaan ja käy taas tuvan ja karsinan väliä).
AINO (näkee kissan, ottaa syliinsä): Ja kissakin vielä elää! Mirri, kulta Mirri!
JUUSO: Älä, älä, se on rupinen.
AINO: Ei, ei, anna minun hyväillä, kyllä ruvet lähtemään saa. Voi, kun oikein hyrrää!
JUUSO: No ei me sitä olla kuin potkittu täällä.
TANELI: Ja se kun oli jo kuolemaan tuomittu.
AINO: Mirrikö?! Ennen antaisin vaikka oikean käteni... Kuinka monta kertaa olenkaan kaukana Ameriikassa nähnyt unta Mirristämme, ja nyt se rakas ihan tuossa hyrrää! Mirri kulta, Mirri kulta!
JUUSO: No olipa arvon hyvä, etten vääntänyt sen niskoja nurin!
TYTÖT: Tule jo keinulle, Aino?
POJAT: Niin, mennään keinulle!
(Pojat ja tytöt hajaantuvat mikä minnekin).
AINO: Tulen, tulen, menkää edeltä. Voi, kultaista kotia! Ja tupamme, enhän ole sitä vielä nähnytkään! (Rientää tupaan, kynnyksellä syleillen taas Loviisaa): Äiti, äiti, pikku äiti!
JUUSO (istuu huolissaan): On se ihmeellistä tämän maailman meno. Kultaiseksi sanoo tätä tupa rähjääkin!
TANELI: Jaa-a, Juuso. Mitäs nyt Aino sanoo, kun saa tietää, että tupa myyty on?
JUUSO: Johan se tällaisesta hylkyhuoneesta mitä sanoo!
TANELI: Eipä näytä Aino kotiaan hylkynä pitävän.
PAAVOLA: Ihmeellistä on, kun toinen taitaa noin iloita siitä, minkä toinen hylkää.
AINO (tulee tuvasta): Kas, ovikin vielä ihan samalla tavalla vingahtaa. Ja samat penkit, joilla istuttiin illoin, ja tutut armaat kuistin pylväät, joihin pojat puumerkkinsä veistivät...
JUUSO: Ne ne aina veitsineen...
AINO: Ja samat saaret ja niemet ja kotiranta ja kaislikkokin... (Huiskuttaen kättään tytöille): Tulen, tulen!
JUUSO: Äläs vielä mene.
AINO: Vieläköhän se keinukin samalla tavalla... Voi, voi, kuinka on hauskaa kotona!
JUUSO: Tuota noin ... hm ... tuota noin ... eikö se äiti sinulle mitään maininnut?
AINO: Mitä maininnut? Onko jotain pahaa tapahtunut?
JUUSO: Ei mitään pahaa, päinvastoin pelkkää hyvää. Me kas vain aijomme tässä ... tämä kun on niin rähjäinen... Olemme senvuoksi tämän myyneet.
AINO (kauhistuneena): Myyneet kotimme?! Äiti! Äiti hoi! Onko totta, että olette myyneet? Ja muutamme?
LOVIISA: No niinhän tuota on pitänyt myydä, kun ei se isäkään enää jaksa kunnossa pitää...
AINO: Puolet elämääni olisin antanut tämän edestä... Ei ole koko maailmassa tämän parempaa paikkaa, ei vaikka kuinka hakisitte, ei Ameriikassa eikä missään ... koettakaapas vain mennä hakemaan ... voi sentään, voi sentään... (Hyrskähtää itkuun).
TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan sen.
JUUSO (tyytymättömänä Paavolalle): Mikä sinut panikaan mökkiä ostamaan, kohta vain tuppaa rahat kouraan!
IIVARI: Sitä minäkin vähän ihmettelin.
AKU: Ette tiedä asiaa.
PAAVOLA: Suoraan puhuen, minä ostin tämän tuvan poikani Aaron vuoksi. Hänkin on luullut Ainon hukkuneeksi, tahtoi palata tehtaalta, tähän asettua ja tässä ikänsä kaiken lemmittyänsä muistella. Niin on asia.
(Äänettömyys).
TANELI: Taisipa se uutinen tytön kyyneleet pian kuivata.
AINO (menee Loviisan luo ja peittää päänsä hänen rintaansa vasten).
IIVARI: Mesimarjaseksi punastui.
LOVIISA: Jaa-a, Aino, onpa se Aarokin vielä muuttumatta niinkuin nämä kotisaaret ja niemet...
AKU: Niin ja vielä kahilikko, sanoi.
IIVARI: Kun ei vain hänkin ilosta tainnuksiin pökästyisi!
JUUSO: Tuoss'on rahasi, Paavola. Rakentakoot nuoret sillä huoneen tämän tuvan kylkeen. Kyllä minä nämä omat katot korjaan.
KAIKKI (iloissaan): No niin, no niin!
TANELI: Ja onhan sinulla vanha pärehöyläkin puron koskessa.
AINO: Ja minä tulen kanssasi niinkuin ennen muinoin päreitä höyläämään, isä, kuinka meidän tulee hauskaa! (Menee Loviisan kanssa innoissaan tupaan).
IIVARI: Nähkääs sitä tyttöä, hän tekee ilon kissoista ja koirista ja vuotavasta katostakin.
PAAVOLA: Semmoinen se tyttö olla pitää!
JUUSO: Jaa-a, sen sanon, kunpa taitaisimme ihmislapset aina murehtimatta ja nurkumatta.
AKU: Aina vain riemu sydämessä, niinkuin jokainen päivä olisi pelkkää kotiapalaamista.
TANELI: Se sana oli kuin nakutettu paikalleen.
IIVARI: Jaa-a, aina iloisena, niinkuin jokapäivä kotia palaisimme, kas se!
TANELI (laulaa tenoria vastaavalla nuotilla): Koti kultainen, kotimaa...
AKU: Ei se niin ollut.
JUUSO (tavoitellen, myöskin tenoria vastaavalla nuotilla): En mä voi sua unhoittaa... (Muistamattomuuttaan tuskitellen): Kuinka perhanassa...?
PAAVOLA: Ei sinne päinkään, vaan näin se oli (bassoa vastaavalla nuotilla): Sua saatanko unohtaa...
JUUSO: Ja aina sinun pitää noin rumasti möristä! (Matkii Paavolaa): "Sua saatanko..." Ala sinä hienosti, näin: Koti kultainen, kotimaa...
MUUT: Päin seiniä! Ei, ei!
(Laulavat ja kinailevat sekaisin).
AINO ja LOVIISA (joutuvat tuvan kynnykselle): Mikäs nyt, mikäs nyt?
JUUSO: No kun tämä Paavola tässä laulaa väärin, kuules, näin hän mörää: "Koti kultainen kotimaa" ... onkos se laita laulua?
AINO: Oikein se oli laulettu, ihan oikein. (Menee Paavolan luo ja jää hänen kanssaan käsi kädessä keskustelemaan).
JUUSO: "Oikein"?! Minäkös tässä sitten väärin laulan? Kuules tätä, Aino: Koti kultainen...
LOVIISA (ehättää keskeyttämään): Ole sinä, näinhän se lauletaan (laulaa alttoa vastaavalla nuotilla): Koti kultainen, kotimaa, Sua saatanko unohtaa...
MUUT: Eeee-i, ei, ei...
AINO: Menettelee sekin. Mutta jos minä sentään alkaisin!
JUUSO (innostuu): No antaa mennä, kyllä minä puoleni pidän, mutta älä sinä Paavola vain niin mörää...
PAAVOLA: No, saapahan kuulla...
JUUSO: Nyt ala, Aino.
AINO (laulaa ensin yksin ensimmäisen säkeen, toiseen säkeeseen yhtyy altto, kolmanteen tenori ja neljänteen basso, kunnes kaikki laulavat yhdessä).
(Pojat ja tytöt saapuvat eri suunnilta ja lauluun yhtyen yhä kohottavat sen kantavuutta).
Terve, terve koti kulta! Terve kauan kaivatulta! Mulle tähtösenä loistit, Sanat mieleheni toistit: Koti kultainen, kotimaa, Sua saatanko unohtaa!
Terve rakas veneranta, Terve rannan kultasanta, Terve armas aaltoseni, Veen on kiiltävät kiveni! Koti kultainen, kotimaa, Sua saatanko unohtaa!
Vetosella vene sousi, Veestä sinisaari nousi, Jossa kuuli, jossa näki, Kuinka kukkui onnen käki. Koti kultainen, kotimaa, Sua saatanko unohtaa!
Kodin kuva sielussani, Kävin halki maailmani. Koti tähtösenä loisti, Sanat mieleheni toisti: Koti kultainen, kotimaa, Sua saata en unohtaa!
TAIVAS JA MAA
Vaikka jo kymmenkunta vuotta on kulunut vanhan Sarénskan kuolemasta, ei hänen nimensä lakkaa herättämästä omituista inhimillisen lämmön, hyvyyden, lapsenmielen tuntua, joka viihdyttää kuin äidin helma.
Kuka Sarénska oli? Voineeko suurelle yleisölle esittää sen joutavampaa kysymystä!
Sarénska oli mäkitupalaisen leski, siis maailman vähäpätöisin ihminen. Sarénskaa ei monikaan huomannut hänen eläessään ja nyt kuoltua ani harva muistanee. Jos juuri erikoisesti pinnistää aivoja ja silmät ummessa koettaa hahmotella hänet esille, saattaa menneisyyden hämärästä astua arkaillen näkyviin hyväntahtoinen, hieman ontuva, tihrusilmä eukko. On tulemassa mökistään alamäkeen pitkin polkua, lipumassa naapuriin maidon hakuun, kädessä pieni lekkeri, joka hänen ontumisensa vuoksi heilahtelee ja hiukan vingahdellen kiiltelee ilta-auringon paisteessa.
Sarénskan puheista taas saattaa ennen muuta muistua mieleen kolme asiaa: hänen alituiset leinin valittelunsa, hänen arvelunsa mökkinsä katon rappeutumisesta ja yhtä usein lausumansa esitykset tilkitsemisen välttämättömyydestä. Joita puheita ei tietenkään kukaan koskaan kuunnellut. Ne tarttuivat itsestään korvaan vain usean toistamisen vuoksi. Niinkuin joskus ihmisen jo lähdettyä vasta ikäänkuin uudestaan kuulee mitä hän oli hokenut. Sarénskaakin vasta vainajana muistellessa tulee ajatelleeksi noiden kolmen asian keskinäistä yhteyttä eli huomanneeksi, että hänen jäseniään oli saattanut kolottaa juuri tilkitsemättömän ja vuotavan tuvan vuoksi.
Vielä voi muistaa hänen usein puhuneen kuolemasta, jota ei sanonut muun vuoksi kammoovansa kuin siksi että pelkäsi joutuvansa lähtöön yksinänsä, kenenkään olematta läsnä. Häntä vaivasi jokin kaatuvainen.
Niinhän oli sitten käynytkin. Koputettiin ovelle. Ei kuulu vastausta. Lukko murretaan. Sarénska makaa maassa halvauksen lyömänä. Kissa hyrrää. Jäähtynyt kahvipannu nojottaa nokisella pankolla.
Jokapäiväistä! Vähäpätöistä! Unhotuksen alaista!
Ja kuitenkin, jos ihmiset olisivat tietäneet, kuka se Sarénska oikeastaan oli, niin he olisivat aivan hätkähtäneet hämmästyksestä, tyypertyneet suunnattoman kunnioituksen tunteesta, arvonantavasti väistyneet hänen tieltään, kumartaneet häntä missä ikinä hän liikkui. He olisivat talkoolla rakentaneet hänelle tilavan, lämpimän asunnon, jossa katto ei vuoda ja vähimmätkin seinäraot ovat tyystin tilkityt. Kilvan he olisivat kaikkien kylmien varalle ajaneet halkopinoja hänen asuntonsa viereen. Ja jos leini ei olisi sittenkään ottanut parantuakseen, he olisivat etäisimmästä etelästä asti toimittaneet yrttejä hänen sääri poloistensa kääreiksi. He, umpi vieraat ihmiset, olisivat palvelleet häntä niinkuin hyvät lapset omaa äitiänsä, ja vielä enemmän: he olisivat jumaloineet häntä ja iloinneet jokaisesta päivästä minkä hän heidän keskuudessansa vielä eli.
Kuka siis Sarénska oli?
Se voidaan nähdä tapahtumista hänen kuolemansa jälkeen.
Mitä Sarénskan ruumiiseen tulee, tapahtui näin:
Kun se oli laskettu hautaan, alkoi ruumis keväisten vesien ja lämpenevien maahöyryjen vaikutuksesta nopeasti lahota. Multa imi ahnaasti Sarénskan aivan kuiviin. Se nosti hänestä maanpinnalle ruohojen ruuaksi monta kallista kaasua, joista syntyi ihmeellisen mehukas vihannuus. Kilvan kurottivat puidenkin juuret haarojansa häneen käsiksi päästäkseen. Puut tahtoivat saada runkonsa vankemmiksi tuulia vastaan ja latvansa tuuheammiksi, joku kaipasi ehkä parannusta vammoillensa, ja siihen kaikkeen tarvitsi juurilleen mikä hiilihappoista ammonjakkia, mikä fosforihappoista kalkkia, mikä magnesiumifosfaattia, mikä fluorkalciumia, jokunen tarvitsi ehkä vain vähäsen sokuria. Ja kaikkea tätä oli Sarénskalla antaa! Kuka eläjistä olisi aavistanut köyhällä Sarénskalla olleen jaettavana oikealle ja vasemmalle näin komealta kalskahtavia aineksia!
Moisen kilpailun vallitessa ei ole kuitenkaan ihme, että pian ei ruumiista ollut mitään entistä jäljellä. Luittenkin jätteet lahosivat hauraiksi siruiksi. Ja kun vielä muurahaiset pääsivät tunkeutumaan sinne asti, missä Sarénska oli maannut, veivät ne viimeisetkin muruset hänestä.
Sanalla sanoen, Sarénskan kävi niinkuin käy vesipisaran, joka pilvistä putoaa mereen. Ollen aivan samaa ainetta kuin meri sen täytyy luonnon pakosta sulautua erottamattomasti yhteen meren kanssa. Vähäjärkiset ihmiset käyttävät tätä luonnonlakia todistaakseen, ettei koko pisaraa ole mereen putoamisen jälkeen enää ollenkaan olemassa. Eivätkö nuo vähäjärkiset siis ymmärrä, että vesi ei voi tehdä olemattomaksi vettä, vaan että päinvastoin meri voi äärettömillä vesillänsä vain lisätä pisaran vettä, joten pisaran olemus vain vaihtuu meren olemukseksi.
Vähäjärkiset sanovat vielä halveksuen: "Jokaiselle miljardeista tapahtuu sama, ei vain jollekin yhdelle!"
Mutta halventuuko joku pisara, joka muuttuu mereksi, siitä, että toisetkin pisarat muuttuvat samaksi mereksi? Ei, ystäväni, tämmöiset puheet eivät kelpaa. Te olette Sarénskan eläessä jo kylliksi koettaneet vähentää hänen arvoansa. Älkää nyt estäkö Sarénskan kasvua.
Niinkuin vesipisara tuli mereksi, niin Sarénskan ruumiista tuli maa. Sulauduttuaan yhdeksi maan kanssa Sarénskan ruumis muuttui koko maapalloksi, joka vapaana ja mitään tukea tarvitsematta ui sinisissä taivaissaan.
Mutta me Sarénskan vähäksyjät emme voi suostua siihen, että Sarénska elää ja tuomitsee meitä suuresta rakkaudettomuudestamme häntä kohtaan. "Maapallo on eloton, kuollut kappale, — me sanomme, — siis, vaikka Sarénska olisikin tullut yhdeksi koko maapallon kanssa, hän on kaikissa tapauksissa kuollut".
Niinkö, että Sarénskan ruumis osasi muuttua yhdeksi maapallon kanssa, mutta hänen elävä sielunsa ei osannutkaan löytää mitään elämää, jonka kanssa yhdeksi yhtyä?
Ihmeellistä! Kuollut ruumis löytää tiensä takaisin maan poveen, sulautuen jälleen yhdeksi synnyttäjänsä, maaemon kanssa. Mutta elävä sielu, suuren hetken tultua, sekö ei muka löytäisi takaisin alkuperäänsä, lähettäjäänsä? Eloton vapahtuu erillisyydestänsä ja yhtyy suurempaansa, mutta elollisin elollisista, elämän sisäisin ydin. Minä, menehtyisin erillisyyteeni, löytämättä vapahduksen valoa!
Paitsi maata, eikö ole vielä taivas? Eikö voi yhdeksi sulautua myöskin taivaitten kanssa? Ummistakaa silmänne ja katsokaa suoraan itseenne. Joskus sanotte minuksi intohimojanne, vihaanne, valtaan ja herruuteen pyrkimistänne. Tahdotte olla erilainen kuin kaikki muut, mahtavampi, komeampi, vallakkaampi, ja te ruhjotte maahan jokaisen, joka uskaltaa tiellenne astua. Yhdeksi muiden kanssa sulautumisen ajatus ei anna teille mitään elämänhalua ja te ette ole tietävinännekään että itsessänne on jotakin, mikä on kaikille yhteistä, niin ylhäiselle kuin alhaisellekin, niin lapselle kuin aikuisellekin. Kun se on näin yhteistä kaikille, ette voi saada siitä mitään erikoisloistetta yksin itsellenne, ja halveksitte senvuoksi koko sitä puolta itsessänne. Niinä hetkinä, jolloin nuo intohimonne eivät vaivaa teitä, jolloin ette ajattele oman erikoistahtonne toteuttamista, ette toisten kukistamista, ette maailman valloittamista, omituinen lapsenmieli tietämättänne leviää teihin niinkuin vesi niityille padon auettua. Unohtaen aikeenne ja arvonne ja maineenne te tahdotte pelkkää hyvää, te rakastatte kaikkia ja suotte onnea koko maailmalle. Silloin — tietämättänne — olette se kuolematon Minä, joka olen kaikessa mikä elää, jota paitsi ei mitään elämää olisikaan.
"Mutta tämähän on jo Jumalan minä eikä ihmisten", sanotte.
Aivan oikein, tämä on se sininen taivas, joka hellästi suojaten ympäröi maata, ja jonka henki ylettyy kaikkialle, tämä on se elämän valtameri, jonka kanssa Sarénskan sielu on sulautunut yhdeksi. Siksipä onkin sanottu, että jos olisitte tietäneet kuka se vanha Sarénska oikeastaan oli ja miksi hän oli tuleva, niin olisitte kunnioittaen kumartaneet häntä, olisitte talkoolla panneet hänelle uuden pärekaton ja tilkinneet visusti hänen asuntonsa. Unohtaen omat pyyteenne olisitte palvelleet häntä niinkuin lapset äitiänsä, olisitte jumaloineet häntä ja iloinneet jokaisesta päivästä minkä hän keskuudessanne vielä eli.
RAUDAN VAELLUKSET
Tuhansia, satoja tuhansia vuosia, kokonaisen iankaikkisuuden kylmän maan pimeissä onkaloissa maattuani he nostivat minut, kovan raudan, päivän lämpimään valoon. Minä en lämminnyt. Vuosituhansienko kostea koleus heidän lyhyinä päivinänsä lämpimäksi heltyisi? Ei. Kovuus ja tunteettomuus on ikuinen perintöosani. Heidän auringoistaan huolimatta se jää muuttumattomaksi luonnokseni.
Mutta he koettivat, kostoani pelkäämättä, nolata minut.
He viskasivat minut tulikuumaan pätsiin ja rautaista taipumattomuuttani ilkkuen sulattivat minut, mustan ja kylmän, valkeana hehkuvaksi velliksi, takoivat moukareillansa, löivät puristuksiin, venyttivät mielin määrin ja jäähdyttivät sitten kiskoiksi, joilla ristiin rastiin vyöttivät koko maapallon. Tai jäätyneitä meriä minun panssarillani puhkoivat. He viilasivat, porasivat, hioivat, kiillottivat minua, maan mustista mujuista nostettua, kunnes koneillansa ilmojen korkeuksissa pilviä piirtelivät.
Osa minusta kerrassaan joutui lyhyeksi putken tyngäksi valoisaan puodinikkunaan kaiken kansan nähtäväksi. Olin hiottu kuusisärmäiseksi, teräksen sinerväksi, kanssani mustan kiiluva koukkuvarsi, allani liipasin, ylläni tähtäin, sydämessäni kylmä lyijyluoti. Ja jos aurinko heijastelikin kiilto-osistani, se oli vain kylmää nauruani kaikille lämmitysyrityksille. Valojen sammuttua, kun puotineiti lämpimillä käsillään tuli minuun koskettaneeksi, hän kiljahti kylmyyttäni kuin käärmeen pistoa ja veti kätensä pois.
Eräänä päivänä minut otettiin paikaltani. Ensin ottivat yhdet kädet, kääntelivät ja näyttelivät minua joka puolelta. Sitten ottivat toiset kädet, jotka vapisivat minua tunnustellessaan, nostivat povelleen, ja hetken kuluttua pistivät minut — en tiedä minne. Jouduin jonnekin, jossa oli taas pilkkosen pimeää. Pilkkosen pimeää, mutta ei kylmää, kuten maan syvissä sorauumenissa. Ei soraista, ei kosteaa eikä kylmää, vaan hentomielisen pehmeää, kuivaa ja lämmintä.
Mistä tämä uusi lämmin syntyi, en voinut ymmärtää. Se ei ollut tulen lämmintä, jonka jo olin kokenut; ei se myöskään ollut auringon lämpöä, joka oli minua puodin ikkunassa turhaan hyväillyt. Tämä oli jotakin toista, omituista, tasaisen hautovaa, viehättävää, kiihoittavaa lämmintä.
Jokohan he panevat minut viimeiselle koetukselle, ajattelin minä ivallisesti, ollen varma, että lyhyessä ajassa jäähdytän kylmille sen ahtaan vaatekomeron, johon olin joutunut.
Mutta se ei onnistunut minulle.
Päinvastoin. Tässä hautovassa lämpimässä tunsin luonnollisen kylmyyteni auttamattomasti, aste asteelta minut jättävän.
Olinhan ilmeisesti joutunut uuden lämmönlähteen välittömään yhteyteen. Sillä tuossa vierelläni, ihan tuossa vain pehmeän vaatteen takana, kuulin pimeässä äänettömyydessä salaperäisen palkeen hiljaisen käynnin: tuk, tuk, tuk, tuk ... ihan-ihan lähelläni ja kuitenkin hiljaa kuin maan syvimmästä sydämestä tullen. Enkä ainoastaan kuullut, vaan tuntemalla tunsin, kuinka palje joka sykinnällään vuoroin paisahti ja vuoroin kouristui, paisahti ja kouristui, ja kuinka se, kylkeäni vasten painautuneena, sykkiessään sai minut osalliseksi tahtinsa poljentaan.
Olisipa se sykintä hetkeksikin tauonnut, minä olisin ehkä sen lumoista päässyt ja jälleen kylmyyteeni kohmettunut. Mutta sen taika oli sen aikuisuudessa. Se sykki lakkaamatta, yötä päivää, minkään vieraan voiman virittämättä, sykki ainaisesti, omasta salatusta voimastansa.
Missään maan onkaloissa en ollut vielä koskaan tätä ihmettä nähnyt.
Ja kiihtymykseni kasvaessa minut täytti ihmeellinen aavistus: Entäpä kun tämä pieni, sykkivä sykkyrä onkin sen voiman lähde, joka on minut maasta nostanut, joka on minua hehkuvissa ahjoissaan sulatellut, joka on minut kiskoiksi takonut ja niillä maapallon vyöttänyt, joka jäätyneet meret minulla puhkaisee ja pilvienkin korkeudet piirtelee! Yhtaikaa niin suuri, niin mahtava, ja samalla näin pieni, näin uskollinen, näin lämmin, näin tutunomainen, näin rakkauteen kiihoittava!
Tämä salaperäisyys se hullaannutti minut kokonaan. Mieleni valtasi outo intohimo, sanomaton vetovoima salaperäiseen vieruskumppaniini, tuohon niin läheltä tuntemaani ja kuitenkin niin kiihoittavan vieraaseen, suureen, mahtavaan.
Mikä tuntehikas, yhä kuumeneva kiihkeys jo virtasikaan koko olemuksessani, ylettyen sydämeni kylmimpään ytimeen, sen lyijyluotiin asti. Minäkö se olin, rauta, tunteettomuuden, jäykkyyden, kylmyyden ikuinen vertauskuva? Kaksi vastakohtaa rinnakkain, kaksi ikietäistä vastakohtaa, ja kuitenkin rinnakkain! Olimmehan kuin sylityksin, sanoinhan sykintäsi liikuttaneen minua, ja kuitenkin — se, että vaate erotti meidät, oli minusta samaa kuin olisivat äärettömyydet erottaneet. Kiihtyvälle intohimolleni ei mikään läheisyys voinut olla kyllin läheistä. Täytyi saada olla rakastetussa olennossa itsessään, tulla yhdeksi hänen kanssaan, muuttua samaksi, ihan samaksi, tunkeutua hänen sisimpään ytimeensä, keskelle kuuminta sydäntä... Olin kuin suunniltani, olin menettänyt kaiken tasapainoni, en tajunnut enää omaa itseäni...
Ja aivan kuin vastaukseksi hullaantuneelle kiihkolleni tunnen, että sykintäsi alkaa lisääntyä. Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...
Mikä onkaan mielessäsi, sinä elämän omavoimainen synnyttäjä? Mitä kallioperustuksia aikonetkaan puhkaista, mihin syvyyksiin tunkeutua? Mitä merien ulapoita mielitkään mitata, mitä uusia lennon linjoja pilviin piirustaa?
Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...
Ah, sinä hehkuun viettelevä elämä, sinä hulluksi tekevä, minä olen sinun, minä palvelen sinun aikomuksiasi, mitä ikinä aikonetkaan, palvelen venyväisyydelläni tai kovuudellani, palvelen kestävyydelläni, kimmoavaisuudellani, taipuvaisuudellani, taipumattomuudellani, kaikella mihin ikinä mielit minua käyttää, palvelen sinua, ainoata jumalaani, pyrkien sinuun kuin onneni mittaamattoman korkeaan huippuun.
Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...
Jumalani, rakastettuni, tässä olen minä, tee minulla mitä tahdot, ota minut, ota!