Part 3

Samana päivänä kuoli se konstaapeli, jota oli ammuttu noissa iltamissa. Ja Margit sai kauhukseen kuulla, että kaikki epäluulot kohdistuivat Ranssuun.

Keskustellessaan Margitin kanssa Kuusinen kiivastui siihen määrään, että ilmoitti noutavansa Ranssun jo huomisaamuna ilman muuta sairaalasta. He olivat Margitin kanssa nyt ilmi vihollisia keskenään. Lääkäri ei enää vastustanut nimismiestä. Juomingit ruununvoudin kanssa jatkuivat.

Kirkas kuutamoyö oli tämän aamun edellä.

Margit ei ollut nukkunut hetkeäkään. Eipä ollut edes riisuutunut. Aikeessa niin tehdä hän oli vain kaulasolkensa irroittanut ja pannut pöydälle. Sitten hän oli vain kävellyt hiljaa tohveleissa ja välistä heittäytynyt pitkäkseen. Mutta ei mikään asento antanut hänelle rauhaa. Ajatukset saivat hänet yhä uudelleen ryntäämään vuoteelta ja taas hän käveli kiihkeästi edestakaisin, tuntien sietämätöntä ahtautta kaikin päin. Kerta toisensa perästä hän päätti ajatella kaikki uudelleen ja järjestelmällisesti alusta asti. Hän istuutui, painoi kätensä silmiä vasten ja sanoi itsellensä:

"Äiti avaisi pojallensa ikkunan, sanoen: mene tuosta poloiseni. Minä en avaa Ranssulle ikkunata. Miksi? Hän sanoo: siksi etten rakasta häntä yhtä voimakkaasti kuin äiti. Mutta Jumala tietää, että minä rakastan. Ja hänen pitäisi saada se tietää, siis minun pitää avata hänelle ikkuna, muulla tavoin hän ei voi saada sitä tietää. Hänen pitää saada tietää, että on olemassa jumalallinen rakkaus, joka on yhtä voimakas ja voimakkaampi, — joka ei ota pelätäkseen mitään seuraamuksia, ei edes hengen menetystä. — Mutta minä olen myös antanut lupauksen olla rehellinen sairaanhoitajatar, joka ei petä esimiestänsä eikä riko sairaalan sääntöjä. Jumala vaatii myöskin rehellisyyttä. Niin, mutta rakkaus on ylin kaikesta ja äiti ei epäilisi hetkeäkään. Mutta minä epäilen, minun rakkauteni ei ole ylin kaikesta, minä pelkään onnettomuutta itselleni, kuulusteluja, ehkä vangitsemisia..."

Tässä kohden Margitin päässä ja tunteissa aina kaikki sekaantui ja hetken taas kiivaasti käveltyänsä hänen piti jälleen istua, upottaa päänsä käsiin ja alkaa ajatussarja alusta, vielä jännittyneemmin koettaen tarkata, missä tuo epäloogillinen ajatuksen kohta oli, joka johti hänet pelkuriksi ja alensi häntä.

"Minä sanon: Jumala vaatii, että pidän sairaalavalani. Mutta tuon olen itse keksinyt vain puolustaakseni omaa pelkuruuttani. Jumala ei vaadi mitään rakkauden vastaista. Eikä hän ole käskenyt mitään valoja tekemään. Niinkuin hän on pannut rakkauden äidin sydämeen, niin hän on pannut rakkauden minunkin sydämeeni, hän siis vastatkoon seurauksista!"

Hän avasi ikkunan, ja ajatteli sen tehtyänsä, sydämen sykkiessä kuuluvasti: "Kas kun en ole sitä ennen huomannut avata, vaikka on niin lämmin ja tyyni yö, on ihan hullua pitää ikkunata suljettuna."

Mutta hänen kätensä jo tunnusteli seinästä ristikkokopin avainta ja hän ajatteli: "Monta kertaa olen päättänyt pitää tuota avainta taskussani, sillä jos se jää seinään voi joku, esimerkiksi Tilda, avata lukon ja päästää rakastettunsa menemään!"

Hän pani avaimen taskuunsa. Ja tällöin iski häneen ajatus: "Entäpä kun koko minun rakkauteni ei ole mitään muuta kuin Tildan rakkautta!"

Tässä valossa katsottuna näytti asia niin mielettömän hullulta, että Margitin oli pakko todistella omaa täysijärkisyyttään. "Tietysti avasin ikkunan vain raittiin ilman vuoksi, enkä ole milloinkaan tosissani ajatellut Ranssun päästämistä karkuun!"

Hänen piti heittäytyä taas vuoteelle ja painaa ohimoitansa puristuksiin, ettei päässä kaikki sekaantuisi.

Raitis yöilma kuitenkin vaikutti, että hän alkoi hengittää syvään ja tunsi suloista nukkumisen tarvetta. "Kohta, kohta kaikki tapahtuu, mutta ensin vain vähän nukkua, aivan vähän", hän ajatteli ja meni tainnuksiin. Siitä hän heti kavahti jälleen valveille, oman ajatuksensa herättämänä. Ajatus oli alkanut unessa, mutta jatkui valveilla:

"Vain muutaman sylen päässä minusta nukkuu hän rauhallisesti kuin lapsi. Minä rakastan häntä sydämeni koko voimalla, mutta en ole vielä ilmoittanut hänelle mikä häntä uhkaa aamulla. Tietysti ilmoitan. Tietysti heti nousen jalkeille ja menen ilmoittamaan. Mutta nyt ensin vain vähän nukkua... Kohta menen ja koputan ... voin aivan vähän nukkua..."

Margit nukkui kuitenkin kauan.

Kun hän heräsi ja nousi istuvilleen nähdäkseen ulos, oli kuutamossa jo selvää aamusarastuksen tuntua. Itäinen taivas oli vaalennut. Kuu piirsi permannolle ikkunan, joka ylettyi ovelle asti ja nousi kyynärän verran sitä myöten ylemmäs. Ikkunasta kuunnellessa kuului kaukaa tieltä monen miehen astuntaa ja jotakin puhelua.

Margit koetti olla ajattelematta mitään ja ihmetteli, että se onnistui hänelle niin helposti. Hän vain uteliaana seurasi oman ruumiinsa tekoja.

Ruumis nousi ylös ja kulki hiljaa ovelle.

Hänen kätensä painoi ovenkahvaa niin taitavasti, ettei vähintäkään lukon loksahdusta kuulunut, sitten oven auetessa painoi vielä voimakkaasti alaspäin, sillä ovi olisi muuten vingahtanut.

Erittäin viisaana Margit piti sitäkin, että hänen kätensä jätti oven auki hänen tultuaan välikäytävään, sillä ensiksikin kuudan pääsi valaisemaan käytävää, niin että ristikkokopin ovi näkyi ja toiseksi ei olisi vingahdusta voinut sulkiessa enää välttää.

Ruumis liukui kopin ovelle kuulumattoman hiljaa kuin varjo. Korva painautui ovea vasten ja etusormen nivelluu koputti tuskin kuuluvasti kolme kertaa.

Sisältä kuului heräävän äkkinäinen valveille kavahdus. Sitten oli taas hiljaa kuin haudassa.

Margit koputti uudelleen, mutta vielä varovammin.

Nyt kuului sisältä hiljainen yskähdys merkiksi, että koputus oli kuultu ja sen salaamisen tärkeys ymmärretty.

Hetken kuluttua ovea vasten painautui sisäpuolelta toinen olento ja ovi aukeni raolleen heidän yhteisestä toimestaan.

Margit pisti suunsa oven rakoon ja tiesi että Ranssun korva on vain tuuman päässä hänen huulistaan.

— He tulevat, kuiskasi Margit.

Samassa puristi Ranssun käsi hänen rannettansa eikä Margit ollut ymmärtämättä sen hätäistä rukousta: avaa siis minulle pääsy! — ja sen syvää kiitollisuutta: tämän minä palkitsen sinulle!

Margit työnsi oven auki ja sanoi:

— Minä menen ulos ja viivyttelen heitä.

Mutta hänen näin sanoessa hänen kätensä osoitti Ranssulle tietä avatulle ikkunalle, joka näkyi heikosti valaistun käytävän ja hänen huoneensa läpi. Liikkumattomina kiiltelivät kuutamossa sairaalan tuuhean puiston lehvät, yön hengittäessä Ranssulle vapautta. Ja sileä nurmi lupaili viedä varjojen pimeyteen ja haihduttaa kaikki jäljet.

Margit näki, että Ranssun kädet ja huulet vapisivat läheisen vapauden ajatuksesta ja kaikki muu oli unohtunut.

Hän aikoi ensin sanoa Ranssulle lähtösanat, jotka olisivat painaneet tämän mieleen sen uhrauksen, minkä Margit oli tehdyt jumalallisen rakkauden nimessä. Mutta nyt ei Ranssu tuossa jännityksen tilassa olisi voinut mitään vastaanottaa... Ei ajatellut edes kättä hyvästiksi puristaa...

Ranssu meni nopeasti ikkunaa kohden, kuulumattoman hiljaa ja notkeasti kuin kissa.

Margit kiiruhti toista kautta siihen puoleen rakennusta, joka oli lasiverantoineen kääntyneenä kylään päin ja sinne vievän valtatien varrella. Nyt hän ei enää välittänyt siitä että hän kolisi ovissa ja saattoi herättää yövirkailijan huomion. Nyt oli vain Kuusinen estettävä liian pian havaitsemasta, että hänen parhain uhrinsa oli kadonnut.

Sitten oli Margit valmis itse tulemaan vangituksi, jopa siirtymään heti saman ristikkokopin asukkaaksi, missä Ranssu oli ollut. Jossakin hän oli lapsena lukenut, äidistäkö vai muusta ikiystävästä, joka oli onnettoman vangitun pelastanut itse uhrautumalla koko elämänikänsä vangittuna istumaan. Se kertomus oli vaikuttanut häneen mitä syvällisimmin, ja hän oli ajatuksissaan liittänyt loistavan sädekehän vangin pyhän marttyyripään ympärille. Ja nyt hän oli itse valmis pyhittämään elämänsä samalle marttyriudelle.

Mutta Ranssu, jo nostettuaan jalkansa ikkunan luona olevalle tuolille, hypätäkseen ikkunalaudalle ja siitä ulos, juuri ennen hyppäystä oli huomannut viereisellä pöydällä Margitin soljen, ja pysähtynyt.

Tämä kapea solki näkyi aina Margitin leuan alla pitämässä kiinni hänen puseronsa karkeata vaatekaulusta, jonka alta miellyttävästi näkyi aivan hienoinen reuna valkeata paidan kaulusta. Tämä oli juuri se solki, johon Ranssun silmät aina laskeutuivat, kun eivät voineet kestää Margitin katsetta tämän puhuessa hänelle sydämen ja omantunnon asioita.

— Perkele sentään, äänsi Ranssu pitkään ja katkerasti niin kuin hänen pakoretkeänsä olisi äkkiä kohdannut ratkaiseva ja aivan voittamaton este.

Hän todella vasta tällä hetkellä tuli ajatelleeksi mitä seurauksia asiasta saattoi olla Margitille. Ja kohta hän näki, että kaikki oli järjestetty aivan päin seiniä, päättömästi niinkuin vain joku tyttö suinkin voi tämmöisiä asioita omin päin järjestää. Eihän ollut hipenenkään vertaa Margitille mahdollisuutta välttää epäluuloa. Jos ehtisi edes rautaristikon jotenkin vääntää irti ja särkeä lasi, että luulisivat karkulaisen siitä menneen. Mutta Ranssu ei ollut ensikertaa tämän kopin asukkaana, vaan oli jo ennen koettanut tuon ristikon lujuutta ja nähnyt, ettei se hievahda paikaltaan. Ja nyt se hullu tyttö meni vielä päälliseksi viivyttelemään heitä! Jos ehtisi hänelle antaa jotakin merkkiä, että ainakin sieltä laittautuisi heti pois.

Ranssu juoksi käytävän toiseen päähän ja avasi niin hiljaa kuin taisi sen oven, josta Margit oli mennyt. Mutta edemmäs hän ei voinut päästä. Sillä tulijain äänet kuuluivat selvästi jo jostakin rakennuksen sisäpuolelta ja myös Margitin ääni kuului selvästi, ollen ikäänkuin väittelyssä nimismiehen kanssa. Myöskin Tilda näkyi hääräävän täysissä pukeissa.

— Se on nyt sitten saatanaa, kiroili Ranssu väkevästi uudestaan, hammasta purren ja hieroen niskaansa nyrkillä. Ei ollut mitään, ei yhtään mitään keinoa!

Hän huokasi syvään, otti koppinsa oveen jääneen avaimen, vei sen Margitin huoneeseen ja ripusti seinään muiden avaimien viereen.

Sitten hän veti ikkunan huolellisesti kiinni, tuli takaisin käytävään ja meni omaan koppiinsa. Tarttuen molemmin käsin oveen hän vetäsi sen jälkeensä kiinni sellaisella voimalla, että koko talo tärähti ja pamauksen olisi pitänyt kuulua vaikka pappilaan asti, — ainoa merkki, millä hän enää osasi Margitille tiedottaa jääneensä koppiin ja ettei Margitin tarvinnut olla kohtalostaan levoton tai turhanpäiten viranomaisille mitään ilmaista.

Margit oli kuitenkin niin kiihdyksissä riitansa vuoksi kohmeloisen Kuusisen kanssa ettei hän mitään pamausta edes kuullutkaan. Tultuaan viranomaisten kanssa käytävään hän kohta huomasi, että Ranssun kopinovi oli lukossa, ja nähtyään avaimen oman huoneensa seinässä hän ihastuen ajatteli Ranssun mielenmalttia ja viisautta, kun oli ennen pakoansa näin huolellisesti kaikki asiat järjestänyt.

— Tuossa on, sanoi Margit tylysti Kuusiselle, joka oli tullut kynnykselle asti käsi ojona kopin avainta hakemaan. Margit ajatteli Kuusisen mentyä ja sulkeuduttuaan huoneeseensa:

"Kuinka viisaasti se Ranssu oli tehnyt siinäkin, että oli ulos hypättyään työntänyt ikkunan kiinni. Hän on ajatellut minua, se kultainen poika!"

Margit naurahti liikutettuna Ranssun ilmeisistä toiveista, että hänen onnistuisi välttää epäluuloja ja vahingoittumattomana selviytyä asiasta. Jännittyneenä hän odotti Kuusisen tuloa ja aikoi sanoa tälle kohta oven auetessa: "Tässä minä olen, vangitkaa minut!"

Mutta Kuusinen ei ilmestynyt hätäisin, melkein juoksevin askelin hänen huoneensa ovelle koputtamaan, niinkuin Margit oli kuvitellut kohta tapahtuvan.

Sen sijaan alkoi käytävästä kuulua Tildan itkun ulvontaa ja poistuvien miesaskelten kopinaa.

Margit tempasi huoneensa oven auki.

Hän ei ehtinyt Ranssua nähdä muuta kuin takaa, kun tämä sankan poliisijoukon ympäröimänä poistui käytävästä ja kärsimättömin liikkein torjui luotaan ulvovaa, iiliäisenä hänen kaulassaan riippuvaa Tildaa.

Margit tahtoi huutaa poistuvia pysähtymään, mutta se oli jo myöhäistä. Hänen voimansa pettivät ja hän olisi kaatunut, ellei olisi selin seinään nojautunut. Hetken kuluttua oli sairaalassa kaikki jälleen hiljaa.

Ja Kuusinen kulki saattueineen, Ranssu keskellä, jo kauppalan pääkatua.

Ihmiset heräilivät. Siellä täällä rullauutimet nousivat ikkunoissa tai verhot syrjäytyivät uteliaiden katseiden tieltä. Mutta Kuusinen ei käännellyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle. Vaikka hän näki kaikki uutimien nousut ja tunsi luissaan kaikki katseet, kulki hän niska jäykkänä suoraan eteenpäin. Suuren tottumuksen täytyi antaa hänen kasvoillensa välinpitämättömyyden ilmeen, niinkuin hän olisi katselijoille sanonut: "tämähän on nyt sitä tavallista, mutta katsokaa vain, jos haluttaa." Itse asiassa eli kuitenkin jokainen hermo hänen niskassaan, selässään jopa nenänvarressakin.

Asunnossaan, sen punaisen puutalon alakerrassa, jonka kadunpuoleisella seinällä tuuheat villiviiniköynnökset ylettyivät räystäälle asti ja uhkasivat tuuheuteensa upottaa ikkunatkin, oli ruununvouti jo herännyt, juonut kuuman aamukahvinsa ja paksuja savuja hulmutellen katseli avatusta ikkunanpuoliskosta kadulle. Kun Kuusinen saattueineen kulki ohitse, nyykäytti ruununvouti hyväksyvästi hymähtäen hänelle päätänsä. Mutta Kuusinen ei vetänyt nytkään suutansa tyytyväisyyden irvistykseen. Jäykän totisena, niska kankeana, virkalakki silmillä, sotilaallisella notkeudella ja hitaalla sulavuudella hän vain nosti kätensä kunniantekoon, lakin lipasta kuitenkaan koskettamatta ja pitäen kättänsä keikarimaisesti melkein silmäinsä edessä.

Sitten he painautuivat Putka nimiseen valkeaksirapattuun taloon ja sen ovet sulkeutuivat heidän jälkeensä.

Näin katosi Ranssu Margitin näköpiiristä.

Tämä Ranssun vangitseminen teki suuren käänteen Margitin ulkonaisessa elämässä.

Hän jätti sikseen koko sen sairaanhoitajatar-uran, johon oli niin innokkaasti ja suurin ponnistuksin antautunut.

Hän oli nähnyt ihmeellisen unen. Hän oli olevinaan jossakin synkässä pimeydessä ja kovin pelästyksissään. Sillä pimeydestä oli vähitellen alkanut erottua kaamea, ikäänkuin alhaaltapäin valaistu suunnattoman suuri mies, jolla oli yllään harmaasarkaiset, mustajuovaiset vanginvaatteet. Kylmä kauhun hiki oli vuotanut Margitin otsalta ja sydän oli lyönyt niin rajusti että oli täytynyt molemmin käsin sitä painaa estääkseen pakahtumasta. Hän oli jo aivan valmistunut ottamaan mieheltä vastaan murhaiskun, puristanut silmänsä lujasti kiinni ja muistanut ajatella kuoleman hetkeen soveltuvia asioita. Mutta kun murhaisku viipyi, oli hän raottaen silmänsä katsahtanut suureen mieheen ja ihmeekseen huomannut, etteivät tämän kasvot ilmaisseetkaan mitään murha-aikeita, vaan päinvastoin mitä vilpittömintä, melkein lapsen harrasta lähentymisen ja avun rukousta. Tuoko suunnaton, kesyttömän voiman mies rukoilee apua pieneltä, heikolta neidiltä! "Margit, Margit", oli mies sanovinaan, — "miksi olet hylännyt meidät sinä, jonka sydämessä on jumalallinen rakkaus!"

Siitä unesta herättyään oli Margitille selvänä uusi elämäntehtävä. Sillä vaikka unessa nähty vanki ei ollut Ranssu, vaan joku toinen, tai oikeastaan juuri siksi ettei se ollut Ranssu, oli Margitille selvänä, että hänen Ranssua kohtaan tuntemansa intohimo ei ole ollut turha, vaan on kääntymässä suuren asian palvelukseen. Hän ei ollut ainoa, joka on ihmeellisen unennäön vaikutuksesta löytänyt oikean tehtävänsä. Tunnettua esimerkkiä seuraten hänkin aikoi pyhittää elämänsä vangeille.

Ranssua hän ei enää milloinkaan nähnyt eikä edes tavoitellutkaan nähdä. Mutta se syvä tunne minkä hän oli tuon huligaanin tuttavuudesta saanut, pysyi aina koko hänen toimintansa pohjasävelenä, kannattaen hänen uskoansa siihen hyvään mikä asuu ihmisessä, jota uskoa vailla ei mikään sielullinen työ olisi hänelle ollut mahdollinen. Pahat ovat hyviä. Se oli Margitin usko.

Sillä aikaa Ranssu oli jo tuomittu käräjillä —elinkautiseen.

Käsi- ja jalkarautoihin pantuna hänet tuotiin vankilanmuurien eteen. Kuljettajat soittivat portin kelloa ja raskas ovi avautui Ranssulle. Mutta hän astui kevyesti kynnysportaan yli. Rautojansa helistellen ja ruumistansa joka askeleella tahallisesti hytkähytellen hän asteli vankilan mukulakivistä pihaa. Ja vaikka hän oli ollut tähän asti, eli jo puolen vuotta, yhä tuon ihmeellisen sairaalaneidin lumoissa, joka oli alkanut tehdä hänelle uskottaviksi aivan uskomattomia asioita, ei hän ainakaan tällä hetkellä Margitia ajatellut. Tällä hetkellä hänen selkäpiitänsä karmi ihana nautinto, sillä ylös katsomattakin hän tiesi, että kolmikerroksisen vankilan ikkunat olivat täynnä miesten päitä, joiden uteliaat katseet olivat häneen tähdätyt.

KOTI

NÄYTELMÄ (jonkun sekakuoron jäsenten esitettäväksi aiottu).

Laaja, katollinen, avoseinäinen eteinen, josta oikealle ovet tupaan ja karsinaan, vasemmalle pihaportaat, perälle kylätie ja näköala Lohjan järvelle niemineen ja kirkkoineen. Sadesää.

Tuvan avonaisesta ovesta kuuluu puumiehen askartelua ja joskus tolkutonta laulun loilotusta.

LOVIISA (kanniskelee astioita tuvan ja karsinan välillä, yksitoikkoisella, ynisevällä äänellä lakkaamatta valitellen huoliaan): Ja nähkääs tätäkin! Voi totta totisesti! Nähkääs! Karsinassa sadevesi tippuu jauhoastiaan!

JUUSO (tuvasta): Siirrä peremmäs.

LOVIISA: Vai peremmäs! Hullummin se siellä tippuu. Se tippuu maitopyttyynkin ja kerma roiskuu pöydälle.

JUUSO: No anna roiskua sitten, pianhan tästä siivilästä päästään.

LOVIISA: Voi tätä harakanpesää! Eikä katon panosta tänäkään keväänä mitään tullut. Kohta sinä Juuso nukut seisaallesi.

JUUSO: En minä viitsi. (Tavoittelee aina vain samaa nuottia).

LOVIISA: "Et sinä viitsi". Et sinä viitsi ennenkuin omaan sänkyysi tippuu, jos sittenkään. — "La-la-la" etkö sinä osaa sitä oikein laulaa! Ei se niin ollut.

JUUSO: Näin sitä Aino lauloi, la-la-laa-la-la-laa.

LOVIISA: Ei se niin ollut, älä sano la-la-laa, vaan laula näin: tra-tra-taa...

JUUSO: En minä siinä eroa tunnusta. Sitä Ainon laulua ei osaa säntilleen enää kukaan tässä kylässä, etkö luule minun sitä kyselleen melkein joka ikiseltä.

LOVIISA: Ei osaa sitä Ainon selkiätä laulua kukaan enää, ja meidänkin elämämme se on Ainon kuoltua muuttunut ja lakastunut.

JUUSO: Kuoltua — sanot. Mutta jospa hän ei olekaan kuollut, vaan vielä palaa takaisin Amerikasta.

LOVIISA: Vasta umpeen mennyttä haavaa älä revi jälleen auki. Ja jos et laulua osaa, niin älä sitä ollenkaan laula, sydäntäni särkee sen kuuleminen. (Menee karsinaan).

JUUSO (tulee haukotellen ja piippua poltellen tuvasta): Ah, ah, kuinka raukaseekin tämä sateinen sää. Taitaa kohta selitä. Pitäisi tästä joutua kauran kylvöönkin, mutta saaneeko velaksi siemeniä, kun on kahvivelkoja niin kosolta... Ja jos kylvääkin, niin kenen hyväksi, kun tämä mökki kuitenkin myydään.

LOVIISA (kantaa vihapäissään kissaa karsinasta): Maitopyttyyn hyppäsi, pakana, kun rottaa ajoi, sen hunsvotti, kyllä minä sinulle nyt vitsasta annan, ai-ai-ai... (Vie kissan pihalle): Siinä, ja siinä ja siinä sait!

JUUSO: Hävittää se pitäisi tuommoinen elukka, eihän se ole vielä yhtä rottaa kiinni saanut!

LOVIISA: Et sinäkään niitä rotanläpiä tukkoon saa, vaikka kuinka olen pyytänyt ... voi tätä elämää, tätä elämää ... vastalypsetty maitoni!...

PAAVOLAN ISÄNTÄ (tulee pihalta): Päivää, päivää, mitäs pahoja täällä on tehty? Huh-huh, vettä sataa kuin saavista kaataen.

JUUSO: No jopa tulitte hyvään tarpeeseen. Me tässä juuri teistä puhuimme, että etteköhän ostaisi koko tätä hökötystä.

PAAVOLA: Vai möisitte?

LOVIISA: Eihän se elämä tässä enää suju. Menisimme jo maantielle, siitä vaikka maailman ympäri. Jos ulkona sataa, niin kyllä sataa sisälläkin, nähkää Paavola itse, noin sitä vettä tulee.

PAAVOLA: Huono on katto.

LOVIISA: Eikä permantokaan ole parempi.

JUUSO: Älä sinä akka, kaupat tärvelet!

LOVIISA: Vaikka ei tätä tupaa muuten moittia saa... (Menee karsinaan).

PAAVOLA: Kestäneekö aineet siirtämistä, vanha ja pahoin lahonnut tuntuu olevan.

JUUSO: Honkatukit ovat sitä kovemmat mitä vanhempia. No, no, ei väkisten. — Tässä arveltiin, että jos hyvinkin Ainomme vielä elää. — Sanokaa te, Paavola, — kyllähän te sen Ainon olitte kuullut laulavan, kun se vielä näillä kotitanhuvilla pyöri. Vieläkö te sen hänen laulunsa muistanette?

PAAVOLA: Ettenkö sitä muistaisi?! Niinpä se minun tunnossani aina kieppuu kuin väkkärä vesipuron päällä. Hänen katoamistansa olen surrut, en vähempää kuin te hänen vanhempansakaan — (kuivaa kyyneleitä) ... eikä vähempää kuin poikani, joka hänessä morsiamensa kadotti.

JUUSO: Ei ole kuitenkaan hänen kuolemastansa sanomissa mainittu eikä vielä papin kirjoihin merkitty.

PAAVOLA: Niinkö että vielä voisi palatakin?... Kunpa voisi, enkä sinulta tahdo viimeistä toivonkipinää riistää, usko mitä uskot.

JUUSO: Mutta kajautappas se laulu. Sen kun jälleen mieleeni saisin. Kajauta, jos muistat.

PAAVOLA: Mikäs, etten minä sitä muistaisi. La-la-la-laa, litulii, lululaa...

JUUSO: E-ei, tiedätkös, ei-ei-ei...

LOVIISA (rientää karsinasta, yhtaikaa): Älkää herrannimessä, eihän se niin ollut. Odottakaa vähän... (Menee takasin).

PAAVOLA: Minullakin on näin sateella kurkku käheänä. Mutta jos tupanne todenperästä myydä haluatte, niin käynpä sanomassa Aku veljelleni.

JUUSO: Niin ja sano muillekin, että tulevat kauppaa hieromaan, kyllä me nyt tämän myymme kimssuineen ja kamssuineen, jos niin tahdotaan. Ei haluta enää tässä elää, jos sitten muualla haluttanee. Mene, Paavola, sano kylässä, että pidämme niinkuin hiljaisen huutokaupan.

PAAVOLA: No, no, Juuso, älähän nyt noin... Jospa kokee, eipä hylkää... Mutta niinkuin sanottu, mainitsen Aku veljelleni ja sanon Iivarille, ja Tanelille, joka on vanhaa latorakennusta kysellyt. Ja hänpä se on parempi laulajakin. Hän sanoo, olenko Ainon laulua oikein muistellut, hän sen meille laulaa. Mutta tuossapa tuo näkyy menevänkin.

JUUSO (kujalle päin): Hei, Taneli, poikkeeppa taloon.

PAAVOLA: No minä sillä välin käyn veljeni ja sen Iivarin tänne. (Menee vasemmalle): Älä päätä kauppaa ennenkuin tulemme.

JUUSO: Otahan puodista sokeria ja kahvia nimellesi, ei meille uskota.

TANELI: Tullaan, tullaan. (Tulee oikealta).

JUUSO: Sinäkö sitä vanhaa latorakennusta olet ostaaksesi kysellyt?

TANELI: Olen.

JUUSO: Osta tämä meidän hökötys.

TANELI (katselee kattoon, koputtelee seinää): Ehjää minä tahdon.

LOVIISA (karsinasta): No eikö tämä nyt sentään vanhan ladon verosta käyne?

JUUSO: Ja paremminhan heinätkin tuulettuvat, jos on rakosia.

TANELI: Kolmesataa markkaa.

JUUSO: Älä, älä helkkarissa.

TANELI: Lyönkö pöytään?

LOVIISA: Kolmesataa! Siinäkö koko omaisuutemme!

TANELI (tarjoo kättä): Sovittu ja kättä lyöty!

JUUSO: Ei, pidetään ennen vaikka avisiooni. Ohhoh...

TANELI (istuu): Mutta totta puhuen, miksi tätä myytte? Vielä siitä huoneen saisi.

LOVIISA ja JUUSO (huokaavat raskaasti).

TANELI: Korjatkaa katto ja tilkitkää seinät, elettävä tästä tulee.

LOVIISA: Eipä meistä enää ole eläjiksi.

JUUSO: Siitä asti kun Aino meiltä meni, eipä haluta korjatakaan, satakoon ja tulkoon niin ulkona kuin sisälläkin...

TANELI: Onkos nyt varmasti saatu tietää se Aino hukkuneeksi?

JUUSO: No, sitähän minäkin tässä, että jospa ei olisikaan ollut sen Tikanikin sakissa, vai miksi nuo tuota Amerikan laivaa mainitsevat.

LOVIISA: Siinä se on ollut, siinä samassa Titanikassa. Ei ole Ainomme elävien joukossa. Meren kylmässä, pimeässä pohjassa, petokalain hampaissa... (Rupeaa itkemään).

JUUSO: Älä alvaria ruikuta, johan olet liikaakin itkenyt. (Tanelille): Jospa mahdottomat olisivatkin mahdollisia ja Aino vielä palaisi näille kotimaille! Mutta sittepä tämä tupa rähjä vasta myötävä olisikin. Tämmöiseen harakan pesään ei Ainoa otettaisi! Pois se! Tämmöiseen sammakkoluolaan ja rottain holviin! Vai mitä sanot, Taneli?

TANELI: Sanon vain, että miksi hänen nimeänsä ei ole hukkuneiden jos ei pelastuneidenkaan joukossa mainittu?

LOVIISA: Voi, älkää hyvät ihmiset minua repikö ja raastelko, ette häntä puheillanne kumminkaan kuolleista herätä. Voi päiviäni! (Itkien tupaan).

JUUSO: Se meidän muori on oikein niinkuin vähän päästään vialla tämän asian takia. Älä sinäkään enää Ainosta puhu, antaa sen asian olla haudattuna.