Part 2

Tildan levottomuus alkoi kasvamistaan kasvaa. Hän ei heittänyt toivoansa, että Ranssu lopultakin vielä saapuu. Sentähden hän ei saattanut ollenkaan Margitin puheita seurata, vaan kääntelihe jokaista oven-aukeamista katsomaan, kuunteli jokaista äännähdystä yleisön puolelta, ja posket punaisina kierteli päätään taapäin aivan kuin hänellä ei olisi mitään niskanikamia ollutkaan.

Kun Tildan hanurinsoittaja oli istuutunut näyttämölavan reunalle odotusaikaa soitolla lyhentämään, Margit äkkiä tunsi ankaran sysäyksen kylkeensä.

— Ranssu! Ranssu! — sähähti Tilda. Mutta kuka sisälletulleista oli Ranssu, sitä ei Margit voinut mitenkään nähdä. Niin selvää kuin Tildasta olikin, kuka sakeassa miesjoukossa oli Ranssu, niin mahdotonta oli Margitin häntä muista erottaa. Tildan kiihkeiden osoitusten mukaan olisi Ranssu ollut se mies, joka kädet housujen taskuissa oli asettunut sivuttain parvekepylvästä vasten nojalleen ja muiden puhetta kuunnellessaan näytti koputtelevan päänsä takaraivoa pylvääseen.

Ei Margit ensin osannut tässä miehessä mitään erinomaista huomata, ja hän alkoi ajatella, että koko se sankaruus, minkä hänkin Tildan kertomusten vaikutuksesta oli jo kuvitellut Ranssun ympärille, ei ehkä ollutkaan muuta kuin Tildan rakkaushuumetta. Ainoa mikä näin ensi näkemältä saattoi herättää huomiota oli miehen paksu ruskea tukka, joka keikarimaisesti tuprutti otsalla. Jotenkin huolimattoman puvun ainoana juhlatilanteen merkkinä oli ohkainen, sinipunervan kirjava kaulahuivi, joka koruttomassa solmussa riippuen peitti paidan kauluksettomuutta. Pitemmälti joukkuetta tarkastellessa saattoi kuitenkin huomata, että muut miehet, vaikka olivatkin puhelevinaan keskenään ja hänen ohitsensa, nauroivat ja puhuivat vain hänen mieltänsä kysyäkseen. Pylvääseen päätänsä koputteleva mies seisoi tuskin kuunnellen veltossa asennossa, haluttomasti ajan kulumista odotellen, mutta hallitsi miehistä ympäristöänsä viimeistä värettä myöten. Eikä ainoastaan lähintä miessakkia, vaan koko yleisön oli vallannut levoton uteliaisuus niinkuin kuuluisuuden saapuessa johonkin vähäpätöiseen kyläkokoukseen, jossa ei kukaan ollut sellaista huomiota odottanut. Tyttöjen päät olivat joutsenkauloina käännyksissä salin perälle, tai he kikattivat punastuneina ja puhuivat keskenään tietämättä mitä puhuivat ja mille nauroivat. Mutta Ranssu ei tuntunut noiden tyttöjen hallitsemisesta niin paljon välittävän kuin miesten.

Nyt läksivät jotkut Ranssun sakilaisista hanurinsoittajaa kohden, joka oli kylän paras soittaja. Mutta Ranssu sanoi: Älkää menkö. Ja koko sali kuuli hänen sanansa, sillä kaikkien silmät ja korvat olivat sillä hetkellä yhtenä näkevänä ja kuulevana. Miehet menivät sentään. He istuivat soittajan viereen kädet lakkareissa ja puhuivat hänelle tuupiskellen häntä, joten soittaminen kävi mahdottomaksi ja mies herkesi. Silloin tuli siihen Ranssu ja sakilaiset antoivat hänelle hänen suuren hanurinsa. Ja kun Ranssu alkoi soittaa, niin sakilaiset rupesivat työntämään tuoleja salin perälle parven alle ja koko yleisö nousi seisaallensa eikä kukaan enää odottanut puheen kuulemista, vaan pojat rupesivat auttamaan tuolien työntämistä ja tytöt valmistuivat tanssiin, istuen seinänvierustoille.

Tämän aikana Ranssu soitellessaan katseli hellittämättä sinnepäin missä Tilda ja Margit istuivat, joten monet vastapäätä istujista vetivät suorat viivat Ranssun katseen suuntaan ja alkoivat hekin tarkata heitä. Tilda oli jotenkin tuntematon tässä tehdaskylässä, mutta Margitia ei kukaan ollut ennen nähnytkään ja yhä vilkastuvista kyselyistä kolmansien jopa viidensienkin vieressäistujain ylitse ei ollut mitään apua. Tytöt kiehuivat, mutta Margit jäi salaisuudeksi.

Tilda oli onnellinen Ranssun katselemisen johdosta. Hän oli kovin punehtunut, ei osannut istua alallaan, ja kaikessa mitä hän hoki Margitille ei ollut rahtuakaan järkeä. Mutta Margit ymmärsi, ettei Ranssu Tildaa katsellut, vaan häntä, Tildan tuntematonta toveria.

Loukattu hanurinsoittaja meni ravintolan puolelle järjestysmiehille valittamaan, mutta nämä näkivät, että yleisö oli ranssulaisten puolella eikä halunnut puhetta kuunnella, koska tanssiaika olisi sillä lyhentynyt. He kuitenkin kielsivät Ranssua soittamasta ja alkoivat kiivaan sananvaihdon sakilaisten kanssa, jotka olivat kerääntyneet heidän ympärilleen ja nostelivat housujansa ja kiristelivät vöitään, niin kuin tappelua valmistaissa, sillä järjestysmiehet vaativat näyttämään pääsylippuja ja tahtoivat ajaa ulos pahimmin juopuneita.

Kylän oman hanurin alettua soittaa Ranssu, antamatta merkkiä tappelun alkamiseen, jota sakilaiset häneltä joka hetki odottivat, loikkasi pitkään hypäten Margitin viereen istumaan ja kysyi tuttavallisesti, eikö mentäisi tanssimaan.

— Tulkaa pois, se on päissään — kuiskasi Tilda hätääntyneesti toiselta puolelta Margitin korvaan.

Margit tahtoi nousta, mutta Ranssu oli kietaissut toisen kätensä hänen vyötäistensä ympäri, muka tanssiin lähdön nimellä, ja veti puoleensa, sitä lähemmäksi itseään mitä lujemmin Margit pyrki irti.

Koettaen olla katselijain huomiota herättämättä, — sillä koko sali katseli yhtenä silmänä —, Margit pujotti kätensä selän taa ja tarttui koko voimallaan Ranssun sormiin, saadakseen hänen kätensä irtautumaan.

— Vai on täällä liian valoisa tanssia Ranssun kanssa! — sanoi hän hellittäen hetkeksi kätensä. Samassa hän nousi ja päästi huikean vihellyksen. Kaikki sähkövalot sammuivat. Salissa syntyi suuri hälinä ja kuului kauhun kirkaisuja kaikkien yhtaikaa törmätessä oven puolelle.

— No nyt ei näe kukaan, — kuuli Margit Ranssun sanovan ja tunsi käsivarren kaulansa ympärillä. — Ovi lukkoon ja tanssit käymään! — kuului Ranssun ääni huutavan sakilaisille.

Sillä aikaa joku tempasi Margitia kädestä syrjään ja hän pääsi notkistumaan Ranssun käden alta.

— Tulkaa tämän kautta, minä vien, — kuiski Tilda, joka oli hänet irtitemmannut. Ja he riensivät näyttämöä kohden, jolla puolen salia ei ollut tungeskelevia, kiipesivät lamppujen yli ja verhon välitse lavalle, laskeutuivat jyrkkiä rappusia myöten ravintolan puolelle, pujahtivat keittiöön ja siitä joutuivat kivijalan kellariin.

Vielä nykäys ja Tilda sai pienen oven saranoiltaan ja niin suurelle raolle, että siitä hyvin mahtui ulos.

Ulkona oli kuudan. Oven edessä oli suuria ja pieniä pakkilaatikoita, niiden takana roskaläjä tappuroita, höylävilloja, säilykepurkkeja, käärepapereita, pullojensirpaleita, ja koko läjän takana korkea töyräs, jonka ylintä pintaa matala ovi ei näyttänyt.

— Tästä vain juoksette tielle, sanoi Tilda jättäytyen, ja Margitin kysymykseen, eikö hän aikonut paeta mukana, purskahti itkemään.

— Kyllä se nyt taas joutuu poliisien käsiin, voivotteli Tilda, — ja kuka tietää, mitä se vielä tänä yönä tekee!

Tilda juoksi samoja portaita ylös takaisin Ranssuansa etsimään ja hillitsemään, jos semmoiseen suinkin vielä oli aikaa, mutta ylhäältä kuului jo tappelun rääkynää. Lattiapalkit tömisivät ja hanurin ääni erottui melun keskeltä vain kaukaisena aavistuksena.

Margitin oli edessä pakkilaatikkojen ylitse roskaläjille kiipeäminen. Hän koetti siirtää suurinta laatikkoa tieltään, mutta se ei onnistunut. Silloin kuului useita selviä revolverinlaukauksia ylhäältä salista eikä Margitin auttanut kiireessä enää muu kuin suinpäin heittäytyä pakkilaatikon päälle ja kiivetä ylitse. Alussa kävi kaikki hyvin. Toisella kädellä hän piti hameitaan koholla, toisella tarrautui kaikkiin mahdollisiin rakosiin vetääkseen itsensä ylös. Polvet tahtoivat luisua jyrkältä pinnalta, ja päälliseksi häntä rupesi naurattamaan kun hän odottamatta tuli ajatelleeksi, mitähän hänen paroonilliset omaisensa sanoisivat, jos näkisivät hänen yöllä kiiveskelevän pakkilaatikkojen yli ja vielä "työväentalon" takakäytävistä tullen!

Ennenkuin hän siitä suuresta laatikosta selvisi, tapahtui vielä semmoinen onnettomuus, että pöksyjen pitsit tarttuivat naulaan eikä hänellä ollut vapaata kättä niitä selvittämään. Kiukuissaan hän antoi pitsien repeytyä, mutta polvea poisnykäistessä sama naula repi pitkän naarmun hänen jalkaansa. Joten Margit, ennenkuin pääsi törmän rinteelle istumaan, itki kiukusta ja naarmun kirvelystä. "Kyllä vain sitä jos johonkin joutuu", ajatteli hän hienossa kapinassa omia aatteitaan ja aikeitaan vastaan. Ja meni pitkä aika ennenkuin hän sai selitetyksi itselleen, etteihän tapaus heittänyt mitään varjoa "alemman kansan" ylitse, vaan että oli kysymys vain tunnetusta huligaanista, Ranssusta, joten tuossa katkerassa loukkaantumisessa, mikä painoi hänen sydänalaansa tapauksen johdosta kaikkia sivistymättömiä kohtaan, ei ollut vähintäkään oikeutusta. Hänen omaisensa ne kyllä aina jostakin esimerkistä olivat valmiit tuomitsemaan koko alemman säädyn, mutta juuri sitä hän, Margit, ei saanut tehdä. Ja täysin lohdutettuna hän hypähti töyräältä, löysi polun ja pian pääsi tielle, joka vei kirkonkylään. Hänen ilokseen oli siinä muitakin iltamista tulijoita menossa kirkonkylään. Tytöt kertoivat ristiriitaisesti, toiset, että sakilaiset olivat ampuneet konstaapelin, toiset, että konstaapelit olivat ampuneet Ranssun, ja kolmannet, että Ranssu oli puukottanut hanurinsoittajaa ja kahta järjestysmiestä.

Sairaalassa oli onneksi kaikki järjestyksessä Margitin palattua. Tildaa odottamatta hän saattoi mennä omaan huoneeseensa nukkumaan, päivystäjä ei sanonut yhdessäkään huoneessa valvottavan.

Unesta vain ei tahtonut tulla mitään.

Margit kutsui jälleen esille tuon hyväntunteensa, selittäen itselleen yhä ja yhä uudestaan kuinka hänen kiintymisensä kansanlapsiin oli jäänyt koskemattomaksi entiselleen. Siihen hänen kiintymiseensähän perustui koko hänen nykyinen elämänsuuntansa, hänen olentonsa koko erikoisuus, ja sekö olisi horjahtanut yhden ainoan tapauksen tähden!

Tavallisesti Margit heti nukkui, kun oli vain saanut järjestykseen ja tasapainoon ajatuksensa. Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä unta tullut silmiin. Ennen nukkumista ajatukset menivät omille teilleen.

Kun hän, jaksamatta yhtämittaa yritellä pysyä sillä ajatusten tasolla, missä hänen oli hyvä olla ja mistä uni tavallisesti tuli, päästi kiristetyt langat valtoimiksi, menivät hänen ajatuksensa heti Ranssuun, eli juuri siihen mitä hän koetti työntää niistä erilleen. Ilmi elävästi hän jälleen näki Ranssun seisovan selin pylvään nojassa, kädet lakkarissa ikäänkuin tahallisesti välinpitämättömyyttään korostaen. Hänen verkalleen koputtaessaan päänsä takaraivoa pylvääseen tuli kurkun suuri aataminomena erikoisesti näkyviin. Kasvojenpiirteet näyttivät uhmaavan yleistä huomiota, ja kuitenkin siitä juovan omaa elämäänsä. Huulet väreilivät tämän uhman nautinnosta. Ja sitten näki hänen kävelevän salin läpi kevyesti kuin kissa, ruumiin liukuessa eteenpäin ottamatta mitään osaa askelten nytkähdyksiin. Varmaan tämä notkea käyntitapa johtui hänen tottumuksestaan liikkua katoilla, sillä hän oli levysepänsälli. Ja Margit tapasi omat huulensa hymyämästä tiedotonta ihailua, juuri samaa, jota hän oli yleisössä niin moittinut, sillä olihan aivan ilmeistä, että juuri tuo yleisön ihailu se yllyttikin Ranssua tuossa arveluttavassa sankarillisuudessa. Tyttöjen kauhunkiljahduksissa oli ainakin puoleksi myöskin ihastusta, ja pojat eivät näyttäneet edes salaavankaan ylpeyttänsä siitä, että saivat olla Ranssun seurassa tai vain läheisyydessäkin. Kauhuissaan Margit tempautui irti tuosta luvattomasta mielentilastaan ja koetti uudelleen tunnelmoitua omaan luvalliseen ja viileään maailmaansa. Mutta se rupesi olemaan yhä mahdottomampaa. Sen sijaan hän ajatteli Ranssun kaunismuotoisia sormia, kun tämä, luullen Margitia Tildan toveriksi, istuutui viereen ja antoi kätensä olla Margitin polvella. Ja hänen piti tunnustella sitä paikkaa selkäpuolen vyötäisillä, mitä Ranssun käsi oli painanut. Tuohon, — ei, vähän alemmaksi, tuohon noin.

Juuri sinä hetkenä, kun uni vihdoin olisi tullut pelastamaan Margitin hänen omavaltaisten ajatustensa kidasta, ryntäsi päivystävä hoitajatar hänen huoneeseensa ilmoittaen, että neljä haavoitettua oli tuotu sairaalaan sidottaviksi. Yksi näistä oli niin pahasti runneltu, että lääkärin oli mitään tavanmukaisia pesuja ja puhtaisiin paitoihin panoja odottamatta vain revittävä miehen omat vaatteet ja ryhdyttävä haavojen sitomiseen.

Se oli Ranssu itse.

Hän oli tämän ajan tiedotonna, ja vain kyljestä kuulaa tunnusteltaessa ja ulos vedettäessä näytti houreissaan purevan hammastaan, suupielet vaahdossa.

Lääkärin lähdettyä hoitajattaret varovasti pesivät hänen ruumiinsa, pukivat valkoisiin alusvaatteisiin ja nostivat lakanan päällä vuoteeseen. Hän ei tullut tajuihinsa. Verenvuoto oli saatu tyrehtymään, mutta vuoto oli kalman kalpeudesta päättäen ollut tavattoman runsas.

Margit katseli nukkuvaa. Kaunismuotoiset, kellertävän valkoiset sormet näkyivät lakanantaitoksella. Ja öiset tunteet tulvahtivat Margitin sydämeen sellaisella voimalla, että hän oli mennä tainnoksiin. Sitten veri hyökkäsi päähän ja hän selvisi pyörrytyksestä.

Hän koetti tehdä itsellensä tiliä tästä tunteesta, jolla oli noin suuri ja odottamaton vaikutusvalta koko hänen fyysilliseen olentoonsa ja aivan siitä hetkestä asti kuin Ranssu oli pannut kätensä hänen vyötäisilleen. Mutta ei hän siinä parhaallakaan tahdolla voinut havaita mitään hävettävää. Se oli kohta vaihtunut vain äidilliseksi hellyydentunteeksi ja oli tällä hetkellä pelkkää sitä tunnetta ilman vähintäkään vivahdusta aistillisuuteen. Teki vain sanomattomasti mieli ottaa nuo kädet omiinsa, lämmittää niitä, painautua aivan lähelle hänen päätänsä, silittää tukka pois otsalta ja sanoa: oma, oma poikaseni, on muutakin kuin ihmisten ihastus, on muutakin minkä edessä olla, on se Suuri Sisällinen, joka katsoo ja näkee kaiken ja rakastaa sinun sankaruuttasi. Teki mieli itkeä yhdessä ja yhdessä kääntyä kohti aurinkoa.

Margitin katsellessa Ranssua näiden tunteiden vallassa tämän silmät alkoivat liikkua luomien alla, hän käänsi päätänsä ja silmät avautuivat raoilleen. Hän katsoi Margitia kohden ensin ikäänkuin mitään ymmärtämättä, mutta sitten otsa rypistyi niinkuin tuskasta ja hänen päänsä teki turhan yrityksen kohottautua alukselta. Hän oli ilmeisesti tuntenut Margitin. Tämä ponnistus oli sairaalle liikaa. Silmäluomet painuivat taas umpeen ja verettömän kalpeille kasvoille levisi poskipäihin heikko puna.

Ranssun ilmeinen mielenliikutus arvelutti Margitia, koska se saattoi helposti aiheuttaa haavakuumeen, joka tässä tapauksessa olisi ollut perin kohtalokasta. Vastoin nimismiehen määräyksiä hän siirrätytti Ranssun semmoiseen huoneeseen, jonka ikkunoissa ei ollut rautaristikkoja, ja toimitti hänet toisen hoidettavaksi, jotta sairas olisi välttynyt enemmiltä liikutuksilta. Mutta jo kolmantena päivänä Tilda ilmestyi Ranssun lähettämänä pyytämään Margitia hänen puheillensa, Ranssu oli Tildan avulla ajellut partansa tätä tapausta varten. "Hän on kaiketi häpeissään neidin tähden", sanoi Tilda.

Margit tuli vuoteen luo kysyvästi katsellen Ranssun silmiin.

Ranssu kääntyi ensin pois, sitten käänsi päänsä Margitin puolelle, mutta liian paljon, niin että katsoi ohitse. Hänen silmänsä siirtyivät nopeasti esineestä toiseen, kunhan vain välttivät sattumasta siihen kohti mistä olisivat tavanneet Margitin katseen.

Margit nosti tuolin vuoteen viereen, pani lämpömittarin varovasti sairaan kainaloon, istuutui ja rauhoittavasti kosketti hänen kylmiä käsiään.

Ranssun huulille oli nousevinaan jokin pilkallinen hymy, mutta kai hän myöskin tunsi olevansa henkihieverissä, koska ei voinut estää huuliensa vavahtelemista niinkuin lapsella, joka ei voi ylläpitää uhmamieltänsä. Anteeksipyyntö olisi hänelle ollut samaa kuin heltyä itkuun. Näkyi selvästi, että hän kaikin voimin taisteli sellaista mahdollisuutta vastaan ja sen vastapainoksi koettaa säilyttää luonnotonta ivahymyään.

— Ei nyt huolita eilisiä muistella, sanoi Margit, — nyt täytyy vain pysyä rauhallisena.

Ranssu katsahti Margitiin hämmästyen, niinkuin olisi odottamatta löytänyt ystävän sieltä missä luuli vain vihollisten väijyvän. Hän tarttui Margitin ranteeseen ja kuiskasi kiihkeän nopeasti:

— Elääkö se konstaapeli vielä?

Margit otti lämpömittarin jälleen käteensä, katsahti siihen ja näki, etteivät Ranssun asiat olleet hyvinpäin. Voimatta vastata hänen kysymykseensä, koska puhuminen pidätettyjen kanssa muista kuin heidän hoitoansa koskevista asioista oli sairaalan säännöissä ankarasti kielletty, Margit sanoi vain:

— Koettakaa pysyä aivan rauhallisena, nyt täytyy ensin tulla terveeksi, se on pääasia.

— Joo, joo, terveeksi, myönnytteli Ranssu ja ivahymy pääsi kokonaan voitolle, — terveeksi, terveeksi, että paremmin jaksan rautoja kantaa.

Margit punastui. Tämä oli hänen kipeitä kohtiansa ja ehkä kipein. Hän oli sairashoidon valinnut elämänurakseen, mutta tämä tapaus tässä ei ollut suinkaan ensimmäinen, joka pani epäillen kysymään, onko yleensä aina koetettava saada ihmistä terveeksi? Välistä näytti aivan ilmeiseltä, että joku tauti tai kipu oli välttämätön tuon ihmisen sielulliselle edistymiselle, jota vastoin nopea paraneminen oli vain omansa edistämään kevytmielistä suhtautumista omantunnonasioihin ja opetuksen nopeaa unohtamista. Ja nyt tämä: Ranssun tila ei ollut toivoton ja Margit pani koko taitonsa ja intonsa hänen hoitoonsa. Mutta Ranssun äskeiset sanat olivat kuin saavillinen kylmää vettä niskaan: mitä nopeammin Ranssu paranisi sitä pikemmin Kuusinen saisi tulla panemaan häntä rautoihin! Kuka tietää oliko näissä oloissa Ranssuun nähden elämä vai kuolema enemmän toivottava! Ranssu koetti kurottaa päätänsä vähän ylemmäs ja kysäsi mahdollisimman hiljaisella kuiskauksella uudelleen:

— Elääkö se vielä?

Margit ymmärsi, että Ranssu kysyi taas konstaapelista, joka oli tappelussa saanut kuulan vatsaansa.

— Elää, elää, sanoi Margit, — mutta koettakaa olla muistelematta ja puhumatta niistä asioista. Ellette voi minun kanssani, kutsun toisen hoitajan.

— No, no, ei suututa, sanoi Ranssu taas tarttuen Margitin ranteeseen, minkä näytti omistaneen hyväksi tavakseen.

Olisi todella pitänyt suuttua, mutta Margitia vain nauratti, jopa omituisesti miellytti tuo luottavainen tuttavallisuus.

— Onkos neiti ollut jo kauankin tässä laitoksessa? Kas kun en minä vain ole ennen sattunut näkemään! — sanoi Ranssu huolettoman keikarimaisesti aivankuin ei olisi ollut mitään kysymystä elämästä ja kuolemasta.

Ranssun kasvot olivat näissä puheluissa käyneet kuumeisen punaisiksi. Hän vilkuili ja liikutteli päätään niinkuin se joka puhuu vain toisen huomiota harhaan johtaakseen, eikä muuta mieti kuin miten päästä vuoteesta ja ikkunan kautta livahtamaan vapauteen.

Margit näki nyt että Ranssu, raskaasti sairaana, oli hänen vaatimuksestaan siirretty tähän huoneeseen, jonka ikkunassa ei ollut mitään rautaristikkoa. Eivät nimismiehen silloiset epäilyt olleetkaan olleet aivan turhia, vaan sairas näytti olevan kylläkin tarkoin vartioitava.

Hän nousi, meni ikkunan luo ja sulki sen tarkoin.

Margitin palatessa vuoteen ääreen Ranssu tirkisteli pilkallisesti hymyillen hänen silmiinsä, ja matkien hullunkurisella äännähdyksellä ikkunan kiinnilopsahtamista nyykäytti ivallisen totisena päätänsä, siten muka tunnustaen tuon sulkemisen suurta tärkeyttä.

Margit tunsi punastuvansa aivan korvia myöten.

Hän ei voinut katsoa Ranssua silmiin, mutta tunsi tämän hellittämättä seuraavan häntä, sama iva huulilla. Vihdoin Ranssu kuului sanovan merkitsevän hitaasti:

— Taitaisi neidin käydäkin kovin pahoin, jos tämmöinen poika pääsisi karkuun?

Margit tekeytyi ankaraksi.

— Minä toistan vielä kerran, hän sanoi, — että ellette voi olla puhumatta kielletyistä asioista, saatte siirtyä takaisin koppihuoneeseen ja jäätte muiden hoitoon. Sitä ehkä haluaisittekin.

Ranssu vaikeni ja alkoi leikkiä tupsuilla, jotka riippuivat vuoteen selustimesta. Margitin tuli häntä sääli.

— Kysyitte, olenko ollut kauan täällä. Vasta kaksi kuukautta, — sanoi Margit lauhkealla äänellä ja istuutui jälleen vuoteen ääreen. Hän alkoi kertoa itsestään siinä mielessä, että toivoi Ranssun pian väsyvän kuuntelemaan ja nukkuvan, mikä olisi ollut kovin tarpeellista näissä oloissa. Kuumetta oli 39 astetta. Hän oli tehnyt sen havainnon, että sairasta ei mikään hermolääke niin varmasti vaivuta uneen kuin toisen turhan tarkka tilinteko oman elämänsä vaiheista, terveydentilasta, käänteistä, tapauksista. Ja hän alkoi kertoa yksitoikkoisella äänellä perhesuhteistaan, isästä, äidistä, sisaruksista, nimitteli heidän nimiänsä, mainiten heidän ikänsä, kunkin nykyisen olinpaikan, toimialan. Mutta Ranssu ei näyttänyt uniselta, eikä haukotellut. Silloin Margit, ikäänkuin itsekseen puhellen ja kääntyen poispäin alkoi selvitellä niitä syitä, jotka olivat panneet hänet valitsemaan ammatikseen sairashoidon. Hän kertoi itsestään pitkälti eikä välttänyt antautumasta erikoisimpiinkaan itsekohtaisuuksiin. Kun hän sitten katsahti Ranssuun, varmana että tämä oli nukkunut, kohtasi häntä kaksi uteliaasti räpyttelevää silmää, jotka jännittyneesti tarkkasivat häntä peitteen alta. Ei mitään ollut jälellä ivahymystä. Suu oli vähän auennut ja kasvoilla vallitsi kuuntelevan lapsen harras ilme sadun joutuessa käännekohtaansa. Mikä ihme saattoikaan noin kiinnostaa Ranssua Margitin tahallisen yksitoikkoisessa filosofoimisessa! Poskipäät olivat punaisina. Margit pysähtyi kahden vaiheille jatkaako enää ollenkaan.

Silloin Ranssu sanoi:

— Ei ihmistä oikein rakasta muu kuin äiti.

Tämä oli sanottu Margitin aivan satunnaisen lauseen vuoksi, joka koski ihmisen mahdollisuutta oppia rakastamaan lähimmäistä niinkuin itseänsä.

Margit sanoi siihen:

— Paitsi inhimillistä rakkautta on olemassa myöskin jumalallinen, joka ei tee erotusta vieraan ja omaisen välillä.

— Joo-joo, — sanoi Ranssu lyhyesti. Mutta tuo hänen myöntelynsä tuntui pikemminkin vastalauseelta ja puheen tahalliselta jyrkältä katkaisulta.

Nyt olisi Margitin ollut hyvä lopettaa, mutta hänestä tuntui tilanne sietämättömältä. Ranssu oli kohdellut häntä niinkuin hän olisi sanonut: paitsi inhimillistä rakkautta on olemassa myöskin — papillinen! Ranssulla ei muka ollut vähintäkään asiaa siihen, mitä nuo sairaanhoitajattaret ja muut semmoiset sielunpelastajat saarnasivat. Sentähden Margit ei voinut pidättää, vaan sanoi väittelyn äänilajissa:

— Kanakin rakastaa poikasiansa ja antaa henkensä niiden edestä.

Ranssu oli hetken aikaa ääneti niinkuin ei olisi aikonutkaan vastata. Katseli vain kynsiänsä. Sitten vilkasi kulmien alta Margitiin ja sanoi hiljaisen totisella äänellä:

— Äiti ei sentään olisi sulkenut säppiin tuota ikkunata.

Nyt ei Margitilla ollut enää mitään sanomista. Hänestä tuntui niinkuin jäisen kylmä eron muuri olisi kasvanut heidän välillensä. Ranssun jäädessä huligaanina toiselle puolelle ja hänen itsensä pelastussisarena toiselle. Hän jätti Ranssun huoneen, kasvava kipu sydämessä, sillä hän tunsi Ranssun mukana — joutuneensa tappiolle.

Saman päivän iltapuolella nimismies Kuusinen pyöräili uudelleen sairaalaan ja antoi jyrkän määräyksen Ranssun siirtämisestä rautaristikoilla varustettuun yksinäishuoneeseen. Tämän hän teki pidettyään alustavan kuulustelun muiden, lievemmin haavoittuneiden kanssa. Ja kaiketi oli kuulustelussa tullut esiin jotakin erikoisen raskauttavaa Ranssua vastaan, koskapa nimismies ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Margitin estelyitä eikä edes välittänyt hänen kiihkeästi kuiskaamastaan uhkauksesta katkaista kaikki entiset suhteet. Kuusinen oli ne jo katkaissut. Hän oli menossa takaisin ruununvoudin luo jatkamaan juominkeja.

Asia sai Margitista nähden nyt sellaisen luonteen, että Ranssun täytyi ajatella siirron tapahtuneen hänen toimestaan, ikäänkuin kostoksi tai rangaistukseksi Ranssun muka sopimattomasta käytöksestä. Ja heidän välinsä tuntuivat tämän johdosta olevan peräti lopussa.

Margit ei käynyt useaan päivään Ranssun kopissa, mutta kärsi suuresti tämmöisen käänteen johdosta.

Ranssu parani haavoistaan verraten pian.

Usean kerran Tilda kävi esittämässä Ranssun pyyntöjä pukeutua ja nousta vuoteesta ja lopulta lääkäri itsekin oli valmis suostumaan sekä Ranssun pukeutumispyyntöön että nimismiehen vaatimukseen saada toimittaa Ranssun kuulustelu.