Part 1

language: Finnish

HULIGAANI

Ynnä muita kertoelmia

Kirj.

Arvid Järnefelt

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Huligaani Koti (näytelmä) Taivas ja maa Raudan vaellukset Kyntäjä Magda ja Dorotea Kaksi kirjettä Omenapuu Kärpänen ja ihminen Eläin ja ihminen Kohtalo Kevät Satu

HULIGAANI

Kun nimismies käänsi polkupyöränsä maantieltä sairaalan tielle, juoksivat ikkunassa istuneet piiat sisälle ja samassa koko sairaala tiesi mikä oli tulossa, sinivalkoiset hoitajattaret tiesivät, kuuromykkä halkojen kantaja tiesi, ja yhdessä humauksessa tiesivät myöskin kaikki sairaat, jotka viruivat valkoisissa vuoteissansa. Sijaisjohtajattarelta sai asian kuulla vihdoin lääkärikin, joka oli juuri jättänyt leikkaushuoneen, ja lähdössä yksityiselle vastaanotolleen, veti eteisessä tiukkaa palttoota yllensä. Häneltä pääsi pieni perhana, sillä nimismiehen ilmestyminen merkitsi kuulusteluja, lääkärintodistuksia ja kirjallisia lausuntoja, sanalla sanoen mitä kiusallisinta viivytystä.

Senvuoksi, nimismiehen päästyä eteiseen, tervehdittyä ja ilmoitettua asiansa, tohtori ei herennytkään pingoittamasta käsiään ahtaihin hihoihin, vaan päinvastoin tuikealla äkkiponnistuksella sai palttoon sijoilleen ja alkoi mielenosoituksellisesti hakea keppiään.

Nuoren nimismiehen lapsekkaille kasvoille nousi tärkeyden ja virallisuuden leima. Mutta ennenkuin hän ehti ilmaista vaatimuksensa, löysi sijaishoitajatar tohtorin kepin ja hoputti sen vikkelästi tohtorille, jolloin tämä sanoi:

— Eikö totta, neiti, meidän huligaanimme N:o 1 on vielä aivan mahdoton kuulusteltavaksi?

Hienopiirteinen säätyläisneiti punehtui hieman, — ehkä siitä, että tohtori teki hänelle, harjoittelevalle sijaisjohtajattarelle, kysymyksen, jommoisia tehdään vain varsinaiselle johtajattarelle. Kaikessa tapauksessa löysi kaunis neiti tohtorille jo hatunkin, ja sitä tarjoten kiiruhti sanomaan:

— Kuume noussut aamusta, päiväkuume 39°, herra tohtori.

— No, näettekös! — rehenteli tohtori nimismiehelle, — ja te menisitte jo kuulustelemaan! Jotakin sanomista toki pitäisi olla meilläkin. Kenen vastuunalaisuus, sen valtakin. Järjestystä, edes jonkinlaista, pitää olla kaikissa asioissa eikä vähimmin — sairaaloissa...

Ja tohtori kolisteli jo ulko-ovissa. Niitä jälkeensä sulkemaan kääntyessään hän muljahutti viimeisen moittivan katseen nimismieheen ja sanoi:

— Haavakuumeista kuulustelemaan! Onko kuultu!

Painoi ovet kiinni ja yhä paheksuvasti hytkytellen hartioitaan laskeutui portaita ja meni tiehensä.

Äkäilevästä tohtorista päästyään nimismies tahtoi ainakin naisväen edessä säilyttää arvovaltansa ja hän sen vuoksi rypisti silmäkulmansa aivan tuikean ankariksi. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän alkoi povitaskustaan kopeloida muistikirjaansa, johon sitten valmistui seisaaltaan merkitsemään, mitä hänelle virallisiin kysymyksiin vastataan:

— Onko sairaalassa oleva joutolainen _Frans Gideon Lindstedt_, tai niinkuin hän Tampereen poliisiviranomaisilta saapuneissa asiakirjoissa mainitaan, _Frans Keperi_, tai Viipurin puolessa ja tällä paikkakunnalla tunnetaan nimellä _Ranssu_, ilmoittanut nimekseen jonkin näistä mainituista?

Eteiseen saapuneet ja ovissa tirkkivät hoitajattaret suhahtivat kaikki pakosalle, kun kuulustelu alkoi.

Silloin nimismies sanoi äskeiselle neidille:

— Ellen saa kysymyksiini vastausta, täytyy minun vaivata neitiä pyynnöllä, että minut viipymättä osotetaan Ranssun huoneeseen.

Neiti viittasi silmillään, että poliisit ensin poistuisivat, ja nimismies nyykäytti heille päätä, sanoen: Saatte mennä.

Kohta kun poliisit olivat poistuneet, tuli neiti lähemmäksi ja sanoi kiihkeästi:

— En ole koskaan teiltä mitään pyytänyt, nyt pyydän ainoan kerran. Jättäkää hänet rauhaan.

Nimismies katsahti neitiin hyvin kummastuneena, eikä ensin osannut sanoa muuta kuin hyvin pitkään: Vai niin?! Mutta kun hänelle kohta selvisi, että tuo "pyyntö" ei sisältänytkään mitään nöyrtymystä, veti hän suunsa vähän ivalliseen hymyyn ja virkkoi:

— Pelkään pahoin, että vastaukseni tulee olemaan yhtä hylkäävä kuin kaikki teidän vastauksenne minun muinaisiin pyyntöihini. Leikittä puhuen, kysymyksessä on ensiluokan huligaani, kuten hallussani olevat paperit osoittavat.

— Kuulkaahan, herra Kuusinen, ettehän sentään tahdo kieltää minua tulemasta kanssanne vähän kävelylle, olen virkistyksen tarpeessa. Saanko?

Nyt nimismies alkoi taas luulla, että ehkä sittenkin oli kysymyksessä muutakin kuin vain tämä huligaani, — ehkä neiti vihdoinkin alkoi huomata mitä oli hylännyt kun oli hänet hylännyt, ehkäpä tarkoitus hyvinkin oli korjata entiset erehdykset ja vieläkin koettaa päästä oikeaan säikeeseen kiinni. Eihän se turha sukuylpeyskään pitkälle auta.

— Tietysti, tietysti, hän sanoi, ja jättäen kaikki kuulustelemisaikeet rupesi auttamaan päällysnuttua neidin ylle.

Nimismies Kuusinen ajatteli tällöin: "Kovin kalpeaksi hän on käynyt, ehkä on rasittunut, kun on tottumaton moiseen piika-työhön, ehkä on myöskin jo nöyrtynyt ja pitäisi suurena huojennuksena päästä vaikkapa vain nimismiehenkin vaimoksi. Asiat alkavat ehkä kääntyä hiukan parempaan suuntaan!"

Mutta heidän kävellessään herra Kuusinen tunsi yhä syvemmälti harmistuvansa, sillä he olivat päässeet jo kauppalan keskukseen asti eikä neiti Margit vieläkään osannut puhua muusta kuin yhä vain samasta iänikuisesta huligaanistaan. Mikä ihme saattoikaan hänen mieltänsä siihen niin sitoa? Aatelisneiti, joka huvikseen harjoittaa laupeudentöitä! Taasko joitakin oikkuja, erinomaisuuksien tavoittelua! Semmoista ei Kuusinen voinut lainkaan sietää, se oli peräti hänen luontoansa vastaan, joka oli tuota jäykkää suomalaista, suorasukaista, kohtikatsovaa lajia.

Mutta asia tuli hänelle vieläkin harmillisemmaksi, kun neiti Margit tosissaan alkoi esittää, että hänen huligaaninsa saisi jäädä kokonaan kuulustelematta, toisin sanoen, että tuo puukottaja ja kenties murhamieskin parannuttuaan päästettäisiin vapaalle jalalle ja syyte jätettäisiin nostamatta.

Kuusinen koetti selittää visapäälle, että semmoiset armahtamiset eivät ole hänen vallassaan ja että hän menettäisi kohta virkansa, jos kaikkialta saapuvista poliisiraporteista huolimatta antaisi Ranssun livistää matkoihinsa nyt kun on onnellisesti joutunut kiinni.

Neiti Margitin mielestä Kuusinen olisi hyvin voinut painaa asian alas, sillä Ranssu ei ollut tehnyt itseänsä syylliseksi muuhun kuin tavalliseen tappeluun, sanoi Margit.

— Ja ammuskellut ja satuttanut konstaapeliin, joka on hengenvaarallisesti haavoitettu! säesti Kuusinen ivallisesti.

Mutta tämäpä olikin se kohta asiassa, johon Margit tahtoi tulla. Hän oli näet saanut tohtorin uudestaan tutkimaan haavoitettua konstaapelia ja myöntämään, että vastoin alkuperäistä otaksumaa sisälmykset olivat säilyneet verrattain vahingoittumatta, joten haavan hengenvaarallisuudesta ei ollut varmuutta.

Kuusinen sanoi tärkeänä: — Nuo asiat minun on kuuleminen tohtorilta itseltään. — Johon neiti Margit sanoi, että hänen hallussaan oli tohtorin kirjallinen todistus.

Kuusinen aikoi nyt pilkallisesti kysyä, oliko neiti Margitin ehkä aikomus esiintyä Ranssun asianajajana. Mutta käänsikin puheen toisaanne, pysähtyi ja syvään huoaisten sanoi:

— Sanokaa, neiti Margit, mikä ihme teitä tuossa inhoittavassa huligaanissa viehättää!

— Hän ei ole mikään inhoittava, eikä edes mikään huligaani, tietäkää se. Vaan mikä hänessä on hyvää, on yhtä hyvää kuin kenessäkään muussa.

— Sanokaa vain: kuin teissä, herra Kuusinen.

— No niin, yhtä hyvää kuin missä pyhimyksessä tahansa.

— Ruvetkaamme siis kaikin huligaaneiksi, — sanoi Kuusinen sapekkaan ivallisesti.

Margit sanoi rauhallisesti:

— Vaatisi sitä edes jonkinlaista miehuutta teiltäkin.

Kuusinen ei voinut käsittää mitä yhteyttä tällä lauseella oli edellisen kanssa. Mutta sen sanottuaan Margit kääntyi ja meni hyvästelemättä tiehensä.

Kuusinen jäi salkku kainalossa nolona katsomaan hänen jälkeensä.

Kuusiselta — miehuutta! Kuusinen oli miehuudestaan kuuluisa ei ainoastaan tässä pitäjä pahaisessa, vaan parin kokonaisen kihlakunnan alalla. Monta kertaa hän olikin ajatellut, että jos hänen seikkailuistaan koottaisiin "elävät kuvat", niin niihin odottaisi pääsyä pitemmät jonot kuin mihinkään amerikkalaiseen salapoliisinäytelmään. Jo koko hänen harjoitteluaikansakaan ei ollut muuta kuin alituista revolverin pauketta, takaa ajoa, villeintä ihmismetsästystä ja monesti ylen hengenvaarallista uhkapeliä. Mutta itsenäiseen asemaan päästyä oli juuri hänen tarmonsa, oikeastaan siis juuri hänen urheutensa, ollut niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat häneen suurinta huomiota kiinnittäneet. Kahdesti oli hänet mainittu pääkaupungin sanomalehdistössä, uutisissa, jotka oli asetettu erilleen tavallisista poliisiraporteista. Ensikerralla tosin vain taitavana poliisikoiran käyttäjänä, mutta toisella kertaa yksistään vain hänen mieskohtaisen, häikäilemättömän takaa-ajonsa ja lopullisen, äärimmäisesti hengenvaarallisen rautoihin-kytkemisen vuoksi. Toisin sanoen, miehuus oli niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat hankkineet hänelle nimen.

Sen vuoksi nuo Margitin sanat "vaatisi sitä jotakin miehuutta teiltäkin" mitä kipeimmin loukkasivat Kuusista. Ja loukkasivat vielä enemmän ehkä sen vuoksi, että hän syvemmällä itsessään hyvin ymmärsi niiden todellisen tarkoituksen, vaikkei ollut pinnemmällä ymmärtävinään ja kuvittelikin olevansa ymmärtämättä. Mutta muutaman askeleen kuljettuansa hän jo ajatuksissaan väitteli Margitin kanssa, ja juuri noiden sanojen "todellista" mieltä vastaan.

Margit oli tietysti nytkin niinkuin aina ennen tarkoittanut, että Kuusiselta puuttui miehuutta luopua nimismiehen ammatista, vaikka Margit oli hänelle muka todistanut sellaisen ammatin halpamaisuuden.

Kun Kuusinen oli muutama vuosi sitten kiintynyt tuohon aatelisneitiin ja tällä ei ollut näyttänyt olevan mitään hänen kanssaan seurustelemista vastaan, olivat ihmiset sanoneet, että se nyt on Margitin tavallisia oikkuja. Tietysti sillä tytöllä piti olla kihlautumisessaankin jotakin erinomaista, tavallisuudesta poikkeavaa. Ja tällä tavallisuudesta poikkeamisella tarkoitettiin sitä, että Margit näytti aikovan valita sulhasekseen suomalaisen talonpoikaisylioppilaan, joka harjoitteli nimismiehen tointa. Mutta Kuusinen tiesi, että tämä aatelisneiti oli häneen suostumaisillaan oikeastakin syystä eikä vain leikillään.

Heikkoina hetkinään oli Kuusinen nimittäin todella ollut valmis Margitin tähden vaikkapa koko asemansa jättämään ja tuuliajolle viskaamaan kaikki siihen asti hankkimansa elinmahdollisuudet. Niin, vaikkapa umpimähkään myöntämään, että "antaa pahantekijäin olla", ajattelemaan: mitä helvetin asiaa minulla niihin on, ryöstäkööt ja pistelkööt puukoillansa niin paljon kuin ikinä haluavat! Ja matkustamaan Margitin kanssa vaikkapa Austraaliaan, jossa Kuusinen rupeaisi ratsastavaksi härkälaumain paimeneksi.

Semmoinen härkälaumain ylipaimenen virka oli hänellä todella ollut tarjolla erään kapteenin kautta, joka tunsi hänen kuntonsa ja tarmonsa Kuusisen merimies-ajoilta. Vapaa asunto, ratsuja, metsästysvälineitä, runsas palkka, pysyvä koti eräässä Queenslandin parhaista kaupungeista ja muuten hurja elämä villeillä aroilla — osasiko parempaa enää toivoa! Ja kaikkein hullunkurisinta oli, että Margit olisi kaiketi suostunut seuraamaan häntä semmoiseen seikkailuelämään! Jos Kuusinen oikein tunnusti itselleen kaiken totuuden, niin ainoa kerta, jolloin hän erehtymättömästi näki, että Margit todella voi suostua häneen, oli silloin kun hän puoli leikillä esitti tuon puhvelipaimen-suunnitelmansa. Silloin oli Margitin silmissä hämmästyksen ohella leimahtanut eloisa välähdys: hän olisi suostunut.

Mutta jos Kuusinen oli vieläkin rehellisempi itselleen, niin hänen täytyi myöntää, että ainoa syy, joka esti häntä — edes Margitinkaan saamisen hinnalla — tekemästä totta tästä pilasta, oli oikeastaan vain tuo "mitä ihmiset sanovat"! Erittäinkin mahdottomalta tuntui Kuusisesta lähimpien toveriensa arvostelun kantaminen, puhumattakaan ylemmistään, kuten esimerkiksi ruununvoudista, jonka hämmästynyt, Kuusisen oikeassa arvioimisessa pettynyt ilme esiintyi Kuusiselle ilmi elävänä kuvitelmana, aivan mahdottomana kestää ja kantaa. Koko muu maailma olisi tehnyt juuri samanlaisen ylenkatseellisen ja yhteiskunnallisesti ikäänkuin hautaavan ilmeen. Sellaista oli aivan mahdoton kestää jo pelkkänä ajatuksenakin, mutta tositapauksena se oli niin sietämätöntä, että mieluummin ajatteli vaikka hirttäytymistä. Suoraan sanoen, Kuusisella oli tiedossa, etteivät ainoastaan hänen vähän alemmat tai vähän ylemmät virkatoverinsa, vaan itse maaherrakin oli jo saanut vakiintuneen käsityksen siitä, minkälainen mies Kuusinen oli sekä virkamiehenä että ihmisenä. Tätä käsitystä ei Kuusinen tosin olisi mitenkään voinut sanoihin pukea, mutta käsitys oli edullinen, hän tunsi sen alituisen läsnäolon melkein niinkuin ihminen tuntee salaisimman minuutensa asioita. Sen olivat luoneet hänen parhaat ponnistuksensa, hänen uutteruutensa, intonsa, eikä vähimmin hänen häikäilemätön rohkeutensa. Se oli ikäänkuin hänen sisin pyhättönsä, jota varten koko sydän sykki, jota kaikki hänen ajatuksensa ja harrastuksensa kasvattivat ja vaalivat. "Se Kuusinen se pitäisi saada tänne pääkaupunkiin poliisilaitoksen palvelukseen", oli maaherra kerran sanonut lääninsihteerille. Ja tämä lause oli painunut Kuusisen pyhätön kauniiksi kehykseksi, kasvanut siihen kiinni olennaiseksi osaksi, Kuusisen sinisistä silmistä alati sädehtiväksi hilpeäksi elämäniloksi ja tarmokkaaksi varmuudeksi.

He erosivat.

Ja erosivat aikana, jona Margitin suku alkoi jo tottua heidän kihlautumisensa ajatukseen, nähtyään sitäpaitsi, että Kuusinen oli eteenpäinpyrkivä mies, jolla saattoi olla hyvinkin kaunis tulevaisuus virkauralla.

Mutta kohtalo on omituinen leikkijä. Eron tultua Margit oli ruvennut sairaanhoitoa harrastamaan. Hän kävi siinä tarkoituksessa kurssin Helsingin kirurgisessa laitoksessa, edistyi nopeasti ja sai paikan virkavapautta nauttivan varsinaisen johtajattaren sijaisena tämän kauppalan sairaalassa.

Mutta ihmeellinen kohtalo saattoi Kuusisen samaan aikaan pääsemään varsinaiseksi nimismieheksi juuri samaan pitäjään, asemapaikkanaan samainen kauppala.

Näin jatkui heidän omituinen tuttavuutensa eli oikeammin ainainen taistelunsa.

Pian Kuusinen sai huomata, etteivät Margitin mielipiteet hänen toimialaansa nähden olleet vähintäkään muuttuneet.

"Ottaa rosvoja kiinni ja toimittaa ryöstöjä ihmisten luona, hyi!" Se oli Margitin arvostelu.

Siinä oli oikeastaan kaikki, mitä neiti Margit oli koskaan sanonut vastenmielisyytensä syistä tätä uraa kohtaan. Mutta vaikka hän ei olisi sitäkään sanonut, kävi sama vastenmielisyys ilmi lukemattomista tosiasioista, joita Kuusinen ei voinut väärinymmärtää. Siinä oli Kuusisen mielestä jotakin visapäisyyttä, joka häntä suuresti harmitti ja jonka johdosta hän olisi ollut valmis ketä tahansa muuta nostamaan poikkiteloin polvilleen ja nasevasti vitsoittamaan kuin pahankurista lasta. Ei saisi muka "ottaa rosvoja kiinni" eikä pitää pakkohuutokauppoja, mutta kun kysyy mitä arvoisa neiti siis on ajatellut rosvoille tehtäväksi, niin ei tullut mitään vastausta. Noin ylimalkaan vain: "antaa niiden olla" tai: "ottakoot muut kiinni!"

Harmitti niin että sormia syhelmöi. Kiukku kehittyi kehittymistään, kunnes koivuinen vitsa taas tuli mieleen, juuri sellainen notkea vitsa, jommoisella äiti oli läimäytellyt Kuusista itseään hänen poikana ollessaan ja jonka vaikutuksesta hän oli aina tuntenut, kuinka kirvelevien kipujen kovimmillaan ollessa mahdottominkin visapäisyys oli vaihtunut mitä nöyrimpään äidin tottelemiseen. Mutta Margitia ei nähtävästi oltu milloinkaan vitsoilla kuritettu, niinkuin aatelisten lapsia usein kuulutaan kasvatettavan.

Kaikista näistä kiukuistaan huolimatta kun Margit tylyjen sanojensa jälkeen Kuusisen muka puuttuvasta miehuudesta läksi hyvästelemättä tiehensä, Kuusinen oli sittenkin alakuloinen. Sillä jokin selittämätön, peräti aiheettomalta tuntuva ystävyydentunto Margitia kohtaan ei vain ottanut hänessä sammuakseen. Se oli tosin vain niinkuin jotakin sisarusten välistä ystävyyttä, mutta Kuusisella se usein erittäinkin Margitin poissaollessa muuttui myöskin "siksi" rakkaudeksi. Teki mieli painaa päänsä Margitin rintaa vasten ja tunnustaa: "no, no, ei kiukutella, voithan sinä olla jonkinverran oikeassakin."

Senvuoksi Kuusinen, ennenkuin yhtyi ratkaiseviin toimenpiteisiin Ranssun suhteen, päätti vielä mennä ruununvoudin luo tiedustelemaan tämän mieltä Ranssun asiassa ja ottamaan selvää oliko mitään mahdollisuuksia edes johonkin määrin lieventää tämän kohtaloa — Margitin lepyttämiseksi.

Ruununvouti oli vanhaa, juurevaa Suomen ruotsalaista herrasrotua, Runebergin runouden kasvattama, merivahapiippujen, tuutinkien ja totien luoma syvä basso. Sitä hän oli ollut jo M. M.:n aikoina, mutta nyt hän oli aivan peloittavaksi tuuhistunut, sinipunertunut, ja hänen bassonsa oli puhellessakin käynyt niin rämeä-ääniseksi, että innostuksen hetkinä lasit kilisivät ja ikkunat tärisivät siinä talossa missä hän asui.

Kuusinen ihaili tätä ruununvoutia suuresti.

Jos Kuusisen oli vaikea särkeä sitä kuvaa, mikä maaherralla oli hänen lupaavasta virkailija-henkilöstään, niin vielä vaikeampi, aivan mahdotonta oli hänen särkeä sitä kuvaa, mikä tällä ruununvoudilla oli hänestä muodostunut. Kuusinen oli kerran heidän juomatuulella ollessaan antanut ruunun voudille sen käsityksen, että hän muutamissa asioissa yhtyi jopa tämän ruotsinmielisyyteenkin, eikä tuotakaan vähäistä väärinkäsitystä hän enää milloinkaan osannut saada peruutetuksi. Kuinka hän sitten olisi muka saanut vihjatuksi tälle karhulle, tälle ruotsalaisuudessaan ikäänkuin ahavoituneelle miehelle, jota uudet aatetuulahdukset eivät olleet milloinkaan hipaisseetkaan, jotakin Margitin tapaisia mielipiteitä!

Ei milloinkaan. Mutta hänellä oli toinen toivo.

Ruununvoudilla oli tapana suurella innostuksella kertoa nuoruutensa ajoista ja omasta nimismiehyydestään Pohjanmaan pahimmin tunnetuissa pitäjissä. Hän ei oikeastaan tunnustanut hyödyllisiksi kuin kahta rangaistuslajia, nimittäin selkäsaunaa ja kuolemanrangaistusta. Kaikki, mikä oli tuolta väliltä, oli pahasta. Hän haukkui silmittömästi nykyisiä vankilajärjestelmiä pitkine rangaistusaikoineen ja vankienlihottamisineen. "Toista oli minun aikoinani", hän sanoi, "minä otin junkkaria kiinni kurkusta ja sanoin: pamppuako vai linnaa? Ja aimo pamputuksen saatuaan, tainnuksista herättyään oli mies parannettu. Saman rikoksen toistumisesta ei puhettakaan!"

Nyt toivoi Kuusinen, että mahdollisesti Ranssuakin voisi vain kaikessa hiljaisuudessa näin tainnuksiin asti pamputtaa ja sitten laskea menemään. Hän aikoi sopivalla tavalla tiedustaa ruununvoudin mieltä asiasta.

Mutta vähän aikaa kuunneltuaan Kuusisen selostuksia Ranssun teoista ja eri poliisiraporteissa lausuttuja otaksumisia ruununvouti tuli totiseksi ja sanoi, että tässä asiassa olisi edullista saada lopullinen tuomio viivytetyksi vuoden pari, sillä hän oli varma, että siihen mennessä kuolemanrangaistus tulee jälleen käytäntöön. — Tuommoisia herroja ei auta pamputus, vaan ne ovat kerrassaan lopetettavat, — sanoi hän ja oli tyytyväinen, että hänen lauseensa lopetti kaiken enemmän keskustelun ikävästä asiasta.

— Mutta kuuleppas, sinä Kuusinen, — sanoi hän toisella ilon äänellä, — minä olen keksinyt sekoituksen, jonka vertaista sinun kielesi pää ei ole vielä milloinkaan maistellut. Tule tänne!

Ja hän vei Kuusisen kansliasta omaan huoneeseensa, joka oli täynnä tupakinsavua, hirvensarvia, pyssyjä, nahkoja ja erilaisia tupakkavehkeitä.

Pöydällä seisoi maljakkoja, lekkereitä ja laseja. Ruununvouti oli ilmeisesti ollut juuri uusissa sekoitushommissa, kun Kuusinen ilmoittautui.

Hän kaasi täyteen korkean pikarillisen kellervän kuulakkaa nestettä, tipautti siihen vielä jotakin ainetta kahdesta eri pullosta ja peräytyen pulloineen pari askelta pöydän luota, sanoi hiljaisella ja tahallisen onnettomalla äänellä:

— Maista!

Hiljaisella ja tahallisen onnettomalla senvuoksi, että jos olisi pitänyt huutaa tapauksen todellista merkitystä vastaavalla äänellä, niin siihen ei olisi ylimalkaan mikään ihmisääni riittänyt. Parempi siis sanoa aivan hiljaa.

Jo tätä ensimmäistä pikarillista juodessaan Kuusinen tunsi, että hän samalla joi kaikkien Margit-suhteittensa lopettajaisia.

Mutta hän tiesi vielä, että he tulevat juomaan toista vuorokautta yhteen menoon.

* * * * *

Sairaalaan takaisin palattuaan Margit meni hiljaa sen huoneen ovelle, missä Ranssu makasi, ja tirkisti oviraosta. Hänen täytyi hämmästyä. Tilda oli huoneessa, polvillaan vuoteen ääressä kannattaen Ranssun edessä peiliä ja pesuvatia. Tytön pää oli rempallaan vuodetta vastaan ja hän itki niin, että koko hänen ruumiinsa hytki. — Ranssu oli kohottautunut puoleksi istualleen päänaluksien varaan ja Tildasta aivan välinpitämättömänä toimitti suu irvissä parranajelua. "Pidä oikosessa", — kuului hän komentavan.

Jos mikä oli selvä todistus siihen, että Ranssu puolestaan ei ollut rakastunut Tilda parkaan, niin kyllä se oli tämä hänen parranajelunsa ja peilin edessä irvistelynsä. Ehkäpä Tilda olikin ottanut tämän sellaiseksi todistukseksi, koska noin valtoinaan epätoivoon antautui.

Ihmeellinen oli tämä Tilda. Hänellä olisi ollut mainio sulhanen, siisti, raitis rautatien palveluksessa matkusteleva halkojen hankkija ja sitäpaitsi oman kylänsä paras hanurinsoittaja, joka jumaloitsi häntä, jolle Tilda jo oli antanut suostumuksensakin. Ja nyt oli tuntematon, raju Ranssu ilmestynyt paikkakunnalle ja pannut kaikkien tyttöjen päät pyörälle. Tilda oli hänet nähtyään kohta ensi hetkestä aivan poissa suunniltaan. Alkoi laiminlyödä sairaalan tehtäviä, pyrkiä iltalomille, tuli kolkuttamaan sairaalan ovelle, kun avain oli jo yönaulaan pantu — kaikki seikkoja, joihin hän ei milloinkaan ennen ollut tehnyt itseään vikapääksi. Syy oli pian selvinnyt Margitille, ja kun hän kovasti piti tästä tytöstä, niin hän päätti saada Tildan järkiinsä, ennenkuin johtajatar ennätti erottaa hänet sairaalan palveluksesta, jossa hän oli kuntonsa, vilkkautensa ja tavattoman tarmonsa vuoksi tehnyt itsensä perin välttämättömäksi. Mutta Tilda avasi Margitille sydämensä ja kertoi hänelle kaikki salaisuutensa, jonka johdosta Margit horjahti ennakkovarmuudestaan. Päätettiin, että Margit saisi nähdä Ranssun ja vasta sen näkemisen jälkeen sanoisi, mitä hän Ranssusta lopullisesti ajattelee. He menivät iltamiin Työväentalolle siinä tarkoituksessa.

Oli päätetty niin, että Margit ei ilmaise itseään, vaan on olevinaan vain joku Tildan tovereista, joka muka oli tullut Tildan seuraksi. Heillä oli hyvin hauskaa, kun he keksivät tämän juonen ja sitten pukeutuivat iltamaan mennäkseen. Täytyi leikkiä toveruksia, mutta sitä olisi kumpikin halunnut olla myös tosissaan, ja siksi oli hauskaa.

Margit ei ollut milloinkaan vielä käynyt missään työväentaloilla. He tulivat suureen ja hyvin korkeaan saliin, joka oli kirkkaassa sähkövalossa ja täynnänsä riveissä istuvia ihmisiä.

Tilda ja Margit istuutuivat seinämää pitkin olevalle sivupenkille eikä kukaan pannut heihin erikoista huomiota, joten tarkoitus näytti saavutetulta. Näytelmä oli jo näytelty ja odotettiin vain vielä puhetta ennen tanssin alkamista.

Sillaikaa kun Tilda levottomana kurkki ihmisten päiden välitse, nähdäkseen oliko hänen Ranssunsa saapuvilla, Margit ihmeissään katseli ympärilleen, kattoon, seiniin, outoihin ihmisiin, punaisella verholla suljettuun näyttämöön, punaisiin lippuihin, joista luki työväen-osastojen, nuorisoliittojen, ammattikuntain kilpikirjoituksia. Oli myös suuria, mustalla ja valkealla piirrettyjä muotokuvia. Marxin ja Darwinin hän kyllä tunsi, mutta kolmatta piti kysyä Tildalta, joka sanoi sen olevan Peepelin. Ei Margit olisi ikinä voinut aavistaa, että työväki oli näin pitkälle ehtinyt: salin sähköisyys, punaiset verhot, naisten tukkalaitteet, kirjavat puserot, iloinen yleisö — sorina, hänen oma jäämisensä kaiken huomion ulkopuolelle, — kaikki tämä oli Margitille perin uutta ja outoa.