Part 8

Ja auringon jo laskiessa erakko näki mielessään keitaansa kukistumisen, sen saman keitaan, jonka ympärille hän oli ikänsä kaiken unelmoinut kerran pyhän kaupungin syntyvän, jonka vuorelle ajatellut pyhän luostarin kelloineen ja kultakupuineen ja jota kohden haaveillut karavaanijoukkojen vaeltavan. Ja tämän hävityksen järkyttävä näky tärisytti niin perin juurin hänen olentoansa, että hän ponnahti pystyyn, karisti tuhkan päältänsä, pesi ja suki itsensä, kääri valkoisen turbaanin päänsä ympäri, otti hartioilleen maahan ylettyvän valkoisen kauhtanan ja mitään enempää ajattelematta painalsi ylämäkeen.

Ja hänen noustessansa hulmuavin liepein vuorelle, kiitollinen seurakunta soitti vaskisia kelloja ja miehet makasivat kasvoillansa vuoren juurella hänen sielunsa puolesta rukoillen. Tätä he tekivät koko yön.

* * * * *

Yötä seuraavan aamun valjetessa, kun majassa ei vielä mikään liikahtanut, valkoinen kililauma portin ääressä jo odotteli myöhästyvää emäntäänsä, laitumelle päästäkseen. Fryyne vain nukkui, autuas tyydytyksen hymy huulillaan, lammasten määkynätä kuulematta. Vaan kun ovi vihdoin paiskautui auki, säikähtivät kilit pahasti ja juoksivat hajallensa, sillä majasta tuli mies, jota ne eivät vielä milloinkaan olleet vuorella nähneet. Ja taaempana jälleen laumaan kokoonnuttuansa ne yhdestä silmää uteliaasti katsoivat miestä. Mutta mies ei tehnyt kileille pahaa. Hän vain rupesi nopeasti risuja kokoomaan, ja sylillisen niitä koottuansa vei ne patsaan juurelle. Sen tehtyään hän asetti tikapuut nojalleen pylvästä vastaan risujen päälle, sytytti risut palamaan ja kiipesi patsaan päähän. Kun tikapuut olivat palaneet poroksi, kääri hän valkoisen turbaanin päänsä ympäriltä, riisui vaatteensa ja heitti nekin alas rovioon. Sitten asettui polvilleen ja jäi liikkumattomaksi jalkainsa päälle istumaan.

Ja kansa riensi joka suunnalta tätä ihmettä katsomaan. Ja he puhuttelivat häntä, mutta hän ei vastannut mitään, istui vain kädet ristissä, katse kohden taivasta, niinkuin armoa rukoilevainen.

Ja he kutsuivat Fryynen esille ja kysyivät:

— Miten tämä on tapahtunut?

Mutta Fryyne peitti kasvonsa ja vastasi:

— En tiedä, milloin pyhä mies on luotani lähtenyt, sillä minä nukuin sikeästi.

Ja he suuresti ihmettelivät tätä tapausta.

Ja muutaman päivän kuluttua joku heistä sanoi: hän on varmaan pyhimys, mutta voihan pyhimyskin olla sekä janoinen että nälkäinen. Ja he panivat kastetun sienen riu'un päähän ja nostivat hänen huulillensa. Mutta erakko hiukan vain imaisi, ja ruokaa ei ollenkaan ottanut suuhunsa.

Ja päiväinen paahtoi hänen selkänsä ruvelle, ja tulivat rankkasateet ja liuottivat verille, ja taas aurinko kärvensi ruvelle.

Kunnes hän eräänä aamuna tipahti hengetönnä patsaalta alas maahan.

Ja miehet kaivoivat hänelle haudan patsaan alle, sanoen keskenään:

— Hän antoi henkensä opettaakseen meille millä uskollisuudella meidän on tämän naisen viattomuutta varjeltava.

Ja juhlamenoin he pyhittivät haudan patsainensa.

Ja Fryynen he myöskin pyhittivät.

He suurensivat vuorimajaa, rakensivat lisäkammioita ja rukoushuoneita, ja piirittivät kivimuureilla, luostariksi pyhiä naisia varten, mutta Fryynen he asettivat näiden naisten päälliköksi. Vielä he rakensivat luostarimuurien ulkopuolelle kultaisen aidan pyhän patsaan ympärille ja nupittivat aidan ristikot timanteilla, jotka he olivat löytäneet tuhkasta ja uskoneet profeettansa kyyneleiksi. Mutta aitauksen portinavaimen he jättivät Fryynen haltuun, että hän päästäisi pyhälle haudalle kenen katsoi siihen ansiolliseksi.

Ja keitaan maine levisi valtakunnasta valtakuntaan, ja vaeltajia tuli maan kaukaisimmista ääristä luostaria ja pyhää pylvästä katsomaan, sillä puhe kävi semmoinen, että jolla oli taskussansa murunenkin patsaasta rapaunutta kiveä, hän voitti kaikki pahat henget eikä mikään kiusaus häneen pystynyt. Ja suuren väentulvan vuoksi oli laaksoon pian rakennettava tilavia majataloja yöpaikoiksi vaeltajille ja vaatteiden ja jalkineiden varastohuoneita vaelluksissa ryysistyneille ja ravintoloita nälkäisille ja juomaloita janoisille. Ja karavaanijoukot, tullen rantakaupungeista, poikkesivat keitaalle, tuoden kirjailtuja messukaapuja, kalliita suitsutuskuppeja, Persianmattoja maahankumartajille ja kultalevyjä luostarin kupukatoille. Ja kauppiaat asettivat telttansa torille ja levittivät kirjavat vaatekatoksensa kujien äärelle rakennusten suojaan, ohikulkijoille myöden ryynejä ja jauhoja, viinejä ja mausteita, helmiä ja päärlynauhoja, kankaita ja kudoksia, silkkiä ja samettia ja monenmoista sekatavaraa. Ja niinpä oli pyhän paikan ympärille syntymässä uusi kaupunki, jonka omat kamelit jo välittivät kauppaa kaukaisten maiden kanssa.

Ja Fryyne ajatteli: en muuta ikinä enää takaisin entiseen kaupunkiini, siellä kaikki minut hylkäisivät, kun vanhenen, mutta täällä mitä enemmän vanhenen, sitä enemmän kunniani kasvaa. — Ja hän tunsi suurta kiitollisuutta erakko vainajata kohtaan, joka oli hänelle uhrikuolemallaan näin loistavan tulevaisuuden valmistanut. Sillä Fryyne kukoisti kaupungin pyhänä kuningattarena ja hänen valtansa oli niin suuri, ettei yksikään vaeltajista, olipa vaikka ylipappi tai katuvainen sadanpäämies, päässyt pyhän haudan ääreen ensin häntä kumartamatta ja häneltä portinavainta rukoilematta.

Niinpä hän kerran istui mukavasti luostarinsa parvekkeella varjostimen alla, kahden nunnan viuhuttaissa hänelle palmunoksia, kun hän ihmeeksensä näki kyttyräselkäisen kääpiön, joka vaeltajien tietä tullen ei poikennutkaan luostariin, vaan meni suoraa päätä kultaiselle aitaukselle ja rupesi sen porttia auki kolistelemaan.

Fryyne naurahti ja lähetti toisen munnista opettamaan muukalaiselle maan tapoja ja käskemään puheillensa, mutta itse meni huoneeseen, jossa pyhät savut suitsusivat, ottaaksensa vaeltajan vastaan.

Ja muukalainen astui huoneeseen ja Fryyneä kumartamatta sanoi:

— Eikö pyhän erakon sydän hänen eläessänsä ollut avoin vaeltajalle, miksi on nyt hänen hautansa avaimella lukittu?

Fryyne vastasi:

— Etteivät kaikki maantienkoirat kävisi sitä nuuskimassa ja sitä saastuttaisi. Avain on minulla, ja minä annan sen kenelle tahdon, tai olen antamatta, ketä en katso sitä ansainneeksi. Sano siis ensin kuka olet ja millä asioilla kuljet.

Ja vähän aikaa mietittyänsä vieras puhkesi puhumaan:

— Tiedä siis, että maallisesta herruudestani ei ole mitään puuttunut, mutta ajatusten herruutta olen puolet ikääni turhaan tavoitellut eikä yksikään tietäjä ole osannut sitä viisaudenkiveä minulle antaa. Mutta kaikki kertomukset koottuani, jotka tästä erakosta maailmalla kerrotaan, olen katsonut hänet pyhäksi, ja siitä saakka olen yötä päivää, nälkäisenä ja janoisena, ryysyissäni vaeltanut tänne tullakseni ja pyhästä patsaasta kivipalasen lohkaistakseni. Mutta mikä pyhä sinä olet, korskea nainen, että asetut tuomariksi pyhän miehen ja hänen etsijänsä väliin, jaellen kiviä lemmikeillesi ja kieltäen niiltä, joita vihaat? Eikö hän sinua katsonut mitättömäksi silmissänsä? Tiedän hänen tulleen pyhäksi, koska oli sinun kauneuttasi halveksinut.

Silloin tuli Fryyneen kova halu kertoa tälle miehelle suuri salaisuus, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saanut olla vihiä. Oli hän sitä osannut salata keitaan miehiltä, oli osannut vaieta mahtavien vaeltajien edessä. Mikä ihme saattoikaan hänet nyt tuon kääpiön edessä aivan vapisemaan ilmaisemisen halusta? Ja mikä sai hänen suustaan pulpahtamaan varomattoman vihjauksen: — Paljon sinä tiedät, mutta yhtä et sinä sittenkään tiedä.

Mies ei kysynyt, vaan sanoi närkästyen:

— En ole tullut sinun salaisuuksiasi kuuntelemaan, vaan ripusta koreasti avain portinpieleen, ja mene itse ja peitä pääsi häpeän ja katumuksen tuhkaan, silloin ehkä minäkin sinua kumarran.

Mutta näiden nöyryyttävien sanojen jälkeen alkoi salaisuuden ilmaisemisen halu mennä Fryynellä yli hänen voimiensa. Hän lepäili karkoittaakseen ajatuksensa, hän polki jalkaa maahan, hän väänteli ja käänteli itseänsä, mutta näitä hänen tehdessänsä sanat omin päin tulivat mieleen, itsestään kypsyivät lauseiksi ja pyrkivät suuhun. Hän puri palmikkonsa päätä, ettei suu puhuisi. Sanat menivät kielelle. Hän joi kiehuvaa vettä, ettei kieli kertoisi. Sanat tulivat huulille ja olivat jo puhkeamaisillaan puheeksi, kun hän juuri lankeemuksensa edellä hädissään keksi keinon vaaran torjumiseksi.

Hän lankesi polvilleen muukalaisen eteen, sanoen:

— Ah, minä näen, että sinä olet pyhä mies, ja katso, erakon kuoleman jälkeen ei minulla ole ollut mitään rippi-isää, jolle olisin syntini tunnustanut. Mutta sinä näytkin olevan mies, joka et ole salaisuuttani ilmaiseva, et edes henkesi menettämisen pelosta, ja sinulle, rippi-isälleni, minä voisin sen uskoa.

Nähtyänsä Fryynen nöyrtyneeksi, mies lauhtui ja istuen katuvaisen eteen sanoi isällisesti:

— Puhu, lapseni!

— Sinä yönä, — sanoi Fryyne kuiskaten, — jona erakko nousi vuorelle, että vuori pyhittyisi, ja tuli majaani, että majani pyhittyisi, ja lepäsi vuoteellani, että vuoteeni pyhittyisi, olin minä hänen käskystänsä jakanut huoneeni kahteen osaan verhoilla. Ja hänen maatessansa minä työnsin luukun ikkunan eteen, ettei kuu paistaisi hänen silmiinsä. Ja tuli pilkkosen pimeä. Ja kun yö oli kuuma, riisuin minä pimeässä hiljaa kaikki vaatteet yltäni ja hiivin verhon taakse nurkkaan, maatakseni alastonna oljilla. Enkä hiiskunut sanaakaan, en halkaistuakaan, sillä hän oli ankarasti kieltänyt minua mitään äännähtämästä. Ja kun kuulin hänen valvovan, olin nukkuvinani, etten hänen untansa häiritsisi. Mutta erakko huokaili huokailemistaan, ja vihdoin sanoi: "Oi Fryyne, vaihtakaamme vuoteemme, sillä tämä päänalus tuoksuu hyasinteille ja peitteesi balsamiöljyille ja minua kovasti vaivataan." Minä en vastannut mitään ja olin vain nukkuvinani. Erakko yhä huokaili ja voihki, kunnes keskiyön aikaan kuulin hänen sanovan: "Oi Fryyne, vaihtakaamme vuode ja salli minun nukkua oljilla, sillä pahat henget kovin kiusaavat minua, soitellen korviini huiluilla ja kitaroilla." Minä en nytkään äännähtänyt ja olin jälleen nukkuvinani. Mutta kukon jo kiekahtaissa ja kilieni määkiessä erakko, unohtaen oman kieltonsa, huusi valittaen kovalla äänellä: "Oi Fryyne, Fryyne, miksi et vastaa mitään rukouksiini!" Ja puhumisen luvan näin saatuani minä sanoin: "Ah, hurskas isäni, helpompi on pyhän ajaa luotansa paholaiset kuin minun nousta vuoteeltani, sillä kuuma yö on hervoittanut kaikki jäseneni enkä jaksa nousta nostamatta." — Silloin — oi hän oli uljaampi ja voimakkaampi kaikkia miehiä, joita olen ikinäni nähnyt — hän nosti minut käsivarsillensa, kuule minua: hän nosti minut käsivarsillensa!

— Ja mikä siis oli syntisi? — kysyi rippi-isä.

— Syntinikö — sanoi Fryyne kumartaen päänsä muukalaisen polvia vastaan: — Hänen taakkaansa keventääkseni minä kiedoin käteni hänen kaulaansa, mutta kun hän laski minut vuoteeseeni, en minä hellittänyt kättäni, ja hän suuteli minua, ja me vaivuimme yhteen. Sitten nukuin sikeään uneen ja kun aamulla myöhään heräsin, olivat patsaan tikapuut jo palaneet ja kansa huusi minua pylväspyhimystä katsomaan. Ja minun silmissäni hän oli nyt kaikkia pyhimyksiäkin uljaampi. Oi minun urhoni, oi minun aurinkoni!

Ja polviltansa nousten Fryyne sanoi:

— No, ymmärrätkö nyt, mikä osa minulla, naisella, on tuon suuren miehen historiassa? Ja tässä on sinulle portinavain, mene nyt ja hae sinäkin itsellesi murene hänen pyhyydestänsä.

Mutta avainta laskiessaan muukalaisen käteen Fryyne ihmetteli hänen muuttunutta muotoansa ja sanoi:

— Miksi ovat poskesi ja huulesi kalvenneet ja miksi kasvosi venähtäneet pitkiksi? Etkö siis vieläkään ymmärrä, että ilman minua ei olisi tätä patsasta eikä pyhimystä, ei olisi tätä luostaria eikä koko tätä kaupunkia kultineen ja rikkauksineen?

Mutta muukalainen heitti halveksien avaimen Fryynen jalkoihin ja sanoi murtuneena:

— Näen, ettei ole pyhää miestä maan päällä, ja kaikki teidän kivenne ovat pelkkää soraa.

Näin sanoen muukalainen meni menojansa samaa tietä, jota oli tullutkin. Mutta ennen kaupungista lähtöänsä hän poikkesi ravintolaan, jossa oli vaeltajia. Ja siellä hän suruihinsa joi paljon kuohuvia viinejä ja päihinsä tultuaan, vuoroin itkien vuoroin rallatellen, kertoi kaiken minkä Fryyne oli hänelle tunnustanut.

Ja pian alkoivat puheet käydä suusta suuhun, ensin kuiskutuksin, sitten julkisesti, ja kohta oli kaupunki kuin kuollut. Iltaisin nähtiin paluulle lähtevän pitkiä vaeltajajoukkoja, jotka puheet kuultuansa eivät olleet avainta pyytäneetkään, ja jotka olivat patsaalla käyneet, viskelivät kivet taskuistansa. Kauppiaat kokosivat telttansa ja läksivät muille markkinoille. Karavaanit kääntyivät puolitiessä muille keitaille. Kaikki kadut tyhjenivät. Siellä täällä kujain päissä akat vielä neuvottelivat. Sitten läksivät keitaan omatkin miehet, ja viimeiset lähtiessään heittelivät kivillä luostarin ikkunat säpäleiksi. Mutta kaupungin peräti tyhjettyä rosvot tulivat ja ryöstivät luostarin kalleudet, veivät kultaisen aidan ja kaasivat patsaan, senkin alta vielä aarteita hakeakseen, ja he löysivät vain luita.

Ja Fryyne kulki köyhänä ja kärsimystensä vanhentamana kaupungista kaupunkiin, ei kuitenkaan kerjäten, sillä hän ainoa oli ottanut mukaansa kiven rakkaan erakkonsa haudalta, ja tämä kivi neuvoi hänelle ihmeellisen ennustustaidon, jonka avulla hän osasi ihmiskohtaloita arvata. Ja niin hän sai niukan toimeentulonsa ihmisiltä, jotka häneltä tulevaisuuttansa tiedustelivat.

Mutta vielä ikäkulunakin taivaltaessaan, selkä köyryssä, kaksin kepin edestänsä maata tunnustellen, hän yhä katumistaan katui, että oli sille kääpiölle ilmaissut pyhyyden salaisuuden ja siten kauniin kaupunkinsa hävittänyt.