Part 12

Linjan toisessa päässä oli nyt putkan seinään nojaava mies, joka hätääntyi siitä, että luuli jonkun ylitsepääsemättömän esteen ilmestyneen hänen ja onnen väliin, ja toisessa taas filosofisen tyyni henkilö, joka, istuen mukavasti nojatuolissa, halusi jutella sunnuntaisessa joutilaisuudessaan. Mutta sanat kiitivät lankaa pitkin virallisina ja värittöminä.

— Kysymys? Mikä?

— Mitä tautia minun on oltava teissä hoitavinani; missä on vian sanottava olevan, jos kysytään vointianne: vatsassa, sydämessä vai rakossa?

— Ajakaa uteliaat tiehensä; vaiteliaisuushan kuuluu ammattiinne!

— Helppo sanoa! Jo äskeisen sairautenne johdosta asianomaiset pommittivat minua kaikenlaisilla kysymyksillä, joihin minun oli vastattava mitä sattui, sillä — teitä siitä moittimatta — te ette ollut kutsunut minua.

— Olettakaamme, ettei taudin laatu ole muuttunut entisestään.

— Siis sydämen häiriötä?

Hra Baslèvre kalpeni vähän hämärässä sopessaan. — Ette vastaa?

— Ihmettelen, ovatko kaikki minulle lähettämänne todistukset alaisistani virkamiehistä laaditut samalla tavalla...

— Rauhoittukaa, en koskaan suostu vilppiin muiden kuin tirehtöörin itsensä suhteen. Oletteko edes päättänyt, minne aiotte lähteä?

— Mahdollisesti.

— Saako sen tietää?

Ei taaskaan tullut vastausta.

— Enkö olekin hyväntahtoinen? Velvoitan teidät tuntemattoman sairauden vuoksi tekemään parannusmatkan kylpylään, josta minulla ei myöskään ole aavistusta.

— Sihteerini, saa osoitteen, se riittää.

Toisesta päästä kuului Michonin hiljainen naurahdus.

— Joko olette kysynyt kaikki kysyttävänne? — sanoi hra Baslèvre jyrkästi.

— Jo. Ja selville olen saanut, että sydän reistaa.

— Kiitos, tohtori.

Pieni kolahdus: hra Baslèvre laski kuulotorven koukkuunsa. Hän poistui. Hän olisi halunnut pudistaa olkapäitään, kuin olisi niille langennut kellarikosteutta Michonin kuulustelusta. Saattaisivathan toiset puhua tosissaan kaikkea sitä, minkä tämä oli sanonut leikillään! Kaksi äkillistä ja aivan perättäistä sairastapausta ei voinut olla herättämättä epäluuloja viraston henkilökunnassa, joka hänen suhteensa oli tottunut niin ankaraan täsmällisyyteen. Kuinka uteliaasti kysyttäisiinkään sihteeriltä: »Mikä häntä vaivaa? Menikö hän pitkäksikin aikaa?...» Ja sihteeri vastaisi: »Hän meni hoitamaan itseään, mutta kieltäytyy ilmoittamasta sairauttaan...»

Sitten kysyttäisiin: »Minne hän siis meni?» Ja sihteeri pudistaisi taas päätään: »En tiedä...»

Eikä hra Baslèvre tiennyt sitä vielä itsekään. Mutta päätettyään matkustaa jo samana iltana hänen olisi pitänyt tietää... Ei auttanut muu kuin kävellä ja odottaa, kellua kuin atomi Parisin valtameressä tietymättömien voimien kuljettamana ja herätä vasta lähdön hetkellä... Mutta vieläkin: miltä asemalta lähtisi ja minne?

Ja astuskellen umpimähkään hra Baslèvre koetti keksiä, minne pakenisi yksinäisyyttään. Kylpylaitokset eivät vielä olleet auki. Maalla kuolisi ikävään. Äkkiä eräs nimi juolahti hänen mieleensä: Limoges... Miks'ei? Kolmeenkymmeneen vuoteen hän ei ollut saanut siellä käydyksi, mutta kaikki oli nyt muuttunut; menneisyyskin tuntui suloiselta. Vasta jälkeenpäin huomaa asioiden oikean arvon: ennen niihin suhtautui välinpitämättömästi, mutta nyt hakee lohtua niiden muistelemisesta.

Hra Baslèvre käveli yhä edelleen ja huokaisi:

— Limoges... tosiaankin...

Hän kuvitteli, kuinka hän saapuisi sinne päivän koittaessa, asettuisi hotelliin asumaan ja tuntisi talot, mutta ei vastaantulijoita. Ajatuksiinsa vaipuneena hän ei ollut huomannut, miten hän oli kulkenut katua kadun jälkeen, ollen jo toisessa osassa Parisia, kun eräs ääni hänen viereltään sai hauet säpsähtämään.

— Hyvä herra, ostakaa kukkia naisellenne!... Ne tuoksuvat hyvältä ja tuottavat onnea.

Mies liittyi hra Baslèvren seuraan ja ojensi kori kainalossa kielokimppua.

Hän oli pienenläntä vanhus sininen esiliina edessään, vasta ajeltu ja saivartelevan siisti. Hän puhui kohteliaalla äänellä, joka ilmaisi enemmän halua palvella kuin pyytää almua.

— Ei kiitos, vastasi hra Baslèvre kuivasti.

Mutta vanhus ei hellittänyt, vaan, jatkaen matkaa hänen rinnallaan, puhui:

— Naisellenne tai ystävättärellenne. Joku sellainen teillä varmasti on...

— Sanoin jo... — keskeytti hra Baslèvre.

Vanhus valitsi itsepäisesti uuden kimpun koristansa:

— Ehkä tämä miellyttää teitä paremmin?... Katsokaapas... kappale kauneinta kevättä! Ostakaa pois, hän tulee niin iloiseksi! Sillä kyllä minä herran tunnen. Ettekös te joka arkipäivä puolenpäivän aikaan kuljekin Grenellen katua? Ja aina teillä näyttää olevan niin kiire! Arvaa heti, että olette menossa tapaamaan häntä!

Hra Baslèvre säpsähti:

— Ketä? Mitä te oikeastaan lörpöttelette, hyvä mies! Minun iälläni...

— Oi! Teidän iällänne tai minun, se on aivan yhdentekevää. Ettekö tiedä, että vanhat aina rakastavat kiihkeimmin?

Vastaamatta mitään hra Baslèvre sieppasi kiivaasti kielokimpun.

— Puoli frangia.

— Tuoss' on kokonainen.

— Tänään herra on kaksinkertaisesti tervetullut, jatkoi vanhus vielä kukkaroaan kopeloiden.

— Kuka sen on sanonut, että minua odotetaankaan? sutkautti hra Baslèvre, torjuen takaisintarjotun rahan.

Tietämättä mitä kukilla tehdä hra Baslèvre piti niitä kömpelösti kädessään ja jatkoi miettiväisenä matkaansa. Mitä hän olikaan ajatellut, ennenkuin vanhus hänet keskeytti? Lystikäs ukko! Ja väitti, että vanhat rakastavat kiihkeimmin? »Jos rakastaisitte minua todella...» oli Claire sanonut.

Heiluttaen kielokimppua kuin valmistuakseen heittämään sen pois hra Baslèvre teki suuren väsyneen eleen:

— Kaikki antaa eikä mitään ottaa... minä ymmärrän...

Ja juuri sitä vartenhan hän aikoikin hävitä! Ei hän enää olisi vastuksena! Mutta tuleeko Claire siitä sen onnellisemmaksi? Ja Gustaven palaamisen ajatus ahdisti taas hänen sydäntään. Hän ei enää ajatellut ainoastaan anteeksiantoa, vaan myöskin uudestaan aloitettavaa elämää, kun Gustave olisi _ilman paikkaa_ ja täydellinen toimettomuus yhä kartuttaisi eripuraisuuden syitä. Tähän asti Clairen tuska oli ollut »sanomaton», mutta millaiseksi se nyt kasvaisikaan? Jospa edes _olisi ollut mahdollista_...

Hra Baslèvre kalpeni. Se _oli mahdollista_, sillä romahduksen lieventämiseksi riittäisi epäilemättä, että hän, Baslèvre, kävisi Beaux-Arts'issa... Valo näyttäytyi siis vihdoinkin, uhrautuvaisuuden suuri valo! Mutta ensimmäistä loistetta on vaikea kestää. Ihminen sulkee silmänsä toivoen, ettei valoa enää näkyisi, kun hän ne avaa.

— Mitä ihmettä! Olenko unohtamaisillani, että jo tänä iltana olen kaukana täältä?...

Samassa hän katsoi ympärilleen ja hämmästyi, luullen joutuneensa näköhäiriön valtaan. Huolimatta siitä, että hän mielialansa mukaisesti oli koettamalla koettanut irroittautua niistä paikoista, jotka liittyivät hänen rakkauteensa, hän vaistojensa ajamana taas oli niitä lähestymässä. Hän kulki Gobelinien puistokatua. Vielä muutama askel ja hän näkisi jälleen sen talon! Muutama lisää ja hän näkisi kasvotkin, jos tahtoisi!... Mutta kenenkä tahdosta kohtalo koskaan välittää?... Liekö ollut unta vai totta, mutta tuossa kasvot jo olivatkin. Hra Baslèvre oli luhistua maahan sellaisesta ilosta, pysähtyi kuin katuun naulautuen ja jäi katsomaan Claireen, joka tuli häntä kohti.

Hän lähestyi epäröimättä ja ojennetuin käsin. Harson takaa pilkisti hymy, kirkas kuin auringonsäde.

— Oletteko ehkä matkalla meille?

Hra Baslèvre ei vastannut; hän ei vielä voinut muuta kuin tuijottaa Claireen. Claire jatkoi:

— Lähdettekö saattamaan minua vai tahdotteko mieluummin, että käännyn takaisin?

Hra Baslèvre teki epämääräisen liikkeen.

En haluaisi häiritä aikeitanne... en luullut...

Hänen puheensa sotkeutui. Mitä sanoa, kun Clairen jälleennäkeminen riitti tekemään tyhjäksi koko hänen matkasuunnitelmansa, ja hän varmasti tunsi, että mieluummin kuin kadottaisi kasvot hän pysyisi antamassaan vaikenemisen lupauksessa?

Sanalla sanoen, täydensi hän ajatustaan, — oli sunnuntai ja aikani kuluksi, ymmärrättehän!...

— Niin minäkin, vastasi Claire. — Ei vieläkään ole tullut mitään tietoa...

Hra Baslèvre tukahdutti äkillisen tuskan tunteen.

— Arvelen, että jos olisi tullut, te olisitte kirjoittanut minulle.

— Tietysti.

He lähtivät joutilaasti kävelemään, ja askeleet johtivat heidät hitaasti Panthéoniin päin.

Huomattuaan, että hänellä yhä oli kielokimppu kädessään, hra Baslèvre ojensi sen Clairelle lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

— Kappale kevättä, sanoi hän lempeästi. — Niin ainakin eräs vanhus, jolta ne ostin, nimitti näitä kieloja.

Claire otti kukat.

— Kiitos.

Heidän tultuaan Port-Royalin risteykseen hra Baslèvre huomasi tyhjän penkin ja sanoi:

— Ettekö haluaisi istua, että saisin vähän levätä?

Olen kävellyt niin paljon...

Claire nyökkäsi suostuvansa. He istuutuivat ja siinä istuessaan he näyttivät avioparilta, joka hengähti matkan varrella. Niin kohtalo ivasi näitä kahta sunnuntaikävelijää.

— Olen myös ajatellut paljon...

Claire teki pikaisen liikkeen kuin pysäyttääkseen hänet, mutta hra Baslèvre pudisti päätään:

— Älkää pelätkö!...

Hän kokosi ajatuksiaan ja teki omituisen huomion. Poistuttuaan viimeksi Clairen luota hän oli koko ajan harhaillut sekavien mielteiden sokkeloissa; mutta nyt hänet taas nähdessään hän havaitsi vaivansa turhiksi. Hänestä tuntui myös, että se, mitä hän aikoi Clairelle sanoa, oli jonkun sisäisen voiman selvästi määräämää, ja hän jatkoi:

— Tahtoisin kysyä teiltä ylitä asiaa... vain yhtä ainoaa... _Häntäkö_ te rakastatte?

Claire teki taas liikkeen pysäyttääkseen hänet, ja taas hra Baslèvre pudisti päätään, puhuen melkein kuulumattomalla äänellä:

— Toistan vielä: älkää pelätkö. Kysyin vain, etten erehtyisi olosuhteista... teihin kahteen nähden.

Hän sanoi »teihin kahteen», mutta tarkoitti selvästikin vain Gustavea.

Clairen kasvot kävivät levottomiksi. Hän varjosti niitä kukkakimpulla, ollen hengittävinään kukkien tuoksua. Mutta jos hra Baslèvre ei olisi ollut niin liikutettu, hän ehkä olisi huomannut, että Clairen huulet harson läpi koskettivat kieloja.

— Te ette vastaa? sanoi hra Baslèvre.

— Tiedättehän, ystäväiseni, etten voi mitään muuttaa, en nykyisyydessä enkä menneisyydessä.

Hra Baslèvre painoi päänsä alas:

Tiedän kyllä... tarvitsin vain kuulla teidän sanovan sen.

— Minkätähden?

— Sitä en tiedä.

Lyhyen tauon jälkeen hra Baslèvre jatkoi:

— Ajatelkaa, että sen jälkeen kuin viimeksi olin teillä, sain halun käydä Limoges'issa.

Claire sopersi:

— Asioissako?

— Ei... ainoastaan katsoakseni menneisyyteen... omaan menneisyyteeni...

Kasvot saivat lempeän ilmeen.

— Olette tehnyt oikein, kun ette ole poistunut.

— Niin, sanoi hra Baslèvre, — me kuvittelemme, että menneisyys on mitätöntä tavaraa, ja joka päivä pudotamme sitä palasen taaksemme, viitsimättä edes kääntää päätämme.

— Tältäkin penkiltä... huokasi Claire.

Hra Baslèvre loi Claireen hämmästyneen katseen, ihmeissään siitä, mitä kuuli. Clairekiu katsoi häneen.

— Voi hyvä ystävä, puhui Claire puoliääneen, — onko siis minun lohdutettava teitä? Minusta on aina tuntunut, että menneisyys on meissä itsessämme. Eikä se milloinkaan ole muuta kuin niitä me tahdomme sen olevan. Niinpä te joskus tulevaisuudessa muistatte, että me eräänä sunnuntaina olimme yhdessä, ja että te parilla kolmella sanalla satutitte minua sydämeen saakka. Ja ennen muuta pitäkää mielessänne, etten pyydä enkä odota mitään... jollen ehkä että kävisitte katsomassa.

Hra Baslèvre kuunteli kummissaan.

— Pelkään, sammalsi hän, — että arvioitte minut paremmaksi kuin olenkaan.

— Vaietkaa, vastasi Claire, — se, mitä lisäisitte, pilaisi tämän levähdyksemme.

Hän nousi seisomaan.

— Muuten, kun nyt _tiedän_, että pian tulette käymään, en enää tahdo viipyä.

Hra Baslèvre olisi ensin halunnut pidättää häntä, mutta sitten hänestä tuntui paremmalta jäädä siihen salaperäiseen tunnelmaan, joka hänet oli vallannut.

— En myöskään pyydä teitä enää saattamaan minua, jatkoi Claire, — olenkin jo melkein määräni päässä.

Hra Baslèvre antoi merkin, että oli ymmärtänyt, ja yhä penkillä istuen hän näki Clairen poistuvan. Hän vajosi sulon ja väsymyksen huumaukseen. Hän tunsi myös merkillistä halua: tietämättä miten, hän olisi tahtonut näkymättömänä ja saapuvilla olevana kuin joku jumala rakentaa Clairelle jonkun suuren onnen.

II

Seurasi sanoinkuvaamaton aika: kolme päivää lepoa ja kukkeaa mielenriemua, päivää sellaista, joiden kuluessa kysyy itseltään: »Millä korvaisin ne?» Viikkokauden kestäneen sisäisen kidutuksen jälkeen hra Baslèvre oli vapaa kuvittelemaan, että hänet yht'äkkiä oli siirretty vihreälle niitylle, jolla ei kuulunut muuta ääntä kuin liitelevien lintujen laulua ja juoksevan veden lorinaa. Hänestä tuntui, että tarvitsi vain määrätyllä tavalla levittää käsivartensa, niin voisi itsekin lentää korkealle taivaalle. Maailma oli muuttunut, sillä hän näki sen toisenlaisten ajatusten läpi; hänen sydämensä vuoti yli laitojen kuin täytetty malja, ja hän oli onnellinen.

Pieni pudistus riitti irroittamaan harkosta kuonan ja paljastamaan puhtaan metallin.

Penkillä Clairen vieressä oli itseuhraus äkkiä osoittautunut hra Baslèvrelle korkean lemmen mahdolliseksi ilmaisumuodoksi. Siitä lähtien hänen silmänsä, jotka siihen asti olivat olleet pyyteiden sulkemat, olivat alkaneet aueta. Hän ei ollut lakannut rakastamasta, mutta hän rakasti nyt toisella tavalla, sellaisella ylenpalttisuudella, lämmöllä ja lempeydellä, jota intohimo — hän huomasi sen — ei voi saavuttaa. Koska hän ei enää tahtonut muuta kuin Clairen parasta, hän aivan odottamattaan löysi omankin onnensa.

Kolme päivää! niin vähän! Mutta mitä ajasta! Muiston rinnalla aika ei merkitse paljoakaan, ja usein hetken liikutus seuraa meitä kuolemaan saakka, monien vuosien haihtuessa jättämättä jälkeäkään... Kolme päivää, jotka keskittyivät käynteihin Clairen luona, pitkiin vierailuihin, joilla äänettömyys puhui enemmän kuin keskustelu, ja joilta hra Baslèvre aina palasi kuin lumottuna.

Ensimmäinen tapahtui heidän kohtaamispäivänsä iltana. Hra Baslèvre uudisti sen maanantaina ja vielä tiistainakin. Kaikilla oli sama tekosyy:

— Oletteko saanut tietoja?

Kaikki nämä käynnit sujuivat myös aivan samalla tavalla. Kun tekosyy oli esitetty, Gustave unohtui. He juttelivat. Ja koettaen ulkonaisesti välttää olosuhteiden oikeuttamaakin tuttavallisuutta he eivät ehkä milloinkaan olleet lausuneet ajatuksiaan peitetymmin; mutta siitä huolimatta he eivät koskaan ennen olleet paremmin oivaltaneet toistensa mielenliikkeitä. Määrätyllä syvyyden asteella tunne rupeaa hehkumaan, ja silloin mitkä sanat tahansa ilmaisevat sen. Aivan samalla tavalla ruumiin verhoksi tarkoitettu vaate alkaa kovassa tuulessa hulmuta ja paljastaa peitettävänsä.

Hra Baslèvre sanoi:

— Tänään on kovin painostava ilma. Minusta ei pitkään aikaan ole tuntunut niin rasittavalta kävellä kuin tänään.

Ja äänenpainosta Claire arvasi, että hra Baslèvre oli masennuksissa ja tahtoi pyytää tukea. Sisäinen valo kirkasti Clairen kasvot, ja hän vastasi:

— Minäkin olen niin harhaillut täällä huoneistossa. En tiedä minkätähden yksinäisyyden tunne joinakin hetkinä käy niin tuskalliseksi, haihtuakseen sitten taas aivan yht'äkkiä...

Hra Baslèvre huomautti puolestaan:

— Minusta teidän asuntonne ei koskaan ole näyttänyt niin omalta itseltään kuin nyt. Tosin täällä ei enää ole kukkia, mutta kaikki ilmaisee järjestystä, melkeinpä hartautta.

Ja epäilemättä hän sillä tahtoi kysyä: »Mihin olette pannut minun kieloni? Tahtoisin saada varmuuden siitä, että ne ovat lähellänne...» Mihin kasvot vastasivat mitään vastaamatta:

— Kukaton koti on sieluton koti.

Mutta ei toimita kiintyä ulkonaisiin seikkoihin, sillä — sanon sen vielä kerran — pääasia oli se jatkuva syvä sisäinen työ, joka vähitellen muokkasi uudeksi hra Baslèvren mielen, tehden sen alttiiksi vain rakastetun ilolle. Sille asteelle päästäkseen hänen ei muuten tarvinnutkaan paljon ponnistella eikä itseänsä vakuutella. Clairen hymyn joskus näyttäytyessä hän helposti tunsi, kuinka ihanaa olisi, jos saisi sen viipymään. Eikö siis Clairesta luopuminen ollutkin varma keino hänen omistamisekseen asettumalla syrjäisesti onnea tuottavaksi tekijäksi hänen elämäänsä. Mutta minkälaista onnea? Tietysti sellaista kuin hän itse valitsisi. Oli siis vaikka poljettava omaa sydäntään ja autettava sitä _toista_... jos hän palaisi? Sitäkin!... Toistaiseksi kuitenkin tällainen sankarillisuus tuntui helpolta, sillä Gustave oli vielä kaukana.

Kuului todellisen rakkauden ihmeeseen, että hra Baslèvre jo rupesi pitämään kuin omanaan tätä aikaa, jona hän ilmeisesti auttoi Clairea kestämään tietojen odotuksen Gustavesta. Levon ja toivon päivät uudistuivat. Niitä kohtaa aina silloin tällöin matkansa varrella, näitä hajanaisia kukkia, joita tarkkaamaton kohtalo pudottaa kukkuraisesta koristaan. Mutta kuka voi kehua poimivansa niistä kokonaista kimppua?

Keskiviikkona hra Baslèvre taas valmistautui lähtemään Boulevard Blanquille, mutta saikin silloin putkipostikortin, joka ilmoitti Gustaven palanneen. Riemuisa uni oli päättynyt ja todellisuus astui näyttämölle.

Sinistä lehtistä pidellen, joka keveydestään huolimatta sisälsi kolmen ihmisen tulevaisuuden, hra Baslèvre luki yhä uudestaan siihen kirjoitetun ainoan lauseen:

»Neuvoanne seuraten koetan unohtaa ja antaa anteeksi.»

Sitten tuima tuska pakotti hänet sulkemaan silmänsä, ikäänkuin estääkseen häntä näkemästä, mitä vielä tapahtuisi. Hän mutisi masentuneena:

— Kaikki on lopussa.

Mutta vaikk'ei hän enää saisikaan nähdä kasvoja, eikö hänen kumminkin pitänyt täyttää lupauksensa ja avata sille _toiselle_ taas viraston ovet? Ah! oliko se tosiaankin tehtävä? Myrskytuuli hajoitti nyt uhrauksen haaveet, ja raaka onnettomuus paljastui kylmänä ja kouraantuntuvana. Ennen oli täytynyt kuvitella sitä mielessään voidakseen siitä kärsiä; se oli ollut pelkkä teoreettinen vaara, ja kuinka vaivattomasti sen olikaan luullut torjuvansa! Mutta nyt, kun se oli silmien edessä, kaikki himmeni; hyljätyn rakkauden tuska ainoastaan jäi.

Pitkä, murheellinen tuokio kului. Hra Baslèvre ajatteli vielä:

— Kieltäymys, on sekin sana!

Samalla hän koetti kuvitella anteeksiantoa seurannutta hymyä, joka oli mahtanut olla enemmän tuskallinen kuin onnellinen. Ja kenelle se tästä lähtien osoitettaisiin, ystävälle, joka oli luvannut pitää sen hengissä, vai palanneelle uskottomalle?

— Eräs kiireellinen asia, — sanoi sihteeri, joka äänettömästi oli astunut huoneeseen ja laski asiapaperin hra Baslèvren eteen. — Onko herra tirehtööri taas sairas?

Hra Baslèvre avasi silmänsä.

— Sairas?... En lainkaan... Kiireellinen asia, sanoitte...

Hän tarttui hajamielisen näköisenä paperiin ja levitti sen. Sihteeri jatkoi:

— Olisin myös pyytänyt herra tirehtööriltä lupaa saada poistua hiukan aikaisemmin tänä iltana. Vaimoni, joka jonkun aikaa on ollut matkoilla, palaa kotiin...

Hra Baslèvre, joka ennen oli teeskennellyt välinpitämättömyyttä alaistensa perheseikkojen suhteen, kohautti vain olkapäitään ja sanoi:

— Itsekin juuri... Niin, on mahdollista, etten itsekään ole loppuun asti.

— Minä toivoin... sopersi sihteeri pettyneenä.

— Olenko sanonut, ettette saa mennä? tiuskaisi hra Baslèvre. — Kyllä täällä tarvittaessa tullaan toimeen ilman meitä molempiakin. Emme kumpikaan ole niin välttämättömiä.

Sihteeri pujahti pois, mutisten jotain kiitokseksi. Hra Baslèvre alkoi lukea:

»Kauppaministeri Vapaiden Taiteiden Herra Ministerille.

»Olette suvainnut pyytää minua välittämään Rahaministerille...»

Turha yritys. Kiireellisten virka-asiainkin takaa ilmestyi taas tuo tuttu hymy, huolimatta sen _toisen_ paluusta. Epätoivoissaan hra Baslèvre rupesi miettimään. Kuinka ihminen saattoikaan näin takertua! Minkätähden sillä perusteella, että hän oli saanut päähänsä käydä Beaux-Arts'issa, otaksua, että Clairen onni riippui tästä käynnistä? Gustaven paluu ministeriöön ei turvaisi pariskuntaa uusilta seikkailuilta. Mitään pelastusta ei siis ollut näköpiirissä, ja vapaaehtoinen uhri, Claire, kärsisi itsepäisesti yhä edelleen. Ja jos hänkin vielä uhraisi itsensä, olisi siitä seurauksena vain lisää kärsimystä kummallakin puolella, hyödytöntä kuin olemassaolo ja millään puolustamatonta, sillä sen olisi voinut välttää.

Ajatuksissaan ja koneellisesti hra Baslèvre laski käsistään kauppaministerin kirjeen vapaiden taiteiden ministerille. Eräällä paperilapulla hän huomasi nimen »herra Rabault, vapaiden taiteiden ministeriön 3:s osasto», ja nyt hänestä tuntui, kuin olisi joku päättäväinen ahdistaja tarttunut häneen kauluksesta ja käännyttänyt hänet samaa tietä takaisin...

Todellakin, asia koski läheltä juuri hra Rabaultia, mutta virallisesti oli vastattu jyrkästi kieltäen.

Rabault... hyvä tilaisuus saada Gustavelle armoa peräytymällä viraston kieltävästä vastauksesta, mikä ei ollutkaan vaikeaa, kun kaikilla laeilla on toinenkin puolensa, yhtä laillinen kuin toinen, joten niitä mainiosti voi kiertää.

Hra Baslèvren tajunnasta nousi ääni, joka sanoi:

— Mutta mitä se hyödyttää, vaikka onnistuisitkin?

Toinen vastasi:

— Oletko unohtanut, mitä hänelle lupasit?

Ristiriita syttyi taas uudestaan, hra Baslèvren sieluparka joutui vielä kerran öisen kamppailun riitakappaleeksi. Sitten salama yht'äkkiä repi pilven. Hullu, kolminkertaisesti hullu! jolle enää oli jäljellä vain hymy, ja hän epäröi, koettaisiko säilyttää sen! Kun on tultu niin pitkälle, valitaanko silloin keinoja tai punnitaanko tuloksia? Ja mitä teki, että se _toinenkin_ niistä hyötyisi, kunhan hänen oma rakkautensa sinänsä, vaikkakin halveksittuna, jäisi eloon ja kelpaisi suojaksi lemmitylle.

Hra Baslèvre nousi järkytettynä seisomaan ja soitti vahtimestaria:

— Ilmoittakaa sihteerille, että menen mieskohtaisesti järjestämään asian, jonka hän minulle esitti.

— Tuleeko herra tirehtööri vielä takaisin?

— Luultavasti... saa nähdä... Niin tosiaankin! Siltä varalta, etten tulisi, sanokaa myös, että hän on vapaa, kuten pyysi... aivan vapaa!

Ja mennen ovelle hän hävisi, sanottuaan näin samaa — ivallinen kohtalon oikku muuten — kuin sinä aamuna, jolloin Gustave oli käynyt hänen luonaan ja koko tämä seikkailu alkoi. Kaikki muukin oli taas kuten alussa: sama tie kuljettavana ja sama määrä hänen matkallaan. Vain Michonia ei nyt ollut, mutta ehkä hra Baslèvre kohtaisi sen tuntemattoman, jonka tohtori oli ennustanut tulevan! Ja aika oli kulunut, oli tullut ilta aamun sijaan.

Oli taivaan purppuraan verhottu parisilais-ilta, joina kaupungin juhlallinen vihreys on kuin tulessa, kuumeinen ilma liikuttelee tomujaan ja kulkijaa painostavat samalla kertaa sekä koristeellisuuden loisto että ihmisten turha kiihko.

Puristaen kainalossaan salkkua, johon rinnakkain oli kätketty virallinen asiakirja — s.o. hänen entinen elämänsä — ja Clairen kirjekortti — ainoa ajatus, joka häntä nyt elävöitti — hra Baslèvre katseli penkkiä, jolla hän viime kerralla oli istunut Michonista erottuansa. »Missä on onnen kaupustelija?» oli hän silloin kysynyt itseltään. Senjälkeen kaupustelija kyllä oli kulkenut ohi, mutta päätään kääntämättä. Olisiko ehkä ollut parempi olla häntäkään huomaamatta?

Hra Baslèvre huokasi. Niin moni ihminen on läpi elämänsä etsinyt todellista intohimoa. Suuren rakkauden onnettomuudessakin on hitunen verratonta onnea. Ei, hra Baslèvre ei kääntyisi takaisin kärsimyksensä tieltä; eikä hän enää muuta nähnytkään kuin Clairen onnen, ja hän hehkui ainokaista halua rakentaa sen uudelleen. Vapaaehtoisen uhrauksen väsymys vaihtui äärettömän hellyyden sulotunteeksi ilman pienintäkään peräytymisen ajatusta. Kiusattuun mieleen lankesi hiljaisuus ja rauha. Saavuttuaan hra Rabaultin oven taakse hra Baslèvre sulkeutui tavanomaiseen läpitunkemattomuuteensa ja koputti...

— Sisään, kuului huoneesta ynseä ääni.

Tyynesti ja luontevasti hra Baslèvre aloitti jo heti kynnykseltä:

— Pistäydyin ohikulkiessani järjestämään erään asian.

Jatkaen puhettaan hän avasi salkkunsa ja otti esille paperin.

— Tällaisen asian. Se koskee teitä.

Hetkisen epäröityään — juuri sen verran, että ehti tuntea hra Baslèvren — hra Rabault puolestaan nousi kohteliaasti seisomaan.

— Että herra tirehtööri onkaan näin vaivautunut!...