Part 13

Ja heidän esiintymisestään olisi voinut luulla — hra Baslèvren pidellessä avattua asiakirjaa ja hra Rabaultin tarkkaavaisena kuunnellessa — ettei kumpainenkaan ajatellut muuta kuin tätä kiireellistä kysymystä, joka oli saattanut heidät viralliseen kosketukseen. Mutta osastopäällikön hiukan ivallisista eleistä ja hra Baslèvren innosta ei tämänlaatuisten keskustelujen tottunut todistaja olisi erehtynyt; kumpikaan ei antanut verukkeiden pettää itseään.

Hra Baslèvre näytti hänen varmennettavakseen jätettyä virkakirjettä.

Nähtyäni teidän nimenne eräällä paperilapulla tämän yhteydessä — selitti hän — arvelin, että on hyvä kysyä teidän mieltänne, ennenkuin saatan toteutukseen sellaisenaan kyllä laillisesti perustellun kieltävän vastauksen. Minun mielestäni mikään ei estä tässä tekemästä poikkeusta tavallisesta säännöstä, mutta tietysti ainoastaan siinä tapauksessa, että te sitä tahtoisitte.

Hra Rabault ryhtyi lukemaan asiakirjaa eikä aluksi näyttänyt oikein muistavan, mistä oli kysymys. Sitten hän ojensi paperin takaisin.

— Oi, herra tirehtööri, mutisi hän, — voitte tehdä aivan niinkuin haluatte. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että joskus on pakotettu ilmoittamaan erinäisiä... yksityisiäkin seikkoja. Ja kun sen on tehnyt, saa käydä miten käy. Hallinnollisessa elämässä...

Hra Baslèvre riensi keskeyttämään:

— Niin no, jos se on teille mieluista... tai edullista...

— Mieluista kyllä... edullista ei.

Hra Rabault lisäsi vielä merkitsevästi hymyillen:

— Etuja ajetaan mieluimmin suullisesti, eikö niin? Kaikissa tapauksissa olen hyvin liikutettu... kovin liikutettu...

Oli hetkinen äänetöntä. Pettyneenä hra Baslèvre kysyi itseltään, miten taas päästä puheen alkuun, kun hra Rabault aivan itsestään tulikin hänen avukseen.

— Valitan, jatkoi tämä, — etten voi kertoa mitään suojatistanne.

Hän oli muistelevinaan nimeä.

— Mikä hänen nimensä nyt olikaan?... Ai, Gros... Gustave Gros... Tiedättekö, että hän on lähtenyt? Mikä helpotus!

— Tiedän kyllä, sanoi hra Baslèvre rauhallisella äänellä. — Mutta luulen myös, että hän hartaasti toivoisi saada tulla takaisin.

Hra Rabault rehenteli nojatuolissaan.

— Että hänellä on otsaa...

— On eräitä lieventäviä asianhaaroja, ryhtyi hra Baslèvre selittämään, sulkien salkkunsa, mutta näyttämättä silti aikovan vielä lähteä.

— Mitä?

— Eräitä perheseikkoja. Ajattelin, että tutustuttuanne tilanteeseen voisitte ehkä...

Hän jäi odottamaan närkästynyttä keskeytystä, mutta kun ei sitä tullutkaan, hänen oli pakko jatkaa:

— Luuletteko, että jos hän ilmoittautuisi uudestaan?... Hänhän on ollut poissa vain yhden viikon, juuri niin kauan kuin loma kestää, jota hän tietystikään ei ota enää tänä vuonna. Onko viranhoito todellakin häiriytynyt sillä aikaa?

Hra Rabault pysyi itsepintaisesti vaiti. Varmana siitä, että hänen suunnitelmansa oli paljastettu, ja että hänen täytyi selittää asiansa loppuun saakka, hra Baslèvre kohautti olkapäitään ja lisäsi:

— Sanalla sanoen tekisitte minulle mieliksi, jos järjestäisitte jutun... jos se on mahdollista, tietysti.

— Hm! sanoi vihdoin hra Rabault armeliaasti ja hyvin ovelasti hymähtäen. — Kaiken voi aina järjestää, ja jos asia on teidän sydämellänne, niin...

Hra Baslèvre punastui tahtomattaan.

— Se on siis sovittu. Minä ilmoitan päätöksenne asianomaiselle jo tänä iltana ja teille olen etukäteen kiitollinen, jos ette moiti häntä liikaa, sillä on tapauksia, jolloin nuhteet ovat vahingollisempia kuin se paha, mikä niillä tahdotaan korjata.

— Aivan niin, sanoi vielä hra Rabault. — Niillä ärsyttää vain omaa mieltään, ja sitten kohdistuu huono tuuli syyttömiinkin.

Ilmeisestikin hän koetti palata »asiaan». Äkkiä hra Baslèvre suuntasi terävän katseensa suoraan osastopäällikön silmiin.

— Olette väärillä jäljillä, sanoi hän kuivasti.— En _lainkaan_ ole puuttunut asiaan siitä syystä, mistä te näytte luulevan.

— Oi, herra tirehtööri, — tahtoi hra Rabault nolostuneena korjata, — kuinka rohkenisinkaan...

Mutta tietäen kokemuksesta, ettei hallinnollisessa leikkisodassa mikään ole niin tehokasta kuin avoin hyökkäys, hra Baslèvre nousi seisomaan ja keskeytti hänet:

— Sanon teille, että erehdyksenne herättää minussa kaihoa; se muistuttaa minulle, etten enää ole teidän iässänne. Kullakin virka-asteella on omat viehätyksensä.

Hra Rabaultin halu ivata hävisi kerrassaan, sillä se tie uhkasi käydä vaaralliseksi.

— Mitä asiapaperiin tulee... jatkoi hra Baslèvre.

Hyvillään siitä, että pääsi poistumaan uhatulta alueelta, hra Rabault poikkesi heti viitatulle syrjäpolulle:

— Pyydän teitä menettelemään aivan mielenne mukaan, keskeytti hän. — Kuten jo sanoin, jos minulla jolloinkin on jotain sydämelläni, olkaa varma siitä, hyvä herra tirehtööri, että seuraan silloin teidän esimerkkiänne ja kuljen suorinta tietä.

— Hyvä on.

Ja lausumatta mitään muuta? kiitosta hra Baslèvre lähti menemään ovea kohti. Hämmästyen tällaista vivahdusta hra Rabault kiiruhti avaamaan.

— Milloin asianomainen tulee?

— Kai huomenna... heti saatuansa kirjeeni, jossa ilmoitan hänelle suosiollisuudestanne.

He katsahtivat vielä toisiinsa salavihkaa. Molemmilla oli se tunne, että heistä oli täytynyt tulla toistensa vastustajat. Oli myös selvää, että, kaikki asianhaarat huomioonottaen, hra Rabault näki hra Baslèvren ystävyyden paremmaksi kuin ohimenevän huvin suhtautua häneen töykeästi. Hra Baslèvre taas nautti voitostaan ja virkavallastaan.

— Näkemiin.

Ja he puristivat toistensa kättä kuin vahvistukseksi rikostoveruudelle.

»Luulin asiaa vaikeammaksikin», ajatteli hra Baslèvre portaita laskeutuessaan.

Saattoi kysyä, tarkoittiko hän käyntiä sinänsä vai sen tulosta.

Sitten hän sanoi:

»Nyt täytyy ilmoittaa Clairelle.»

Hän meni lähimpään postitoimistoon. Ajatus, että se _toinen_ mahdollisesti lukisi, mitä hän kirjoittaisi, ahdisti häntä. Kauan epäröityään laati hän kirjekortilleen seuraavan sanamuodon:

»Hyvä ystävä, teidän miehenne odotetaan saapuvan Valois'n kadulle kuten tavallista. Parasta olisi mennä sinne jo huomenna. Teille molemmille.

Baslèvre.»

Senjälkeen tuntui hänestä, että hänen elämänsä oli päättynyt. Aika levittäytyi hänen eteensä kuin valkoinen sivu, jolle hän ei tiennyt mitä panna. Uskomaton taakattomuus rasitti hänen hartioitaan. Ministeriö, hänen virastonsa ja hänen huoneensa, kaikki sekaantuivat sikin sokin suureksi välinpitämättömyydeksi.

Tietämättä mitä tehdä hän tuli Rivolin kadulle ja alkoi kävellä Louvren viertä.

Mutta hän ei ollut kulkenut kauankaan, kun eräs vastaantulija herätti hänet horroksestaan. Näkikö hän unta? Eikö tuo mustaan vaippaan ja ruskeaan hameeseen puettu nainen ollut...

— Mitä, oletteko jo palannut?

Neiti Fouille — sillä hänhän se oli — hymyili sattumalle harsonsa takaa, mutta tuskin huomattavasti.

— Olen, sanoi hän, — ja taas olen juoksulla ja myöhästymäisilläni.

— Ette arvaakaan, mitä surua tuotitte minulle paetessanne sovittua kohtaustamme. Mutta lykkäys ei vielä ole menetystä, ja jo tänä iltana...

— Huomenna mieluummin, kello yhden tienoissa. Olen niin vähän vapaa.

— Sama se! Oletteko edes tyytyväinen matkaanne?

Neiti Fouillen katse näytti eksyvän kauas.

— Olen aina tyytyväinen... silloinkin, kun minun on riennettävä tunnille, kuten nyt.

— Huomenna siis... ellette huviksenne taas päätä pahkaa katoa.

— Älkää toki niin sanoko, vastahan minä tänä aamuna tulin kotiin.

Hän nyökäytti kiireesti päätään ja pujahti pois.

Hra Baslèvre seisoi kuin naulattuna paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä. Äkkiä pälkähti hänen päähänsä hullu ajatus, että Gustave ja neiti Fouille olivat sekä poistuneet että palanneet samana päivänä, ja että heidän molempien salaisuutensa ehkä saattoivat olla jossain tekemisissä keskenään...

Väristyksen aalto kulki kautta hänen ruumiinsa. Ah, hän tiesi jo, millä täyttää valkean sivun, sillä kaukaa, hyvin kaukaa sarasti kangastuksena — jos se vain oli totta — Clairen vapautus!...

III

Ei ole niinkään vaikeaa ratkaista jokin yhtälö kuin asettaa sellainen ratkaistavaksi. Rinnastaa Gustaven ja neiti Fouillen nimet oli totta tosiaan asetelma, jonkalaista harvoin tapaa. Mutta tämä päähänpisto jäi kuin jäikin pysyväiseksi ja valaisi tietä eteenpäin.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli kohdannut neiti Fouillen, siihen saakka, kun hän meni tämän luokse vieraisille, hra Baslèvre — mitään tiedustelematta, mutta käyttäen ainoastaan ajatustaan — olikin jo päässyt puolitiehen ja arvannut kaiken oleellisen.

Eräs seikka, jolla näennäisesti ei ollut mitään yhteyttä hänen epäluulojensa kanssa, johti hänet lopullisesti oikeille raiteille. Aamulla hra Rabault kyseli puhelimitse herrasmies Gros'ta, jota ei ollutkaan kuulunut Valois'n kadulle. Gustave aikoi siis pysyä poissa ministeriöstä ja elää ainoastaan »kirjailemisellaan». Tämän jälkeen ei yhtälöstä puuttunut enää mitään. Oli vain kuljettava suoraan, ja tuntematon selviäisi aivan itsestään.

Niin hra Baslèvrelle kuin Clairellekin ei Gustaven en kirjailemista tietysti ollut olemassa. Se oli vain tyhjä veruke toisten, todellisten tulolähteiden peittämiseksi, joiden alkuperä huolestutti enemmän kuin niiden säännöttömyys. Mutta hyväksykäämme koetteeksi järjestelmä Gustave — neiti Fouille. Jos oli totta, että neiti Fouille auttoi rakastettuaan, riitti hänen apunsa enintään satunnaisten tarpeiden täytteeksi; minään säännöllisenä turvana sitä ei voinut pitää. Toiselta puolen taas oli joku ministeriöstä väittänyt, että Gustave pelasi sangen korkeita pelejä. Pelkkää arvelua! Olkoon, mutta väite sopi hyvästi yhteen Clairen maininnan kanssa, että rahan runsaus ja rahan puute välittömästi vuorottelivat. Olettakaamme siis, että Gustave on peluri ja tekee matkan rakastajattarensa, neiti Fouillen kanssa. Minne hän hänet silloin veisi, ellei sinne, missä pelaa paljon paremmin kuin Parisissa, s.o. Ostendeen tai Monacoon?

Täten näemme, että voidakseen päättää, kuuluivatko Gustave ja neiti Fouille yhteen, hra Baslèvren tarvitsi vain saada tietää, missä neiti Fouille oli käynyt. Tästä tiedosta riippuen matkojen yhtäpitäväisyys, kaiken epäilyksen ensimmäinen lähtökohta, joko antaisi varmuuden asiaan tai koko romaani haihtuisi ilmaan.

Mutta nämä olivat nyt ainoastaan hänen loppupäätelmänsä. Kuvata yksityiskohtaisesti hra Baslèvren välttämätöntä haparointia, seurata kaikkia hänen koettelemiaan ja taas hylkäämiään jälkiä, olisi turhaa, sillä lähteäkseen neiti Fouillen luo hän kaiken kaikkiaan oli tullut siihen ainoaan järkevään tulokseen, että päästäkseen epävarmuudestaan hänen oli taivutettava uusi ystävättärensä tuttavalliseen kertoiluun. Päälle päätteeksi nämä ankarat mietteet olivat ikäänkuin haihduttaneet hänen lopullisen päämääränsä. Olisi voinut luulla, ettei hra Baslèvre enää työskennellytkään Clairen hyväksi, vaan omaksi huvikseen. Hänen kasvonsakin olivat saaneet sellaisen iloisen innon ilmeen, ettei neiti Fouillekaan saattanut olla sitä huomaamatta. Sentähden tämä jo heti kynnykseltä huudahtikin hänelle tervehdykseksi:

— Kuinka tyytyväisen näköinen te olette! Oletteko ehkä saanut jonkun iloisen sanoman?

Hra Baslèvre vastasi:

— Oi, en! Elpynyt näköni mahtaa johtua siitä, että vihdoinkin tapaan teidät jälleen.

Hän lisäsi somasti:

— Koetan tuottaa kunniaa sairaanhoitajattarelleni.

— Sitä teettekin. Mutta astukaa toki peremmälle. Huoneethan te tunnette, kun olette käynyt täällä ennen... vähän vastoin tahtoanne.

— Mutta onneksi meille molemmille.

— Onneksi, niin... toisti neiti Fouille huomaamattomasti epäröiden.

Kahta minuuttia myöhemmin he asettuivat saliin kuten sinäkin aamuna, jota he juuri olivat muistelleet, sillä erotuksella vain, että hra Baslèvre ajattelemattaan istuutui siihen nojatuoliin, joka seisoi selin päivään, joten neiti Fouille, kai vastoin tahtoaan, joutui istumaan valoa vasten.

— Ette taida katua, aloitti hra Baslèvre, — että olette saattanut minut tähän tiedon temppeliin?

Samalla hän katsoi ikkunan ääressä seisovaan pöytään, joka oli täynnä oppikirjoja ja näytti, kuten neiti Fouillekin, odottavan jotakuta myöhästynyttä »pienokaista».

— Oikeastaan pitäisi minunkin tulla teidän kouluunne, jatkoi hra Baslèvre. — Koko ajan tuolla ylhäällä asuessani olen ihaillut sen oppia.

Neiti Fouille katsoi häneen vilpittömästi:

— Suoraan sanoen en oikein ymmärrä, niitä tarkoitatte.

— Lisätkäämme siis, sen enempää siihen koskematta, että te opetatte elämänviisautta vanhoille ihmisille, joilla on huolia — kuten joskus sattuu.

— Kuten enää ei näytä olevan asian laita.

— Mitä vielä! Ilmeet eivät koskaan ole samoja kauan. Tekin näytätte matkanne jälkeen taas hyvin levänneeltä; oikein on hauska katsoa. Kävittekö kauniillakin seuduilla, ja olisiko ehkä tungettelevaa kysyä missä?

Neiti Fouille tuntui hätääntyvän.

— Hyvä Jumala! sanoi hän, — olen ainakin nähnyt puita, kukkia ja peltoja, paljon sellaista, mitä täällä olen vailla.

— Pakenitte siis oikein maalle?

— En lainkaan.

— Vaan vetäydyitte ainoastaan johonkin kylään?

— En sitäkään. Mutta siitä puhuen tulee vain pahoitelleeksi paluutaan; ei siis toimita...

Hra Baslèvre nauroi hyväntuulisesti.

— Sama se! Huomaankin olevani kovin utelias. Mutta minäkin aioin karata vuorostani ja ajattelinpa vielä lähteä teidän jälkiänne!...

— Ne eivät johtaisi teille sopivaan seutuun. Tekisitte väärin luottaessanne minun maantietooni.

Lauseet putoilivat ilmavina sana sanalta. Olisi voinut luulla, ettei vakavuudesta ollut tietoakaan, ja kumminkin molemmat leikinlaskijat tarkoittivat täyttä totta.

Hämmästyneenä kohtaamastaan hiljaisesta vastustuksesta hra Baslèvre kohentautui äkkiä nojatuolissaan.

— Elämässä on usein omituisia yhteensattumia, ja maailma niin pieni niistä vavahtaakseen, sanoi hän kevyellä äänellä, vaikkakaan ei aivan niin kevyellä kuin äsken. — Uskokaa tai älkää, mutta olen vakuutettu siitä, että erään ystäväni on täytynyt matkustaa yhtä matkaa teidän kanssanne, mennen tullen.

— Ehkä hyvinkin, myönsi neiti Fouille yhä rauhallisena. — Olen matkallani kohdannut paljon tuntemattomia.

— Hän on helppo kuvata: isokasvuinen, parta ja tukka tuuheat, iho ruskea, ääni soinnukas, yleisilme huoleton, myöskin mitä vaateparteen tulee. Ja eräs täydentävä seikka, jota kumminkaan ei näe päältäpäin: hän on peluri!...

Selittäessään näin Gustaven ulkonäköä lyhyin pysähdyksin kunkin tuntomerkin jälkeen, hra Baslèvre ei siirtänyt katsettaan pois neiti Fouillesta. Tämä pysyi aluksi järkähtämättömänä, mutta irroitti vähitellen ristityt kätensä, kuin karkoittaakseen näyn, joka selvenemistään selveni. Viimeisellä piirteellä hänen huulensa avautuivat raolleen, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Voitonriemu sykähdytti hra Baslèvren sydäntä. Hän jatkoi:

— Peluri... kuten teidän sukulaisenne... teidän ystävänne... hän, jonka johdosta me tutustuimme.

Enemmän kuiskattu kuin lausuttu pyyntö keskeytti hänet:

— Älkää Jumalan tähden muistuttako minua niistä hirveistä hetkistä, jotka onneksi jo ovat unohtuneet!

Se vielä puuttui, ettei hän edes vastustanut mainesanaa »peluri». Ei siis auttanut muu kuin jatkaa. Hra Baslèvre sinkosi rohkeasti loppupäätelmänsä:

— Joka tapauksessa on hauskaa ajatella, että Gustave... joko sanoin, että hänen nimensä on Gustave?... että Gustave ja te olette samaan aikaan tehneet matkan samaan pelihuoneeseen.

Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun neiti Fouiller ilonpuuskaus löi nurin koko hänen odotuksensa. Oli kuin olisi nimen mainitseminen ajanut tipotiehensä kaiken vaaran, ja kuin ei neiti Fouillen, pahinta pelättyään, enää olisi tarvinnut muuta, kuin vain ottaa taas haltuunsa ilkeästi uhattu, mutta koskematta jäänyt salaisuutensa.

— Aivan niin, vastasi hän, — mutta eräs toinen asia olisi vielä hauskempi tietää — se nimittäin, tuliko ystävänne, jos hän nyt todella on olemassa, huomanneeksi minut. Minun näköiseeni naiseen ei juuri katsota ja syystä kyllä.

Neiti Fouille nauroi niin vilpittömästi, että hra Baslèvren täytyi tehdä samoin, vaikka kevyt hiki äkkiä olikin noussut helmeilemään hänen otsallaan ja takaisin kiertynyt arvoitus pakotti hänet kysymään itseltään: »Olisinko sittenkin laatinut pelkän romaanin?»

Sanat vaihtuivat edelleen kuten äskenkin. On ihmeellistä, että niin vaivattomasti voi kysyä ja vastata, vaikka ajatukset kulkevat aivan toisilla teillä.

»Romaanin», ajatteli hra Baslèvre. »Nimi on hänelle tuntematon... ellei Gustave ollut turvautunut käytettyyn vilppiin ja salannut omansa. Mitä tuntomerkkeihin tulee, kun kuvaa yhtä ihmistä, tuntee kuulija kuvauksesta aivan toisen, ja totuus pujahtaa siitä välistä.» Sillä aikaa sanoi neiti Fouillen ääni:

— Oli miten oli, minä olen taas ryhtynyt työhön ja palannut mielelläni vanhoihin tapoihini.

Siis näennäisesti kuin ei matkaa olisi ollutkaan. Ensiheiton salaperäinen väristys oli muodostunut onnettomuudeksi, joka ei enää uudistuisi. Kuinka tyhmää, että hän ollenkaan oli antanut valtaa mokomalle intohimolle! Täytyi pitää kiinni ainoasta kiinteästä pisteestä: oliko neiti Fouille vai ei tehnyt matkan samaan pelipankkiin kuin Gustave? Mutta ei hän sitä epäiltynä enää tunnustaisi...

Onneksi kello löi puoli, ja melkein samassa soi ovikellokin.

— Pienokainen... sanoi neiti Fouille.

— Joko?

— Ei auta. Täytyy ansaita leipänsä.

Ja seisomaan nousten hän näytti tahtovan kiirehtiä hra Baslèvrea hyvästelemään. Peli oli siis menetetty, ellei jotain odottamatonta tapahtuisi...

Silloin juuri pienokainen Andréan ohjaamana, joka oli mielissään siitä, että sai keskeyttää sisarensa kohtauksen »yläkertalaisen» kanssa, liiteli sisään ja heittäytyi neiti Fouillen kaulaan:

— Ah, neiti! Oletteko jo kotona? Olisittepa nähnyt, kuinka äiti hämmästyi, kun sai Nizzasta lähettämänne kortin, jossa peruutitte tuntini!

Siinä se! Sattuma tuli kuin tulikin avuksi. Nyt hra Baslèvre saattoi sanoa hyvästi ja poistua äänettömin askelin:

— Älkää vaivautuko... tunnen kyllä tien... näkemiin!

Koska neiti Fouille oli ollut Nizzassa, oli kiinteä piste jälleen löytynyt. Neiti Fouillen ystävä ja Gustave olivat sama henkilö, Clairen pelastus näytti taas mahdolliselta ja tulevaisuus avautui uudestaan!

Seurasi sanoinkuvaamaton hetki. Tultuaan kadulle hra Baslèvre olisi ehkä tahtonut palata ministeriöön, koska jo oli aika, mutta kuinka hän olisi voinut? Oltuaan eilisestä saakka arvoituksen selvittelyn aiheuttaman jännityksen vuoksi himmenneenä, Clairen kuva näyttäytyi hänelle nyt niin voimakkaana, että hän pelkäsi siitä sekaantuvansa. Ilonpuuskassaan hän olisi heti paikalla tahtonut juosta Clairen luo ja huutaa hänelle totuuden, vapauttaa hänet kädenkäänteessä ja ottaa hänet huostaansa. Nyt ei mitään anteeksiantoa enää ollut pelättävissä! Voi heittää unholaan hetkellisen uskottomuuden, olla muistelematta yhden päivän hairahdusta; mutta tässä tapauksessa uskottomuus olikin ollut kestävää ja tunnustettaviksi mahdottomilta vaikuttimiltaan likaista, rahanhimoista.

Sitten yht'äkkiä laskeutui taas verho tämän suuren kirkkauden eteen, ja yhä katukäytävällä seisoen hra Baslèvre vaipui yön pimeyteen.

Sillä kaikkia ilmaantuneita asianhaaroja tarkoin punniten hän ei oikeastaan tiennytkään mitään. Neiti Fouillella oli rakastaja ja neiti Fouille oli käynyt Nizzassa. Ja Gustave oli lähtenyt ja palannut samana päivänä kuin hän. Mutta riittivätkö nämä seikat perusteiksi mennä väittämään Clairelle, joka siitä saattoi kuolla, että se, mitä hra Baslèvre luuli totuudeksi, tosiaankin oli sitä eikä vain erehdystä, mitä se yhtä hyvin näytti saattavan olla? Oikeutettujen johtopäätösten, arveluttavien yhteensattumain, vieläpä todennäköisyyksien suhteen hän tulikin seuraavaan vakaumukseen: ei ollut oikein, vaan päinvastoin hyvin väärin pitää niitä minään varmuutena.

Hra Baslèvre pyyhkäisi kädellä otsaansa, kuten tehdään, kun tahdotaan karkoittaa jonkun hirveän onnettomuuden mielikuva.

»Niin se on, päätti hän. Intohimoni eksyttää minut. On mahdollista, että erehdyn. Mutta päästäkseni epäilyksistä ja saadakseni oikean selon, minne minun on mentävä, ellei taas Boulevard Blanquille?»

Hän huusi ajurin. Tällä kertaa hän ei tahtonut tavata Clairea, vaan Gustaven. Eilen mahdollisuus kohdata tämä mies olisi kauhistuttanut häntä, mutta nyt hän pelkäsi ainoastaan, ettei tavoittaisi häntä. Tästä lähtien hän, jonkun korkean vapauttavan mahdin kuljettamana, tunsi muuttuneensa ikäänkuin jonkinlaiseksi kohtalon voimaksi. Hänestä tuntui, että tapahtumain täytyi itsestään muovautua hänen mielensä mukaan, eikä hän yhtään epäillyt, ettei saisi Gustavea tekemään tarpeellisia tunnustuksia, samoin kuin ei sitäkään, ettei voisi palauttaa Clairelle elämisen vapautta.

Perillä otti hänet vastaan palvelijatar.

— Herra ja rouva ovat molemmat kotona, sanoi tämä.

— Hyvä, vastasi hra Baslèvre. — Haluan puhutella herraa.

Odottamatta, että hänet ilmoitettaisiin, hra Baslèvre lähti menemään Gustaven työhuoneeseen, kun tämä ilmestyikin lakki päässä ja juuri ulos lähtemässä.

Nähdessään Baslèvren Gustave ei aivan saanut salatuksi epämieluisaa hämmästystään, mutta heittäytyi kumminkin heti teeskennellyn vieraanvaraiseksi.

— Sattuipa sinulle nyt huono onni, veikkoseni? — sanoi hän äänellä, joka turhaan tavoitteli sydämellisyyttä. — Olen juuri lähdössä kaupungille, mutta vaimoni jää kyllä kotiin. Sen kuin vain kiitän sinua uudesta välitysyrityksestäsi siellä virastossa ja pujahdan tieheni.

— Lähdin tavoittamaan ainoastaan sinua, huomautti hra Baslèvre kuivasti. — Etkö voi suoda minulle kahta minuuttia?

— Vaikka kolme, jos tahdot... mutta en enempää...

— Olisin tahtonut saada tietää... aloitti hra Baslèvre.

Gustave jatkoi:

— Palaanko hra Rabaultin luo?... Oi, se on mahdotonta! Katsos, minä olen nyt päättänyt itse tarttua alukseni peräsimeen.

Sitten hän kääntyi palvelijattareen, joka oli jäänyt heidän ääreensä, ja sanoi:

— Menkää sanomaan rouvalle, että tämä herra on tullut tapaamaan _häntä_.

Ajatukset suunnattuina siihen salaperäiseen päämäärään, jonka vuoksi hän oli tullut, hra Baslèvre kohautti olkapäitään sanoen:

— Niin, tietysti sinä pysyttelet vapaana... minä avasin paluutien vain tarpeen varalta.

Taas kulki varjo yli Gustaven otsan.

— Ja minä kun luulin, että sinä olit älykäs!... Oikein totta, vähempää en sinusta odottanut. Tuntuukin siltä, että poissaollessani olet pidättynyt minua täällä kaunistelemasta. Laskin siihen kyllä hiukan, mutta...

Hän maiskautti merkitsevästi suutaan ja vaihto sitten äkkiä äänensävyä:

— Mutta kaikki on hyvin, kun loppu on hyvä: sinä olet ymmärtäväinen, minä olen palannut eikä maailmakaan, kuten näet, ole lakannut kiertämästä. — Niin, jatkoi hra Baslèvre päättäväisesti, — huomaan todella, että matkat onnistuvat sinulle. Aurinko onkin erinomainen seuralainen. Onko Englantilaisten kävelytie vielä entisellä paikallaan.

Hän ei näyttänyt katsovan Gustaveen, mutta pieninkään vivahdus ei jäänyt häneltä huomaamatta.

— Mistä sinä tiedät?...

— Oi, keskeytti hra Baslèvre hyväntuulisella äänellä, — ei ole vaikea arvata! Nimitettyäsi minua eräänä sunnuntaina onnentuojaksi, on todennäköistä, että ihailet pelaamista, ja Nizzahan onkin tähän aikaan hyvin ihana.

Gustaven kasvot kovettuivat äkkiä, ja hän kurotti ne aivan lähelle hra Baslèvrea.

— Yhä kummallisempaa, totta totisesti... mutisi hän.

Mutta hra Baslèvren silmistä ei mitenkään voinut nähdä muuta kuin täydellistä välinpitämättömyyttä.

— Kummallisempaa?... Ei ollenkaan. Näethän, että nyt — etenkin nyt — olen niin välinpitämätön menettelyjesi ja käytöksesi suhteen kuin ikinä olet toivonut, s.o. yli kaiken kohtuuden.

— Toivokaamme niin, — sanoi Gustave jaksamatta enää torjua tätä pilkkaa.

Sitten hän levottomasti kiirehti lisäämään:

— Kuulen Clairen tulevan. Oliko sinulla vielä muuta minulta kysyttävää? Siinä tapauksessa minä valitan... Aina minun täytyykin lähteä, kun sinä tulet; mutta älä luule, että se on mikään ilo. Näkemiin.

Tavan mukaan hän ojensi kätensä ja tavan mukaan hra Baslèvre sitä puristi. Sekin siis — vaikkei hra Baslèvre ollut sitä luullut — tapahtui vielä, kuten kaikki maailmassa, ilman että se lainkaan tuntui tavattomalta. Kohtalokkaat hetket eivät millään tavalla eroa muista.

— Miten iloinen olenkaan, kun taas tulitte, — sanoi lempeä ääni.

Välittämättä enää Gustavesta, joka poistui, hra Baslèvre kääntyi vavisten ääntä kohti. Claire oli hänen edessään.