Part 11

— Sunnuntaina hän tuli kotiin myöhään, hyvin myöhään, ja aivan samanlaisena kuin entiseen onnettomaan rahakkaaseen aikaan... Hän ei puhunut enemmästä eikä vähemmästä kuin huoneiston vaihtamisesta, vakinaisen palvelijattaren palkkaamisesta ja virkansa hylkäämisestä, sanalla sanoen pahempia hullutuksia ja hurjemmalla kiihkolla kuin koskaan ennen. Maanantaina hän palasi vieläkin myöhemmin. »Mistä sinä tulet?» — »Asioitani hoitamasta.» — »Mutta mitä asioitasi?» — »Niitä, joista elämme.» Ja ensimmäistä kertaa keskustelumme oikein ärtyi; tuli vaihdetuksi sanoja, joiden täydestä sydämestään toivoisi unohtuvan, mutta jotka pysyvät mielessä... Mutta eihän se kuulu tähän! Tiistaina, vihdoin... niin, toissa päivänähän se oli — sekoitan jo päivätkin... tiistaina siis tapasin hänet matkalaukkua järjestämästä. »Kuten näet, aion lähteä matkalle», sanoi hän, »olen suurella vaivalla saanut vähän virkavapautta». Ei hän milloinkaan ollut puhunut sellaisesta. Silloin minä tahtomattanikin menetin kaiken maltin ja vaadin täyttä selvyyttä. Tiukkasin kysymyksiini täsmällisiä vastauksia: »Minkätähden lähdet ilman minua? Minne matkustat? Milloin palaat?...» Mutta en saanut minkäänlaista selitystä: hyödytön ja riuduttava tora vain yltyi... Kello kymmenen hän sitten lähti, ilman ikävän merkkiäkään! Jätän mainitsematta lähimmät ajatukseni sen jälkeen. Sellaisessa tilanteessa ajattelee vaikka mitä. Mutta ainakin yksi asia näytti minusta varmalta. Hän oli ottanut lomaa ja lomalla on tarkat rajansa; se alkaa ja loppuu määrättynä päivänä. Kuinka lapsellista! Tänä aamuna ilmestyi tänne ministeriön lähettämä lääkäri. Virastossa hänen oltiin luultu sairastuneen: ei hän ollut ottanut lomaa, vaan valehteli eikä palaa enää koskaan...

Clairen ääni sammui pois. Kasvonsa hän peitti käsillään, epäilemättä tahtoen olla näyttämättä, että itki.

— Kuinka teitä surkuttelenkaan! koetti hra Baslèvre huokaista, mutta riemu, joka hänet jo äsken oli vallannut, tukahdutti häntä ja esti häntä puhumasta.

Eikö tällainen onnettomuus juuri merkinnytkin hänen onneaan?

— Ja mitä nyt tehdä?...

Claire oli taas suoristautunut. Nähtävästi hän kertomuksensa kestäessä oli unohtanut, että toinen sitä kuunteli.

Hra Baslèvre ei vastannut; sensijaan hänen katseensa hävisi kattoon, kuin hän olisi sieltä toivonut löytävänsä jonkin ratkaisun. Claire kumartui lannistuneena pöytää vasten:

— Te ette siis myöskään tiedä?...

— Päinvastoin, tiedän vallan hyvin, — vastasi hra Baslèvre vilkkaasti.

Mutta saattoiko hän jo sanoa ajatuksensa? Koska kumminkin Clairen tuskaiset silmät katsoivat häneen, hän jatkoi:

— Ensiksikin, odottaa...

Osat vaihtuivat. Nyt oli hänen vuoronsa suosittaa odotusta pelastuskeinoksi!

— Odottaa... Ja jos hän palaa...

Claire huudahti kumeasti:

— Epäilettekö, ettei hän tee sitä?

— Aivan yhtä paljon kuin te itse, en enempää...

Hra Baslèvre jatkoi:

— Jos hän siis palaa, on teillä mahti ottaa selvä asian oikeasta laidasta ja järjestää tulevaisuus sen mukaan. Kuka tietää, vaikka vielä antaisitte hänelle anteeksikin! Mitä paikan menetykseen tulee, ei se tässä tapauksessa mitään merkitse... vai olisiko liikaa olettaa, että minä voisin hankkia hänelle uuden?

Hän ei voinut pidättyä lausumasta näitä viimeisiä sanoja hieman katkeran ivallisesti.

— Ja ellei hän palaa...

Tällä kertaa hra Baslèvre antoi kotvasen kulua. Hänen äänensä uhkui ääretöntä lempeyttä.

—... Jos lopullisesti ette saa häneltä mitään tietoa... niin silloinkaan... silloinkaan ette ole yksin... Minä olen luonanne...

Hän näki Clairen viittaavan kädellään, kuin estääkseen häntä sanomasta enempää, mutta jättäen väsymyksestä tai varovaisuudesta vastaamatta.

— Minä olen luonanne... toisti hra Baslèvre, kuvitellen ettei Claire ollut kuullut.

Ja hän lausui nämä kolme yksinkertaista sanaa sellaisella äänenpainolla, että oli mahdotonta enää olla ymmärtämättä.

Claire nosti silmänsä ja katsoi häneen. Eikä siinä katseessa ollut mitään levottomuutta, samaa väsymystä ainoastaan ja moitetta.

— Ettekö luule, että jollain toisella hetkellä olisi ollut sopivampaa muistuttaa sellaisesta, minkä toivon meidän molempien unohtavan?

Hra Baslèvrea värisytti:

Unohtavan! Helppo sanoa! Te ehkä voitte unohtaa... mutta en minä. Ja oletteko edes pyytänyt? Mitä sitten hetkeen tulee, en ole sitä valinnut; kun se tarjoutuu, käytän sen.

Claire vastasi, katse yhä hra Baslèvreen suunnattuna:

— Olen juuri kertonut teille, että minun ainoana ajatuksenani ja huolenani on nykyään minun mieheni.

— Hänen uskottomuutensa!

— Hänen paluunsa, jota odotan.

— Ellei vapautus koita sitä ennen.

— Vaietkaa!

Mutta taas tuon tuntemattoman voiman yllyttämänä hra Baslèvre nousi seisomaan.

— Pois turhat verukkeet! innostui hän. — Vai oletteko te, saatuanne minun kirjeeni ja vielä minun tänne saavuttuani, todellakin luullut, että tyytyisin vaikenemaan? Kirjoittaessani teille olin kyllä ottavinani huomioon kaikki mahdollisuudet: teidän epäilyksenne, teidän vastustuksenne, teidän kieltäytymisenne, kaikki — sanon minä — senkin, että ajaisitte minut ovelle; mutta yksi jäi huomaamatta: äänettömyys, ja sen juuri te valitsittekin ja toivoitte jatkuvan loppumattomiin. Mutta näette nyt, että elämä on voimakkaampi. Teidän suunnittelemanne kidutus tyhjyydessä on päättyvä. Äänettömyys ei enää olekaan mikään turva. Ja tässä me taas olemme yhdessä, minä teidän kutsumananne — vaikka tiesitte, että teitä rakastan — enkä muuta toivoen kuin...

— Vaietkaa! Kiellän teitä sanomasta enää mitään! sinkosi Claire. Samalla hän nojautui kirjoituspöytään kuin hakeakseen elottoman huonekalun suojaa uutta kiistaa vastaan, joka näin oli syntymässä.

Hra Baslèvre teki sekaisen eleen:

— Sama se! Mutta vaikka vaikenisinkin, emme kuitenkaan voi enää pettää itseämme emmekä olla välittämättä siitä, mitä olemme lukeneet toistemme sydämistä. Olemme jo kylliksi odottaneet, ratkaisun hetki on lyönyt. Rohjetkaa verrata toisiinsa tähänastisia kärsimyksiänne, jotka yhä pidättävät teitä joillakin pinttyneen sovinnaisuuden tekosyillä, ja sellaisen miehen syvää ja ehdotonta rakkautta, joka ei koskaan ennen ole rakastanut, mutta joka, herättyään toivoon saada kantaa teitä käsillään, koettaisi hellyydellä karkoittaa teidän tuskaisat muistonne ja tahtoo tarjoutua varjoksenne. Oi! te ette usko... Ihminen ei koskaan usko lähestyvään onneensa. Kuta suurempi se on, sitä pahemmin hän sitä pelkää muka luonnottomana asiainkäänteenä. Mutta nykyinen olotilanne juuri on luonnoton! Claire, katsokaa paremmin ympärillenne! Mitä teillä on täällä menetettävää? Kaikki muistuttaa vain ponnistustenne turhuudesta ja uhrautuvaisuutenne halveksimisesta. Tyhjät huoneet kumahtelevat epätoivoanne!... Ja katsokaa sitten myös minua, nöyrää ihailijaanne! Olen kyllä halpa ja ehkä kömpelökin, mutta niin intohimoisesti rakastunut, että teidän vuoksenne olen valmis uhraamaan kaiken sen, minkä hyväksi tähän asti olen luullut eläneeni, mutta joka itse asiassa ei ole ollut minkään arvoista. Miksi epäröisitte?... Tie on auki kahden kulkea, ja sillä tiellä minä, teidän uskollinen palvelijanne, olisin tukenne ja turvanne, teidän rakastajanne tai mitä ikinä haluaisittekin, kunhan vain saisin olla rinnallanne. Minun tilassani ei asioihin enää katsota liian läheltä, ja silloin kootut murusetkin näyttävät juhla-aterialta!

Puhuessaan hra Baslèvre oli lähestymistään lähestynyt Clairea ja ojensi jo kätensä syleilläkseen häntä. Vielä vähän ja heidän kasvonsa yhtyisivät.

Kai hienotunteisuudesta näin vilpittömän aulista intohimoa kohtaan tai ehkäpä kaikesta huolimatta ihmeellisen viehätyksen valtaamana Claire oli kuunnellut liikahtamatta, katse kadonneena tyhjyyteen. Mutta hra Baslèvren käden kosketuksesta hän äkkiä värähti. Sitten hän koruttomasti siirsi sen pöydän reunalle ja kuiskasi:

— Voi, hyvä ystävä, kuinka teillä tulee olemaan paha olla siitä, että olette sanonut minulle kaiken tämän.

Hra Baslèvre hätkähti tätä lempeyttä enemmän kuin äskeistä ojennusta.

— Mutta tehän tiesitte sen jo, koska olin kirjoittanut!

— Saatoin olla tietämättäkin, jos ensimmäisistä riveistä arvaten näin parhaaksi jättää lukematta loput.

Hra Baslèvrelta pääsi hämmästyksen huudahdus.

— Olisitteko tehnyt sen? Ah! Miksi?... miksi?..

— Luultavasti siksi, että pidin teistä paljon.

— Merkillistä menettelyä totta totisesti!

— Minun ymmärtääkseni parasta...

Tuskallinen hymy rypisti hra Baslèvren huulia: hän kääntyi ympäri ja heittäytyi takaisin nojatuoliin.

— Minun kärsivällisesti kamppailussani vaikenemisenne aiheuttamissa sieluntuskissa te siis vain tyydyitte pistämään kirjeeni pöytälaatikkoon yhteen myttyyn leipurilaskujen kanssa!

— Te erehdytte, selitti Claire, — kirjettänne ei enää ole olemassa...

Kuului uusi raivokas huudahdus:

— Se vielä puuttui!... Hävititte kirjeeni ajattelematta, että siten tappaisitte sydämenikin!

— Tunsin siten pelastavani ystävyytemme!

Mutta hra Baslèvre pudisti vain hartioitansa epätoivoissaan:

— Ystävyytemme!... Voi, voi!... ei siitä ole tietoa, sillä _tämänkään jälkeen_ en saata olla teitä rakastamatta!

Claire vastasi yhä samalla leppymättömällä äänellä:

— Ette te minua rakasta. Te olette vain luullut rakastavanne, mutta olette erehtynyt.

— Uskon rakkauteeni ja olen valmis vaikka kuolemaan sen puolesta.

Claire kohotti arvokkaasti päätään. Hän hiljensi ääntään, joka sittenkin soi kuin musiikki, mutta niin tuskallinen!

— Ei, sanoi hän, — jos olisitte rakastanut minua, olisitte te — ennenkuin rupesitte puhumaan siitä — huomannut, että se onni, joka teitä houkutteli, oli teidän, ennenkuin se vielä oli minun. Te ehdotatte menneisyyden unohtamista. Hyvä! Mutta tunnetteko tätä menneisyyttä? Kuka teille takaa, ettei se kuulukin minun sieluni sisimpään, ja ettei sen riistäminen sieltä olisi sietämätöntä väkivaltaa? Olettakaamme kuitenkin, että suostuisin tähän ensimmäiseen uhraukseen ja eroaisin menneisyydestäni. Mikä voima siinä tapauksessa tukahduttaisi sydämestäni sen äänen, joka moittisi minua siitä, että petin velvollisuuden, jota tähän asti olen pitänyt omanani kaikissa vaikeimmissakin olosuhteissa? Tähänastinen elämäni on ollut tuskallista, mutta muodostuisiko tulevaisuuskaan helpommaksi, kun omatunto olisi hämmennyksissä eikä tilanteen kierouden vuoksi saattaisi olla olettamatta epävarmaksi sen kehitystä? Ja vihdoin, millaisen sydämen minä teille antaisinkaan? Sydämen, jossa vuorottelisivat epätoivo, kun en enää olisi kunniallinen, katumus, koska olisin väistynyt tehtävästäni, ja kiduttava varmuus siitä, että olisin täydentänyt niiden turmion, jotka olisin voinut pelastaa!

Clairen katse painui alas. Nyt saattoi luulla hänen uneksivan ääneensä ja yksinään.

— Kaikkea tätä, hyvä ystävä, — jatkoi hän — olisitte te tullut ajatelleeksi, jos _todella_ olisitte rakastanut minua. Te tunsitte mieltymystä, halua ja ehkä kyllin voimakasta liikutustakin rohjetaksenne ylittää sopivaisuuden rajat; mutta se ei ole rakkautta! Rakkaus on aivan toista! Jos se luo onnea, se ei koskaan luo sitä itselleen, vaan ainoastaan toiselle. Se ei ota mitään, mutta antaa kaikki. Olen usein kuvitellut, että saattaisi rakastaa toista ihmistä melkeinpä häntä koskaan lähestymättä, ja ilman että hänellä olisi siitä aavistustakaan. Kuka tietää, eikö suuri salattu rakkaus ehkä olekin kaunein kukka, mikä milloinkaan on koristanut ihmisolentoa? Ja kuka myöskään tietää, kuinka välitöntä hurmiota sellainen uhraus saattaisi uhkua, jossa ei uhrata mitään muuta kuin uhraaja itse?

Hra Baslèvre, joka oli kuunnellut liikahtamatta, vastasi ainoastaan:

— Sallikaa minunkin puolestani huomauttaa, ettette sitten tekään koskaan ole rakastanut.

Clairessa ailahti tuskin huomattava epäilys; sitten hän sanoi huokaisten:

— Jos _tosi rakkaus_ merkitsee kaiken tarmonsa ponnistamista antaakseen toiselle ainoastaan sellaista, mikä on hänelle parhaaksi — vaikka sitten karkoittaisi hänet mielestäänkin — luulen päinvastoin... olen varma siitä, että rakastan vieläkin...

— Vai niin! totesi hra Baslèvre kaiuttomalla äänellä. — Olisi pitänytkin aloittaa sillä tunnustuksella; kaikki muu oli tarpeetonta...

— Kenties pääasia kumminkin sisältyi muuhun?...

Ja vihdoin iskeytyi heidän ympärilleen hiljaisuus, joka näytti tahtovan viivyttää lausuttuja sanoja ja asettaa ne heti sellaisen matkan päähän, missä kaikki kirkastuu. Sillä kulloinkin kohdallaan ei asioita aina ymmärrä, ja hra Baslèvresta tuntui, kuin olisi kolkko kivilaatta uhannut murskata sen ihmeen, jonka selviämistä hän henkeänsä pidättäen odotti.

Hiljaisuuden katkaisi Claire sanoen:

— Luvatkaa minulle nyt, ettemme enää koskaan puhu... tästä.

Hra Baslèvre vaikeni. Hiljaisuus lankesi taas, epämääräisillä mielteillä kuormitettuna, raskaana kahden ihmisen kärsimyksestä.

— Minä pyydän teiltä sitä, rukoili Claire.

— Mitä se hyödyttäisi? vastasi hra Baslèvre.

— Se takaisi minulle, että saan pitää ystävyyden... joka on käynyt minulle rakkaaksi.

— Ystävyys on valhetta!

— Joskus suloista!

Hra Baslèvre oli painanut päänsä.

— En voi luvata mitään, sanoi hän jyrkästi, — minä koetan.

— Kiitos.

Ja he nousivat seisomaan kuin yhteisestä sopimuksesta. Heidän sydäntensä näytelmän edessä oli koko muu todellisuus hälvennyt. Gustaven katoaminen oli ollut vain sopiva tilaisuus päästä itse pääasiaan. Mutta selittäydyttyään heillä ei enää ollut halua palata siihen.

— Suokaa anteeksi että lähden, sanoi hra Baslèvre suunsa kärjellä, — täytyy taas mennä ministeriöön.

Ja odottamatta Clairen vastausta hän lähti menemään eteiseen. Hän kulki nyt edellä. Claire tuli jäljessä ja huomasi hänen hartiansa. Ne olivat kumarat, kuin olisi muutamia vuosia lisää juuri pudonnut niille.

— Älkää toista kertaa pysytelkö niin kauan näkymättömänä, sanoi Claire ulko-ovelta.

Hra Baslèvre vastasi kaukaisella äänellä:

— Koetan muistaa. En tullutkaan maininneeksi, että olen ollut sairaana kaksi viime viikkoa.

— Toivoakseni ette vakavasti?

— Niin, että piti olla vuoteessa.

— Oliko edes ketään, joka teitä hoiti?

— Oli, eräs armelias naishenkilö... minun naapurini.

— Mikä hänen nimensä on?

— Neiti Fouille.

— Vai niin. Kun tapaatte, niin sanokaa, että olen hänelle kiitollinen.

— Mahdotonta, hän on matkustanut pois.

— Aivan äskettäin siis?

— Niin, vasta toissa päivänä, kuten...

Claire täydensi hra Baslèvren puolesta, joka oli heittänyt kesken:

— Kuten Gustavekin.

Hra Baslèvre meni äkkiä hieman hämilleen, kun nämä nimet näin rinnastettiin.

— Parisista matkustaa joka päivä niin paljon ihmisiä, mutisi hän. — Hyvästi.

— Näkemiin.

Hra Baslèvre säpsähti vielä viimeisen kerran.

— Luuletteko siis?...

— Luulen, että kun on paljon kärsinyt, kieltäytyminenkin voi muodostua onneksi.

— Minä puolestani en ole sillä tiellä!...

Sitten hra Baslèvre meni alas ja palasi jalan ministeriöön. Kulkiessaan hän ei huomannut maata eikä taivasta, ei vastaantulevia eikä omaa suruaankaan. Hän ei myöskään ajatellut noita kasvoja eikä vielä tiennyt, näkisikö niitä enää vai koettaisiko unohtaa ne. Eräänä hetkenä hän vain tunsi, että hänen ylleen laskeutui kuolemaa muistuttava rauha, mutta suloinen kuin uuden elämän alku. Ja eräänä toisena hetkenä, mutta ainoastaan yhtenä, hän myös käsitti, että mieluummin kuin olemaan enää milloinkaan lähestymättä Clairea hän suostuisi vaikka vaikenemaankin...

Itse vielä tietämättään hän alkoi _rakastaa todella_.

KOLMAS OSA

I

Tämän keskustelun jälkeen hra Baslèvren sielu ensin näytti lakkaavan elämästä. Sitten, tietoisena siitä kuilusta, mikä hänet erotti Clairesta, hän ei edes kysynyt itseltään enää:

»Näenkö hänet vielä?»

Tuona kuiluna olivat kai ne ainoat lauseet, jotka hra Baslèvre luuli muistavansa. »Ette te minua rakasta», oli Claire sanonut, »te olette vain kuvitellut minua rakastavanne.» Ja väitteeseensä: »Te ette ole rakastanut koskaan», hän oli lisännyt: »Olen varma siitä, että rakastan vieläkin!»

Siitä oli hra Baslèvrekin varma; mutta päästyään siihen hänen ajatuksensa pysähtyivät ja kaikki äänet hänen sisässään vaikenivat.

Ulkonaisesti hän eli kuten ennenkin: kävi kerhossaan ja virastossaan tai istui ikkunassaan puistikkoa katsellen. Mutta suuri muutos oli kuitenkin tapahtunut. Hänelle lausutut sanat eivät näyttäneet saavuttavan häntä enää. Häntä väsytti toimia. Virkansa hoitaminen rasitti häntä. Kaiken kaikkiaan hänen myllerretty elämänsä koetti turhaan päästä edes näennäiseenkään tasapainoon. Hän oli joutunut samanlaiseen sekavaan tilaan kuin vesi, joka huljutuksen jälkeen vielä pyörii. Mutta aika kuluu ja, sakan laskeutuessa pohjaan ja jättäessä astian reunat sameiksi, vesi selviää ja asettuu taas kirkkaana nesteenä kuvastamaan taivaan valoa.

Tuollaista horrosta ei voinut jatkua. Kun herääminen alkoi, tapahtui se, jotta hra Baslèvre astuisi tien päähän saakka. Hän uskalsi viimeinkin huomata esteen itsensä ja Clairen välillä. Ja se este oli Clairen puoliso, jonka tähän asti saattoi sanoa olleen pois suljettuna koko näytelmästä. Hän oli näyttäytynyt vain kaukaa ja ikäänkuin ohimennen. Mutta nyt hän yht'äkkiä tuli väliin. Oli mahdotonta olla ottamatta huomioon, että Claire rakasti häntä yhä. Mahdotonta oli myös koskea häneen, sillä hänen kauttansa olisi koskenut Claireenkin. Hän olisi ollut olemassa hävinneenä ja murhattunakin. Ihmisen voi tuhota, mutta ei niitä mielikuvia, joiden välityksellä hän hallitsee. Ja tämän odottamattoman huomion edessä hra Baslèvre ei olisi voinut sanoa, tunsiko hän hämmästystä vai vihaa: mutta tuntematon tuska kidutti häntä, ja se tuska oli mustasukkaisuus.

Kaikista intohimoista mustasukkaisuus helpoimmin piilottautuu tietoisuudelta. Sen varmimmatkaan uhrit eivät usein tiedä siitä mitään, niin salaa se tulee. Vihatessaan täst'edes Gustavea hra Baslèvrella ei ollut aavistustakaan vihansa oikeasta syystä. Hän luuli vain olevansa suuttunut jonkun haaveellisen petoksen johdosta, jonka uhriksi Claire oli joutunut.

Claire tiesi kaikki miehestään ja tuomitsi hänet. Hän tiesi, ettei hän luultavasti koskaan ollut mitään kirjoittanut, että tulolähteet olivat epäiltäviä, elleivät pahempiakin, ja saattoiko hän olla varma edes uskollisuudestakaan? Kumminkin hän miehensä vuoksi oli päättänyt tulla hakemaan hra Baslèvrea: mies oli koko ajan hänen tekojensa tarkoituksena. »Minulla on ainoastaan yksi ajatus ja yksi kärsimys», oli hän sanonut heidän viime hyvästikseen. Sellaisen sokeuden edessä hra Baslèvre tunsi kapinanhengen kuohuttavan mieltään. Koko sydämestään hän olisi tahtonut poistaa hämärät ja suojella Clairea yhtä ansaitsemattomalta kuin varmalta häpeälliseltä kohtelulta. Mutta saattoiko hän?... Clairehan rakasti Gustavea!...

Kaikenlaiset sameat ajatukset kalvoivat häntä. Missä he olivat tutustuneet toisiinsa? Olivatko Gustaven tunteet Clairea kohtaan koskaan olleet muuta kuin päähänpisto? Ehkä hän olikin nainut Clairen vain tavoitellakseen myötäjäisiä rahapulaansa!

Hra Baslèvre muisteli myös Gustaven nuoruutta, jossa kaikki jo oli onnistunut ilman hänen ansiotaan. Ah, minkätähden hän oli alusta asti ollut rikas ja onnellinen ja saanut pitää vanhempansakin? Minkätähden elämä aina suo samoille kaikki antimensa?

Täten hra Baslèvren tuska kävi vähitellen yhä ankarammaksi, katkeroittuen Clairelle tuntemattomistakin ajoista. Hän sekoitti siihen kaikenkaltaista alhaista ja hyödytöntä kateutta, josta hän kyllä oli tietoinen, mutta jota hän ei jaksanut välttää. Siitä hänen rakkautensa himmeni. Hän lentää räpytteli kuin huoneeseen eksynyt yölintu piinaksi muuttuneen menneisyyden ja huolestuttavan tulevaisuuden välillä, Kaikki hämärtyi. Kuolema olisi ollut niin suloinen!

Mutta tällaista ahdistuksen aikaa ei voi kestää kauan. Ennen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia, sanotun keskustelun jälkeen uusi käänne jo toikin vapautuksen.

Oli ilta. Kotiin tultuaan hra Baslèvre istui taas ikkunassaan. Puistikko alhaalla hälisi vielä, ja auringonsäteitäkin väijyili yhä matalissa kaarikäytävissä. Kadusta nousi tympeää hajua, ja saattoi sanoa, että samoin kuin torin katselija se itsekin oli käynyt vanhaksi ja raihnaiseksi, ilmaisematta kuitenkaan mitään raunioiden suuruutta.

Yht'äkkiä häikäisevän selvä varmuus, että Gustave palaisi, valtasi hra Baslèvren mielen. Ja ajatellessaan tätä paluuta sekä Clairen anteeksiantoa toinenkin asia selvisi hänelle. Siihen asti hän vielä oli voinut kysyä itseltään. »Näenkö hänet jälleen?» Mutta nyt ja niin sanoaksemme hänen ulkopuolellaan muodostui päätös, ettei hän olisi sen tapauksen todistajana. Kirja oli suljettava ja hävitettävä!

Seurasi lamauttava väsymys. Nyt, kun kaikki oli lopussa, hänen mieleensä muistuivat ne monet vuodet, joina hän ei ollut tuntenut mitään kiusaa elämästään ullakkokamarissa ja ilman ystäviä. Ja ainoastaan sattuman vuoksi, joka yhtä hyvin olisi voinut olla tapahtumatta, tämä aika ei enää koskaan palaisi, vaan hän jäisi tielle paljaaksi riisuttuna ja värisevänä, viheliäisine sieluineen... Jospa hän edes olisi voinut unohtaa! Eihän hän enää hetkeäkään ollut halunnut Clairea! Sillä voihan rakastaa tyhjyydessäkin ja siinä tiedossa, että on ainiaaksi karkoitettu!...

Alhaalla päivä sammui pois, upoten kolkkona samaan surumielisyyteen kuin hra Baslèvrekin. Vahdin käskiessä ihmiset poistuivat puistikosta. Katukäytävällä kompuroi ontuva nainen... Andréa... Tosiaankin, mahtoiko neiti Fouille vielä olla matkallaan? Kuinka oikein hän olikaan tehnyt, kun oli lähtenyt matkalle! Ja eikö hänen itsensä pitäisi seurata neidin esimerkkiä ja myös tehdä pieni matka?

Ah! karkoitettuaan viimein Gustaven kuvan mielestään hän vasta oikein huomasikin, kuinka vähän hän itse asiassa oli tottunut siihen ajatukseen, ettei enää kuulunut Clairen elämään. Hän oli mukautunut Gustaven suhteen, mutta ei voinut tyytyä osaansa Claireen nähden. Hän tahtoi Clairen tulevan onnelliseksi, mutta millä tavalla? Sillä ilman Gustavea...

Hermostunut naurahdus katkaisi jyrkästi loppupäätelmän. Se, mitä hän oli tullut ajatelleeksi, oli niin kaukana kaikesta mahdollisuudesta, että hän pelkäsi sellaista hourailla.

»Minä tulen hulluksi! Mutta huomenna minä teen kuten neiti Fouille... juuri niin minä teen... Huomenna minä matkustan pois, ollakseni varma siitä, etten enää mene sinne!...»

Ja palattuaan pöytänsä ääreen hän vajosi eräänlaiseen tylsyyteen. Hän olisi tahtonut itkeä niin paljoja turhia kärsimyksiään, sillä ei hänen rakkauden uhrauksensakaan olisi omiansa rakentamaan onnea. Mutta hän tunsi myös sellaista rauhoittumista, joka seuraa vaikeita päätöksiä. Ja hän ihmetteli, alkaisiko tällaisesta epätoivosta sittenkin uusi, korkeampi elämä, jossa kaikki mennyt unohtuisi, vaikka hänen ajatuksensa siinä vielä nyt viipyivätkin.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hra Baslèvre ylös noustessaan käsitti, että hänen eilinen päätöksensä oli lopullinen. Hän ei enää menisi Boulevard Blanquille, mutta sitäpaitsi hän, välttääkseen vaarallista kiusausta, poistuisi Parisista jo samana iltana.

Tirehtööri on samalla kertaa sekä paljon vapaampi että paljon sidotumpi kuin viimeisin kirjureista. Hänellä on vain yksi ainoa keino saada lomaa heti: sairaus, joko todellinen tai keksitty. Hra Baslèvre meni siis lähimpään puhelinkojuun ja pyysi tohtori Michonin numeroa.

Oli olemassa tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, ettei Michonia olisi langan päässä, mutta hän sattuikin olemaan.

— Halloo! Kuka puhuu?

— Minä, Baslèvre, tirehtööri...

— Hitto vieköön! Joku virka-asia siis... Mutta ettekö tiedä, että nyt on sunnuntai?

— Tiedän kyllä. En tahdokaan vaivata teitä. On kysymys vain minusta.

— Oletteko sairas?

— Ainoastaan levon tarpeessa.

— Niinkö!... No, ottakaa sitä.

— Aioinkin juuri ilmoittaa ministerille, että vaaditte minulle parin viikon virkavapautta nyt heti. Kai te sitten tarvittaessa kirjoitatte asianomaisen paperinkin, mutta olen varma siitä, että kun mainitsen teidän nimenne, hän ei muuta pyydäkään.

— Onko niin kiire?

— On ja ei... Päätettyäni asian toteutan sen mieluimmin jo tänään.

— Hyvä... hyvä...

— Kiitoksia, tohtori, siinä kaikki.

— Hohoi! Ei sentään niin nopeasti! Yksi kysymys vielä...

Ei ole mitään sen ilmeettömämpää kuin ääni puhelimessa levottomuus, jos siinä sellaista on, jää koneeseen. Kuuntelijalta puuttuu kasvojen ja eleiden suoma oikea valaistus.