Part 9

Peltojen pintaa myöskin möyhentelevät moninaiset vehkeet. Tanelikin on jo Yläpellon nurmia kaatanut maalaillulla niittokoneella, haravoinut heinää kokoon pitkähampaisella hevosharavalla. Hän on myöskin siroitellut pelloille pussilantoja. Hän on puhunut isännälleen, että kovasti tämä tekee maan päälle työtä kauppiaaksi, kun ei riitä enää omintakeiset sonnatkaan. Ulkomailta täytyy tuoda jotakin Pietarin ulostusta. On sekin Pietari ammatti-ihminen. Mutta ei taitaisi olla hulluin ammatti. Mitä isäntä arvelee: eiköhän tuo yhden äjäkän antaisi jos oman talon ihmiset ja elukat hyvin söisivät ja hyvin kakaseisivat...

Mutta kauppias sanoo, että siistimpää se näin on kuin siten, että oman talon väki uhalla räpisteleisi ruoan kanssa.

Kyläkunta on paljon muuttunut. Tuskinpa joku vanha ihminen enää tuntisi tätä kylää, sen oloa ja elämää. Mutta mistäpä se vanha ihminen tulisi? Vanhat kuolevat ennen kuin näkevät perin merkillistä. Vuosia on jo siitä, kun Taneli on seisonut äitinsä haudan partaalla. Sinne on mennyt kaiken maailman tietä myöskin Erinäköinen Josefiina kaikkine tietoineen, sinne moni muu. Ja he pysyvät poissa. He eivät nouse kurkistelemaan, vaikka kuinka ihmeellinen koje käydä hyrisisi heidän hautojensa päällä.

* * * * *

Oli syksyinen päivä ja Taneli oli käymässä kirkolla. Hän ajeli tuota jo vuosia sitten valmistettua ruskeapintaista tietä pääkaupasta tavaran hakuun.

Tällä matkalla tapahtui jotakin, joka sekä ilostutti Tanelin mieltä että teki hänet samalla surulliseksi, miettiväiseksi. Yleensä liikutti häntä. Oikeastaan ei tapahtunutkaan mitään: hän näki vain Närhi-Iikan, miehen, jonka hän jo oli melkein unohtanut. Tahi paremminkin hän näki vain jonkin jätteen ja haamun tästä ihmisestä.

Joku mies makasi kauppias Purnun pirtin penkillä, rappeutuneet patiinit jaloissa ja pieni nyyty päänsä alla. Taneli ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota: monastihan niitä miehiä makaili kauppiaan pirtin penkeillä. Mutta se makaaja äänsi:

— Siinähän on Taneli Hotakka.

Taneli katseli kauan aikaa epäillen ja ällistellen, ennen kuin älyämisen ja muistamisen säen räsähti hänen tajussaan: hän äkkäsi noiden rappeutuneiden ja muuttuneiden, ruskeanharmajan parran peittämien kasvojen takaa jotakin entisestä Närhi-Iikasta. Ja hänen mielensä täytti outohohtoinen, iloinen surumielisyys.

— Höh, sinäkö se olet? Mikä sinut siihen nakkasi? Ja tuohonko se sinunkin leveä elämäsi on kutistunut, likaiseen nyytiin?

Mutta sitten Taneli huomasi jo Närhi-Iikan ensimmäisistä katseista ja sanoista, että tämä mies oli jotenkin heilahtanut. Hänen hermonsa ja järkensä näyttivät olevan pois tolaltaan. Olivatko liika viina ja mietteet, vaiko suuret vastoinkäymiset kulkeneet liiaksi raudoitetuin anturoin hänen tajunsa ylitse? Niinkö heikko ihminen oli Närhi-Iikkakin, josta Taneli oli melkein luullut, että hän on niitä miehiä, joiden päätä saa vaikkapa porossa keittää... Ja noinko hän oli joutunut tienkululle heikkomielisenä...

Mutta Närhi-Iikka puheli vilkkaasti, liian vilkkaasti ja oudoin elein.

Niin hänenkö olonsa ja elämänsä kutistunut? Ei se vielä niin vähissä ollut kuin tässä näytti. Hän oli yritellyt yhtä ja toista. Nyt viimeksi oikein siistiä käsillä tehtyä työtä: hän oli kelloseppä. Hän oli tullut tänne katselemaan, eikö täällä tarvittaisi sellaista käsityöläistä. Ja muutenkin on ihmisellä kumma halu tulla vanhenemaan ja lahoamaan lähtöpaikoilleen...

Vilkkaasti ja viisaastikin hän puhui, mutta koko hänen olentonsa ilmaisi jotakin vinossa olevaa. Tanelin mieli oli surullinen. Varovasti hän teki joitakin kysymyksiä: missä hänen vaimonsa oli, ja missä hän oli harjoittanut uutta ammattiaan?

Närhi-Iikka ei vastannut mitään näihin kysymyksiin, vaan alkoi selittää, että hänellä oli ollut aikamoinen liike, arvokas kellovarasto. Mutta sitten hän joutui Venäjän keisarin, tämän Nikun, kanssa riitaan ja sanoi itsensä irti tämän alamaisuudesta. Silloin keisari otti hänen kellovarastonsa takavarikkoon ja mynttäytti sen rahoiksi. Hänen itsensäkin täytyi lähteä vähän kuin pakopirtille, tänne syrjään, pois liikeseuduilta...

Tämä oli jo jotakin sekavaa ja ihmeellistä. Taneli sanoi siihen, että ne ovat vaarallisia ne valtiolliset asiat...

— Ovat, myönsi Närhi-Iikka sävyisästi. Pikkuhiljaa se on paras elää. Mutta onhan niitä aina meitä tyhmiäkin, että öykkäritkin saavat tilaisuuden näyttää voimiaan.

Mutta sitten hän avasi nyyttinsä ja Taneli näki, että hänellä todellakin oli taskukelloja ja kellosepän työkaluja. Yhden kellon hän tahtoi välttämättömästi lahjoittaa Tanelille. Tämän oli se otettava.

— Muistoksi, sanoi Närhi-Iikka. — Olemmehan me olleet niin paljon tekemisissä. Eikä tämä minun liikkeeni aivan tässä ole. Sain pelastetuksi pienoisen arkun tavaroita keisarin kynsistä. Olen nyt täällä tunnustelemassa, sopisiko tänne asettua elämään käsillä tehtävällä työllä.

Hän puhui jälleen vallan järkevästi. He muistelivat menneitäkin, sitäkin kuinka he hurstihousut jalassa polkivat reservikasarmin kenttää, että hiekka pölähteli. Mutta äkkiä kävivät Närhi-Iikan muistot kummallisiksi ja satumaisiksi.

— Minä ajoin sieltä hevosella kaupunkiin päin ja siinä, kaupungin lähellä oli, kuten muistat, myöskin pataljoona venäläistä sotaväkeä leirillä. Ja minä en tietänyt ryssän sotalakia. Ne käskivät minun pysähtymään, mutta minä vain yllytin hevosta juoksuun. Niinpä koko pataljoona alkoi ampua jälkeeni ja sellainen oli loppu, että sain maata kolme kuukautta sairaalassa kipsikääreissä...

Närhi-Iikan mielikuvitus näytti elävän ja heiluvan kuin suuri tuli tuulessa. Hänen kiiltävät silmänsä näyttivät näkevän kaiken edessään, hän huitoi käsillään ja epäilemättä uskoi, ettei sen vakaisempia asioita puhuta raamatussakaan. Siksi Taneli ei sanonutkaan hänelle, että jopa sinusta on tullut suuri valehtelija, vaan kysyi:

— Sattuiko sinuun monta luotia?

— Kuusisataa yhdeksänkymmentä yhdeksän osumaa, vastasi Närhi-Iikka ja alkoi sitten selittää nykyisen elämänsä järjestämistä. Kyllä hän taitaa lopultakin jäädä tänne tekopitäjäänsä. Ehkäpä täällä elää: saa aina myydyksi jonkin kellon ja korjatuksi toisen. Tämä kauppiashan möisi tai vuokraisi tuon punaisen mökin tien vierestä. Se kun on sille kaupoissa kiertynyt tarpeettomasti.

Niin Närhi-Iikka puhui ja selitti taasen asioita ylen ymmärtäväisesti. Mutta Taneli uskoi silti, että pilalla on mies, suoraan sanoen hullu. Mutta hänen mielestään oli melkeinpä hupaista, että ihminen on hieman hupsu, kunhan se nyt vielä ymmärtää vähän maallisiakin asioitaan, eikä tule köysien ja koppien tarpeeseen.

Mutta silti hän istui syvissä ja surumielisissä mietteissä paluukuormansa päällä. Niinpä oli käynyt Närhi-Iikallekin, hänen lapsuutensa ystävälle, jota hän oli aina pitänyt jonkinlaisena ihmemiehenä. Niinpä elämä itsekutakin heittelee miten tahtoo.

Iltainen aurinko paistoi ja hullun miehen lahjoittama hopeakuorinen kello tokutti hänen taskussaan.

* * * * *

Aika kului. Kyläkunnassa käsiteltiin maita ja lypsettiin nautoja. Meijerin pilli hihkui aamuisin, maitotonkat kolisivat. Myöskin uutta tapahtui: ensimmäinen sinikupeinen auto kävi kylässä, hyrisevä ja haiseva kummitus, ja nuoret miehet ajelivat polkupyörällä kylän raitilla. Suurempaakin tapahtui: vanha vesimylly purettiin, kosken kupeelle kaivettiin kanava, pato rakennettiin ja pystytettiin myllylaitos, jossa saatiin jyvät jauhoiksi ja ryyneiksi, puunrungot laudoiksi, jossa myöskin joen musta vesi muutettiin kirkkaaksi valoksi. Siinä oli Tanelin mielestä jotakin kummallista ja taikuutta: pylväitä pystytettiin ja lankoja pingoitettiin ja valot syttyivät taloissa ja mökeissä lasisiin onteloihin. Hohtelivat ne Yläpellossa kaupan edessä patsaitten nenissäkin. Tanelin mielestä tämä oli kovin ylävää ja juhlavaa, hiukan kuin ylimielistä. Hän kun oli nähnyt, kuinka päreet paloivat loppuun ja nyt joutivat jo öljylamput loukkoon, ja öljyn kauppa alkoi käydä huonosti.

Mutta muutakin suurta tapahtui, joskin jossakin etäällä. Sanomalehdistä luettiin, että sota on syttynyt, suuri sota, maailman sota. Siellä on tulta ja verta, raunioita ja ruumiita. Tapelkoot. Tottapa heillä on yllin kyllin syytä. Tässä kylässä näytti kaikki käyvän vuodesta vuoteen kuten ennenkin. Naudat ammuivat ja heruivat maitonsa, työväentalolla ja raittius- ja nuorisoseuran talolla puhuttiin asiasta ja soitettiin hanuria. Luettiin sotauutiset ja liimattiin sitten aviisi kamaripöksän seinään tahi käytettiin se nuusniekassa tarpeelliseen tarkoitukseen. Tosin kohosi Purnun kaupoissa hiljalleen kirisperien hinta ja samoin kävi kaikelle tavaralle. Mutta itsekukin lypsi jostakin, kuten muulloinkin, tarpeelliset lantit. Suuri sota alkoi vitkaan vaikutuksensa kaukaisten kylien elämään.

Taneli eli kuten ennenkin Yläpellossa kauppias Purnun tilanhoitajana, hänen vaimonsa kärsi kärsivällisesti ja hiljaisesti ja yksin leinin nakertelua jäsenissään Kitulan mökillä. Heidän tyttärensä Maria oli kasvanut ja päässyt ripelleen. Hän oli nyt piikapalvelijana Isossa Mahalassa ja kävi tansseissa työväentalolla. Mutta hän oli sangen säädyllinen tyttö ja hän voi tarjota iloa vanhemmilleen sunnuntain seutuina jonkin ruoka- ja herkkupalan muodossa.

* * * * *

Sitten tapahtui pitäjässä jotakin, joka ehkä jälleen oli vaikuttava Tanelin jo kauan vakaisesti jatkuneeseen elämään Yläpellon isäntärenkinä. Pitäjään perustettiin osuuskauppa. Siitä oli pitäjäläisten keskuudessa ollut jo kauan puhetta, hankkeitakin. Mutta Purnu, ainoa kauppias pitäjässä, oli sellainen haka, porho, oikea kaupparuhtinas, että hankala näytti olevan sen yhteisen osuuskaupan nousta jaloilleen. Nyt se oli kuitenkin perustettu ja myymälät kohosivat kuin kohosivatkin sekä kirkonkylään että syrjäkylille. Purnu oli saanut kilpailijan. Ostajat vähenivät, kauppa alkoi käydä huonommin. No, joka tapauksessa oli kauppias Purnulla edessään vielä jokapäiväinen leipänsä ja särpimensä. Ja saapahan ihminen levotella. Mutta koska on kauppias Purnu levotellut: aina hänellä on hankkeita ja suunnitelmia. Hän on rapsakka ja iloinen mies ja sanat eivät ole koskaan hänen suustaan puuttuneet.

— Terve, isännät, sanoi hän. Te käytte kauppaa ja viljelette maata. Minä voin tehdä samoin. Minunkin hallussani on tätä isänmaan pintaa.

Ja kauppias Purnu tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti vakaisia asioita. Hän kirjoitti virkamiehille ja valtaherroille, jotka monasti menettelivät yhteisen kansan kanssa niin kuin tahtovat. Nyt kai kauppias Purnu tahtoi saada heidät menettelemään niin kuin hänestä oli hyvä. Hän kirjoitti vakaisia papereita, asiakirjoja. Sitten kului vuosi ja toinenkin hiljaisuudessa. Mutta ne paperit kulkivat kai herrain hyllyillä ja tekivät vaikutuksensa.

Sillä eräänä päivänä alettiin viitoittaa maantielinjaa poikki sydänmaan Tanelin kotikylästä Laahankylään. Tämä tie yhdistäisi kaksi maantietä, lyhentäisi seutukunnan matkaa rautatieasemalle, vaikuttaisi edullisesti monen pitäjän elämään ja kanssakäyntiin. Eikä tietä ainoastaan viitoitettu. Ojia alettiin lapioida, tietä raivata ja karia vetää. Tietä rakennettiin valtion suurilla voimilla.

Ja tämän olivat matkaansaattaneet kauppias Purnun hakemukset ja asiakirjat. Mitä hän oli tarkoittanut? Hän antoi kyllä pitäjäläisten ymmärtää, että katsokaa ihmistä: näin hän voi vaikuttaa ja suuresti edistää koko seudun yhteistä hyvää. Nyt saa siinä köyhä lapiomieskin työtä, ja arvaamaton on tämän tien merkitys, jahka se valmistuu.

Mitäpä tähän oli sanomista? Ehkäpä kauppias Purnu saikin itseään kansan silmissä nostetuksi, jokusen uuden ostajan kauppaansakin. Sitäpaitsi se lyhensi hänen rahtimatkojaan rautatieasemalle. Mutta palvelihan tie yhtä uskollisesti osuuskauppaakin.

Tämä uusi maantie kulki kauppias Purnun maiden halki, poikki Yläpellon takamaasaran. Siinä oli metsää ja oli avara suokin, Susisuo, musta ja voimallinen. Purnu möi niihin aikoihin tämän metsäsaran puut. Pitäjässä tiedettiin puhua, että hän oli osannut tehdä tämän metsäkaupan vähän ovelammin kuin muut. Puutavarayhtiön työnjohtaja oli siitä viinapäissään puhunut ja puskenut vihaa kauppias Purnua kohtaan ja sanonut, että tämä oli kettu ja sanansa syöpä mies. Niinpä pitäjässä tiedettiin, että Purnu oli ryhtyessään metsäänsä myymään tarjonnut tälle työnjohtajalle konjakkiryypyt ja sanonut, että maksa nyt niistä puista yhtiön puolesta niin hyvä hinta kuin suinkin kärsii, niin minä maksan sitten sinulle sen ja sen summan. Näin tapahtui. Purnu sai puistaan hyvän hinnan ja pisti rahat massiin. Mutta sitten hän ei enää muistanutkaan sopimustaan työnjohtajan kanssa.

— Mitä, oli hän sanonut, eikö puutavarayhtiö pysty maksamaan miehilleen taipeeksi palkkaa? Luulisi pystyvän. Niin halvalla viepi puut metsänomistajilta.

Kauppias Purnu on viisas mies. Hän osaa tehdä työtä ja pelata tässä maailmassa. Hän on myöskin sanonut, etteivät nämä metsärahat menekään niinkuin monilta isänniltä pyhäruoan parannuksiin ja väkevään viinaan. Hänellä on muka niin lyhyt kaula, ettei hänen kannata herkutella. Pitkäkaulaisille se sopii. Niissähän herkut maistuvat vähän pitempään. Hän katsoo aina seutukunnan yhteistä hyvää ja vaurastumista.

Nämä tapahtumat ja tuumat ne toivat taasen muutteen Tanelin elämään. Hän joutui pois Yläpellosta, jossa hänen elämänsä oli niin monet vuodet jatkunut. Mutta hän ei silti joutunut pois kauppias Purnun palveluksesta. Ei suinkaan. Kauppias Purnu puhui hänelle höystäviä ja mielillä pitäviä puheita. Sanoi, että sinä olet niin oikea mies, että missä tuo toinen lieneekään. Sellaista miestä hän ei heitä milloinkaan. Hän lupasi Tanelille vapaan asunnon ja ikuisen eläkkeen, jos tämä tulisi liian vanhaksi työhön, kun tämä pysyisi edelleenkin hänen miehenään ja hoitaisi työnsä ja tehtävänsä kuten omansa. Eikä toimittaisi niitä kuin kepillä hämmentäen, kuten toisen työt tavallisesti tehdään.

Ja Taneli mielistyi näihin puheisiin ja niiden puhujaan. Siinäpä vasta oikea mies, mies, joka ymmärtää järjestää työläisensäkin vanhuuden päivät. Siinäpä hänelle turva, jota ei jokainen työntekijä tavoitakaan. Toisenmoinen tuskanpäivän vara kuin tuo työläisen tavallinen vaivaisapu ja vaivaistalo. Sillä eikö suoran ja rehellisen työmiehen ole aina pitänyt saaliinsa syödä heti kissan tavoin? Voiko hän ottaa vanhuuden turvansa lapsiinsa? Mitä apua Taneli voi odottaa ainoalta tytöltään, joka jo oli mennyt naimisiin sangen nuorena köyhän miehen kanssa? Nyt he asuivat pienessä mökissä ja purkivat maailman valkeuteen ihmisen taimia. Ei, Tanelille ei ollut apua lapsestaan. Pikemminkin sait häntä vielä itse hoitaa ja holhota.

Taneli mielistyi siis kauppias Purnun puheisiin ja lupasi häntä palvella kuin omaa lihaansa. Ja kauppias Purnu oli ryhtyvä nyt viljelemään Susisuota, jonka halki se uusi maantie oli johdettu. Tällä suolla maantien vieressä oli vähäinen metsäinen mäki, kuten saari järven selällä. Tällä saarelmalla alkoivat nyt kauppiaan käskystä kirveet napsaa ja valkoseinäinen pirtti kohosi, suuri jos suurikin. Akkunat olivat laveat ja tiilinen uuni kaunis katsella. Tämä olisi nyt Tanelin asunto. Tämä olisi nyt viimeinenkin, sanoi kauppias, Tanelin viimeinen asumus, jossa hän vanhenisi, jossa hän saisi turvallisesti kuolla, vieläpä tietoisena kunnon peijaisista.

Tähän uuteen asumukseensa Taneli muutti vaimoineen keväisenä päivänä. Kitulan torppa jäi ja myöskin Yläpellon talo. Siellä asuivat ja elivät nyt toiset ihmiset. Taneli oli tullut elämään ja kuolemaan Susisaareen suuren suon keskelle.

Mutta te rääkyvät sorsat rapakoissanne ja te juhlalliset, satumaisen pitkäjäseniset kurjet, jotka pelättävän raikuvalla rumpuäänellänne huudatte suon sumuiseen aamuun, te taidatte elää täällä viimeisiä kesiänne. Tämä ei ole enää teidän laidunmaanne. Sinäkin, vilkas ja outoeleinen taivaanvuohi, joka soitat häntähöyhenilläsi suon yläpuolella, sinä saisit virittää soittimesi murhelauluun. Sillä maanne ja vainionne otetaan teiltä.

Jo on Taneli laskeutunut suolle kuokkineen ja lapioineen, ja hänen mukanaan tulee monta miestä, monta kymmentä miestä. Sillä kun kauppias Purnu kerran on ryhtynyt Susisuota viljelemään, tekee hän sen suurella ryymingillä ja komeudella. Hän tahtoo näyttää tälle yksinkertaiselle kansalle, kuinka hän osaa elatuksensa ottaa maastakin yhtä hyvin kuin kaupan käynnistäkin. Monet lapiot alkavat siis luoda viemäreitä ja sarkaojia, monet kuokat kääntää suon pintaa nurin. Työ ja elämä ottavat sijansa suon avaralle ja alakuloiselle pinnalle. Tanelin kuokkakin kääntää siellä omaa sarkaansa. Mutta hän on myöskin ikään kuin päällysmies ja työn vanhin. Hän on isännän edustaja: hän katsoo, että työ tulee kunnollista, mittaa sen ja tekee työlaput, joilla miehet saavat palkkansa rahassa tahi tavarassa itse Purnulta. Kyllähän Taneli, entinen kauppias, ymmärtää sen verran paperityön päälle. Ja kauppias Purnu tuntee hänen paperityönsä ja luottaa siihen. Tuskinpa hän on itse siellä suolla käynytkään.

Mutta siellä on muita miehiä, monta sitkeäsisuista ojuria ja kuokkamiestä. Suorat ja sileäseinäiset ojat johtavat pois suomaan ruskeata vettä, ja yhä laajenee musta kuokan jälki suoaavikon laidassa. Kerran on tuo laaja suo kasvava heinää laidasta laitaan. Kerran sanotaan, että se Purnu, kauppias ja suuri maanviljelijäkin, otti ja raivasi tämän suon.

Tanelin uuden asumuksen ympärillä on ateria-aikojen ja iltojen tullen kuin jokin savotta ja leiripaikka. Sielläpä on käriseviä sianpintapannuja nokinaamaisten miesten käsissä. Tanelin varhain vanhentuva vaimokin on virkistynyt elämään. Hän keittää suurella pannulla sen kaltaista mustaa kahvia, että siinä vaikka tikku pystyssä pysyy. Miehet ojentelevat särkeviä sivujaan ruohikossa ja kielet taivutetaan puheisiin. Siinä pohditaan sitä, kuinka tässä maailmassa tarvitaan kauppias Purnu ja tämän rahat ja epälukuisten miesten sitkeät selät. Siten on tämä maailma järjestetty: köyhän miehen vatsa vaatii leipää ja läskiä ja saattaa hänet yhteisymmärrykseen rahamiesten ja rahojen kanssa. Puhutaan myöskin ennustuspuheita kauppias Purnun tulevaisuudesta, siitä, kuinka moni rikas mies ehtii sitkeähenkisen työmiehen rinnalla köyhtyä. Olihan tämä Tanelikin jo kauppiaana ja kalliina miehenä, mutta tännepä vain sortui Susisuolle kuokka kouraan...

Niin voivat maan mullistajat puhua. Mutta etupäässä he tekevät jotakin. Susisuolla tapahtuu vakaita asioita. Syksyyn mennessä on siellä jo ojia arvaamattoman pitkästi, ja nevan kulon kellertävään pintaan on ilmestynyt avara, musta vyöhyke.

Sitten tulee talvi ja värjää Susisuon sileällä ja valjulla värillään. Sen yllä on hiljaisuus ja pimeys tahi välkkävä tähtien paljous ja joskus revontulien satuinen hohde. Tanelin uusi pirtti maantien laidassa, vasten metsäsaarelman huurteista rintaa on ikään kuin alakuloisiin mietteisiin vajonnut.

Mutta pian tulevat hevosmiehet juhtineen ja savirekineen. Savikuopissa sitkeäsivuiset miehet luoda jutkistavat kuorman jos toisenkin. Suurella, valkealla suoaavikolla on jälleen liikettä ja elämää. Sen pinta rikotaan ja rypytetään loppumattomalla savikuormien jonolla. Keskenkasvuinen poika huutaa ja kiroaa juhdalleen talvisen taivaan alla. Taneli, joka myöskin täyttää kuormia kuopassa, sanoo, että hyvinpä olette lukeneet aapisenne: niinhän siellä ennen sanottiin, että ajaja huutaa ja kananpoika piipattaa...

Rahtijuhdat junnaavat myöskin kuormiaan ylitse suon, sitä vasta valmistunutta maantietä. Mutta Tanelin uuden pirtin, Susisaaren mökin, kohdalla on heillä majapaikka: juhta saa heiniä eteensä ja rahtimies rappeutuneessa turkissaan ja kaulahuivissaan lämmittää kohmettuneita jäseniään mökissä ja puhelee uutisensa. Pitkän, valkean ja pimeän talven päiville löytyy jotakin sisällystä tänne suuren suonkin keskelle, Susisaareen.

Ja sitten tulee kevät. Joku kurki kiertelee ja ääntelee orvon tunnelmissa suuren suon laiteilla, joku taivaanoinas virittää siellä vielä värisevän häälaulunsa pyrstösoittimellaan. Mutta kun kevätvedet ovat kuivuneet, laskeutuvat suolle taasen kuokkamiehet. Vieläkin monta sitkeäselkäistä miestä, vaikkakaan ei enää monikymmenistä laumaa. Kuokkasaroille ajetaan nyt ensi kerran myöskin rullakarhit. Siellä käsitellään myöskin apulantapusseja, siroitellaan kauroja ja heinänsiemeniä maahan, jota aivan äskettäin tallasivat kurkilinnun valtavat varpaat, jossa kypsyivät suomuuraimen ihanat hedelmät. Kesän kuluessa kaura ja heinä nousevat taimelle ja kasvavat. Suolle kohoilee myöskin heinälatoja, joiden valkoiset pärekatot hohtelevat kauas.

Suuren Susisuon laajat ja alakuloiset kasvot saavat aivan uuden ilmeen.

* * * * *

Niinpä on mennyt taasen vuosia, yleensä ylen rauhallisesti siihen nähden, että sota, meteli ja veriset vaatteet olivat tietojen mukaan sangen suuressa käytännössä maailman pääpaikoilla. Mutta tässä kaukaisessa kylässä melkein uskottiin, että kählälle tuo se tappelu käynee, koska siitä ei sen valmiimpaa tule.

Tulipa kuitenkin lopulta jonakin maaliskuun päivänä suuria kuulumisia, kuului pitkin puhelinlankaa ja näkyi sanomalehtien sivuilla. Ryssän keisari ja Suomen suuriruhtinas on kukistunut ja pudonnut lavitsaltaan.

Sepä oli jo vakainen tieto. Siitä sopi puhua. Keisarilta oli otettu niskavoimat pois. Hänen kaunis kuvansa voitiin pudottaa kansakoulun seinältä. Kansa itse ryhtyisi nyt hallitsemaan itseään oikein ja viisaasti. Tässäkin kaukaisessa kylässä ikään kuin metsä kohisi aatteiden ja vapauden tuulen puhaltaessa. Punaisia rusetteja kantoi joka mies rintapielissään.

Niinä päivinä kohosi köyhän työkansankin arvo ja se tuli suuriin luuloihin voimistaan. Tämä työkansa oli yleensä näihin asti ollut hiljaista ja ikään kuin siinä luulossa elävää, että kaikki oli niin kuin ollakin piti, että heidän kohtalonsa oli säädetty ylhäällä ja annettu heille viisaita miehiä herroiksi ja opettajiksi ja paimeniksi. Mutta nyt siinä ilmeni katkeruutta ja pahaa sisua ja suuta. Monet heistä avasivat päänsä ja puhuivat, että niin tässä joutaisi käydä monelle muullekin, eikä ainoastaan ryssän Nikulle. Monet valtamiehet ja rahamiehet joutaisivat lentämään lavitsoiltaan ja pehmeiltä istuimiltaan ja puhtaiden pöytien päistä. Jokunen niistä Latvuskylänkin sitkeäselkäisistä kuokka- ja kirvesmiehistä jutteli puheita, joita joidenkin oli ikävä kuunnella. He puhuivat muun muassa monista paksumahaisista isännistä, jotka ovat kasvattaneet vatsansa köyhien hiellä ja Luojan hoitamien tukkipuiden ytimellä, venyttäneet sisuskalunsa häpeällisen valtavaksi, pian kottikärryllä työnnettäväksi, nautaeläimen rapamahaksi. Olisi muka oikeus ja kohtuus ja heille itsekullekin terveellistä, että hekin joutuisivat kumartumaan metsän puitten juurille, kääntämään nurin suon pintaa. Siinä ehkä suolistokin kutistuisi ja mies tulisi ihmisellisemmän näköiseksi.

Mutta päivät kuluivat, kesä tuli ja kesä meni. Ihmisten tajussa oli kuitenkin ehkä jotakin raskasta ja helteistä, jyrähdyksiä odottelevaa. Kuultiin, että täälläkin oli perustettu jokin suojeluskunta, jokin järjestyskaarti. Oli kaksi ihmisluokkaa: ne, jotka eivät omistaneet juuri muuta kuin ruumiinsa, ja ne, jotka saivat sanoa omakseen ja pidellä jotakin muutakin tämän maailman hyvyyttä. Ja ne katselivat epäillen toisiaan. Leivän puute näyttäytyi myöskin jo näinä aikoina: sitä jaettiin koreilla paperisilla korteilla, määränsä kullekin.

Tuli talvi ja sitten tuli outoja tapauksia. Ei kukaan tietänyt, miten se oikein alkoi. Mutta häikän aika oli äkkiä aivan käsissä.

Tässä pitäjässä sai suojeluskunta sangen helposti vallan ilman aseellista yhteenottoa, kuten yleensä maan pohjoisessa osassa. Joitakin työväenaatteen miehiä vangittiin, etsittiin ja löydettiin toimettoman punakaartin aseita. Olivatpa asiat kuitenkin menneet niin iholle, että jotkut punaisimmat ja pahasuisimmat pitäjän miehet saivat lopettaa päivänsä pyssyn kuulista. Siellä helmikuisella lumella oli pienoinen ruumiskasa. Puhuttiin, kuinka muuankin köyhä akan kuvatus oli sitä kierrellyt ja puhellut, että siellä se poikakin makaa ja isän turkki päällä. Mutta jotkut valkoisen aatteen miehet kuuluivat puhuneen vähän kuin vahingoniloisesti, että sielläpä he saivat sen ihanne valtakunnan: kolme kyynärää maan alla.