Part 10

Kaikki huomasivat, että nyt ovat käsissä totiset ja vakaiset päivät. Ei ollut hyvä päästää suustaan kaikenlaisia ääniä, muuten voit pian olla ylen hiljainen ihminen. Opetus osattiin antaa nopea ja tepsivä.

Taneli säilyi erillään niistä asioista. Hän oli jo iälle ehtinyt mies. Hän asui suuren suon keskellä ja teki töitään. Hänellä oli kauppias Purnulta tiedossa ikuinen eläke. Hän kuunteli, mitä joku hänelle puhui tapahtumista ohi kulkiessaan, ja ihmetteli ajan kovuutta ja kiivautta. Saattoipa hän puhua leikkipuheitakin ihmisen rauhoitusajan loppumisesta.

Sitten seurasivat sotakuukaudet. Punakaartihan oli saanut etelässä vallan ja pyrki pohjoiseen, ja valkokaarti tunki etelään. Sodan räiske ei nytkään kuulunut tähän kaukaiseen kylään, mutta etelämpää tuotiin verisiä ruumiita, jotka haudattiin kirkkomaahan suurella komeudella ja pyssyn räiskeellä.

Sitten tuli kevät ja voitto, vapaus ja itsenäisyys. Tuli myöskin ruoan puute ja vähäväkisille suora nälkä. Tanelikin sai nylkeä petäjän kuorta leipäänsä, kuten moni muukin. Muistuipa siinä mieleensä se pitkään nielettänyt nisu siellä Amerikan maassa, ja hän ajatteli, että onpa ihmiselämässä aikansa kutakin. Ohikulkijalle hän saattoi julistaa, että kyllä sota on surkia seikka, vaikka sillä lieneekin saavutettu itsenäisyys ja muita hyviä asioita. Mutta köyhän ja nälkäisen ihmisen suussa eivät maistu komeat puheet, hänen silmäänsä eivät ilahduta juhlalliset patsaat sankarien haudoilla.

Kun Taneli sinä kevännä puri pihkanmakuista leipäänsä ja painoi sen vatsaansa kehnojen särpimien keralla, mietti hän monasti ja puhuikin työkansan lyhyestä ymmärryksestä, kun se lähti leventämään niukkaa leipäänsä pyssyntorvilla ja pistimillä. No, moni heistä sai riittävän ja tukevan leipäkortin, mutta loppujen elämä näytti menneen yhäkin heikommille pohjille.

Näihin aikoihin heräsivät taasenkin kauppias Purnun toimeliaassa tajussa uudet tuumat. Hän ei ollut löytänyt tyydytystä Susisuon viljelemisestä, eipä koko paikkakunta häntä enää miellyttänyt. Hänen luulonsa mukaan väestö kantoi vihankaunaa häntä vastaan ja karttoi hänen kauppaansa, ja kunnan miehet rasittivat häntä sietämättömän raskaasti veroilla. Niinpä kauppias Purnu katseli ympärilleen ja oli havaitsevinaan jossakin toisessa pitäjässä otollisemman laidunmaan elämälleen. Hän oli pyyhkivä tämän paikkakunnan tomut saappaistaan. Ehkä täälläkin sitten joskus herätään ja huomataan mitä on menetetty.

Kauppias Purnu siis järjesteli muutosta elämäänsä näinä kiihkeinä aikoina. Hän lopetti kauppansa ja möi koko tavaravarastonsa osuuskaupalle. Hän möi myöskin kiinteimistönsä ja maansa. Alapellon talon kuului ostaneen Ison Mahalan isäntä, vielä nuorehko, mutta vakaasti toimelias mies, joka oli näinä sotavuosina kaikessa hiljaisuudessa maan hedelmillä ja lehmänanteella kartuttanut sievoisesti omaisuuttaan. Ja nyt hän laajensi maitaan kokonaisella talolla saaden myöskin haltuunsa Susisuon komeasti aloitettuine viljelyksineen.

Taneli kuuli kaikista näistä ja tuli mieleltään hieman levottomaksi. Miten käypi kaikissa näissä mulkkauksissa hänen ikuisen elatuksensa ja kaunniitten peijaistensa? Muistiko kauppias mitä järjestää myyntihommassaan? Mutta olihan hän niin oikea mies. Taneli oli kyllä jo aikeissa lähteä puhuttelemaan häntä itseään, mutta sitten tuli uusia huhuja, ohikulkijain kertomia.

Kauppias Purnu ei olekaan onnistunut hankkeissaan ja ostoissaan toisessa pitäjässä. Ja sitten hän on ryhtynyt katsastelemaan kauppojaan täällä ja havainnut tehneensä tyhmästi. Rahahan näytti näinä aikoina kadottavan kaiken arvonsa, mutta maa ja maantuotteet olivat vakaisia arvoesineitä. Kauppias Purnu kuului yritelleen saada kauppojaan puretuksi, siinä onnistumatta. Ja hänelle kuuluivat tulleen tuskan päivät ja unettomat yöt, katkerat katumuksen ajat.

Oli jo käsissä kesä ja Taneli ja joku toinen mies olivat Susisuolla kuokkatöissä. Heillä oli ennen annettu lupa tehdä siellä töitä milloin vain voivat, ja mitään kieltoa ei oltu annettu. Työnteosta oli kuitenkin nyt puhti ja saatto poissa, sillä ruoat olivat ylen heikot. Ja heikko työteho tiesi sitä, että ruokakin kävisi yhä kapeammaksi.

Tänne suolle ilmestyi sitten eräänä päivänä kauppias Purnu kiiltävissä saappaissa ja nahkainen salkku kainalossa. Hän tuntui yhtä puheliaalta ja rapsakalta mieheltä kuin ennenkin, kukaties entistä vilkkaammalta.

Taneli ilostui peräti hänet nähdessään: nythän hän kuulisi mitä niissä puheissa on perää. Kuinka on hänen tulevaisuutensa järjestetty? Onko kauppias myönnyt tämän suon ja maan?

— Myynytkö? Kuuluuhan sitä kansa hölyävän. Ja minähän olen kauppias, minä myyn ja vaihdan. Mutta kyllä minä tällä kertaa olen täällä isäntä. Elä huolehdi ollenkaan, kyllä puheet pitävät. Iskekää päälle vain, palkka siitä maksetaan.

Sitten noustiin suolta Tanelin pirttiin, missä keitettiin kahvit. Kauppias otti salkustaan pullon ja lirautti sekaan kermaa, jota ei kissat kuulu haistavan. Sitten hän otti salkustaan papereita ja sanoi, että tässähän on nyt tosimiehiä todistajiksi. Mitä papereita ne olivat? Taneli ja se toinen kuokkamies olivat tulleet iloisiksi ja naureleviksi. Ollapa mitä olla. Hyvä mies oli tämä kauppias, laatuun käypä mies. Sen verran he kuitenkin käsittivät, että ne paperit olivat uudet kauppakirjat. Niissä todistettiin, että kauppias Purnu jälleen oli maittensa ja tavarainsa isäntä ja omistaja. Taneli ja se toinen työmies piirustivat niihin papereihin nimensä. Kauppias Purnu antoi heille myöskin rahaa kuokkatyöstä. Sitten hän pisti paperit ja pullon salkkuunsa, nousi ja lähti.

Tanelin mieli oli tämän käynnin johdosta keventynyt ja ilostunut. Olihan hyvä tietää, että tuo niin laatuunkäypä mies ei ollut häntä hylännyt. Ruoan niukkuus tosin vielä vaivasi. Mutta ehkäpä se oli hetkellistä. Olihan sotahommat jo heitetty ja ryhdytty peltotöihin.

* * * * *

Tuli syksy ja maasta saatiin sato, koottiin vilja ja juurikasvit. Maanmies havaittiin kaiken perustaksi ja pohjaksi niinä aikoina. Oli jälleen opetettu ihminen havainnollisesti uskomaan todeksi vanha sana, että leipä on pääasia. Tosin eivät köyhemmät vieläkään voineet sitä leveästi haukata: määrän perästä sitä tippui. Mutta hyväpä näinkin.

Monta ainetta oli näihin aikoihin niukasti. Kaikkien hyppysiin ei riittänyt tupakkaa eikä muutakaan elämän koreutta. Mitä rahamies sai, sen hän sai satumaisesta hinnasta. Varakkaat kokosivat varastoja, keinottelijat keräsivät rahaa ja rikastuivat. Rahaa oli, paperia. Kyläkunnassa myötiin ja ostettiin taloja alituiseen. Keinottelun, kaupalla ja viisaudella elämisen ja rikastumisen himo oli istunut yhteiseen kansaankin.

Näinä päivinä lähestyivät raskaat koettelemukset Tanelia. Ehkäpä hänen sielunsa oli jälleen kuurauksen tarpeessa, ehkä se oli liiaksi jammertunut lihaan ja maailmaan.

Tapahtui niin, että eräänä päivänä Susisaareen tuli Laati niminen mies, pienoinen tukkipomo. Hän oli jo vanhahko, mutta vielä pysty mies. Viikset pörhöttivät komeina hänen tavattoman paksujen, kaksinkertaisten huultensa yläpuolella. Hän sytytti oikein kunnollisen tupakan, mitä niihin aikoihin sai pitää äveriäisyyden ja älyn merkkinä, tarjosi Tanelillekin, puhui soveliaat esipuheet ja toi sitten ilmi asiansa. Seikka oli se, että hän oli tullut katsomaan omaa taloaan. Hän oli ostanut tämän Susisaaren mökin kauppias Purnulta.

Sepä oli sana. Taneli ällistyi ja säikähtyi, meni aluksi aivan sanattomaksi, mutta pystyi lopultakin ilmituomaan, että ei noissa liene perääkään sellaisissa puheissa.

Mutta silloin pieni tukkipomo Laati vähän loukkaantui ja kopautti poveaan ja sanoi, että täällä on tokumentit ja kaivoi ne lopuksi esiin. Kauppias Purnu oli hänelle myönyt tämän asumuksen. Eikö hän ollut sen omistaja? Eikö Taneli asunut tässä vain vuokralla, eli aivan kuin armosta? Vai oliko hänellä ehkä lailliset omistuspaperit?

Taneli oli hämmästynyt, eikä osannut muuta sanoa kuin että papereita ei ollut, mutta oli kauppias Purnun pyhä lupaus, että hän saisi tässä asua elinaikansa. Vieläpä saisi työkyvyttömyyden tultua elatuksen ja kuoleman tultua maahanpanijaiset.

Laati sanoi, etteivät ne asiat hänelle kuuluneet. Saattoipa olla niin kuin Taneli sanoi, mutta paljonhan niitä maailmassa puhutaan ilmanaikuisia tupakkapuheita. Hän oli nyt kuitenkin tämän Susisaaren mökin ostanut ja tulisi siihen asumaan aivan kohta. Taneli saisi katsella itselleen muuta olinpaikkaa.

Nämä puheet pidettyään Laati nousi ja lähti, mutta lupasi pian tulla takaisin vaimoineen ja kaikkine olemisineen. Taneli nousi ja lähti myöskin. Hän aikoi kauppias Purnun puheille. Mutta hän ei tavannut tätä. Kukaan ei tietänyt missä hän sillä haavaa oli. Kylällä kuulikin hän outoja ja ihmeellisiä seikkoja kauppias Purnusta ja tämän asioista. Ne tuntuivat olevan aivan sekaisin. Huhuttiin jos jonkinlaista väärennetyistä asiapapereistakin ja muista. Kauppias Purnulla kuuluivat olevan edessä tukalat ajat. Sanottiin hänen jo edesvastuusta päästäkseen teeskentelevän syyntakeettomuutta, tekeytyvän hulluksi, kuten joskus Israelin Taavetti.

Taneli palasi siis Susisaareen niine tietoineen ja tunsi mielensä ja elämänsä raskaaksi. Niinkö ihminen pettyy ja petetään vielä vanhoilla päivillään? Laaja suo aloitettuine viljelyksineen näytti harmaalta. Sinne ei enää tuntunut osaavan lähteä kuokkaa heiluttamaan, kun ei edes tuntunut varmalta, maksaisiko siitä kukaan palkkaa.

Muutakaan työtä ei ollut.

* * * * *

Syksy ehti pitemmälle, näytellen jo routaa ja lunta. Silloin eräänä päivänä tuli Susisaareen pieni ja paksuhuulinen tukkipomo Laati muuttokuormineen ja vaimoineen. Taneli oli ollut metsässä polttopuita keräilemässä. Mökilleen palatessaan hän näki sänkynsä ja pöytänsä ja muut vähät kapineensa kartanolla. Laati oli vienyt omat tavaransa sisään ja leventeli siellä nyt isäntänä. Tanelin Kaisa vuodatteli vettä silmistään. Näyttiväthän he nyt joutuvan talvisen taivaan alle. Oliko heidän nyt lähteminen kylälle anelemaan turvaa, jonkun armeliaan ihmisen katon alta?

Mutta siinähän oli pieni ja nokiseinäinen sauna. Sen oli Taneli rakentanut omin varoinsa ja apuinsa. Siinä ei kauppias Purnulla ollut osaa eikä arpaa. Laati kyllä oli sitä mieltä, että hän oli ostanut Susisaaren saunoineen päivineen, mutta eipä hän kuitenkaan voinut estää sitä, että Taneli laittoi saunan suitsuten lämpenemään ja työntyi sinne vaimoineen. Laati sai, ainakin toistaiseksi, tyytyä siihen, että Taneli piti saunaa omanaan.

Niinpä Taneli oli joutunut elämään savuista saunaelämää. Ja koko hänen elämänsä näytti olevan vain surun sauhua. Eräänä päivänä tuli lautamies ja haastoi hänet oikeuteen. Sillä hän oli sekaantunut kauppias Purnun juttuihin. Miksi hän oli mennyt piirtelemään nimensä tämän sotkupapereihin? Väärä todistus: siitä antoi jo tuntuvan rangaistuksen ajallinen oikeus, puhumattakaan iankaikkisesta.

Tukalaa ja ahdistavaa oli nyt Tanelin elämä. Yöllä ei saanut unta, ja paita sikesi täpötäyteen täitä, ja päästä katosivat kaikki hiukset. Se oli häpeällisen paljas, kun taasen naamoissa rehoitti parta kunnioitettavan harmaana ja takkuisena. Ja jumalisuus ja uskonnollisuus tunkivat taasen ylenpalttisina hänen mieleensä. Jumalaan ja näkymättömiinhän on ihmisellä turva tuskan päivän tullen. Ensikerranhan Tanelilla oli meno lakitupaan. Ja edessä olivat väärät todistukset.

Hän oli ylen levoton ja sairas sielultaan. Hän käveli saunastaan Laatin pirttiinkin puhumaan jumalisia, sitäkin, kuinka piru teettää jos jotakin lihaltaan heikolla ihmisellä. Mutta vähänpä tästä oli lievitystä. Vanha tukkipomo oli savotoissa ja liikkuvissa töissä oppinut komeita puhetapoja.

— Joo, hitaastihan se käypi parannuksen teko meiltä köyhiltä, jotka emme voi rahoista rakentaa turvaa maailman pahuutta vastaan. Tosi on se vanha sana, että hyvä on kokan syöjän herraa kiittää. Minäkin olen montakymmentä vuotta kääntymystä tehnyt, eikä ole vielä kuin huulet nurin...

Niin puhui Laati leikkipuheita paksuista, kaksinkertaisista huulistaan. Mutta Tanelin mieli oli murheellinen. Hän ei saanut nyt iloa eikä lohdutusta tällaisista puheista.

Tuli lopulta se vaikea päivä, tuskallinen päivä. Raskaat olivat Tanelin askelet, kun hän käveli käräjäpaikalle. Mutta kun hän sieltä palasi, nousivat hänen jalkansa joustavasti, mieli oli keveä ja tuskasta vapautunut ja kasvot kirkastunet. Onpa maailmassa sentään hyvyys ja oikeuskin jossakin nurkkajuurissa.

Siellä käräjätalon nurkalla Taneli oli nähnyt vanhan Laki-Matin, asianajajan, oikeuden enkelin, kuten tämä kieleltään nokkela mies saattoi itseään nimittää. Hänet Taneli vei vähän syrjään ja uskoi hänelle asiansa ja huolensa ja sai viisaita neuvoja halvalla hinnalla. Sitten hän seisoi korkean oikeuden edessä ja selitti asiaansa. Kuinka hän oli mennyt piirustamaan nimensä tällaisiin papereihin, mennyt todistamaan sellaista, mistä hän ei mitään tietänyt.

Taneli sanoi, että hän oli vanhan ajan mies, kirjantaitamaton ja luonnostaan yksinkertainen ja tyhmänsekainen. Hän oli kauan ollut tämän kauppias Purnun työmiehenä ja oli monasti ennenkin piirrellyt nimeään tämän papereihin ilman, että siitä oli mitään jälkipuheita kuulunut. Niin että jos hän tässä oli langettanut syyn päällensä, oli se tapahtunut vain suuresta tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä...

Tuomari katsoi häneen pöytänsä ja silmälasiensa takaa tutkiskelevin ja tutkimattomin silmin. Hän teki Tanelille ja tämän todistajatovereille muutamia tiukkoja kysymyksiä ja pudisteli päätään. Sitten hän teki kysymyksiään myöskin kauppias Purnulle, joka seisoi siellä myöskin laihtuneena ja kärsineen näköisenä. Mutta hänen kielensä toimi yhäkin vilkkaasti. Hän puhui laajalti. Tuomari ärjäisi jo hänelle pariinkin kertaan, että olkaa hiljaa. Sitten hän äkkiä sanoi Tanelille ja tämän toverille:

— Menkää ulos.

He menivät. Laki-Matti tuli heidän luoksensa ja sanoi, että kiittäkää onneanne, sillä niin taisitte päästä kuin koirat veräjästä. Nyt olette vapaat menemään ainakin toistaiseksi. Menkää siis, elkääkä silleen syntiä tehkö.

Niinpä Taneli ja se toinen kuokkamies lähtivät astumaan keventynein ja ilostunein mielin, kielin ja jäsenin. Heidän sielunsa kiittivät Taivaan Isäntää, joka oli johdattanut kaikki parhain päin.

Kuinka rakkaalta näyttikään nyt Tanelista se savuinen sauna suuren suon keskellä ja myöskin hänen vanha vaimonsa, joka oli odottanut siellä huolestuneena ja kuuli nyt mieheltään huojentavat ja mieltä ilahduttavat sanat.

Viuh-vauh! Se raskas juttu oli mennyt ohitse. Hoi, henkiin ihminen ja hänen eläväinen sielunsa.

* * * * *

Asiat alkoivat järjestyä. Kauppias Purnu joutui pois pitäjästä ja sai oikeudessa heliseviä sakkoja. Mutta siksi liukas hän oli vielä pinnaltaan, etteivät lain sormet hänessä pahemmin pysyneet. Kuin kala hän karkasi pyytäjän kourasta väljään veteen.

Osuuskauppa peri hänen sijansa kaupankäynnissä ja Ison Mahalan isäntä, toimelias maanviljelijä, Yläpellon talon ja suuren Susisuon. Taneli on hänen kantatyömiehensä suolla. Mutta avaran pirttinsä ja kuvitelman eläkkeestä ja juhlallisista maahanpanijaisista hän on kadottanut. Hän asuu talven saunassaan. Hänen raamattunsa ja uskonkirjansa savustuvat lauteiden kulmalla ja hänen jumalisuutensa savustuu samaten. Herra on häntä taasen armahtanut, ja usko väljähtyy ja sijaan tulee suruttomuutta ja kevytmielisyyttä. Se ilmenee muun muassa siinä, että hän myöpi aikaisemmin hankkimansa Laestadiuksen postillan uskon veljelle, koska se mies hänen mielestään oli liian ravakka meikäläistä haukkumaan.

Kesän tullen hän muurauttaa saunaansa pienen uunin ja naulailee siihen lattian, muodostaa siitä pienen, mustan mökin. Hänen kuokkansa ja lapionsa laajentavat jälkiään suolla. Hän voi Kaisoineen syödä leipää ja kuumentaa kahvia.

Siinä hänen entisessä laajassa pirtissään asuu edelleenkin turpeahuulinen pieni tukkipomo Laati vaimoineen. Heidän lapsensa ovat jo kasvaneet aikuisiksi, menneet ja elävät jossakin omaa elämäänsä. Mutta Laati-ukkokaan ei ole vielä mikään laho mies. Hän on kesät uittoväylillä ja lajittelupaikoilla pienessä pomon virassaan. Myöhään syksyllä hän palaa pienenä rahamiehenä mökkiinsä ja vaimonsa luo. Hän ei enää mielellään lähde lumisiin metsiin leimailemaan puita ja mittailemaan niiden kokoa. Hänelläkin on omat kotkotuksensa. Hänkin haluaa järjestellä elämäänsä ja elää sitä niin kuin hyväksi näkee.

Tämä vanha tukkilainen haluaa oleilla talvensa ikäänkuin herraskaisen kauniissa ympäristössä. Hän on naulaillut korkkimaton asumuksensa lattialle, maalailluttanut uunin rinnan ihmeellisen koreaksi ja liimauttanut seiniin punakukkaiset tapeetit. Hänen siipikarjansa, kanat ja komea kukko, asuvat myöskin tässä kauniissa huoneessa ja jättävät mustan- ja valkoisenkirjavat merkkinsä korkkimatolle ja pöydän latvallekin. Mutta Laati-ukko on herkkusuu: hän haluaa joskus saada kanankovia suunsa nahalle. Ehkäpä myöskin nuo puhtaat ja punahelttaiset linnut kuuluvat hänen mielestään kauniiseen kalustoon. Sillä lasiset kannutkin ja posliiniset lautaset, kuten myöskin kiiltävä haarukka ja veitsi, tällä miehellä pitää olla. Monasti kevättalvella elämä voi olla ahdasta: leipäpalaa ja keltaista, käpertynyttä silakkaa hän käsittelee pöytäaseineen ja kaataa kannusta sinistä sintunestettä. Mutta ne maistuvat kai hyvältä ja ovat ravitsevia herraskaisten vehkeitten ansiosta. Tyytyväisenä, hän istuu keinutuoliinsa, sytyttää armiron ja puhelee kesämorsiamista eukkonsa kiusaksi.

Mutta syystalvella, juuri kun hän on palannut kesäretkeltään pienenä rahamiehenä, hänen elämänsä voi olla juhlavaa. Hänellä on silloin käsillä mahtava parrunpää ja kiiltävä pikari. Hän kaataa silloin ryypyn Tanelillekin, joka saapuu häntä tervehtimään. Taneli on jo unhoittanut näränsä Laatia kohtaan. He ovat rakentaneet yhteisen saunan. He elävät niinkuin naapureille ja kylänmiehille sopii. He miettivät, aprikoivat ja nauravat. Elämä ei ole masentanut näitä vanhuksia. He ovat molemmat iloluontoisia, hieman ärtyisän hupaisia. He eivät ole niitä viisaimpia luomakunnassa, koska he ovat elämässään paljon vaivaa nähneet, mikä ei liioin liene järjen mukaista. Mutta he ovat niitä tarpeellisimpia jäseniä ihmiskunnassa, kaiken perustus, väkevien voiman ja viisaitten älyn. He ovat yksiä tuhansista. Heitä ei huomata. Mutta ilman heitä ei olisi kauneutta eikä kukkia, ei elämän koreutta, eikä rikkauden loistoa. He ovat niitä, joilla elämän raskas, rautainen jyrä lannoittaa ja höystää köyhän maan.

Toinen heistä on aina askarrellut puitten kimpussa kuten tikka, toinen möyrinyt enimmäkseen maata myyrän tavoin. Nämä ovat nyt heidän elämänsä juhlahetkiä kiiltävän pikarin ääressä korkkimatolla varustetussa huoneessa. Heidän mielikuvituksensa tekee katselmusretkiä, he puhelevat korkeita asioita. Kuokkamies lienee taipuvainen vanhoillisuuteen, koska hän esittää seuraavan elämänkatsomuksen: maailman asiat eivät ole parantamalla parantuneet. Miksi, esimerkiksi, pudotettiin lavitsalta kaksi niin hyvää miestä kuin ryssän keisari Niku ja tämän pitäjän entinen kauppias Purnu? Ei ollut kuokkamiehellä henkilökohtaista aihetta ylistää tätä vähän liian viisasta miestä, joka lupasi hänelle eläkkeen ja olikin vähällä vähimmittäin saada hänet eläkevaariksi oikein komeaan taloon, kiviseen ja monikerroksiseen... Mutta tottahan oli, että Niku lähetti tänne jauhoja ilman määrää, ja Purnu jakoi niitä halvasta hinnasta kaikelle kansalle. Sitten vallankumous karkoitti Nikun ja osuuskauppa Purnun. Mitä tapahtui: tuli kaiken puute ja selvä nälkä. Tosin nyt jo tuntuu helpottavan, mutta ei ole elämä entisen veroista.

Mutta puutavaran käsittelijässä on kai jotakin punaisuutta ja kapinahenkeä. Sillä hän laulaa laulun kommunismin parantamisesta: kuinka siihen saksalaiset pillerit olivat parhaita, vaikkakin maistajille karvaita.

Myöskin toisenkaltaisen laulun hän laulaa, surullisen kauniilla sävelellä. Näin hän laulaa: — Alasti synnyin maailman helmaan... Ja lausuu väliin — Ja nyt jo oleilen näinkin hyvässä asussa. Sitten taasen laulat — Itkulla aloitin eloni tään... Siihen selitys: — Ja nyt jo olen näinkin hyvällä mielellä, iloinen poika...

Molemmat miehet nauravat. Eihän ole tosiaankaan syytä suruun: näin on edistytty onnessa ja olosuhteissa siihen katsoen kuinka vähin välikappalein itku suussa elämä aloitettiin.

Sitten he juhlivat, kaksi vanhaa miestä, kunnes parrunpää on tyhjä kuin rumpu. Vanha tukkipomo elää talvensa kauniissa huoneessaan ja keinutuolissaan. Varat ovat vähäiset, mutta talvi niillä sivuutetaan rauhallisesti. Jonkin kerran sattuu sellainen tapahtuma, että kukko tipauttaa valkoisen ja mustan kirjavan jälkensä kirkkaaseen pikariin. Laati-ukko on yleensä ylen suvaitsevainen tätä luontokappaletta kohtaan, mutta tämä on kuitenkin liiallista ylitsekäymistä. Hän etsii kirveen ja pölkyn ja huolimatta vaimonsa ja kukon äänekkäistä armon rukouksista hän täynnänsä pyhää ja armotonta kiivautta mestaa korean, punahelttaisen linnun. Mutta aamulla hänellä on lähtö kylälle etsimään uutta sulttaania kanarouville.

Toisen kerran sattuu, että hammaspiikkiä hänen telassaan äityy särkemään, päiväkauden hän istuu ja kävelee synkkämielisenä ja ärtyneenä ja syntisesti manaten. Sitten hän sitoo hammaspiikkiinsä lujan narun ja naruun halon, istuu lattialle ja viskaa halon voimalla päänsä ylitse. Sitten hän ähkyy ja sylkee verta ja kirouksia. Mutta kipeästä hampaasta hän on vapautunut.

Niin talvi kuluu ja kevät tulee ja vedet vapautuvat. Laati-ukko lähtee vesireittien vapauteen ja työhön. Mutta syksyn tullen hän sieltä palaa pienenä rahamiehenä korkkimatoin ja punakukkaisin tapetein kaunistettuun huoneeseensa ja oman vaimonsa ääreen.

Hän elää elämäänsä niin kuin osaa, mies, joka on monta kymmentä vuotta tehnyt kääntymystä, mutta saanut vasta huulensa nurin.

* * * * *

Vuodet ja vuodenajat kiertävät järkähtämättöminä maan ylitse. Niillä on yhäkin samat tuimat tahi leppeät ilmeensä. Sade, tuuli ja auringon hohtava hymyily ovat kaiken yläpuolella.

Mutta jos joku entinen mies, jonka hyppyset ovat jo ammoin pehmenneet, nousisi täysin muistin ja aistein kuopastaan, niin hän tuskin tuntisi elämänsä laidunmaita. Kuinka toiselta näyttääkään nyt Susisuo, jonka pehmeässä ja alakuloisessa leveydessä ennen kurjet ja taivaanoinaat asuivat: se kasvaa nyt heinää laidasta laitaan. Sen pinnasta kohoaa epälukuinen määrä harmaita latoja. Sen ylitse ojentautuu yhä lujittuva, ruskea maantien nauha, jolla vain joskus talvisin näkyy enää rahtimies kiusattuine juhtineen. Öljyjen voimalla kulkee tietä tavara-auto valtavine kuormineen. Siinä kuljetetaan ihmisiä pitkässä katetussa vaunussa. Susisaaren mökkien sivuitse hyrisee myöskin vöyräitten ihmisten silmäin pyynti ja elämän koreus puhdaskupeisissa autoissa.

Susisuollakin työskentelee outo ja voimallinen juhta: Ison Mahasen traktori. Se kyntää ja äestää nurkumatta. Ajajan huutoa ja kirousta ja ruoskan ääntä ei kuulu. Mutta yhä tarvitaan suon laiteilla kuokkamiehen vahvaa selkää valmistamaan sille tietä. Siellä nyökkyy ja kiskaisee vanha Taneli kuokkarautoineen. Sieltä hän irroittaa leipänsä.

Harvoin hän käypi enää kylällä, jossa on paljon puhelinlankoja ja sähköjohtoja, taikamaista kosken vesistä kiskottua valoa lasisissa onteloissa. Siellä on myöskin taloissa outoja kojeita, jotka taivaan tuulista haravoivat puhetta ja peliä iltojaan istuvien ihmisten iloksi.

Vielä harvemmin hän käypi kirkonkylässä, jossa on äskettäin kuollut ja haudattu Närhi-Iikka, hänen entinen ystävänsä, joka oli joskus viettänyt hyviä päiviä ja ymmärtänyt paljon asioita. Nyt viimeisinä aikoina hän oli ymmärtänyt paikalleen vain kellojen rattaat ja koneistot. Hänen kaikki muut mielipiteensä olivat epäsuhtaiset ja satumaiset. Ja sitten hän kuoli yksin ja köyhänä, kellojensa koneisto erinomaisen täsmällisessä pyörinnässä, mutta mielensä rattaat kummallisen hupaisessa käynnissä.