Part 11

Taneli on käynyt hänen haudallaan, alakuloisella ja köyhän paljaalla sorakasalla. Tuo vanha kuokkamies näyttää aivan katoamattomalta ja patsasmaiselta siinä seisoessaan. Hänen päällensä on kyllä laskeutunut ikään kuin ajan harmaa tomu ja hänen päänsä on häpeällisen kalju ja puhdas, kun hän ottaa lakin päästään. Hän miettii, että niin me täältä kaikki menemme suurine viisauksinemme ja hulluuksinemme. Ei ole rahamiehelläkään ainoatakaan lanttia taskussa, kun hän astuu Herramme eteen. Tanelin mieleen tunkee taasen ylenpalttinen uskonnollisuus.

Maailma käypikin hänestä yhä oudommaksi ja kummallisemmaksi. Viinakin on nostettu korkealle apteekin hyllylle. Sillä apteekkikin äikein hajuin seisoo nyt kirkonkylän mäellä. Siellä on myöskin puhdaskauhtanainen lääkärimies. Seudun entinen lääkemies, Syinmaan tietäjä, on hänkin jo mennyt vuosia sitten kaiken maailman tietä, kaikkine mahteineen ja salamyhkäisyyksineen. Eipä Tanelilla tosin enää olekaan mitään erikoisempaa innostusta viinan katoaviin iloihin. Ei hän etsi metsäkeittäjien pontikoita, eikä pirtunkuljettajien läkkiastioita. Hän voi vieläpä kieltäytyä tarjotustakin ryypystä. Hänen mielensä on kohta yhtä puhdas kaikista tämän maailman turhuuksista kuin päälakensa hiuksista. Hän onkin sanonut, ettei järki eikä viina eikä hiuksetkaan sovi samaan päähän.

Kesät ja talvet hän möyrii teräkaluineen suolla, talvella luoden savikuormia, harmaana ja hieman köyrynä, mutta yhä vielä miehisten miesten veroisena. Hänelle ei tapahdu suuria asioita. Mutta jonkin kerran hän näkee ihmeen. Jonakin syksyisenä päivänä hän kuulee salamyhkäistä surinaa ja näkee valtavan linnun lentävän taivaalla suoaukean ylitse. Se on lentokone: järkiviisaitten siittämä ja synnyttämä teräksinen lintu. Taneli katsoo sitä sieltä alhaalta kuokkaansa nojaten, kunnes se katoaa. Yhä se tämä maailma viisastuu, on hänen aatoksensa. Hänen mielensä ihmettelee maailman viisaitten älyä, taitoa ja tointa. Hänen mieleensä ei juolahda ajatella itsestään suuria, möhkälemäisiä ajatuksia.

Ei hän siis mieti, että kimpoilkaapa minkä kimpoilette, maahan te kuitenkin lopuksi tulette. Maa on teidän astinlautanne. Te tarvitsette paljon tällaisia miehiä, kuin on tämä kuokkamies alhaalla suolla. Ilman heitä kuihtuisi kaikki teidän viisautenne, toimenne ja komeutenne. Maankasvuja ja maanhedelmiä te kaikki tarvitsette. Se on ainoa välttämätön. Niistä te loppujen lopuksi annatte mitä hyvänsä. Muilla vehkeillä ja puuhilla on vain se arvo mikä niille tahdotaan antaa.

Taneli näkee myöskin sen kun rautatielinja viitoitetaan halki seutukunnan. Rautaiset kiskot asetetaan paikoilleen ja hiekkaiset penkeret kohoavat. Juna kulkee puhkuen aivan läheltä suurta Susisuota. Iso Mahanen voi pullistaa tyytyväisenä valtavaa vatsaansa: kaikki menee oikeinpäin. Hän on hyvän osan valinnut. Kyläkunnan laitaan rakennetaan asemarakennukset, kookkaat ja värikkäät.. Niiden ympärille juurrutetaan kaunistukseksi puita ja pensaita.

Koko seutukunnan kasvojen ilme muuttuu valtavasti. Elämä kohisee sen ylitse.

Mutta Tanelin elämän ympärillä ei ole enää mitään kohisevaa. Mitään erikoista ei voi hänelle enää tapahtua. Ehkä oli viimeinen tapaus se, kun Ison Mahalan isäntä hankki hänelle hopeisen kunniamitalin, ritalin, kellonvitjoihin ja paperisen kunniakirjan, lasilla peitetyn ja kullatuilla puilla kehystetyn, hänen mökkinsä seinälle, pitkästä ja uskollisesta maatyöstä.

Nyt on vain kysymys siitä, montako turpasta hän voi vielä kääntää nurin, montako lapion pistoa pistää multaa. Hän on seitsemänkymmentä vuotta elänyt mies, mutta vielä jäseniltään ällistyttävän sitkeä. Ehkäpä hän voi vielä tehdä työtään kauankin. Ja niin kauan kuin hän sitä voi, saa hän myöskin asua mökissään, syödä leipänsä ja ryypätä kahvinsa. Se asumus on pieni, yksinkertaisista yksinkertaisin. Siellä ei ole esimerkiksi mitään pehmoista sänkyä väsyneille jäsenille. Ei sänkyä ollenkaan. Yöksi levitetään lattialle kasa vaatteita. Eikä asumuksessa ole ylenpalttisen puhdastakaan. Sillä Tanelin Kaisa on jo vanha ja taudin runtelema, silmiltäänkin melkein sokea. Hän on aivan ylenmäärin kumaraan painunut niin ettei kummitus kummempi ole kuin hän, kun hän myyrän silmin ja koukkuisin polvin kömppeilee tarttuakseen kahvipannun sankaan. Muutenkin hän on tullut äreäksi luonnoltaan, oikein kotiristiksi Tanelille. Hän saattaa esimerkiksi puhua tohtoreista ja lääkkeistä, joiden tarpeessa hän muka olisi. Mutta Tanelin kaljun pään alla istuu yhä hänen iloluontoisuutensa, jota eivät monet vuodet eivätkä uskossa oloyritykset ole masentaneet.

— Lääkkeitä? Jopa jotakin! Niinhän ne menisivät kuin lahoon kantoon. Se olisi aivan yhtä kuin kaataisi kalliit ropit lahoon pökkelöön tuossa mäellä. Jos jotakin, niin meille olisi määrättävä ketunmyrkkyä, yli kohtuuden eläneille...

Mutta nuo kaksi vanhaa ihmistä on katsottava sankareiksi: he haluavat taistella viimeiseen saakka ja kaatua seisaaltaan. Kynsin hampain he kamppailevat vielä maailmaa vastaan, irroittaakseen leipäpalansa ja elääkseen kättensä töillä. Heidän harras halunsa on saada kuolla omin avuin omassa majassaan.

Ehkäpä Taivaan Isäntä, joka on hyvä, suopi heille sen armon ja ilon. Mutta ehkä hän katsoo kohtuulliseksi antaa heille viimeisen nöyryytyksen: ehkä ei Taneli eräänä päivänä enää pystykään menemään työn ääreen suurelle suolle. Mutta siitä huolimatta elää edelleen. Silloin ei ole edessä muuta kuin ihmisten armo, kunnanapu ja vaivaistalo. Silloin hän katsoo ja tuntee tunnossaan, ettei ole kestänyt elämän taistelussa, että hän on kärsinyt siinä häpeällisen tappion.

Niin voi ilta saapua synkeänä.

Mutta joka tapauksessa kirkonkellon malmiääni soittaa, ja virsi vyöryy veisuumiehen kurkusta. Aikansa elänyt ihminen lasketaan maan poveen hiljaa ja rauhallisesti. Ja joku vielä elävä ja touhuava saattaa sanoa toiselle:

— Taneli Hotakkakin, se Susisuon kuokkamies, kuuluu kuolleen.

VIIMEINEN VÄRSSY

Oli heinäkuu. Maan kasvut kukoistivat vihreinä ja tuoksuisina. Taivaan vahvuus oli ylen väljä ja sininen. Sen hohtava räppänäaukko, lännen maille painuen, loisti surkeilematta.

Suorana ja ruskeana halkaisi maantien nauha suoaukean, joka iltatuulessa aaltoili heinämerenä laidasta laitaan. Keskellä suota oli vähäinen mäki, jonka ylitse tie kiipesi. Mäellä oli pieni metsikkö ja kaksi mökkiä, toinen isompi ja punamullalla väritetty, toinen ylen pieni ja ylen tumma. Sen nurkkajuuritse ojenteli tie pitkäsivuisia kupeitaan ja painui jälleen suolle, missä heinä kasvoi, tyhjät, harmaat ladot pullistelivat rintakehiään, ikäänkuin ahnaina odotellen hetkeä, jolloin niiden vatsa tungetaan täyteen nuorten heinien vihreyttä.

Tänä heinäkuisena iltana pitkin tien ruskeata nauhaa kulki suruton matkue. Ylen joutilas ja ylen suruton sivusta katsoen: nauravin suin istuskelevia nuoriamiehiä ja jokunen valkoinen neiti heleässä puvussa nopeasti kulkevassa autossa. Joku soitti hanuria vaunun laidalla, jonka vihreä panssari välkkyi heinäkuisessa ilta-auringossa. Niin kulki se vihreä, suruton vaunu halki heinäisen, tuoksuvaisen suon.

Mutta suon laidassa, sen vähäisen mäen juurella, huomasivat autossa istujat kummallisen olennon. Hän oli hahmoltaan ikään kuin ihminen. Hänen runkonsa, jonka alapäätä peitti jokin tumma verho, oli ylhäältä paljas ja verhoton. Se kumartui ja ojentui herkeämättä ja jokin aseentapainen välähteli iltaisen auringon säteissä. Ase upposi aina maahan, olennon hartiat nytkähtivät ja kappale maan pintaa repesi sijoiltaan ja kääntyi nurin. Koko maan pinta olennon selän takana olikin surkeasti raastettua, risuja törröttävää. Edessä oli villin suon sammaleinen, väkevästi haisevia kasveja ja vihreitä pensaita kasvava pinta.

Joku vihreäpanssarisessa vaunussa naurahti:

— Tuo ei ole järkevä olento. Turmelee kesän vihreyden...

Olennon korvat erottivat vihreäkupeisen vaunun surinan, nahkapalkeisen hanurin suruttoman äänen, naurun ja laulun. Hän ojensi selkäänsä ja loi välinpitämättömän, synkeän katseen matkueeseen. Hänellä oli iän leimaamat ihmiskasvot.

Ohi kiitävässä vihreässä vaunussa nuoren miehen ääni sanoi:

— Se onkin ihminen. Se on vanhan ajan mies, vanha maatyömies. Hän ja hänen kaltaisensa ovat muuttaneet tuon suon, kurkilintujen laidunmaan, tuollaiseksi heinäerämaaksi. Ohhoh, että manttaalinmies nostaa pulskan meijeritilin! Tämä otus, vanhan ajan mies, on sille, joka ymmärtää, yhtä mielenkiintoinen kuin muumio. Hän on elänyt aikana, jolloin tällaiset vaunut eivät tätä maantietä pyörineet, ehkä ei ollut tätä tietäkään. Sen poskeen ei ollut pingoitettu puhelinlankoja, eikä kylien taloissa oudot kojeet haravoineet ääniä taivaan tuulista, valo ei kulkenut langoissa, eikä sulkeutunut onteloon pulloon, eikä valtava, ihmisten rakentama sudenkorento surissut kylän ylitse. Seis, kuski! Astun alas.

Vihreäkupeinen vaunu pysähtyi ja jatkoi jälleen surutonta matkaansa. Mutta alas astunut nuori mies käveli pitkin suunnattoman pitkän heinäsaran piennarta, kunnes saapui maata runtelevan olennon kohdalle. Tämän paljas, pitkä selkä oli alkanut jälleen heilua. Kuokan rauta iski kamaraan, kiskaisi palan irti ja kohosi jälleen. Kohosi ja laski, tasaisesti, herkeämättä. Eikä hän huomannut tahi ollut huomaavinaan tulijaa ja katsomaan seisahtajaa. Hän oli maatyömies. Hän kuokki. Ne ja ne pennit sai hän ristisyleltä. Paljon oli ehdittävä, että irtautuisi päivän leipä, suola ja särvin.

— Eikö nyt ole jo ilta? sanoi päältäkatsoja.

Vanhan miehen paljas runko ei herennyt heilumasta, kuokan rauta tempoi irti turvetta.

— On jolla on. Meikäläisen päivä on monasti sen muotoinen kuin rengas tahi ainakin hevosenkenkä...

Päältäkatsoja vaikeni ja alkoi virittää tulta tupakkaansa.

Mutta kun aurinko oli painunut sangen alas ja suosta uhosi tuskin näkyvä viileä usva, nousivat vanha kuokkija ja suruttomasta autosta pudottautunut nuori mies suolta sille vähäiselle mäelle. He astuivat pieneen ja mustaotsaiseen mökkiin, jonka seinät olivat longahtaneet sinne jos tännekin. Ahdas oli se mökki, eikä mikään paikka kohdellut ylen uutena eli puhtaana. Sänkyä ei näkynyt, mutta nurkassa oli myttyyn kääräisty läjä vuodevaatteita. Vanhuudenhimmeä kailettikello kävi seinällä alustanaan kellertävä sanomalehti. Oli lyhyt lavitsa ja pari koivun rungosta katkaistua pölkkyä ja pieni onnahteleva pöytä, jonka nurkalla oli raamattu.

Sen pulskempaa kotia ei maankuokkija ole saanut vanhoille päivineen. Ja ylen epätietoista on, tänäänkö vai huomenna kävelet siitäkin kunnan vaivaistuvalle. Kun miehellä on ikää seitsemän vuosikymmentä ja ainoat elämänpuut ovat kirveen ja kuokan varret.

Eipä ole suuren kuokkijan vaimokaan enää ylen uusi, kun hän istuu muurin vieressä pölkyn nokassa. Ei hänen mekkonsa hohtele enää kesäisen heleänä eikä harmaat hiuskarvat ole taidoin asetettu.

Vanha kuokkamies ja vihreäkupeisesta vaunusta pudottautunut nuori mies istuvat vastatusten ontuvan pöydän ääressä ja harrastavat jotakin salamyhkäistä ja taikamaista. Pöydän kulmalla on kupposessa vettä ja pullosessa samaten kirkasta nestettä. Kuuluu lirinä, kun nesteet sekoittuvat yhteen, kuuluu kulaus, kun sekoitus kallistetaan kurkkuun.

Se on taikuutta. Heidän mielensä ja kielensä notkistuvat. Heinäkuisessa yössä elää joku satuinen rome.

Vanha mies kertoo elämänsä tapahtumia, sen seitsemän vuosikymmenen pituisesta juoksusta. Se juoksu ei ole ollut erin merkillinen eikä oudosti ohjautunut. Hän on syntynyt köyhistä vanhemmista, ollut renkipoikasena ja renkimiehenä, akoittunut, tehnyt mökin korpeen ja tehnyt niitä sittemmin useampiakin. Yksin lukien seitsemän kappaletta. Seitsemäs oli tämä, jossa nyt istuttiin, ja ehkäpä viimeinenkin. Olipa hänen elämänsä juoksuun tullut kuitenkin pari kolme mutkan paikkaa, melkein kuin koristelevaa solmua: kerran hän oli ollut sahalaitoksen isännöitsijänä, kerran kyläkauppiaana, pienenä, reiluna porvarina. Olipa hän kulkenut poikki valtamerenkin, lännelle, kaivamaan esiin kuparia ja purkamaan hiililaivoja. Mutta tämä kaikki oli vähäistä: yleensä olivat elämän puina kirveen, kuokan ja lapion varret. Yli viisi hehtaaria oli hänen kuokkansa kääntänyt maata tuohonkin mäen alle samaan teliin. Ei se ollut omaa maata. Se oli suuren maanviljelijän, Ison Mahasen.

Ja yhä tämä mies kuokkii ikävuosiltaan seitsemissä kymmenissä. Yhä hän pitää itsensä ja akkansa leivässä ja lämpimissä kirveen ja kuokan varresta. Tämän häävimpää se ei kyllä ole. Ja vaikka vieras tuntuu luulevan, että tämmöinen elämä se tätä isänmaata vahvistaa ja pönkissä pitää, niin eipä ole tullut vanhanakaan mitään eläkettä, pansuunia. Semmoisista se taidetaan antaa hienommista lillityksistä.

Eipä silti, ettei miestä olisi huomattu. Siinä näkee vieras seinällä kunniakirjan ja kellon vitjoissa hopeaisen ritalin. Talousseuran antamat pitkästä ja uskollisesta maantyöstä.

Hiljainen heinäkuinen yö ikään kuin taikamaisesti nosti näkyviin tuon pitkän, pitkän elämänkulun, jonka pääasiallinen sisällys on ollut harmaa, harmaa työ. Työ, jolla ei ole muuta käsitetty kuin niukka leipä. Ja jotkut, jotka eivät elämänpäivänä ole kättään työlle panneet, ovat rikkaita ja elävät hyvin. Se lienee kaikki ajassa ja onnessa.

He puhelevat edelleen ja tulevat raamatutkin ja uskonasioihin, joita vanha kuokkija on miettinyt paljon, kokenut olla uskontöhröksessäkin varsinkin nyt vanhana ja silloin tällöin ennemminkin. Paljon on hän ollut tekemisissä omantuntonsa kanssa ja murhe ja huolet ovat pudottaneet joka-ainoan karvan hänen päästään. Se hohtelee nyt puhtaana ja sileänä kuin naurispaistikas tahi tuo posliinikuppi.

Hän käsittelee tuota kuppia.

— Ei kai nämä tämmöiset minua paljon uskostani horjuta, vai? sanoo vanha mies.

— Ei kai, eihän Jumala tyhmä ole.

He puhelevat edelleen, muistelevat menneitä, ankaria työpäiviä ja hengen vaivoja ja vähäisiä iloja morsiamien ja viinakorttelien ääressä.

Ja he käsittelevät posliinista kuppia. Vanha maatyömies koukkaa ämpäristä vettä kupposeen, kurkistaa sinne ja näkee siellä jotakin.

— Russakkako? kysyi nuori mies.

— Ei kun sen muna, sanoi vanhus. — Sinä taidat olla niin herrasmies, että se pitää ottaa pois.

Hän ojentaa pitkän, mustan etusormensa ja kaivaa russakan takapuolen vedestä. Kupposeen lirisee pullosen väritön neste.

Vanhan miehen mieleen muistuvat entiset ryyppypäivät, ammoin jo sivuutetut, sen aikuiset naurut ja laulut. Ja hänen päänsä kohoo, rinta paisuu ja hän laulaa nuoruutensa ryyppylaulua:

Jos meillä oisi lasi ja kortteli viinaa, oisi hupainen laulella, ilopäiviä vietellä, kun lasi on meillä tallella.

Ryypätään nyt ryyppy kahtia, siitä saamme laulun mahtia. Muutamat soittaa, toiset tanssaa, polkekoot joutilaat tahtia.

Mutta vanha vaimoihminen, joka on hiljaa huokaillen istunut pölkyn nokassa muurin kupeella, sillä leini jäytää hänen jäseniään, tulee nyt kärsimättömäksi ja puhuu, kuinka hautaankaatuva saisi jo harrastaa toisenmoisia värssyjä.

— Hautaanko? Turvasi se vielä on, joka istuu ja laulaa. Ja kaada sinäkin tuosta kupista suuhusi: lähtee kolotus koipiluusta...

Heinäkuinen yö on ehtinyt aamupuoleen. Nuori mies nousee ja sanoo hyvästi vanhalle maatyömiehelle, joka käy lyhyelle levolleen. Sillä jonkin tunnin kuluttua hänen on mentävä manttaalin miehen heinäväkeen. Kuokka ja lapio joutavat eräiksi viikoiksi nurkkaan. Sitten niihin taasen tartutaan, jos jäsenissä yhä on tarvittava voima.

Nuori mies astuu ulos matalasta ovesta. On aamu. Auringon silmä nousee verestäen laajan, heinäisen aavan takaa. Yörastas hupattelee vielä jossakin kesäisiä mielihauteitaan. Mutta suoviljelyksen laidasta rupeaa kuulumaan niittokoneen surina, kuten jättiläissirkan surunvoittoinen laulu, joka kertoo, kuinka kukat kuolevat ja kaikki katoaa. Maanviljelijä on noussut varhain niittääkseen huomista luokopäivää varten, joka on kirkas, mutta jonka yllä leuhahtaa kuolon tuoksu.

Nuori mies seisoo siinä vähäisellä mäellä, sen pienen ja mustan mökin nurkkajuuressa ja katsoo suurelle suoviljelykselle. Mustan seinän takana nukkuva mies on siihen kuokkansa jäljellä rakentanut muistomerkkinsä, laajan ja uhkean. Sen kupeessa ei nähdä hänen nimeänsä, mutta se pysyy aina ja iankaikkisesti. Kauemmin kuin paksuinkaan patsas. Ehkä sitä ei kukaan huomaakaan, ei ajattele. Korkeintaan sanoo: se ja se manttaalinomistaja sen teetätti. Se oli suuri maanviljelijä.

Köyhä kuokkamies on silloin jo ehkä kannettu hautaan ja hänen luunsa lahoavat unhoitettuina, eikä kukaan mainitse hänen nimeänsä. Mutta maasta nouseva viljankorsi muistaa sen. Hänen elämästään on jäänyt jälki. Hän on ollut maan hiljaista ja voimallista suolaa, niitä näkymättömiä pönkkäpuita, joita paitsi kaikki komeus lusahtaisi kasaan.

Hiljaisena heinäkuisena yönä nuori mies miettii tämän maailman järjestystä: kuinka siinä ne, jotka paljon vaivaa näkevät, eivät voi jammertua kiinni elämän koreuksiin.