Part 8

Työ alkoi suurella kiivaudella. Kas, vieläpä Taneli pystyi tarttumaan kirvesvarteen, vaikka olikin ollut kauppiaana ja Koukkijaisena täysien säkkien ääressä tiskin takana. Puiden latvat karsittiin ja kannettiin kasaan. Vaimo oli suurena apuna. Kirves napsoi ja lastut sinkosivat varhaisista aamuista hamoihin iltoihin, ja seinät kohosivat. Kun yksitoista työpäivää oli kulunut siitä aamusta, jolloin Taneli laski jauhosäkkinsä ja raamattunsa puun juurelle tässä raiskiossa, oli Kuuselan torppa valmis. Haiku kohosi savupiipusta ja akkunalasit kimaltelivat iltaisen auringon paisteessa.

Niin oli Taneli jälleen oman kurkihirren alla. Siinäpä oli akalla tyyssija, siinä voit joskus itsekin levätä öitäsi ja iloita vaimostasi, pistää ruoan murua rintaan, mikäli sitä irti sait. Mutta siinäpä sitä olikin tietämistä. Yleensä sait ripustaa kintaasi ovensuunaulaan. Perälle pirttiä niitä turhaan veit.

Ei ollut toki ilmestynyt suurta lapsilaumaa perässä vedettäväksi. Lapsia ei heille Taivaan Isäntä näyttänyt siunaavan. Olivathan he eläneet ja rakastaneet jo siksi monta vuotta, suudelleet, kuten Taneli hulluutensa päähän puhui, että kinnasparit olivat orrelta tipahdelleet. Mutta kas, kun Kuusela valmistui, valmistui ja syntyi siinä myöskin pieni poika. Tämä poika kuoli kuitenkin sangen pian. Sijaan syntyi kuitenkin tyttö, joka eli ja kasvoi. Useampi ei enää yritellytkään. Ja ainahan tämän yhden lapsen ruoissa piti. Olipa hän ikään kuin ilokin vanhemmilleen, toivo vanhojen päivien elatusavusta. Hänet ristittiin Mariaksi.

Niin elettiin. Kuuselan mökki näytti pysyvän vain vuosi vuodelta entisellään, pienenä ja vesakkometsän läheltä piirittämänä. Ei ollut tässä torpassa navettaa, eikä lehmää. Särpimet oli kannettava taloista läkkipeltikannussa. Pieni se oli perunamaakin seinän takana. Joku olisi saattanut sanoa, että miksei Taneli penkonut ja viljellyt sitä maata laajemmalti? Mutta köyhä ihminen ei aina nälältä kykene tekemään sitä, mikä ehkä viisasta olisi. Suolet pakottavat hänet toisen ihmisen töihin, mistä leivänpalat saavutetaan nopsemmin hampaisiin. Sitäpaitsi oli se torppain vuokrajärjestys siihen aikaan epämääräinen. Torppari oli turvaton lakien ja isäntien edessä. Taneli luuli tietävänsä kuinka moni heistä oli ahertanut torpassaan elämänsä ajan ja lopuksi nähnyt tuuleen työtä tehneensä: työstä ei ollut turvaa torpparin vanhuudelle eikä hänen perillisilleen.

Niin kuluivat vuodet vähin vaihein. Epämääräisen luvun metsän puita katkoi ja halkoi Tanelin kirves, yhä venyivät hänen kaivamiensa ojien pitkät sivut, yhä leveni kuokkimiensa maiden leveys. Kaiken hän teki määrämaksusta talojen isännille. Ja niin voivat he kaikki kuljettaa suoliensa lävitse ravintonsa. Niin on tämä elämä järjestetty.

Mutta yleensä Taneli eli surematta: hänen suunsa ja kielensä muodostivat monien vuosien kuluessa epälukuisen määrän mukavia puheita ja naurua. Uskonnollisuuden tuuli oli äkkiä kulkenut hänen ylitseen ja jättänyt hänet taasen rauhassa jammertumaan maallisiin. Hänen välinsä Kivitalon isännän kanssa eivät pysyneet oikein hyvinä. Hänen oli tehtävä torpastaan veropäivät, ja silloin isäntä tavallisesti asetti hänet hakkaamaan halkoja ahneus mielessä, sillä pystyihän Taneli siihen työhön aivan ylös hypäten. Mutta kas, halkoja tulikin päivän mittaan vain se määrä, mikä muiltakin miehiltä, parisen syltä. Kivitalon vanha isäntä mutusteli suutaan tyytymättömänä:

— Vähännäppipä sitä jälkeä on. Onhan se monasti kuultu ja nähty, että sinä saat hakatuksi neljä viisi sylenmittaa päivässä...

— Saan milloin saan, vastasi Taneli. Mutta ei nyt olekaan lyöty viinahallista veikkaa. Olen suorittamassa veropäiviäni ja teen työtä sen, minkä muutkin talonmiehenne ja renkinne. En hituistakaan vähemmän. Pikemmin enemmän. Miehen työn olen tehnyt joka päivä. Eipä pitäisi olla mitään muistuttamista.

Mutta isännän mielestä oli. Se oli hänestä ilkeyttä ja laiskuutta. Taneli eli kuitenkin oman päänsä jälkeen: hakata huhtoi nopeasti määränsä ja istuskeli sitten jouten työmaalla ja veisaili virttä äänekkäästi, siinä tarkoituksessa, että se kävisi isännän älälle entistä enemmän.

Kuten se kävikin. Huonot olivat torpparin ja isännän välit. Uhkasipa isäntä hänet häätää aivan pois mökistään. Mutta Taneli ehtikin ennen häntä. Hän möi Kuuselansa halvasta hinnasta muutamalle köyhälle miehelle ja pystytti sitten Kivelän mökin Ison Mahalan maalle ja asui siinä aikansa. Möi senkin ja rakensi sitten Kitulan. Kaikki torpan tarvitsijat kun eivät pystyneet tahi ryhtyneet rakennustöihin. Mutta Tanelilta nousi mökki maasta yhtä äkkituumaisesti kuin sieni sateen perästä.

* * * * *

Mutta näihin aikoihin, juuri kun hän oli saanut valmiiksi uudemman mökin ja nimittänyt sen Kitulaksi, alkoivat Tanelin tajussa puhallella ja elää uudet tuulet ja tuumat. Häneen iski voimallinen Amerikan kuume.

Se oli tavantakaa ikään kuin sivunnut ja hiponut häntä ennenkin. Olihan hän nähnyt monien miesten menevän meren taakse ja jonkun sieltä palaavankin. Ja silloin nämä, lähtiessään aivan köyhät ja tavalliset miehet, olivat olleet rahamiehiä, herrasmiehen asulla ja komeilla kellonperillä varustettuja. Se maa siellä suuren lätäkön takana lienee ihmeellinen ja lämmin maa. Se houkutteli ja kiehtoi mieltä. Ja nyt tämä viehätys oli äkisti kasvanut voimalliseksi kuumeeksi. Työkään ei käynyt ja öiden unikin oli vähäistä. Mutta pitkä matka vaatisi varoja, joita Tanelilla ei ollut. Olisipa hänen entinen ystävänsä Närhi-Iikka nyt saapusalla. Taneli ei kuitenkaan tiennyt mihin tämä mies oli haihtunut. Voimallinen halu ja harrastus vievät kuitenkin pyrkimyksiin, jotka aikanaan kantavat kaltaisensa hedelmän. Niinpä Tanelikin alkoi istuskella kylän isäntien luona ja selittää heille asiaansa, ensin taitavin esipuhein, ja sitten suoraan. Ja kas, jokin päivä kului ja jo oli Tanelilla isäntien nimiä pönkämiehinä velkakirjassa, jolla Ison Mahalan isäntä luovutti rahat.

Enempää ei Taneli aikaillutkaan. Jonakin kevättalven päivänä hän suuntasi matkansa meren taakse. Hänen Kaisansa pienine tyttärineen jäi Amerikan leskeksi Kitulan mökkiin.

Mutta koko tämä matka oli Tanelin mielestä jotakin epätodellista, elämä siellä maailman rannoilla ikään kuin unennäköä. Ällistyttävän viljavasti oli hänen mielestään merellä vettä, jonka suuret tuulet saattoivat sellaiseen heiluntaan, että kookas laiva tuntui sen valtaisilla kämmenillä epävarmalta, päreisen vakkaresun tavoin ratisevalta kappaleelta. Monta vuorokautta hän makasi meritaudissa, joka tuntui kaivavan ulos kaikki sisälmyksetkin.

Tämänkin siivottoman veden paljouden ylitse päästiin viimein ja Taneli astui Lännen manterelle kiveränokkaisine saappaineen ja karvalakkeineen. Maihinnousupaikassa hänen piti tavata tuttu, jo vuosia sitten tänne matkustanut kotikylän mies. Tämä tapaaminen tapahtuikin ja hyvältä tuntui Tanelista tämä kohtaus, sillä orvoksi ja ikään kuin naudan tavoin kulotettavaksi hän tunsi täällä itsensä.

Sitten piti ryhdyttämän työhön, irroittamaan niitä arvokkaita taaloja. Se työ oli kolin purkua, missä kyllä tarkeni armottomassa auringon paisteessa. Kolin mustaamat ohuet vaatteet liimautuivat ihoon, josta hiki tuntui kihoavan aivan vaahtona kihisten. Mutta myöskin niitä taaloja tuli. Ensimmäinen rahakirje voitiin lähettää vanhaan maahan.

Sen työn lopussa Taneli joutui eroamaan toveristaan. Hän oli sitten töissä maaseudulla aivan toiskielisellä farmarilla, joka ei osannut Suomen sanaa. Eikä talossa ollut muitakaan suomalaisia. Vaikka hän jotenkin tulikin toimeen isäntänsä kanssa työhommassa, niin kovin hänestä tuntui tukalalta tämä mykkä elämä. Siinä vanha maa, kotikylän metsäiset ja alakuloiset maisemat, nousivat jo ylen kauniina kangastuksina hänen mieleensä. Jopa pakkasi aivan huokaisuttamaan, että miksi nuo tuli jätetyksi ja tokko noita enää koskaan nähnee.

Lähistöllä jonkin mailin päässä oli myöskin eräällä suomalaisella farmi. Tämä oli ryhtynyt jo aivan taloksi, siinä mielessä, että tänne hänen luunsa vanhenevat. Hän oli kuljettanut tänne koko perheensä, myöskin äitinsä, vanhan maan nälkäpitäjässä elämänsä eläneen naisen.

Palvelijoista oli puute siinä seudussa. Niinpä tämä vanha muori oli jonkin aikaa lapsenhoitajana juuri sillä toiskielisellä farmarilla, jota Tanelikin palveli. Tämä muorin läsnäolo ikään kuin teki hupaisemmaksi ja lievitti Tanelin elämää: saihan kuulla edes vähäisen kristityn ihmisen puhetta.

Muuan kuva ymppäytyi hänen mieleensä tältä ajalta. Oli sunnuntai ja Taneli ja se vanhan maan nälkäpitäjien muori olivat aterialla. Ruoka, leipä, se pääasiassa teki Tanelin elämän täällä vaikeaksi. Se leipä oli vehnästä, joka ei hänen vatsassaan ajan pitkään tuntunut ruoalta. Se teki elämän nivon tuntuiseksi ja vei ruokahalut. Samoin oli muorinkin laita.

He siis syödä nälvivät vehnäleipää asetellen voita sen päälle tahi töhräten sitä siirappiin. Eikä heidän sydämensä eikä sisuskalunsa tuntuneet sitä ilolla vastaan ottavan. Jopa sanoi Taneli:

— Olisipa vanhan maan reikäleipää tai ohraista rieskaa...

Nälkämaitten muorin silmiin kierähtivät melkein vedet:

— Voi, kun oisi petäjäistä...

Sen Taneli muisti vielä vanhanakin: olipa siinä tapaus, ettei ihminen ole tyytyväinen vehnäsenkään ääressä, vaan hänen mieleensä muistuu, vieläpä herkkuna, hieman punertava ja pihkainen petäjänkuorileipä.

Kauan ei Taneli siinä farmilla palvellutkaan. Hän siirtyi kaivosseutuun. Kovin sotoista hänestä oli kuitenkin kaivostyömiehen elämä siellä maan uumenissa suuressa pimeydessä. Siellä hän kuitenkin kärräili kiviä vuoden päivät lepatteleva kynttilä lakissa, vaikka kaiken aikaa miettikin, ettei tämä ole hänen työtään eikä elämäänsä. Mitä hänellä lienee sitten ollut muistuttamistakin, sillä paremmin hän täällä eli kuin ikipäivänä ennen tahi jälkeen: töitten väliajoilla sai esiintyä aivan herraskaisessa asussa, löysipä täällä mieleistään ruokaakin ja voi viettää salongissa juomien ääressä hurskasta elämää. Mutta vanha maa, pieni Kitulan mökki, muistuivat aina hänen mieleensä.

Sitten tapahtui kaivannossa onnettomuus. Jokin osa siitä luhistui kasaan, ja monta miestä kuoli ja loukkautui. Taneli ei kyllä ollut onnettomuuden sattuessa työvuorollaan, mutta kovin oneaksi vei hänen mielensä, kun hän näki miesten jäännöksiä säkissä kuljetettavan pois. Hän ajatteli, että noin voi hänkin siellä joskus lahistua kiven alle kuin hiiri loukkuun. Olisikohan sittenkin parasta elää loputkin elämäänsä siellä lähtöpaikallaan, kun ne eivät kuitenkaan haihdu mielestä... Ei siellä ainakaan kivi tipahda päälakeen.

Hänellä oli tarvittava määrä rahaa taskussa ja niinpä hän jonkin päivän päästä oleili jälleen keinuvassa laivassa sen viljavan veden paljouden päällä. Niin äkkiä hän palasi suurelta retkeltään. Rikkautta hän ei ollut käsittänyt. Mutta olipahan sekin mielikivi kierretty.

Jonakin toukokuisena aamuna hän sitten avasi Kitulan mökin oven. Kolmatta vuotta oli siitä, kun hän oli sitä viimeksi käsitellyt.

— Terveisiä länneltä, sanoi hän.

Kitulan torpan Amerikan leski oli iloisesti hämmästynyt ja näytti Tanelista uudelta ja viehättävältä. Hänen pikku tyttärensä Marian pituus näytti myöskin venähtäneen muutaman korttelin.

— Tuleehan se mies meren takaa, ihastui Kaisa. — Ja vieläpä turppaan altakin, lisäsi Taneli.

— Sieltäkin kimpoillaan viimeisenä päivänä.

* * * * *

Sitten Tanelin elämä jatkui kuten ennenkin mökin miehenä ja puun kaatajana ja maan kuokkijana.

Tämän Latvuskylänkin kasvojen ilme oli ikään kuin muuttunut niinä parina Amerikan vuotena, niitä ennen ja niiden jälkeenkin, aivan vitkalleen ja huomaamatta. Oikea ruskea, somerolla kyllästetty, virstantolpilla varustettu maantiekin oli rakennettu kirkonkylään. Joidenkin talojen ja torppien seiniin oli sivelty punaista väriä. Uusi kauppias, vakainen ja ymmärtäväinen Kitunen, pystytti kauppansa kylään, lähelle Tanelin entistä kauppakartanoa, joka oli nyt alentunut Muurari-Pekan harmaaksi ja köyhäksi mökiksi. Tämä kauppa pysyikin nyt pystyssä vuodesta toiseen, vaikkakin hiljaisena, ikään kuin kituliaana. Tästä kauppiaasta Taneli ajatteli ja sanoikin, että kostoon kovaan on mies kauppias.

Talojen maille ilmestyi rautaisia maan kääntäjiä, touhukkaasti repiviä rullaäkeitä. Ensi kerran Iso Mahanen lähetti Tanelin kaivamaan viemäriä vetiselle suolle. Sen mustasta, epävarmasta pinnasta oli maanomistajalla nyt mieli saada viljaa, etupäässä heiniä naudoille.

Lehmänannekin vietiin nyt jo rautaisen koneen käsiteltäväksi, meijeriin. Se oli vielä pieni ja käsinväännettävä kone, kyläkunnan yhteinen. Mutta rasva siinä maidosta erotettiin ja puristettiin voiksi. Hiljalleen joutivat lahomaan talojen maitokamarit ja monilukuiset valkoiset pytyt.

Yhtä ja toista uutta ilmestyi. Kuten puhelinlinjakin maantien viereen kauppias Kitusen rakentamana. Tolpat kohosivat ja musta rautalanka humisi tuulessa, ikään kuin voivotteli, että sen täytyi niin kiireesti kuletella ihmisten puheita. Tämä laite oli aluksi kyläkunnan ihme ja sitä nimitettiin juorulangaksi.

Niin kuluivat vuodet ja niin ilmestyi aina uusi ilme ja ryppy kyläkunnan kasvoihin. Eikä kukaan voinut tietää, kävikö sen ilme vanhemmaksi vai nuoremmaksi, sairausko sitä muodosteli vaiko suuri elonvoima.

* * * * *

Elämän verkossa ovat kuteet ja loimet monisäikeiset ja mutkalliset. Sitä kudotaan, kudotaan, pujotellaan, moni käsi lennättelee sukkulaa, moni jalka painaa poikimia. Ja verkko ja kudelma käy yhä mutkallisemmaksi, kirjavammaksi, oudoksi ja käsittämättömäksi. Itsekunkin harmaa tahi verevä elämän rantu voi siinä yht'äkkiä vaihtaa väriä, saada sykkyröitä tahi katketa syistä, joihin oma ohjaus ei ole paljon vaikuttanut. Ollapa sormesi kuinka taitavat ja notkeat tahansa, jalkasi vaikka miten voimakkaat: elämän suuressa nuotassa kuitenkin pyristelet nuotassa, jota vedetään kohti suurta tuntemattomuutta.

Niinpä tämänkin puunhakkaajan, ajurin ja kuokkamiehen elämään valmisteltiin pieniä mutkia, sillävälin kun hän itse löi puita, loi maata.

Pitäjän kirkonkylän kauppiashan oli se ylenmääräisesti ja hupaisesti laiska ja unelias mies, joka oli havahtunut vähän puuhaamaan ja elämään silloin, kun Taneli Hotakka yritti kasvaa ja äityä porvariksi ja kauppamieheksi. Niihin aikoihin hän oli sitten ottanut apulaisen, nuoren ja elävän miehen, jolle vähitellen siirtyi koko kauppaliikkeen hoito ja johto. Siitä pitäen kauppa menestyi ja vaurastui. Liikkeen omistaja itse eli vielä vuosikausia uneliasta, hiljaista elämäänsä, kunnes kuoli. Ja nyt hänen tiskimiehensä toi esiin paperit ja sopimukset, joiden mukaan melkein koko edesmenneen miehen omaisuus oli hänen, ja sukulaiset ja perilliset saivat nuolla huuliaan. Ensin käytiin kuitenkin monet käräjät, mutta nuoren liikemiehen paperit ja todistajat pitivät kutinsa, ja hän peri voitot.

Yleensä ajateltiin ja sanottiin, että tässä nuoressa miehessä oli liian suurta viisautta: tyhjin kämmenin aloittanut mies ja nyt jo noin pitkällä. Mihin vielä ehtineekään tuo elävä mies, ajattelevainen, mutta kuitenkin nopsa ja tarttuvasorminen, samalla kun hänen sielunsa oli niin rasvatun liukas, että tuskin itse niiden elämän suurten onkimiesten näpit siihen pystynevät. Kas, ihmeitä hän näyttää tämän metsäisen pitäjän köyhälle kansalle. Loiskis: hyvällä naimakaupalla hän, pulska mies, lisää omaisuuttaan. Liikettä laajennetaan ja syrjäkylille pyritään pystyttämään sivukauppoja.

Tanelin kotikylässä on Yläpellon talo joutunut yksinäisen leskivaimon hoteisiin. Uusi kauppias ostaa nyt leskeltä Yläpellon ovelasti ja edullisesti metsineen. Myö sitten puita ja perustaa taloon kaupan, mutta pitää samalla yllä talon maanviljelystä. Hänellä on korea ja kiharainen neiti kaupanhoitajana, ja kylän entinen kauppias Kitunen menettää melkein tyystin ostajansa ja muuttaa jo jonkin vuoden kuluttua pois kylästä. Tähän sivukauppaansa on nuori liikemies, Purnu on hänen nimensä, sangen tyytyväinen, mutta ei tilan maatalouteen. Hänen itsensä kun pitää enimmät ajat oleskella pääkaupassaan, niin laajanlainen talo tarvitseisi toimeliaan tilanhoitajan.

Mutta sitäpä ei tahtonut löytyä: monet yrittäjät ilmenivät pian joko nahjuksiksi tai liian viisaiksi.

Sitten Purnu tuli tuntemaan Taneli Hotakan. Purnu oli osaava mies päällyskuoresta päättelemään ihmisen sisälläpitoa. Hänen ei tarvinnut kauan ihmistä katsella, kun jo aavistus ja valittujen lasten henki sanoivat hänelle mitä lajia ja luontoa kukin oli. Näinpä hän lienee tuumaillut Tanelista: tuo huhkii töitä, on juuri parahiksi tyhmä ja parahiksi viisas. Tuolla ei ole himoa koota katoavaisia tavaroita. Syöpi mitä saapi ja tyytyy siihen. Ehkä hän mielellään ottaisi iloakin elämästä ja pitäisi hyvän päivän, mutta toista ihmistä isosti pettämään hänellä ei ole harinetta eikä taitoa. Siinäpä minulle mies.

Taneli puolestaan myöskin mielistyi nuoreen ja iloiseen, ravakasti puhelevaan kauppamieheen, joka toi viisaasti ja taitavasti esiin asiansa. Päätös oli se, että Taneli Hotakasta tuli tilanhoitaja kauppias Purnun omistamaan Yläpellon taloon. Vaimonsa Kaisan, joka jo näihin aikoihin alkoi olla sairasteleva ja raihnas, hän heitti asumaan Kitulan mökkiin. Maria tyttö, joka jo hyvin pystyi juoksentelemaan, kanteli sinne Yläpellosta maitoa ja muuta muonaa. Siellä he sitten elivät turvallisesti mökin seinien sisässä, äiti ja tytär. Taneli kävi siellä ainoastaan sunnuntaisin ja vain joskus arkisina yönseutuina.

Hänellä oli kiire. Hänen täytyi esiintyä toprasti talon isäntänä. Hänellä oli renki ja joskus päiväläisiä, puun hakkaajia ja ojan kaivajia ja heinä- ja elonkorjuuaikoina aivan kokonainen työväki. Ja vuodenajat ja työt vaihtuivat, ja aika kului. Välistä juhlapyhinä Tanelin piti saada vielä viinaakin, ja silloin hän sormet harrillaan puhui puotineitsyelle ja talon muille naisille leuhkevia, niin että nämä sekä kauhistuivat että ilostuivat.

Yleensä kauppias Purnu oli häneen tyytyväinen ja hän kauppiaaseen. Joskus Purnu saattoi häntä kyllä moittiakin, mutta enemmän hän puhui höystäviä puheita. Sattui kerrankin, että kauppias tuli taloon ja huomasi, ettei halkoja ole kuin jokunen kalikka.

— Hakkaa nyt halkoja, hakkaa niin, että niitä kerrankin on eikä oleskele, varoitti hän.

Taneli renkeineen hakkasi. He iskivät sisukkaasti ja hellittämättä päivän ja viikon ja toisen viikon. Halkoja oli talon solalla kokonainen valtava vuori, niin että ne tukkivat tien kartanolle. Tulipa sitten kauppias hevosellaan ja pysähtyi halkovuoren eteen ja puhua holotti kiivaasti:

— Mitäs puun siivoa tämä on? Miksi niitä ei ollenkaan ole ladottu liiteriin?

— No, niitähän oli puhe tehdä näkymään asti. Ja nythän kauppiaskin ne heti huomasi. Ne älyää ohikulkijakin, selittää Taneli ja nauraa.

Kauppiaskin yhtyy nauruun. He ovat molemmat leikin tuntevia miehiä. He sopivat hyvin.

Tuleepa kauppias myöskin joskus kesällä heinäaikana ja tahtoo nähdä kuinka työ käypi talon etäisellä ahteniityllä, jossa parasta aikaa heinää kaadetaan. Varhain aamulla he lähtevät talosta taipaleelle. Kauppias kävellä huhkii edeltä. Hänellä on aina kiire. Hän on kiivas ja kiihkeä elämässään, puuhakas, monta asiaa muistava. Mutta kauppias kävelee tyhjiltään ja Tanelilla on iso piimäleili selässä heinäväelle einesärpimiksi. Hänelle tulee hiki, mutta yhä kauppias lisää vauhtia, jopa sanoo lopulta:

— Eikö juosta?

— Juostaan vain, vastaa Taneli.

Ja he juoksevat koukeroista metsäpolkua, mutta Taneli on pudottanut raskaan leilinsa selästään tien viereen. He saapuvat suurelle luonnonniitylle, missä heinämiesten hihat heiluvat. Taneli ottaa viikatteen, ja kauppiaskin tarttuu haravaan. Tulee suuruksen aika ja istutaan syömään. Mutta piimää, välttämätöntä särvintä ei näy. Kauppias katselee ympärilleen ja sanoo:

— Mihinkä se Taneli sen leilin pani?

— Minä heitin sen siihen, missä juoksu aloitettiin.

— Ahaa...

Ja muuta puhumatta kauppias Purnu nousee ja menee itse hakemaan leiliä. Väki saa istua ja odottaa särvintä, mutta kaikki ovat silti hymyileväisiä ja hyväntuulisen näköisiä.

Niin Taneli ja kauppias opettavat toisiaan. He hioutuvat ja liippautuvat, viisastuvat.

Yläpellossa elätetään ja kasvatetaan myöskin sikoja. Ne paisuvat ja lihovat, ja sitten ne teurastetaan ja katoavat johonkin. Mutta Tanelin mielestä tulee talon pöydässä aniharvoin näkyviin mitään sikamaista.

Kauppias on ollut taasen talossa ja teurastuttanut pari sikaa ja kätkenyt ne lukon taakse. Nytpä Taneli tahtoo kauppiaalta tämän varastoaitan avainta.

— Mitä sillä teet? kysyy tämä.

— Siellä kun on ne ruumiit, ja minä pelkään ruumiita. Sanovat, että arkuus katoaa, kun saa koetella ruumiin jäseniä...

Mutta kauppias vain naurahtelee:

— Mitä sinä, miehinen mies, arkailet. Karkaise vain luontosi. Mitäpä se ruumis tekee? Lötköttää. Etkö sinä ollut hyvissä väleissä niiden vainajien kanssa.

Niin Taneli ja kauppias kestailevat. He ovat molemmat eläviä ja iloisia miehiä. He sopivat hyvin.

* * * * *

Niin vuodet kuluvat. Taneli puuhailee kauppias Purnun tilanhoitajana, ja kyläkunnan kasvot ympärillä aivan hiljaa ja huomaamatta saavat uusia ilmeitä, vereksiä ryppyjä. Tuulet puhaltelevat, monien aatteiden tuulet. Ihmiset näyttävät heittäneen tulevaisen elämän hautomisen ja mietteet siitä, mikä usko ja oppi tekisi autuaaksi vähemmällä. He ikään kuin jo tähän maailmaan haluaisivat rakentaa jonkin pysyväisen majan. Ilma ja tuulenhenki ovat aivan kuin uutuutta ja aatetta täynnä. Sanomalehdet, joita alkaa jo tulla melkeinpä jokaiseen taloon ja mökkiin, ovat ikään kuin siementä ja lantaa. Niin tulee työväenaate, tuo, jonka pitäisi yhdistää voimalliseksi möhkäleeksi kaikki alhaiset ja köyhät, työtä tekeväiset, jotka kuitenkin ovat jääneet kuirinosalle tämän maailman hyvyyksistä. Ja kas, se aate on äkkiä itänyt tässäkin kylässä, noussut näkyväiseksi. Kohoaa punaseinäinen työväentalo, jossa tätä aatetta selitetään ja levitetään, jossa myöskin nuorten iloksi soitetaan hanuria ja tanssitaan pyhäilloin. Tulevat myöskin raittiusaatteet ja nuorisoseura, ja toinen talo kohoaa, toinen hanuri soipi. Toiset ovat siitä iloisia, mutta jotkut vanhat ja kovasti uskontöhröksessä olevat nimittävät näitä taloja pirunkirkoiksi. Onhan Tanelikin ollut uskoa tunnustamassa, mutta uskon karvas yrtti ei ole löytänyt hänestä sopivaa maaperää. Se on äkisti kuoleutunut. Hän voipikin siis käydä toisinaan työväentalolla, mutta innokasta aatteen miestä hänestä ei tule. Hänen aivonsa eivät oikein käsitä, mitä tämä liike tahtoo, miten se menettelee. Mutta hänellä on työläisen sielu: hän tuntee nahkoissaan, että köyhä elää kurjaa elämää, kun taasen rikas on rikas. Tuskin tuota Taivaan Isäntä lienee niin järjestänyt, tuskin se on hänen tahtonsa.

Kylään rakennetaan myöskin kansakoulu vahvoista hirsistä. Se on komea kuin linna. Leveät akkunalasit välkehtivät. Lapset kulkevat tässä talossa laukku selässään vuosikausia. Taneli puhuu tästä asiasta vähän pilapuheita, että kuinka oppinut ihminen nykyaikana tarvitaan sontalapion varteenkin. Mutta silti hän lähettää Mariansa kouluun. Siellä tämä kulkee puolikymmentä pitkää vuotta. Sitten hän on kypsä aloittamaan piikaihmisen elämän.

Tulee myöskin muita aatteita, tulee uusi kirjanoppinut maahenki ja osuustoimintaliike. Ihmiset alkavat elää seuroissa ja yhdistyksissä. Kenenkään ei ole hyvä yksin olla. Soita kuivataan ja viljellään. Suonurmi ja sonniyhdistys lisäävät lehmänannetta. Uusi kalkinvalkoinen meijeri kohoaa kyläkunnan keskelle. Siinä on voimallinen höyrykone. Se puhaltaa juhlallisen pilliäänen. Syksyinen varttojen jyske mustaotsaisissa riihissä vaikenee. Puimaosuuskunta erottaa jyvät oljista höyryn voimalla ja moninivelisen ja hampaisen koneen humisevalla työnryskeellä.