Part 5
Mutta näitä eevojahan on tässä maailmassa.
* * * * *
Taneli eleli siis nyt renkinä Ahon talossa, jonka isäntä oli nuorehko ja viinaa maistavainen. Töillä ei tässä talossa tavallisesti ollut erin kiirettä, mutta joskus niitä voitiin syöntyä huhtomaan lujastikin. Tahi kuten isäntä sanoi, tekemään ryymingillä.
Kaikki pyhän seudut isäntä ryypiskeli, ja viinaa riitti silloin rengillekin, riitti mikäli palkkaakin riitti. Sillä pian sai Taneli huomata, että ryypyt olivat pitkiä, mutta palkka lyhyt. Se tuli kokonaisuudessaan holkituksi viinana, mutta sittenkin sait istua monet sunnuntain seudut kuivin suin. Koko kylä tiesi, että Ahon talon rengissä on pahasti viinan vikaa.
Mutta se ei Tanelia vielä huolettanut eikä hidastanut. Hänellä oli tyttöjä kylässä, oli viisikin riijattavaa yht'aikaa. Oli elettävä kiivaasti, kun välistä piti käväistä jokaisen luona yhtenä yönä.
Näillä viina- ja tyttöpoluilla asiat saattoivat joskus mennä hakkauksiin poikamiesten kanssa. Nyrkit heiluivat ja joskus seipään kappaleetkin, ja ruumiiseen saatiin koristeellisia mustelmia.
Taneli näytti olevan lavealla tiellä. Kyläläisten mielestä hänen elämänsä vaikutti surullisen hupaiselta. Mutta hänen vanha äitinsä ei nähnyt siinä mitään hupaisuutta: linnaan, lasarettiin ja äkillisesti saatuihin lautaverhoihin se oli johtava tässä elämässä ja iäisiin vaivoihin toisessa. Tätä mielipidettään hän ei väsynyt joka silmännäkemä ilmilausumasta pojalleen.
Mutta tähän ei mikään sananlahja näyttänyt tehoavan. Hän oli nuori mies. Hauskalta näytti maailma ja hupaista oli siinä elää. Häneltä kului parisen vuotta Ahon talon renkimiehenä. Palkka solahteli viinana kurkkuun ja silti sitä tuntui olevan vain ilman maistiaisiksi; takki oli repaleinen ja useampi yö tuli juostuksi yöjalassa.
* * * * *
Yöjalassa Taneli oli taasenkin tummana ja lauhkeana syyskuisena yönä. Ison Mahalan nuoren renkimiehen kanssa he kävelivät naapurikylään. Käsissään he heiluttelivat outoja, valoa välähteleviä miekkoja. Ne olivat sellaista puolilahoa, välkkyvää puuta, jota joskus metsässä tapaa ja joka hohtelee satuista valoa pimeydessä. Ison Mahalan renki oli sitä löytänyt kokonaisen haapaisen pökkelön ja siitä he olivat molemmat tänä lauantai-iltana veistelleet puiset ja tuliset miekat talon liiterissä lähtiessään öiselle retkelleen. Nyt he kiireesti astellen kieputtelivat välähteleviä miekkojaan käsissään ja puhelivat piloja: enkeli Kaaprielit tässä olivat matkalla tulisten miekkojen kanssa viemään hyvää sanomaa...
Syyskuisen yön pimeys oli viisas ja lauha: kaikki tuntui pehmeältä ja hyvältä.
Niin he saapuivat naapurikylään, sen aitan eteen, jonka oven oli määrä heille avautua. Kuten avautuikin. He pelästyttivät tytöt miekkojensa hohteella. Sitten seurasi naurun kikatusta, supatusta ja hiljaisuutta ja vähäisiä huokauksia vuoteissa punaisten peittojen alla. Aitta, jonka nurkissa riippuivat lakastuneina ja kellastuneina kesällä taitetut tuomenkukat oli täynnänsä rakkauden punahehkua. Tyttöjen vaatearkun kannelta hohtelivat puiset miekat satuista valoa aitan tummuuteen.
Sitten tapahtui, että ulkoa kuului laahaavaa tassutusta, ja jokin jumahti raskaasti oven päälle. Paksu hirsi oli asetettu pönkäksi vahvasti raudoitetulle aitan ovelle. Kuului supatusta ja vahingoniloista naurua.
Sielläpä olivat nyt rakastavaiset kistussa. Ja siellä pysyivät, kunnes talon väki aamulla tulisi herättälemään piikojaan ja haalaamaan pois oven päältä jyhkeitä salpapuita. Nolopa olisi sieltä silloin piikojen astua päivänvalkeuteen, nolo myöskin naapurikylän poikain.
Äkisti sieltä punaisten peittojen alta olivatkin kimmonneet sekä Taneli että Ison Mahalan renki ja asettaneet olkapäänsä vasten ovea. Mutta se ei antanut perään vähääkään. Ja kirouksen voimalla lausuttuun uhkaukseen, että pönkkä oli otettava pois, tahi muuten olisi pönkittäjäin selkä pian yhtä pehmeä kuin mahakin, tuli vastaukseksi vain naurua ja uuden hirren jumahdus oven päälle.
Tytöt pysyivät hiljaa ja hisahtamatta vuoteillaan, kun olivat ensin selittäneet pelästynein äänin, että siellä olivat pääpönkitsijöinä tämän talon pojat. Ne kun eivät suvainneet, että talon piikojen luona kävi poikia. Piiat kuuluivat sitten nuokkuvan päivällä työn ääressä.
Telkien asettajat poistuivat ruohikossa sipsuttavin askelin ja naureskellen. Näytti siltä, että nuorten renkimiesten oli odotettava häpeällisesti, kunnes isäntäväki suvaitsi raottaa ovea ja luikahtaa sitten ulos häpeilevän koiran tavoin. Sillä aitan seinät olivat jyhkeätä honkaa ja työlästä olisi myöskin kiivetä kattoon ja tunkea vahvojen lautojen lävitse hartioitaan.
Puuhaan he kuitenkin ryhtyivät. Pari lattialankkua väännettiin irti ja pujahdettiin aitan alle, josta kuitenkin vain perin vähäinen reikä johti multapenkin lävitse vapauteen. Mutta nuoret renkimiehet kävivät kynsin kiinni multaan, kuten kettu tahi mäyrä, ja kalvoivat ja ruoputtivat ja laajensivat aukkoa. Mutta riittävän väljää siitä ei kuitenkaan näyttänyt syntyvän. Molemmin puolin oli vastassa joku kivi tahi hirsi, johon kynnet eivät pystyneet. Ison Mahalan renki, joka oli hoikka mies, pujahti jo kuitenkin siitä lävitse kuin mato, riisuttuaan itsensä alusvaatteisilleen. Ahtaammalle otti jo Tanelin. Hän riisuutui ihan alasti ja alkoi ahtautua lävitse kylmän ja kostean mullan. Luut rutisivat ja ahtaasti pihahteli hengitys rinnasta, mutta lävitse hän rynnisti. Ja pieni piikainen itki hiljaa, työnteli vaateverhot jälestä tuosta ahtaasta hiirenreiästä. Viimeksi sieltä ojennettiin ne pari puista ja tulista sapelia.
Niinpä he sitten kyyriskelivät syyskuisessa lauhassa ja viisaassa pimeydessä siinä aitan seinustalla ja kaaputtelivat multaa ihostaan ja vaatteistaan ja pukeutuivat ja purivat hammasta, kiroilivat hiljaa ja miettivät, miten kostaa tämä ahtaasta portista käynti.
He päättivätkin sitten käydä talon pirtissä näyttämässä, etteivät he niin vain pysy pönkkien takana. Sillä talon pojathan tässä telkeämisessä olivat olleet pääpukareina.
Ei tavannut silloin olla lukkoja eikä esteitä talojen ovilla. Saranat vain naukaisivat, kun he avasivat jykevän oven ja astuivat sisään. Pirtissä vallitsi musta, öinen pimeys. Silmä ei siellä erottanut mitään. Jokin vanhan miehen kurkku tuntui vain rykäisevän tekorykäisyn pirtin perällä. Tulijat olivat hiljaa, mutta alkoivat sitten heilutella puisia, välähteleviä miekkojaan. Kaameasti hohteli lahon puun vihertävä valo pirtin mustassa pimeydessä.
— Hä? kysyi ääni pirtin perältä.
Tulijat seisoivat hiljaa ja väläyttelivät vain aseitaan.
— Mitäs peliä se on? toisti tiukka ääni hetken kuluttua.
Nuoret miehet eivät vastanneet sanaakaan, mutta heidän aseensa väläyttelivät yhä kaamean vihertäviä salamoitaan yömustassa pirtissä. Ollapa tuolla pirtin perällä heikko sielu, synnintuntoineen ja maailman runtelema ihminen! Mikä pelko ja oudot kuvitelmat valtaisivatkaan hänet tuon sanattoman välähtelevän öisen näyn edessä: siinä on sielunvihollinen, pelsepuupi, kohennuskeppeineen, tahi ehkä valonenkeli Kaaprieli on saapunut ihmistä noutamaan... Mutta siellä pirtin perällä on talon vanha isäntä, joka on paksupäinen ja joka ei uskone enkeleihin ja haamuihin enempää kuin nupo sonni.
Kuului kuinka hän rynnisti ylös vuoteeltaan ja ärjäisi:
— No, mitäs pirun peliä se on? Pojat, ottakaa kirveet! Minulla on puukko
Unisia ja ällisteleviä miehiä kimpoili pystyyn pimeydessä, kirveskaha romisi ja sitten hyökättiin ovensuun puoleen kohti tuota outoa, tuntematonta vaaraa.
Nuoret renkimiehet olivat väläytelleet aseitaan yhä kiihtyvällä voimalla, mutta nyt he havaitsivat puiset ja tuliset miekkansa ylen köykäisiksi aseiksi tuon joukkoryntäyksen edessä. He kääntyivät suin päin pakoon, ovi läjähti ja porstuan lattiapalkit kolisivat. Ylitse kartanomaan he säntäsivät kirvesmiehet kintereillään. Mutta solalla Taneli kompastui reen aisaan. Hän kuvitteli, että kirves oli pudota humahtamaisillaan hänen niskaansa. Kuin kirppu hän kimposi pystyyn, sieppasi aisan ja hosui sillä umpimähkään ympärilleen. Kuului parahduksia, joku kaatui maahan ja voivotteli. Mutta vielä huhtoi Taneli kotvan aikaa aisallaan ilmaa, ennen kuin heitti sen tantereesen ja lähti juoksemaan toverinsa jälkeen.
Pian hän tämän tapasikin. Heitä ei enää ajettu takaa.
— Tulipa siinä kiivasta liikettä, sanoi Taneli. Annoin tuossa solalla vähän niille aisalla pitkin pintaa, jotta tietävät, ettei niitä ihmisiä kirveellä veistellä...
He lähtivät kulkemaan kohti omaa kyläänsä. Mutta Taneli ei tuntenut oloaan oikein hyväksi, eikä levolliseksi. Outo levottomuus, melkein hätä, tunki hänen mieleensä. Mitähän siellä solalla oli oikein tapahtunut? Niin siellä oli kaatunut mies kuin härkä kenttään. Etteihän vain tullut ruumista?
Mieltä ahdisti. Hänen täytyi puhua mietteensä toverilleen.
— Ja sitä minäkin arvelin, vastaili tämä, kun sieltä kuului niin äkäinen tappelun ääni. Olisikohan palata takaisin näkemään, miten kävi... Sittenhän tietäisit karkuunkin lähteä...
— Niin karkuunko? Kävipä miten kävi, en karkaa. Viekööt. Pitää sen miehen huutonsa vastata...
Taneli tunsi helpotusta näiden sanojen ja päätösten jälkeen.
— Niin, jatkoi Ison Mahalan renki, pian kai se kuullaan, mitä siinä tuli. Tuskinpa muuta kuin kuhmuja kulmaan. Ja mikäs pirun pakko sinun on tunnustaa! Sano, että itse juoksivat pimeän päässä otsansa puhki seinään...
Mutta Taneli ei saanut sen yön lopulla enää unta silmäänsä.
— Oikeassa on se äitimuori, mietti hän, linnareissut tässä taitaa olla edessä...
Ensi kerran hänestä maailma ei näyttänyt hauskalta, kun syyskuinen aamu vaikeni.
* * * * *
Seuraavana päivänä tiedettiin jo kylällä, että Ahon talon renki Taneli oli heilunut naapurikylässä aisa kourassa, niin että Soron talon poikain päässä oli paljon reikiä. Yksi kuului makaavan vuoteessa lähellä kuolemaa. Vai sekö tuon sen vuoteessa olon vaikuttanee, että kinttukin siltä kuuluu menneen poikki kuin savipiipun varsi.
Sunnuntainen päivä oli puolimaissa, kun Ahon taloon tuli Erinäköinen Josefiina, kyläkunnan paras ja pelättävinkin tietoihminen. Nyt hän hurskahtelevalla kiivaudella selitteli näitä uutisia.
Hän tiesi vielä lisäksi, että kova käräjänkäynti tästä on tulossa, vaikkapa siitä kuoloa tekevästä miehestä ei aivan peräti henki irtautuisikaan. Kovin oli ollut luonnossaan Soran vanha isäntä ja lähettänyt heti hakemaan vallesmannia. Ja vallesmannilla on aina riittävästi rautoja mukanaan, kun tapahtuu näin törkeitä rikoksia...
Ahon isäntä istui pöydän päässä ja oli taasen aivan aamusta ruveten kumonnut sisäänsä runsaasti ryyppyjä. Renki Taneli oli istunut tahi makaillut pöydän vieressä penkillä koko sunnuntaisen aamupäivän ja näyttänyt levottomalta ja alakuloiselta ja nololtakin. Isäntä oli sitä itsekseen ihmetellyt, mutta arvellut sitten sen johtuvan siitä, että renkinsä piti viettää sunnuntainsa kuivin suin, koska palkka oli pahasti etukynteen kulunut. Olipa hän jo päättänyt tarjota rengilleen ryypyn. Mutta ainoastaan yhden, tuikun murheeseen. Sitten oli tullut tämä Erinäköinen Josefiina tietoineen, ja oli asia alkanut kirkastua isännälle. Josefiinalle hän ei kuitenkaan sanonut — eikähän siihen ollut tilaakaan, koska Josefiinan kieli oli sangen taipuisa kappale — muuta kuin, että ohoo ja jopa jotakin...
Ja Taneli oli penkillä venyessään urahtanut:
— Tarkatpa sillä onkin Josefiinalla tiedot. Ehkä olitte itse näkemässä...
— Kyllä se ihminen kuuleekin. Ja ehkäpä tässä vielä nähdäänkin, kun kotva eletään.
Sitten Erinäköinen Josefiina lähti. Kiire hänellä oli aina. Tietojen levittäminen ja kuuleminen oli hänen elämänsä, hänen nautintonsa.
— No, sanoi isäntä, mikäs perä näissä Erinäköisen puheissa on?
— Lieneepä niissä totta liitoksiksi. Kyllä siellä yöllä aisa kopeutui kouraani, mutta Soron väen käsissä heiluivat kirveet. Oli kai vain miesten huonoutta, etteivät niillä mitään aikaansaaneet. Vai lienevätkö pimeän päässä kopsineet toisiaan...
Asiaa selitettiin ja katsasteltiin tarkemmin. Isäntä väliin kumosi ryypyn ja ähkäisi ja sanoi lopuksi:
— Paha juttu, jos siellä on sattunut hengenmenon paikoille tahi tullut jäsenvikoja. Rautoihin siitä joudut ja ruunun leipiin. Se renkimiehen viisaus on aina lain edessä osottautunut lyhyeksi, vielä kappaletta lyhemmäksi kuin talonpojan taito. Herrojen järki siellä vain on täysipitkä. Sen vuoksi olisi parasta, että lähtisit nyt hiiden vonkaa sinne Soroon ja koittaisit, eikö asiasta mitenkään pääsisi sovittelemalla läpi. Lupaa niille kaikkea kaunista, pelottele omilla tiedoillasi, mutta elä puhu itseäsi pussiin...
Asiaa tuumittiin ja Taneli huomasi neuvon viisaaksi. Hän veti takin hartioilleen, ja isäntä antoi hänelle lähtöryypyt ja sanoi:
— Pidä nyt älynuorasi ja kielesi selkeänä. Vaikka kyllä kai se lopultakin on niin, että rikas vastaa rahallaan ja köyhä selkänahallaan...
Taneli läksi. Erinäköinen Josefiina sattui näkemin hänen kiireisen kulkunsa Ison Mahalan solalta. Niinpä hän voikin pistäytyä talon pirttiin puhumaan, että karkuun siinä näkyi tulleen lähtö Ahon talon rengiltä.
Astuessaan huoneitten solana Soron talon kartanomaalle Taneli näki itse vanhan isännän seisovan portaitten edessä tanakkana kuin harmaa patsas. Kummastuneen tuikeasti ja kysyvästi hän katsoi lähestyvää nuorta miestä.
Mutta tämä lähestyi vain huolettomasti ja teki hyvän päivän. Silloin isäntä ärjäisi, että hänen leikkotukkansa lepsahti:
— Köysiin pantavaksiko tulit?
— En. Tulin puhumaan, etteikö niistä yöllisistä pääse sopimalla sivuitse...
— Sopimalla? Millä sinä niistä muulla vastaat kuin selkänahallasi! Ja ruunu siitä huolehtii. Vallesmannia lähdetään hakemaan. Hyvä oli, että tänne tulit. Nyt et karkaa.
— Ei ole meininkikään. En minä ole kirves kourassa heilunut yösydännä niin kuin tämän talon väki, ettei kulkija tahdo ohitse päästä.
— Huuti poika! Ensin tunkeudut yöllä aseinesi ihmisten huoneisiin ja sitten tulet tänne suutasi soittamaan.
— Tulin puhumaan, että asiat selvenevät.
— Tuommoisten resumiesten puheista viisi. Kuulut saattavan työtäkin tehdä, mutta mielihaluksesi kuitenkin juovan viinaa ja kulkevan piikaihmisten aitoissa ja kaikenlaisia koirankonstia järjestät. Linna sinun kotisi lopultakin on. Sitä parempi, että ajoissa joudut sinne.
Taneli oli istunut rappusille ja ukko myöskin. Ympärille ilmestyi muitakin miehiä, jotka kuuntelivat vaiteliaina ja yrmyn näköisinä. Jonkun naamaan painoi katkeran ilmeen suuri, musta kuhmu. Mutta pirtissä kuului makaavan vanhin Soron pojista pää nyytissä ja toinen sääri lastoissa.
Soron ukon ja Tanelin keskustelu jatkui, jatkui kauan ja monin mutkin, ärein kääntein ja jälleen lauhtuen.
Aika kului ja jo laskeutui maille syyskuisen sunnuntai-illan hämy. Silloin Taneli nousi portailta ja sanoi Soron ukolle hyvästi aivan kättä lyöden. Puhuen tämä asia oli selvinnyt.
Niin oli käynyt, että Taneli oli lupautunut ikään kuin Soron ukolle ottopojaksi. Tämän tuli hoitaa ja kasvattaa Taneli mieheksi. Hän palvelisi vuotensa umpeen Ahon talossa, mutta tulisi sitten Soroon rengiksi. Aluksi hänen oli korvattava työllään se, minkä vanhin poika tämän yöllisen tapauksen vuoksi joutui makailemaan sääri lastoissa. Sitten juoksisi palkka. Mutta ei viinaa eikä muita riettaita vehkeitä. Ainoastaan ankara ja harmaa työ, joka miehen ja mielen sitkistää. Ja kun Taneli oli myöskin kuleskellut Soron aitassa sen Kaisa piian luona, niin siitä oli Soron ukon mielestä tehtävä julkinen juttu eikä mikään salavuoteus. Vasta oman vaimon kupeessa se miehestä mies tulee. Akaton mies kuin hännätön susi...
Tämmöinen oli nyt Tanelin elämän ohjelma. Mutta ihmeen vapaaksi, melkein hihkuvan iloiseksi, hän tunsi itsensä astellessaan syyskuisen illan hämyssä. Linnat ja lasareetit, joiden portilla hän oli melkein tuntenut seisovansa, olivat jälleen tempautuneet jonnekin taivaan rannan taa. Viuh, vauh, ne olivat kadonneet!
Jääköön poikuus ja nuoruuden huimuus. Partamies hänestä vahvistuu. Se on elämän laki. Edessä ovat elämän pitkät härkäviikot, kuivat, mutta terveelliset reikäleivät.
* * * * *
Tuli pyhäinmiesten päivä ja renkimiesten ja piikapalvelijain römppäviikko. Tällöin Tanelin asiat ja elämä olivat jo niin pitkällä, että hänen häänsä piti vietettämän juuri sillä viikolla. Morsian oli se Soron piika, Kaisa Parras. Oikeastaan Taneli ei itsekään tietänyt, kuinka se nyt oli juuri tämä niistä puolestakymmenestä, joita hän oli kierrellyt. Sillä kun asiaa mietti, taisivat kaikki toiset olla hieman kauniimpia ja hieman rikkaampiakin. Sillä eipä tällä Kaisalla ollut enempää maallista hyvyyttä kuin jotkut ruumiinverhot ja kolmekymmentäviisi penniä rahaa, nyt häiden ollessa saapumassa. Kuitenkin oli Taneli sanonut: Kaisa Parras on paras. Ehkä oli ratkaisuun vaikuttanut pääasiassa juuri se syyskuinen öinen tapaus Soron talossa. Eikähän Kaisassa mitään virhettä ollut: nuori hän oli ja sitkeä jäseniltään, töihin pystyvä ja hyvänlaatuinen luonnoltaan. Eikäpä voisi sitten akkana pahankuriseksi käytyään ryppyillä siitä, että mies oli juonut ja hurvitellut hänen perintönsä. Ei akka, eikä kukaan muukaan. Kuten ei voinut äitikään, vaikka sillä olisi siihen hyvä halu. Perinnöt niin omalta suvulta kuin akankin suvulta jäivät Tanelilta saamatta. Jos hän hurvitteli, niin omiaan hurvitteli, rehellisellä, harmaalla työllä irti saamiaan.
Eikähän tässä ollut aikomus hurvitellakaan. Sitä vartenhan hän oli tuleva Soron taloon ja sitä varten nämä häät piti vietettämän, että kaikki hurvittelu pois.
Mutta miehellä ovat omat häänsä hyvässä lykyssä vain kerran. Ja ne ovat juhlan ja riemun päivä. Viisaasti ja kauan ja monella muotoa Taneli oli puhellut tästä asiasta Soron vanhalle isännälle. Eikä tämä ollut aivan seinälle puhumista; sillä vaikka Soron ukko olikin totisen ja harmaan ja seivässuoran elämän mies, niin katsoi hän silti juhlat ja riemunpäivät joskus asiaan kuuluviksi ihmiselämässä. Olipa hän joskus itsekin yhtynyt ja yltynyt juhlaan nuoruudessaan, kuten Taneli oli kuullut. Raamatusta hän oli lukenut, että voi sitä maata, jossa ei viinaa ole. Omassa mielessään hän tunsi, että voi niitä häitä, joissa ei iloa ole. Ja viinasta saatiin iloa.
Mutta kauan Tanelin oli puhuttava, kauan isäntä jupraili. Loppujen lopuksi Taneli sai kuitenkin kantaa kookkaan tammisen viina-aamin rekeen. Hän lähti ajamaan sadan virstan päähän kaupunkiin. Muiden talon tuomisten joukossa hänellä oli lupa tuoda aamillinen iloa omiin häihinsä. Soron ukko itse katsoi, että taidolla iloittaisiin. Sillä ne häät oli määrä viettää Soron talossa.
Tulipa sitten se hääilta, marraskuinen ilta. Tähtien sakarat vilkkuivat mustankuultavalta taivaalta, maanpinta oli routainen ja musta. Mutta Soron suuressa pirtissä hohti öljylamppu ja kymmenkunta talista kynttilää. Hääväkeä ei ollut paljon: joitakin morsiamen ja sulhasen omaisia ja nuoria ystäviä, joitakin isäntiä ja emäntiäkin. Kahvia oli juotu ja vehnästä syöty ja jotkut läheisemmät ja arvokkaammat miesvieraat olivat saaneet kohtuulliset ryypyt tuimaa paloviinaa. Häätunnelma ja juhlainen tuntu oli ottanut sijansa avaraan pirttiin. Isännät juttelivat jo vuoden tuloksista, ja nuoret miehet olivat naurutuulella, odotellen tanssia.
Sillä pirtin perällä napsutteli jo viulua vireeseen Näppi, pitäjän raatari ja pelimanni, mies, joka monessa kylässä rakensi juhlat, valmisti häävaatteet ja ruskeanvälkkyvällä viulullaan kohotti ilon ylös suurten tupien karstaisiin kattoihin. Iältään hän oli jo vanha mies ja näöltään harmaa ja tuima. Mutta notkeat hänellä oli sormet: syntyi puku ja syntyi soitto. Nuottien oudot koukerot hän ymmärsi ja taisi niin epälukuisen määrän pelejä, ettei viikkoon tarvinnut laskea viulua leuan alta sen vuoksi, ettei olisi muistunut uusi peli mieleen äsköisen päähän päästyä.
Tämä harmaa ja tuimamuotoinen Näppi näppäili siis vanhaa viuluaan pirtin peränurkassa ja kohotti sen sitten leuan alle. Sormet tekivät työtään ja käyrä kieppui ja peuran suolet vonkuivat tahdikkaan hääpolskan. Nuoret miehet ja pyhäiset piiat alkoivat tanssin. Mutta pöydän ympärillä juttelivat isännät vuoden tuloksista, muistelivat nuoruutensa päiviä, ennen olleita häitä.
Haltioituneesti ja riemuitsevasti kaikui vanhan Näpin viulu, ja huimasti kävi jo tanssi. Jopa riemastui Taneli pyörittäessään morsiantaan ja hypähti tanssiessaan penkille ja uuninpankolle ja jopa tukevalle pöydällekin. Ripsakasti se kävi ja tahdista hairahtumatta. Mutta silloin nosti jo jyhkeätä päätään talon vanha isäntä:
— So, so, pojat! Ei hypitä seinille eikä varsinkaan pöydälle. Jos joku tässä talossa pöydälle hyppää, niin se olen minä...
Silloin Taneli meni istumaan isännän viereen ja puheli tälle matalalla äänellä supatellen ja suostutellen. Sitten he nousivat, isäntä ja sulhanen, joka katsahti ympärilleen ja teki sormenkoukulla merkin, ja moni näytti ymmärtävän tämän salamyhkäisen osviitan. Vanha pelimannikin laski viulun viereensä penkille ja seurasi sulhasta lävitse eteisen porstuanperäkamariin.
Siellä sitten sulhanen seisoi keskellä lattiaa läkkinen kannu jalkojensa juuressa ja miehiä niinkuin mustia patsaita ympärillään. Siinä olivat talon pojatkin, joiden naamoista olivat jo sen syyskuisen yön mustat kuhmut silenneet, siinä seisoi vanhin Velikin, jonka koipiluu oli luutunut jälleen kuntoon. Kaikkien heidän kanssaan Taneli oli jo juonut sovinnon maljat: ettei sitä tapausta sen enemmän muistella.
Niinpä siis seisottiin siinä hetki se läkkinen kannu sulhasen jalkain juuressa. Epäilemättä hänellä oli mielessä lausua jotakin juhlavaa.
— Olisihan tässä vielä vieraille jotakin kielenkostuketta ja suunavausta...
Ja Taneli tempasi voimallisesti läkkipeltisen kannun kantta. Se kansi oli sangen tiivis. Koko kannu tempautui ilmaan ja sitten kansi heltisi ja avonainen astia putosi rämähtäen lattialle ja kaatui. Tuikea Paloviita räiskähti ympäri huonetta ja valui lammikkona pitkin lattiaa.
Tyrmistytä ja kirosanoja, lyhyitä ääneen lausuttuja aatoksia. Sitten sulhanen ja moni muu mies laskeutui lattialle nelinryömin tahi vatsalleen. Ja he ryystivät tuota murheellisesti hukkaan valuvaa mielijuomaa vanhan lattian monilukuisista koloista, latkivat, lipoivat kielellään, kuten koira kupin laitaa karkeita lattiapalkkeja. Äikeänä kohosi kattoon alkoholin haju.
Mutta talon vanha isäntä ja pelimanni Näppi eivät olleet köyristäneet niskaansa tomuun viinan jumalan edessä. He seisoivat oven suussa hetken ja mutisivat jotakin, että niin se käy poikasille. Sitten he palasivat pirttiin. Vaiti isäntä istui pöydän kulmaan ja raukein elein tarttui Näppi viuluun.
Porstuanperäkamarissa miehet nousivat toinen toisensa jälkeen nöyristelevistä asennoistaan. Nuori sulhanen oli viimeisimpiä. Mutta ei tuntunut olleen apua tästä kumarruksesta. Kaikkien päät tuntuivat kajahtaneen kuulaiksi ja selkeiksi kuten ulkona marraskuinen tähtitaivas. Kaikki entinenkin ilo tuntui tukan juuresta haihtuneen. Jopa joku katsoi nuoreen sulhasmieheen karsaasti ja puheli, että tämä kai on jotakin uutta tyyliä tarjota häävieraille viinaa...
Taneli oli vaiti, sillä syystä hän tunsi olevansa moitteen alainen. Niinpä astuttiin perätysten pirttiin, kaikki hieman vaiteliaina ja yrmyn näköisinä, jonkun naamassa pahatekoisen naurun väreet, joku puhellen pilapuheen:
— Oli tämän Tanelin häissä ainetta! Lattiatkin lainehtivat kuin Atlantin meri...
Myöskin talon vanhin poika oli kai närkästynyt, sillä hänkin puheli entisiä muistelevan lauseen siitä, kuinka kummaa oli, että Taneli lopultakin jammertui tähän piika Kaisaan, vaikka se jo kerran pyrki ja pääsi sen luota hiiren reiästäkin...
Mutta Taneli oli niin masentunut, että hän sulatti hiljaa kaiken. Juhlatuntu ja tunnelma olivat kadonneet ja haihtuneet, öljylampun ja niiden kymmenkunnan talisen kynttilän valo näytti himmenneen. Alakuloisesti soivat Näpin viulussa peuran jänteet ja raskaasti kuin savirana näytti kiertävän tanssin ympyrä.
Kohta vieraat nousivatkin lähtöön. Pistivät kättä talonväelle ja nuorelle parille onnea toivotellen. Annettiin myös hääverot: jotakin avioparille tarpeellista kalua, joitakin hopearahan kulmuja lautaselle. Sitten poistuttiin yöhön.