Part 6

Viimein Taneli huomasi istuvansa yksin avaran pirtin penkillä. Häät olivat olleet.

— No, olivat ne kuitenkin railakat häät, sanoi hän itsekseen, riisuutui ja ryömi häävuoteeseensa. Pirtin peräseinällä löi kello aamuyön tunteja. Painot hurahtivat.

Sangen pian tämän nuoren parin oli noustava, piian ja rengin. Vaimon tartuttava sontalapioon ja naudan nisiin, miehen mentävä talliin ja otettava kouriinsa vetojuhdan ohjakset.

Köyhän työihmisen juhlat ovat lyhkäiset.

* * * * *

Oli kevät, joka on tullut ja mennyt niin monasti, kovin monasti jo saman ihmisen elonpäivinä. Sen luulisi olevan jo ylenpalttisesti tutun asian. Ja kuitenkin se on aina ikään kuin uusi, tuore ja voimallinen.

Kuinka maa pullisteleekaan keväällä siittämisen ja kasvamisen himoa: miettimättä ja surematta se elää. Sen kyltymättömästä ja väsymättömästä, älyttömästä elämän halusta tarttuu silloin hiven ihmiseenkin, joka on maan lapsi ja tulee onnettomaksi, jos kuvittelee siitä irti olevansa, unohtaa viisaittensa sanat: maata olet, maasta olet tullut ja maaksi olet jälleen tuleva.

Oli siis kevät. Aurinko paistoi, maa vihersi ja lintujen kurkut visersivät monisanaisia värssyjään. Puhjenneitten lehtien väri oli vielä hento ja ujosteleva ja taivaan väljyyden sini ja sileys kaiken yläpuolella oli uusi ja ällistyttävä.

Tämän kevään jonakin päivänä Taneli kulki metsäistä polkua harteillaan ankara taakka työvehkeitä ja ruoka-aineita. Hänen nuori vaimonsa seurasi häntä melkein yhtä raskaasti kuormitettuna talouskaluilla ja muilla. Viimeisenä käveli vanha Hota-Leena talutellen lehmää.

Tällainen oli matkue.

Omaa kotia Taneli oli menossa pystyttämään.

Taakka oli raskas, työläs oli hengittää ja pinnasta valui suolainen hiki. Mutta maan keväinen, miettimätön ja suruton elämisen halu istui taakan kantajassa. Hänen mielensä oli iloinen, sillä ainahan se oli pysynyt lähellä maata.

Nuorelta parilta oli kulunut talvi Soron talossa palkkalaisina. Roimasti ja vanhan isännän mieliksi oli Tanelilta käynyt työ. Eikä ollut tarvinnut etsiä iloa viinasta ja turhista juoksuista. Mielessään hänellä oli uusi aatos: oma maja tulisi saada, oma eläminen. Hän puhui siitä vanhalle isännälle. Tämä olikin suostuvainen: lupasipa vielä torpparikseen. Mökin saisi rakentaa hänen maalleen, Naavakorpeen. Heti kun talon toukotöistä päästäisiin, saisivat nuoret mennä rakennushommiinsa. Kunhan kävisivät sitten talon töissä kesän kiireimpinä aikoina. Ja sehän oli heille tarpeellista leipäasiainkin vuoksi. Vähäisestä kotitalostaan Taneli sai lisäksi lupiin lehmän.

Nyt kesäisenä päivänä saapui siis tämä matkue Naavakorpeen, kolmen neljän kilometrin taakse ihmisasunnoista. Suuret kuusipuut kasvoivat siinä, missä Tanelin mökin pitäisi pian sijaita. Sitten alkoi pajupensaikko, jonka takaa avautui Soron avara ahteniitty. Kapean, mutkaisen joen vesi pilkoitteli niityn keskeltä.

Lehmä sidottiin kiinni kuusen tyveen ja kampeet järjesteltiin ja ensimmäisen puuropadan alle viritettiin tuli. Syötyä Taneli ryhtyi rakentamaan havumajaa väliaikaiseksi asunnoksi sillä välin, kun hänen vaimonsa ja vanha äitinsä kiskoivat kourin sammalia irti ja levittelivät niitä kuivamaan. Näin alkoi työ. Illalla maja oli jo asuttavissa ja siihen käytiin levolle. Taneli sanoi:

— Tämän talon nimi on Naavakorpi.

Viilenevässä yössä lauloi lahorastas, ja havumajan seinän takana ynähti lehmä ja kalisutti vaskista kelloaan.

* * * * *

Aamulla sangen varhain, kun yönusvat viipyivät vielä jokiuoman yllä, niityllä ja rytöisellä korpimaalla, olivat uutisasukkaat jo nousseet.

Kirves alkoi tuiman, kuivan laulunsa kuusia kasvavalla rinnemaalla. Aamuinen aurinko väritti viimeisen kerran monen aarnikuusen latvuksen. Rungot parahtivat ja tanner jymähteli.

Ihminen oli ottanut asuinsijansa näiden puiden juurille. Ja missä ihminen ryhtyy elämään, siellä kuolee paljon heikkoja ja vähätaitoisia.

Näin olivat alkaneet ne päivät, pitkät ja hikiset työpäivät, kesäisen, nauravan auringon alla. Voimalla Tanelin kirves teki työtään. Sen välähtelevä terä ei tehnyt turhia liikkeitä, eikä kohonnut korkealle, mutta syvälle painui jokainen isku kesäisen puun mehuisaan lihaan. Oma työ: se tuntui tuovan jäseniin tuhattulimmaisen ydyn ja tarmon. Harvan puun kannolle eksyi istahtamaan ja tuumailemaan ja lataamaan piippua. Vaikka ujostelemattahan ne heiluivat ennen Tanelin jäsenet vieraankin työn ääressä.

Niin kaatui ja karsiintui pitkiä puun runkoja, jotka sitten aseteltiin ristikolle, nuijittiin päätökurikan jämähtävillä iskuilla lujaan salvokseen, sammallettiin ja veistettiin. Kaisa asetteli sammalta, hirsien selälle ja Taneli käytteli kirvestä ja sahaa. Kävipä nuori vaimo myöskin pihkaisin, pelkäämättömin kourin kiinni hirsiin, kun niitä yhä työläämmin hinattiin nousevalle seinälle. Tanelin vanha äitimuori viipyi myöskin heidän apunaan: kantoi kylältä ruoka-aineita ja valmisti ne syötäväksi, nyhti sammalia, irroitti tuohilevyjä koivujen rungoista, kellanhohtavia, kookkaita kattotuohilevyjä.

Pianpa sai Taneli jo nuijia paikoilleen kurkivuolen. Valkoisin, pihkaa kihoilevin seinin kohosi nyt hänen uuden mökkinsä kehikko vasten tummaa kuusimetsän reunaa. Sitten oli valmistettava lankkuja lattiapalkeiksi ja muihin tarpeisiin. Korkeilla pukeilla seisoi Taneli ja Kaisa pukkien alla, ja leveä lankkusaha kulki jurnuttaen tietään hirttä päästä toiseen. Sahanpurut pölähtelivät auringon paisteessa.

Pian oli jyhkeä lankkulattia rakennettu, pian myöskin tuohinen katto. Sitten aseteltiin paikoilleen akkunat. Pitäjän kirkkoa korjattiin juuri niihin aikoihin. Sieltä saatiin halvalla akkunat ruutuineen vieläpä ovikin. Taneli sanoi, että ne ovat hänen uudelle asumukselleen onneksi: sillä lujasti pyhitettyä tavaraahan ne ovat, kauan oltuaan Herran huoneessa. Mutta hänen vanhalla äidillään oli omat aatoksensa. Hän vastusti aika lailla niiden ostamista ja paikoilleen asettamista: kirkon väet ja muut pienet kummitukset voivat ehkä niiden johdosta liiaksi mielistyä tähän asumukseen...

Mutta Taneli eli nyt elämänsä kiivaimpia päiviä: kaikki pelko tuntui hänestä nyt naurettavalta.

Muurari Pekka muurasi sitten uunin. Melkein pelkistä luonnonkivistä se tehtiin. Tiiliä kun oli vähän. Lujasti täytyi iskeä savea rakoon. Kaunista siitä ei tullut, mutta hyvin nousi haiku taivaalle, kun siihen juhannuspäivän aattona viriteltiin ensimmäinen tuli.

Niin Taneli pääsi jo juhannukseksi ensimmäiseen omaan tupaansa, minkä paikalla sen seinähirret olivat tuulessa humisseet vajaat kuukauden päivät sitten ja metsän elävät ja taivaan linnut eläneet niiden naavaisilla oksilla.

* * * * *

Sitten seurasi heinäaika Soron talossa. Vasta valmistunut mökki tumman kuusikon reunassa jäi Tanelin äitimuorin yksin asumaksi. Hän hoiteli siellä lehmää ja valmisti voita. Taneli heilutti viikaterautaa saaren talon niityllä ja hänen vaimonsa haravaa. Siihen aikaan oli talossa vain luonnonniittyjä, ahteita ja märkiä nevoja, monasti penikulmien takana. Sinnepä riiputettiin selässä suurissa tuohikonteissa leipää ja kalaa ja leileissä piimää. Sekin kävi työstä: kahdeksankannuinen leili ripustettiin pienen piiankin hartioille ja sitten kiireesti halki rimpien ja kivisten kankaitten. Niittysaunoissa oltiin yöpuulla. Mikä oltiin. Sillä työpäivä oli niin pitkä kuin keskikesäisen auringon paistekin. Joskus miehet voivat huhtoa töitä aivan totisessa kilvoittelussa, että vesi tipahteli housun takamuksista. Urheilijan veri kierteli silloinkin miesten suonissa: kuka tässä nyt on se pitäjän pistämättömin niittomies... Lihavellin ja ohrapuuron ääressä puhuttiin voiman töistä.

Sellainen oli heinäaika, viisi kuusi viikkoa. Sitten tartuttiin käyrään sirppiin ja vielä elokuisen illan pimeydessä pystyteltiin kykkäitä.

Mutta sittenpä työt talossa jo hälvenivät, niin että Taneli pääsi omaan asumukseensa huhkimaan töitä, rakentelemaan syksyn pilvisinä päivinä navettaa ja saunaa ja koluamaan vielä kulottunutta heinääkin talon laajan niityn laiteilta lehmälleen. Melkoisen koon heiniä ja lehtikerppuja oli keräillyt jo kesän mökillä asustanut äitimuorikin. Hota-Leena ilmaisikin haluavansa näistä puolin mieluummin asustaa Taneli-poikansa uudessa asumuksessa, sillä Hotakassa, kotitalossaan, vanhimman poikansa ja miniänsä luona hän luuli olevansa liika kapine. Taneli sanoikin hänelle, että miksei, kun tässä vain leipä riittää.

Näinpä Tanelista näytti olevan tulemassa ja vakiintumassa vakaa akan mies ja torpanmies.

Huurteinen talvi tuli. Hänen vaimonsa ja äitinsä elelivät ja askaroivat siellä uudessa ja yksinäisessä lumeen vajonneessa mökissä, hoitivat lehmää ja vasikkaa, käsittelivät villoja kartoilla ja hyrisevällä rukilla. Mutta Taneli toimiskeli talollisten metsänkaatomiehenä pakkasen kourissa risahtelevassa metsässä.

* * * * *

Tämmöinenkin tapaus sattui hänelle sitten sinä talvena: kouravoimien ja kynnenkovuuden näytös, urheiluesitys. Sillä urheilijan lihaa, luontoa ja verta hänessä kyllä oli, halua olla jotakuta pykälää nohevampi muita miehiä. Hän oli halonhakkaajana Soron talossa, jossa usein puhuttiin voimista ja voiman töistä. Muun muassa ihasteltiin ja ihmeteltiin muutamaa kuulua Halkomyllyksi mainittua miestä, joka oli tunnissa hakannut pystymetsästä sylen halkoja.

— Sen nyt tekee kuka tahansa, sanoi Taneli. — Uskaltaako isäntä panna viinahallin veikkaan, niin yritetään?

Isäntä uskalsi. Mentiin solevaan koivumetsään ja Tanelin kirves alkoi heilua ja ääntää. Puut parahtelivat, kaatuivat, katkesivat ja halkesivat. Hakkaaja teki työtään kuin viimeistä päivää, mistään muusta välittämättä. Mutta hänen liikkeissään ei huomannut mitään hätäistä tempoilemista ei harhaiskua. Hän osasi ammattinsa. Halkoja tuli, niin että harmaapäisellä isännällä oli täysi työ latoessaan ne pinoon. Aivan äkkiä hän huomasi halkokasan kasvaneen syltä pitkäksi ja korkeaksi.

— Top, hän sanoi ja kai voi housunliitingistä hopeakuorisen kellonsa — kaksikymmentä minuuttia, sanoi hän sitten ja päästeli pieniä ihmetteleviä kirouksia. — Ensi pyhänä saat sen hallin viinaa.

Tanelin arvo oli kohonnut monet pykälät isännän silmissä. Hän aivan iloitsi, että hänellä oli sellainen voimakas ja työn taitava mies torpparina. Tulipa tämä Tanelin työnryymäys puheeksi kylälläkin ja jotenkin ikäänkuin pehmoisella pensselillä siveli sisäisesti hänen rintaansa. Olihan jotakin, että Naavakorven isäntä oli sellainen maankanto puunhakkaaja.

* * * * *

Kului parisen vuotta ja Naavakorven uutuuttaan hohtavat seinät olivat jo taivaan tuulissa hieman siintyneet. Navetassa lehmät olivat karsuneet kahdeksi kappaleeksi, pirtin perään oli muokattu vähäinen perunamaa, ja talon suuren niityn laitaan pensaikkoon oli raivattu pienoinen ala niittymaata.

Tähän aikaan Tanelin elämässä sattui uusi tapahtuma: hän joutui tekemisiin kaukaisten voimien kanssa. Salamyhkäinen ja voimallinen Ruunu tahtoi tarttua häneen, vyöttää hänen kupeensa ja viedä hänet minne tahtoi, kysymättä miehen omaa mieltä. Ruununherroilla on pitkät ja voimalliset kourat. Yksilön temput ja taito ovat hädän edessään avuttomia. Silti moni nuori mies yritti itsepintaisella oveluudella pettää herroja: olla sairaana, syövyttää kuparirahalla reikää sääreensä, puhallella olkipillillä itsensä tyrien kantajaksi, tahi lyödä pahan kirveshaavan jalkaansa. Sillä enimmäkseen tämä kansa ei ole koskaan rakastanut ruununleivissä oloa, vaan katsonut silloin kantavansa orjuuden iestä, kärsivänpä linnarangaistusta ja elävänsä koiran elämää. Sotapalvelus on aina katsottu pelättäväksi elämän muodoksi, ehkäkin sotakentällä on monasti tapeltu yrmyllä raivolla ja ällistyttävällä kiivaudella.

Nyt oli siis arvannosto sen miehisen lihan edessä, joka oli saman vuoden satoa kuin Tanelikin. Eikä Taneli ollut siihen ihastunut. Mutta ei myöskään ryhtynyt niihin sairaus- ja jäsenten typistämistöihin, joita tiesi joidenkin suunnittelevan. Eihän tämän takia nyt sentään tarvinnut terveyttään menettää. Onhan mies nyt jonkin vuoden vaikka alimmaisena aidanvitsaksena. Se on vähäinen aika iankaikkisuuteen verraten. Sitäpaitsi: tässähän oli toivon paikka, tapahtui jännittävä peli. Nostettiin arpa, joka näytti menikö ihmisen elämästä vain joitakin kesäkuukausia, vai vyötettiinkö hänen kupeensa kolmeksi vuodeksi.

Arvannostopäivä tuli. Nuoret miehet heiluivat juovusten käsissä, sillä viina oli nyt tositarpeeseen miehen luonnon karkaisemiseksi, ettei siinä huomattaisi mitään mielenliikutusta, vaikka tipahtaisi sen kolmen vuoden tuomio. Miesten alastomat ruumiit mitattiin ja tutkittiin. Useat valittivat suurta raihnaisuuttaan. Mutta ruununherrat sanoivat, että siispä he olivat omansa sotaan, kuolemaan kunnialla. Arvat lankesivat ja niille, joille sattuivat ne Joonan arvat, näytti elämä katkeralta, vaikka viinaa olikin paljon päässä. Mutta Taneli pääsi reservipalvelukseen.

Seurasi paluumatka. Talojen pojilla oli hevoset ja suuret heinähäkit rattailla. Näillä häkkirattailla nuoret miehet istuivat nostettu arpa näkyvissä hatun ponnen alla ja viinahenttari jalkojen välissä. Kurkuista helähteli laulu:

Liian ankara Suomen pojille oli ruunun sotaherra, kun se ei antanut arpaa nostaa kuin yhden ainoan kerran...

Pitihän sivullistenkin nähdä mikä matkue tämä oli.

Sinä iltana Taneli tuli ensimmäisen kerran väkijuomien liikuttamana Naavakorpeensa. Mutta hänen vaimonsa ja vanha äitinsä ottivat lohdutuksensa siitä, että hyvä osahan hänelle oli langennut. Jospa nyt mies vähän riemuitsikin siitä, että oli välttänyt kolme vuotta kruununleipää.

* * * * *

Tulivatpa sitten ensimmäiset kesäiset viikot reservikasarmissa, aurinkoiset, kuumat viikot. Tämä elämä oli Tanelista jollakin tavoin lapsellista ja leikillistä: aikuisia miehiä koottiin turhiin riskaustöihin parhaiksi työviikoiksi. Hiekkaisen harjoituskentän pöly ja hiki, raskas kivääri ja ammunnan räiske, hurstihousut, hernesoppa ja karvas tee, ryhdin pöyhistys, koko tempukas elämän järjestys, kaikki oli Tanelista omituista ja tähän elämään kuulumatonta, joutilaitten herrojen keksintöjä. Ja kaikki tehtiin totisesti ja synkeästi, nauramattomin suin, aivan kuin jokin Jumalan palvelus ja uskonnollinen meno. Pienikin hairahdus oli ikäänkuin anteeksisaamaton rikos jotakin pyhää henkeä vastaan.

Mutta yleensä Tanelin aika kului verraten hyvin. Hän ajatteli, että saapa tässä nyt ihminen levotella ja pitää leikillistä rokulia samaan aikaan, kuin kotipuolessa rikkainkin isäntä hikoilee kesätöitten ääressä. Ei tämä hänestä työtä ollut, vaikka joskus hiekkaisella, paahteisella kentällä saattoikin joku heikko mies pyörtyä kesken temppujen. Mutta Tanelilta temput kävivät rapsakasti. Eivät päässeet herrat hänen kanssaan rihlailemaan. Sen verran hän kuitenkin tuli laiminlyöneeksi palvelustaan, että joku ylimääräinen veden kantovuoro hänelle järjestettiin.

Tapahtuipa hänelle sentään täällä reservikasarmissa muuan iloisesti ällistyttävä kohtaus: hän näki siellä Närhi-Iikan. Sotapalvelustaan hänkin oli suorittamassa. Paljon oli heillä nyt toisilleen kertomista. Taneli kuuli, että myöskin Närhi-Iikka oli akalle vakiintunut mies, että hän oli heittänyt maanmittauksen, kun setämiehensä kaupungissa oli kuollut ja testamentannut hänelle jäämistönsä, joka ei kyllä ollut mikään rikkaus eikä omaisuus, vaan kuitenkin sievä summa. Samoin oli vaimon mukana tullut rahoja. Nyt Närhi-Iikka suunnitteli jotakin liikehommaa sinne vasta rakennetun rantatien viereen ja jokivarteen. Sen saman joen, jonka latvajuoksulla oli Tanelinkin kotikylä ja eläminen. Närhi-Iikalla kuului olevan siellä kauppapuoti ja pieni sahalaitoskin rakenteilla. Siinä valmistettaisiin lankuksi ja muuksi tavaraksi paksuja petäjiä. Tämä puutavara myytäisiin sitten jopa ulkomaille asti, engelsmannille ja muille kovasta hinnasta. Närhi-Iikka selitteli laajasti näitä asioita: kuinka uusi aika saapuu, jolloin puukin on rahanalaista tavaraa. Talonpoikakin saa siitä rahaa. Puu kelpaa muuallekin kuin piisiin työnnettäväksi.

Taneli selitteli myöskin oman elon kehityksensä: kuinka hänellä on oma akka, torppa ja lehmä. Ja siihen kai hän sitten harmaantuukin yhtä rintaa sen mökkinsä kanssa.

Mutta Närhi-Iikalla oli omat tuumansa ja ehdotuksensa: hänen mielestään oli hauskempi valmistaa luitaan lahoamaan vaihtelevammassa elämässä. Hän ehdotti, että Taneli tulisi hänen apumiehekseen. Hän tarvitsisi miehen, johon voisi luottaa, jonkunlaiseksi etumieheksi ja katsastelijaksi, sahan isännöitsijäksi. Taneli ensin vastusteli. Puhui, ettei hänestä ole herran viroille, kirjoitukseen taitamattomasta ja korvessa kasvaneesta. Mutta Närhi-Iikka sanoi, ettei hän aivan herran päiville vielä pääsisikään, ja kyllä hän opastaisi ne työnsä hoitamaan.

Niinpä Taneli hautoi ja tuumi tätä asiaa niinä kesäisinä viikkoina, temppuja suoritellen hurstihousut yllä ja kivääri kourassa. Päätös oli se, että hän lupautui Närhi-Iikan palvelukseen. Hän lupasi hävittää elämisensä kotiseudullaan ja saapua vaimoineen Maston asemakylään jo varhain sinä syksynä.

* * * * *

Reservi viikot kuluivat loppuun ja Taneli palasi Naavakorpeen, mutta mielessään aatos, että oli sen jättävä, pian ja ainiaaksi. Hänen Kaisansa kauhistui ensin tätä tuumaa, joka näytti tekevän täydellisen mutkan ja solmun heidän elämänsä naruun. Mutta Taneli ryhtyi vain selviytymään lähtöön ja saikin mökilleen ja lehmilleen ostajan. Halvasta ne menivät, mutta hyvä, että heillä jotakin sai. Eräänä syyskuisena päivänä Taneli ja hänen vaimonsa ottivat kontit selkäänsä ja lähtivät vaeltamaan kohti Maston asemaa. Heidän pystyttämänsä Naavakorpi jäi sinne syyskoreitten metsien sisään jo hieman siintynein seinin. Jotkut toiset ihmislapset ottaisivat sen rypypaikakseen. Tanelin äiti Leena seisoi sen pihalla vettä pyyhiskellen vanhoista silmistään. Ehkäpä hän näkikin nuorimman poikansa siinä viimeisen kerran. Hänen itsensä olisi otettava jälleen turvansa kotitaloonsa Hotakkaan, vanhimman poikansa luo.

* * * * *

Maston asemalla oli Närhi-Iikalla maatalo, johon hän oli muodostanut kauppapuodin, mistä myytiin kaikenlaista tavaraa. Sekahedelmiä, kuten hän Tanelille sanoi. Mutta hän viljeli myöskin talon maita. Hänellä oli lehmiä navetassa ja pari hevosta tallissa. Tämän maatalouden etumiehenä ja isäntärenkinä tulisi Tanelin pääasiassa aluksi olla. Lisäksi hänen oli opeteltava jonkinlaiseksi isännän silmäksi ja jalaksi vasta valmistuneella pienellä saha- ja myllylaitoksella, josta hän ei aluksi paljon ymmärtänyt.

Lyhyesti: olemaan ikään kuin oikeana kätenä Närhi-Iikalle, joka hänestä nyt äkkiä tuntui pelättävältä ja kunnioitettavalta mieheltä. Kas, mikä porho ja öykkäri oli äkkiä paisunutkaan sen palaneen mökin pojasta sieltä jokilatvan korpikylästä: sillä oli kaikenlaisia laitoksia, monenlaatuista olemista, palkkalaista ja käskyläistä. Olivat karjapiiat ja hevosmiehet, olivat sahan työmiehet ja jauhotakkinen mylläri, oli mies ja poikanen kauppapuodin tiskin takana, oli konttorihuoneen kirjojen takana muuan silmälasipäinen ja kalpeanaamainen mies, joka ei tehnyt muuta kuin istui siellä kynä mampsellinsormissaan. Ja kaikki nämä menivät ja tulivat Närhi-Iikan osviitan mukaan... Kuinka pohjustaakaan ihmistä maallinen oleminen...

Tanelille alkoi ikään kuin uusi elämä Maston asemakylässä. Hän sai kauppakartanon rakennuksesta asuttavakseen omituisen pienen kamarin. Hänen työnsä oli monipuolista ja enimmäkseen helppoa ruumiille, sellaista päältäkatsovaa ja huolta pitävää. Hengelliseksi hän itse sitä joskus nimitti. Mutta hänen vaimonsa toimi karjapiikana ja haisi lehmän ihville, kuten Taneli leikillään sanoi. Kaisa ei siihen vastannut muuta kuin epämääräisen: hmm. Olisihan tästä joku voinut ruveta ryppyilemään, että eipä mies pysty muun laatuista tuoksuvettä vaimolleen hankkimaan. Mutta Kaisa oli sellainen hiljainen ja hyvänlaatuinen ihminen. Hän oli tyytyväinen, kun sai olla puuhissa, joihin oli tottunut; kun sai jokapäiväisen leipänsä. Taneli oli häneen sangen tyytyväinen, silloin, kuten ennemmin ja myöhemminkin. Hän uskoi, että tuo hiljainen, pieni ihminen piti hänet ikään kuin aisoissa tämän elämän edessä.

Maston asemakylän halkaisi musta, kylän kohdalla koskena kihisevä joki, ja poikki joen ja kylän kulki rautatien vasta valmistunut suora linja. Se oli ikään kuin joku elävä suoni ja jänne tämän alakuloisen metsäisen maan pinnalla. Se tiesi eloa, kolinaa ja ääntä: äänihän on elämän merkki.

Taneli seisoi monasti syksyisessä iltapimeässä ja katseli kuinka juna, tuo outo ja voimallinen kulkija, rynnisti näkyviin tarkasti viitoitettua tietään. Hehkuvin silmin ja valoa välähtelevin kupein se ryömi tietään kuin valtaisa, satuinen mato, vatsassaan ihmisiä ja esineitä. Sitten se hihkaisi ontosti kajahtavan nenävihellyksen ja seisahtui kiltisti asemarakennusten luo. Mutta yhä ihmetteli Taneli veturia, joka voi siinä liikahdella välkkyvin kupein, puhkuen rajua voimaa, puuskuttaen että maa tärähteli. Tanelista se oli elävä, valtaisa peto, ja hän ihmetteli sielussaan, kuinka junamiehet voivat hallita sitä, ettei se lähde omille teilleen noilta pitkiltä rauta-anturoiltaan, metsiin ja maille. Jos Tanelilla olisi tuollaiset voimat, katsoisi hän ylön kaikki nuo junamiehet. Mutta tuohan olikin kone, rautainen kappale, jolla ei ollut ymmärrystä, joka vieläkin vähemmin napinoin kuin hevonen tai ihminen alistui vetojuhdan töihin.

Myöskin se sahalaitos siellä kosken partaalla oli aluksi uusi ja viehättävä. Siellä oli outoa, kiihoittavaa humua, kun työ kävi. Monikonstiset rattaat hyräsivät, raamisaha leikkeli paksut petäjät sieviksi laudoiksi, sirkkeli särisi. Joka miehellä oli omat tehtävänsä. Ja valkoiset lautakasat rakentuivat humussa ja läiskeessä. Tässä kaikessa oli jotakin suurta: punakuoriset petäjät olivat seisoneet ja kasvaneet jossakin kaukana jokilatvoilla, ehkä hänen kotikylänsä metsissä, vuosikymmeniä suuressa hiljaisuudessa talvisen tahi kesäisen taivaan alla. Sitten tuli puun kaataja, mutta ei rakentanut niistä huonetta siihen, eikä lähikylään. Hevoset vetivät puunrungot vesireitin varteen, ja notkeasivuinen vesi kuljetti ne kauas, hoilaavien piikkiniekka miesten mukana. Sitten tämä humuinen laitos iski monet ja purevat hampaansa puiden runkoihin ja valmisti ne oivaksi lautatavaraksi, jota tarvitsevat hakivat täältä. Sitä nostettiin myöskin sen suuren ja mustan ja voimallisen vetojuhdan monille rattaille, joilla ne kulkivat jos johonkin, missä toimeliaitten miesten vasarat kiinnittivät ne tarpeellisiin paikkoihin lahoamaan.

Maailma näytti tämän sahalaitoksen piirissä kummallisen avaralta, kaikki näytti kulkevan ylen monien kätten kautta ja elämä olevan mutkallista.

Sahalaitoksen kupeessa oli myöskin mylly, joka oli Tanelille ikään kuin tutumpi ja rauhallisempi, melkein kuin se sammaltunut vesiratasmylly kotikylän Myllykoskessa. Täällä kävi kolisten kaksi kiviparia hienontaen lähiseudun maanomistajain jyvät. Mylläri oli vanha ja laiha mies, ikään kuin hienon myllynpölyn valkaisema. Hän tuli pian Tanelille ylen tutuksi. He istuivat monasti pienessä, tomuisessa myllykamarissa, missä rautainen kamiini hehkui lämpöä, viinalasin ääressä. Mylläri kertoi juttujaan, enimmäkseen tarinoita kummituksista ja aaveista. Hänen mielikuvituksensa tuntui olevan tulvillaan jotakin aavemaista ja näkymätöntä, tyhjän pamahtelua. Hän oli hiljainen ja vaitelias mies, mutta viinojen ääressä hän muuttui puheliaaksi ja lempeästi naurahtelevaksi.

Viehättävän viinan kanssa Taneli tuli nyt olleeksikin tekemisissä runsaasti. Kaisa moitiskeli häntä siitä alinomaa ja ehkä estikin monasti liiemmän ryypyn ottamisen.