Part 4

— Onhan se kirjakin vielä täällä. Ei ole setämieheltä tullut sitä muutetuksi. Ja onhan mukava vähän nähdä näitä tekopitäjänsä maita. Setäukko oli kyllä tänne tuloa lujasti vastaan. Sanoipa, että jos en noudata hänen mieltään, niin ei tipu enää avustusta. Tippukoonpa jos tahansa, kyllä minä jo pääni pärjään.

Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:

— Ja siltikin minä tänne tulin, kun täällä on semmoinen rostoi pappi. Täällä ei tarvinne pahasti tutkia niitä uskonkirjoja, joita minä en suvaitse...

Nyt he saapuivat siihen pieneen, harmaaseen taloon, josta Närhi-Iikka tiedusteli Tanelillekin kortteerin. Sitten he puhelivat illan läpeensä. Taneli pani merkille, ettei Närhi-Iikka nytkään nauranut koskaan, enempää kuin pienenä poikasenakaan. Harvoin hänen suupielensä meni edes hymyn viistoon. Mutta vaikka hän tässä suhteessa olikin entisensä, tuntui hän Tanelista silti joltakin toiselta vieraalta Iikalta, eikä hänen entiseltä ystävältään.

Merkillisen tietävältä, aikuiselta mieheltäkin hän vaikutti. Taneli muisti kuitenkin ennen kuin nukkui, ettei se ole koskaan miehen töitä tehnyt. Istunut vain setänsä ruokkimana ja ruokkoamana koulun penkillä.

* * * * *

Niinpä sen rippikouluviikon päivät alkoivat kulua, harmaat ja lyhkäiset marraskuun päivät. He istuivat pappilan pirtissä pitkillä penkeillä ja saivat olla, enimmäkseen omissa oloissaan. Jo alkuelämästään maailman viisautta oppineet kokivat keksiä siellä ilon aihetta. Pappi kävi jakamassa opetustaan vain harvoin ja silloinkin lyhyen hetken. Tämä oli hänen tavanmukainen kysymyksensä:

— Mitkä ovat armon välikappaleet?

Muuta hän ei kysynyt. Meni ryypiskelemään. Sillä sitä tämä pappi, keski-ikäinen poikamies, etupäässä harrasti, jospa sitten lisäksi muutakin humoristista elämää. Hän kuului tähän pitäjään tullessaan olleen hyvälahjainen pappi, erinomainen saarnamies. Ja hyvin se saarnasi vielä nykyäänkin, kun niikseen tuli. Täällä korven yksinäisyydessä hän oli ruvennut ryypiskelemään ja sitä lyytä mennyt yhä suurempiin hullutuksiin. Kansan keskuudessa kerrottiin hänestä monet hullunkuriset ja hävittömät jutut, todet ja myöskin tekaistut.

Ihmeellisen hyvin häneltä nyt kuitenkin sujui koulun pito. Melkein arvokkaan näköisenä hän tuli ja teki kysymyksensä armonvälikappaleista. Kerran hänellä kuitenkin oli liikaa höyryä päässään. Silloin hän konttaili penkkien välissä ja örisi:

— Jos minulla olisi häntä takapuolessa, niin olisin kuin vasikka...

Siten saattoi tämä pappi ja sielunpaimen esiintyä, ja rippikoululaisilta kului aika hupaisesti.

Mutta siiloin, kun vanha ja harmaapartainen lukkari piti veisuutuntinsa, ei ollut turhia naurelemista. Täytyi istua vakaana penkissään ja vyörytellä totinen veisuun ääni henkitorvestaan.

Niin kuluivat ne päivät. Taneli sanoi hyvästi Närhi-Iikalle, joka meni kai sinne jonnekin, kaupunkiin. Mutta Tanelin oli käveltävä Kivitaloon renkimiehen töihin tyhjentynyt kontti, jossa voirasia kumisi, hartioillaan.

* * * * *

Kului sitten talvi, kuten jo moni entinenkin ja kuten vielä useampi jälkeenpäin, juhdan ajossa, ruokkoamisessa ja ruokkimisessa. Niin menivät talven lumiset, huurteiset ajat.

Ja tuli kevät ja lumi hupeni ja vesi solisi, ja sulava ja lämpenevä maanpovi uhkui kasvun voimaa.

Silloin oli Tanelin jälleen täytettävä konttinsa kuivalla muonalla ja kuljettava kirkonkylään jatkamaan tutkinnoita, joilla päästiin pyhän seurakunnan yhteyteen, saatiin akan ottoluvat ja muut.

Oli juuri peltotöiden aika, ja Kivitalon isäntä oli vähän tyytymätön, kun renkimies joutui niille istumatöille näinä kiireisinä toukoaikoina. Tyytymättömänä hän mutristi suutaan ja nosti housujaan, joiden takapuoli pyrki aina riippumaan alhaalla kinttukivertimissä. Eihän hänellä, uskonmiehellä, ollut tietenkään mitään rippikoulua vastaan. Mutta kun se pappikin oli sellainen... Niin, paremmin olisi ehkä elänyt Jumalan mielinouteeksi pellolla sahran kurjessa tahi lantatadikon varressa uhkean sinisen kevättaivaan alla...

Mutta tässä maailmassa ei ole aina tekemistä sitä, mikä parempi ja oikeampi olisi. Tavoilla ja pitämyksillä on oma mahtinsa. Siispä Taneli eli ne rippikouluviikkonsa vähin tapahtumin pappilan väentuvan penkillä ja pienessä kortteeritalossaan, keskustellen Närhi-Iikan kanssa, joka oli myöskin tullut jatkamaan kouluaan, piirusteltuaan talven mustia rajaviivoja ja metsien ja niittyjen vihreitä kuvioita valkoiselle karttapaperille.

Sitten saapui se sunnuntai, jolloin he astuivat Herran armopöytään, iloinen ja avara kevätkesän sunnuntai. Taivaan sinisellä rinteellä auringon naama oli lempeässä hymyssä. Koivumetsien nuoret lehdet ikään kuin arkailivat vihreyttään, mutta maan ruohojen väri oli mustanpuhuva ja ujostelematon. Koko maailma näytti nuorelta ja leikillisesti iloiselta.

Silloinpa Tanelikin könötteli polvillaan alttarin ympärillä Närhi-Iikan vieressä, saaden suuhunsa naurettavan pienen, valkoisen leipäjytysen ja isosta, kauniista pikarista ryypyn jotakin suunmukaista ainetta. Se oli kummallinen ja outo tapahtuma: Jumala oli niissä aineissa läsnä lihallisesti ja teki poikasista ja tyttösistä täysi-ikäisiä ihmisiä maailman kylmää tuulta vastaan.

Se oli juhlallinen pyhäpäivä. Kirkon akkunat ja maalaillut seinät hohtelivat auringon paisteessa ja virsi hymisi ylös kuperaan kattoon, missä kynttiläruunut heiluivat vitjoissaan. Ja juoppo pappi saarnasi ihmeellisesti selvänä ja selkeällä äänellä.

Viimein kaikki toimitukset olivat ohi, ja Taneli seisoi ulkona kevätkesän taivaan juhlallisen ja uhkean kuvun alla, jonka rinnalla kirkonkin maalaillun katon avaruus oli naurettavaa pienuutta. Uutuuden kankea, äidin kutomasta kankaasta valmistettu puku oli Tanelilla yllään. Se samainen äiti, joka oli myöskin ollut katsomassa poikansa ehtoolliselle pääsyä, tahtoi häntä nyt kulkemaan kanssansa kotikylään. Mutta Taneli vastasi vähän kuin leikillä, että onhan hän nyt aikamies. Kyllä hän jo pääsee yksinkin. Hän puhelee vielä tovin Närhi-Iikan kanssa, joka kohta lähtisi kauas, vieraisiin kyliin.

Niinpä Hota-Leena lähtikin kävelemään tummissa, pyhäisissä vaatteissaan kesäistä tietä, laskien pienen huokauksen sydämestään. Hetkistä myöhemmin kävelivät Taneli ja Närhi-Iikkakin sitä samaista tietä. Närhi-Iikka sanoi nyt haluavansa nähdä synnyinkylänsä. Tuskinpa siellä tulee sen koommin käydyksikään.

Hänen kädessään heilui pieni läkkipeltinen lekkeri. Taneli tiesi, mitä se lekkeri sisälsi, tiesi varsinkin sitten, kun he poikkesivat männikköön kiviselle mäelle ja kallistelivat jonkin kerran tuota iloisesti pulisevaa esinettä. Se oli viinaa, outoa ja tulista juomaa, jota Taneli oli tuskin maistanutkaan kuin kerran vuosia sitten hyvin vajamittaisena, jolloin he tämän saman Närhi-Iikan kanssa olivat varastaneet Ison Mahalan ruotiukon viinaa.

Ei Närhi-Iikkakaan sanonut maistaneensa, mutta luuli, että kyllä hän tästä lähtien maistelee, kun pääsee oikein itsensä haltijaksi. Se lämmittää ihmistä. Tässä maailmassa kun tuulahtelee toisinaan niin kylmästi.

Niinpä he kävelivät, istuksivat tien kupeessa, joivat viinojaan, ilostuivat ja puhelivat paljon. Kun he ehtivät kotikylän laitaan, oli jo viileä iltayö. Yön viileää ja vaaleaa hiljaisuutta leikkasi vain koiran ääni jostakin kylän tummaisesta kartanosta ja laulurastaan iloinen hupatus kuusipuussa. Se muheva kuusi kantoi latvassaan kuin hyviäkin hedelmiä, juhlavan punaisia käpyjä.

Närhi-Iikka sanoi, että mitäpä hän tuolla kylässä. Se näyttää niin vieraalta ja tylyltä. Mihinpä siellä mennä? Ainoastaan kotimökkiään hän käypi katsomassa ja lähtee sitten.

Sinne he menivätkin kylän laitamien ruohoisia polkuja. Ja Närhi-Iikka näki synnyinmökkinsä murheelliseksi autiona, muurin purettuna ja akkuna-aukot mustina ammottaen. Se mökki sijaitsi Kivitalon maalla, ja Närhi-Iikan vanhempien kuoltua oli kivitalolainen ottanut sen haltuunsa, autioittanut sen ja niitteli nyt sen hyvästi kasvavat nurmikot.

Tämän aution mökin seinän vieressä istuivat sitten nämä ripillä käyneet nuoret miehet ja ryyppäsivät viinaansa. Närhi-Iikka toi ilmi mietteitään, ties mistä saamiaan, Tanelista outoja ja sekavia ja käsittämättömiä.

Närhi-Iikan mielestä tapahtui vääryyttä maailmassa. Hänen isänsä oli pystyttänyt tämän mökin sakeaan metsään, raivaillut ympärille nämä pienoiset pellot. Se on raskasta työtä. Hiki siinä vierähtää miehen pinnasta. Mutta maan kasvut olivat kasvaneet, lehmä ammunut ja mökin liesi oli lämmittänyt väsynyttä ihmistä illan tullen. Kunnes tämä ihminen kuoli, ja eräs ison talon isäntä purki sen lieden ja heitti huoneet lahoamaan ja niitteli eräinä vuosina maan kasvut siltä kuolleen miehen raivaamalta ja höystämältä maalta. Kunnes maa pelehtyi, pientaret pajuttuivat, ja miehen työ oli mennyt hukkaan.

Taneli yritti ajatella näitä asioita humalausvaisin aivoin ja sanoi sitten:

— Mutta se maa oli sen isännän, Kivitalon isännän.

— Niin, oli, maa oli Kivitalon isännän. Mutta miksi maa ei ole sen, joka sitä kuokkii? Silloin tässäkin mökissä olisi muutakin lämmittävää kuin mitä me lekkerissä toimme...

He ryyppäsivät viinansa ja juovusten henget kiehuivat heidän verissään. Taneli sanoi, että täällä oli yksinäistä ja ikävää. Kylälle hän tahtoi. Mutta Närhi-Iikka ei sinne lähtenyt. Hän jäi istumaan lekkeri vieressään entisen kotinsa seinän viereen, Tanelin lähtiessä harhailevin askelin kohti Kivitaloa. Siellä hän iski piikojen aitan oveen ja pyysi päästä sisään. Tyttöjä hän tahtoi puhutella. Hän oli saanut siihen luvan. Mutta piiat vain nauroivat, eivätkä avanneet ovea.

Niinpä Taneli kömpi sitten tallin ylisille ja nukahti heiniin viileänä, hiljaisena kevätkesän yönä.

* * * * *

Seuraavana päivänä huomattiin Kivitalon maalla seisoneen aution Närhin mökin palaneen poroksi. Tästä salaperäisestä tapauksesta riitti moniksi päiviksi puheita Kivitalossa ja koko kylässä. Ilkityö, epäilemättä, murhapoltto, päätti Kivitalon isäntä. Mutta vähän siitä on kostunut polttaja, eikä hänkään paljon menettänyt. Mitäs lahoilla seinähirsillä! Nyt niiden tuhka voidaan levittää pellolle. Ja peltoja ne eivät voi hävittää eivätkä kätkeä.

Taneli olisi mielestään voinut jotakin sanoa tähän asiaan. Hän piti varmana, että humalainen Närhi-Iikka oli mökin sytyttänyt lähtiessään. Mutta hän piti suunsa kiinni. Sitäpaitsi oli hänellä kyllin keskustelemista piikojen kanssa yöllisestä rippikirkosta tulostaan.

Sitten isäntä lähetti hänet hajoittamaan Närhin mökin tuhkaa. Silloin kaamea pelko heräsi Tanelissa: ettei vaan porosta mitään löytyisi... Ettei vaan Närhi-Iikan humalaiseen päähän ollut juolahtanut ajaa Eliaan tavoin tulivaunuissa taivaaseen... Mutta hänen lapionsa ei tavannut tuhkasta mitään epäilyttävää. Sieltä löytyi vain rutistunut ja palanut pieni läkkipeltinen lekkeri. Sitä Taneli katseli kauan, ja hänen nuoreen mieleensä tulvahti jostakin syvällisiä mietteitä: kuinka ei koskaan voinut tietää minkä siemen ja matkaansaattaja tuollaisen astian sisällys oli.

* * * * *

Sen kesän Taneli oli vielä Kivitalossa, mutta sitten römppäviikon tullen hän jätti sen harmaan talon, missä oli elänyt ja varttunut seitsentoista vuotiaaksi, täysiin rahkeisiin pystyväksi mieheksi.

Äitimuorinsa oli hänelle puuhannut rengin paikan Laahan kylään, taloon, jonka haltijaväet olivat heille vähän sukuhaisua. Sieltä Taneli sai vähän paremman palkan. Muutenkin olivat hänen välinsä Kivitalon isännän kanssa menneet hieman sekaisin, niin että hän ikäänkuin ilolla erosi hänestä.

Laahan kylä oli naapurikylä, mutta suuri tietön metsä erotti sen Tanelin kotikylästä, Latvusta, joten kylien asukkaiden välillä ei ollut paljon kanssakäymistä.

Aivan kuin raittiimpaa ja vapaampaa oli siellä ilma Tanelin hengittää. Vaikka elämä itse olikin sitä entistä renkimiehen elämää: varhain oli noustava ja myöhään levolle ruvettava, heilutettava vetojuhdan ohjaksia lumisella tiellä ja apekeppiä tallissa.

Mutta Taneli oli nuori, väkevä veri kierteli hänessä, maailma näytti hänestä hauskalta ja viehättävältä ja hän lauleli ja naureli. Turha vakavuus ja ihmisen iloa ja uskallusta kalvavat mietteet eivät saaneet pesäänsä hänen päähänsä.

Helposti ja hanakasti nuoret tyttöihmiset ottivat hänet tuttavuuteensa. Hän oli täällä outo ja mielenkiintoinen tulokas. Kotikylällä hän oli ollut vain Kivitalon renki ja Hota-Leenan poika.

Pian oli Tanelilla ystävä aivan siinä äärellä, palvelustalossa, vieläpä talon tyttö, sangen nuori ja vaaleaverinen Eeva. Ja sitten etempänä taloissa ja mökeissä näytti niitä olevan useampiakin, kuten mäen mansikoita, kypsinä ja päivän hehkuttamina odottamassa poimijain sormia. Kuinka näyttikään maailma ihanalta! Siinä oli mukava elää.

Niin meni nuorelta renkimieheltä talvi ja kesä tuli, tulivat juhannuskesän vaaleat, pitkäsivuiset päivät. Silloin näytti olevan tulossa suuri muutos Tanelin elämään: akanmies ja perheen elättäjä näytti hänestä paisuvan tuossa tuokiossa.

Sillä mutkalla olivat nyt asiat sinä juhannusaattopäivänä, kauniina kesäisenä päivänä. Taneli oli matkalla renkeystalonsa Eevan kanssa kotiinsa, näyttämään morsiantaan äitimuorilleen ja saamaan lupiin tämän tärkeän teon tekemisen. Tytön vanhempien mielipide oli jo tiedossa. Eivät he halunneet asettua vastahankaan, vaikka Taneli olikin vain renkimies. Mutta verotalostapa hän itse asiassa olikin lähtöisin, vaikkakin pienestä, oli hyvännäköinen katsoa ja työ häneltä kävi. Saattaisi se sattua hullumpikin: joka valitsemaan rupeaa, sille jää piankin luu kouraan.

Mutta kahdenpa tytön kanssa Taneli nyt kuitenkin asteli metsäpolkua kotikyläänsä, kahden nuoren ja vaaleissa, pyhäisissä pukimissa astelevan tytön parissa. Toinen oli se hänen renkeystalonsa Eeva, mutta toinen oli torpan tyttö, Riitu nimeltään. Molemmat olivat hyvät nähdä ja kai myös suloiset maistaa, ja molempia tunsi Tanelikin rakastavansa, niin ettei oikeastaan tiennyt kumman ennen ottaisi. Siksipä Taneli olikin ottanut nämä molemmat mukaansa, että hänen vanha ja ymmärtäväinen äitinsä miettisi tätä asiaa ja päättäisi, kumpi näistä olisi hänen pojalleen soveliaampi.

Ja taisipa siinä olla mukana jotakin ylpeyden ja näyttämisen henkeäkin: mennä kotikyläänsä ja kotiinsa kauniiden tyttöjen kanssa, että näin näitä mies saa...

Mutta hieman vaikea ja mietityttävä oli Tanelille se aurinkoinen päivä ja pitkä metsäinen polku. Eipä tiennyt oikein miten olla ja elää. Sillä kahta nuorta ja kaunista ja mieluista tyttöä hän kuljetti mukanansa.

Mutta niinpä he viimein illan tullen saapuivat Tanelin pienoiseen kotitaloon, Hotakkaan, missä nähtiin ja tuli ilmi, millä asialla poika nyt oli liikkumassa. Ällisteli siinä vähän äiti Leena, että pian se ihminen ehtii vaikka toisia tekemään... Mutta melkein iloinen hän silti oli, ottaen asian vähän kuin oikealta uskon kannaltakin: kun mies akottuu, niin se vakiintuu; on jo vähän kuin haudassa ja pois maailman teiltä...

Niinpä siis Hota-Leenalle oli selvillä, että nämä kaksi tyttölasta olivat nyt hänen pojalleen tarjolla ja sai tietää heidän nimensä ja sukujuurensa ja vähän muutakin. Silloinpa hänelle aivan pian selkisi kumpi näistä oli otollisempi otettavaksi, ja hän selitti sen pojalleenkin.

Näin oli asia: tämä Eeva oli rikkaanlaisen talon ainoa tyttö, ja oli siis hänen mukanaan saatavissa aikaa voittaen, jos hyvin ja nöyrästi eleli kotivävynä, kokonainen talokin. Joka tapauksessa kuitenkin maata talon paikaksi ja kaksi, kolme lehmää ja muu hyvä elämän alku. Kun taasen tästä toisesta saisi vain paljaan Riitun. Sievän Riitun tosin, mutta eipä ollut mitään virhettä toimessakaan. Ja kauanko täällä kauniina pysytään jos turvana ovat vain paljaat nyrkit maailman kylmää tuulta vastaan...

Taneli tunsi ja tunnusti nämä äitinsä aatteet oikeiksi ja viisaiksi. Näin tämä asia oli ratkaistava. Mutta kuinka monasti ihmisen sydän kapinoikaan pään aatteita vastaan? Miksi murheen pitää aina ollakin läsnä ihmislapsen suloisimpanakin kesänä?

Mutta niin täytyi tämän asian nyt päättyä. Sillä yhtä vaikea olisi Tanelia ollut luopua Eevastakin. Riitun onnettomuus oli se, että hän oli vain paljas Riitu. Ei ollut hänen mukanaan toivoa maasta eikä maitoisista naudoista.

Niinpä sitten kaunis Riitu aavisti ja sai tietää puuttuvaisuutensa, ja surumielisenä Ja närkästyneenäkin hän lähti heti, lähti yksin, kai itkeskellenkin, valkoisena Juhannusyönä vaeltamaan halki suuren metsän takaisin kotiinsa.

Mutta vaikeata oli tämä nähdä Tanelinkin ja eipä liene paljon puuttunut, ettei vesiä tullut hänenkin silmäkulmiinsa. Sillä kovasti hän tunsi Riitua rakastavansa. Eevaa oli vain opittava rakastamaan vielä enemmän niiden lehmien ja muiden vuoksi, koska tämän maailman olemus ei sallinut hänen molempia ottaa.

Mutta Hota-Leenan silmässä olivat vedet pelkästä hyvästä mielestä. Oikean johdatuksen hän näki tässä. Hyvältä ihmiseltä näytti nuori Eeva. Vanha vaimoihminen kaivoi kätköistään esiin kaksi ohutta kultaista sormusta. Ne olivat hänen ja hänen kulukkeella olevan miehensä sormukset. Nyt nämä nuoret ihmiset saivat ne. Ja vanha vaimo toivoi, että ne liittäisivät heidät yhteen onnellisemmin kuin mitä Herra oli nähnyt hyväksi hänen maalliseksi kohtalokseen...

Tämä oli juhannusyö. Ja kylän laidassa, kentällä, jota nimitettiin Iloahoksi, oli kylän nuorilla hypyt ja ilot. Viulu soi. Sinne tuli lähtö kihlautuneidenkin. Taneli tahtoi nähdä tovereitaan ja ennen kaikkea näyttää, minkäkaltaisen linnun hän oli jo ehtinyt pyydystää.

Se juhannusyö oli vaalea ja sopivasti viileä. Tummanmuhevassa metsässä kukkui käki, viulu soi ja kuiva kunnas kumisi tanssin askelista. Ja kylän ihmisillä oli tietona, että Hota-Leenan poikakin siellä pyörähteli morsiamineen.

Tanssiaholla seisoskeli myöskin Ahon talon isäntä, vielä nuorehko mies. Mutta ilonsa tässä maailmassa hän löysi etupäässä viinapullosta. Tämä isäntä näki nyt siellä Tanelin morsiamineen ja joistakin syistä tunsi auliutta häntä kohtaan ja päätti jakaa ilonsa nuoren renkimiehen kanssa. Kyllähän Taneliin ryyppy painuikin metsän puiden varjossa. Niin hän kuitenkin sanoi, ettei tässä silti murtomiin mennä kun ollaan näin morsianten kanssa kulussa. Minkä isäntäkin tunnusti oikein puhutuksi.

Aamu ehti, aurinko nousi punaisena ja loistavana, ja yönsä iloinneet ihmiset alkoivat hajaantua asuntoihinsa. Tanelikin oli matkalla morsiamineen tämän kotikylään. Niin äkkilähdön hän oli nyt tehnyt. Ahon isännän kanssa hän käveli iloisesti puhellen, ja nuori Eeva asteli yksin jälessä. Hieman surumieliseltä hän näytti ja hypisteli kädessään kedon kukkaa, vaikka Taneli oli hänelle kuiskannutkin, että elähän nyt, ei tässä honkiin horista...

Mutta siinä oli polun ohessa Ahon talo ja isäntä sanoi, että sopiihan nuorten pistäytyä, sisälle istumassa levokseen. Pitkä on se polku Laahan kylään. Taneli menikin sisälle, mutta hänen tyttönsä jäi odottelemaan pihamaalle.

Sisällä, pitkän pirtin pöydän päässä, Ahon isäntä kaatoi väkiaineita kahteen tinaiseen pikariin. Ja nuori Taneli heltyi puhumaan ja sanoi, että tämä oli hänelle lempeää lohdutusta, koska hänen sydämensä oli syvästi murheellinen, sillä sievä morsian oli hänen pitänyt hylätä...

— Hylätäkö? Miten niin? Tuollahan tyttö seisoskeli pihalla...

— Niin kyllä kai tämä on ja pysyy, mutta entäpä se toinen...

Ja Taneli ryhtyi selittämään asiaansa, ja isäntämies kallisti uudemmat ryypyt pikareihin. Meni hetki, ja sitten Taneli muisti, että morsianhan siellä odottelee pihalla valkoisessa ja pyhäisessä puvussa, seitsentoista vuotias ja rikkaan talon tyttö, kaikin puolin virheetön, ja hän tahtoi lähteä. Mutta isäntä sanoi, että istupa vielä hetki. Aina sen ääressä olla ehdit liiaksikin ja kyllitellenkin.

Pikarit kumottiin jälleen ja Tanelin huolet hälvenivät. Iloinen hän oli, eikä muistunut mieleen enää Eevansakaan, joka lienee istunut siellä nurmella murhemielellä juhannusaamun auringon paistaessa.

Mutta Ahon isäntä oli nuuka ja säästäväinen mies, viisas mies, vaikkakin viinaa maistavainen.

Nyt hänet olivat jo vallanneet ryyppyöitten aamutunnelmat, väsymys ja kyllästys. Hän kysyi itseltään harmistuneena, että miksi hän juotteli viinojaan tälle renkipojan nulikalle... Se ei ollut kohtuullista. Sopivasti hän toi esiin, ettei hänellä oikeastaan ollut tätä lääkitsevää lohtua rahatta ja hinnatta antaa. Hänen mielestään tuli nuoren miehen, olletikin kun hänellä oli tulossa morsian myötäjäisineen, kustantaa lohdutuksensa ja ilonsa itse. No, eipä ollut Tanelilla rahaa. Ei ollut arvannut sitä varata tälle retkelle. Mutta olihan hänellä kultaa, oli kaksi ohutta sormusta, äidin antamaa, liivin taskussa. Kihlasormuksiksihan ne olivat tosin annetut, mutta komeammat ne oikeastaan pitäisi olla ja uudetkin. Ja voihan ne lunastaa sitten isännältä pois, jos se osoittautuu välttämättömäksi.

Niin selvisi se asia, ja vielä kerran täytettiin tinaiset pikarit. Päivä oli kohonnut jo korkealle, mutta olipa jo näiden ilojen loppukin lähestymässä.

Hota-Leena oli pitkästynyt odottelemaan vieraitaan, jotka olivat vielä aikoneet palata hänen majaansa, mennyt kylälle kuulostelemaan ja saanut selville, että sielläpä istuskelee nuori sulhasmies Ahon pirtissä isännän kanssa ilolauluja laulellen.

Niinpä sitten avautui Ahon pirttihuoneen ovi ja aukeni Hota-Leenan suu ja suussa kieli kääntyili sangen vikkelästi: siinä ei ollut luita. Kovasti haukkui tuohtunut muori ja sormuksetkin täytyi Ahon isännän luovuttaa hoteistaan. Sillä alaikäinen oli vielä Taneli kauppojen tekoon. Äänettömäksi synkistyi isäntä pöytänsä päähän, ja Hota-Leena vei poikansa ulos, missä juhannuspäivän aurinko paistoi. Mutta valkopukuista tyttöä ei näkynytkään missään odottelemassa.

— Vai vielä tässä pitäisi odottaa, sanoi Hota-Leena. — Kotiinsa on tietenkin mennyt tuommoisen resun matkasta. Ja renkeyteesi se on sinunkin paras kiirehtiä ja parantaa tapojasi tai kolusti sinua kohtelee vielä maailman ranta...

Sormuksetkin hän piti omassa kourassaan.

— Eivät ne ole sinulla tallessa ja tuskinpa niitä tarvitsetkaan.

Hän saattoi poikaansa kappaleen Laahan kylään johtavaa polkua ja katsoi, että tämä kulki edelleen metsän suojaan. Sitten hän raskaasti huokaisten palasi takaisin kaksi ohutta kultaista rengasta kourassaan.

Murhemielellä Tanelikin kulki polkuaan: niinkö tässä sitten kävi, ettei saatu yhtään morsianta, että ainoakin meni...

Mutta eipä sentään. Siinä kylän laidassa katajaisella kummulla hän näki valkovaatteisen seitsentoistavuotiaan Eevansa istumassa. Murheelliselta hän näytti ja vetistelevältäkin, mutta yhäpä oli vain odotellut. Mitäpä lienee hän siinä miettinyt tuntien vitkaan kuluessa, taittaessaan mustamarjaisen katajanlatvan tämän odotuksensa muistoksi. Oli siinä sitten vähäisellä katajaisella kummulla toruskelevia ja anteeksi pyyteleviä sanoja ja katumusta ja kyyneleitä ja suuri sovinto.

Ja kun he juhannuspäivän painuessa iltaan saapuivat tytön kotitaloon olivat he aivan iloisia, melkein viserteleväisiä, kuten silkkikupuiset pääskyset talon räystäitten alla.

* * * * *

Niinpä sitten sekin kesä meni enimmäkseen hikeä pusertavissa töissä, kuten ennenkin ja kuten jälkeenkin. Ja kihlattu morsian oli Tanelilla, kalliina ja vahvalla kultasormuksella ja pienellä kiiltävävitjaisella kellolla kihlattu seitsentoistavuotias rikkaan talon Eeva.

Mutta syksy tuli, ja tämä asia tuntui jo Tanelista ikäänkuin vanhalta ja väljähtyneeltä. Oli römppäviikko, kun joku poikamies puheli hänelle, että päästääpä se muitakin viereensä, tuo sinun Eevasi, on maineen alainen ihminen. Lisääkin hän puheli, että siihenpä nyt mies itsensä nakkaa keskulaiseen taloon ja tyttäreen, niin nuori ja notkea ja naisissa menestyvä mies.

Taneli tunsi ja tunnusti nämä puheet oikeiksi ja viisaiksi. Onhan niitä tyttöjä, uudempia ja isommista taloista. Niinpä sitten sinä römppäviikkona tapahtui, että Taneli sai kihlansa pois ja vaihtoi ne viinaan. Iloita hän tahtoi ja samalla murehtiakin, että tämän maailman olemus oli saattanut hänet eroamaan Eevasta, joka kuitenkin oli rikkaan talon tyttö, valkoinen ja virheetön ja seitsentoistavuotias.

Sitten Taneli käveli kotikyläänsä ja ryhtyi rengiksi Ahon taloon. Sinne hän kuuli, että juuri se hänelle puhellut poikamies, oli piammiten maineen alaisen Eevan korjannut.